Mitä lääkärit ja hoitajat sanoo itsetuhoisille potilaille?

Vierailija kirjoitti:

Minulle eivät sairaalassa sanoneet oikein mitään ja oma äitinikin vaan totesi, että huomion hakuahan se tuommoinen on. Että niin.

Mitähän sitten sanois, kun itsemurha tapahtuis

Olen itse lääkäri, työskennellyt sekä ensiavussa että terveyskeskuksessa. Yleensä itsaria yrittäneellä potilaalla on jo psykiatrista sairaushistoriaa, ja yleensä se on luettavissani jo ennen tapaamista, joten en ala siitä enempää haastatella, kysyn vain että mikä nyt ajoi juuri tähän kriisiin joka nyt on päällä, tuliko vaikka ero tms. Harmittelen tapahtunutta.

Jos kyseessä viiltely, josta potilas kysyttäessä selvästi sanoo, että ei ollut itsemurha-ajatus vaan tarkoitus helpottaa oloa, päästän usein ilman psykiatrin tapaamista kotiin jos potilas vaikka asuu jossain lastenkodissa, jossa koko ajan työntekijöitä paikalla, tai jos samalla viikolla on tulossa omalle psyk sh:lle aika ja vastaanotolla on mukana poikaystävä, joka lupaa ettei jätä potilasta nyt yksin tms. 

Varsinaista itsemurhaa yrittäneet ohjaan aina psykiatria tapaamaan ennen kotiutumista. 

Jos taas vastaanotolla ilmenee, että potilaalla on itsemurha-ajatuksia, mietitään tosiaan mistä ne johtuu/mikä ne laukaisee ja yritetään tehdä turvasuunnitelmaa, tyyliin kenelle potilas laittaa viestiä jos alkaa tuntua, ettei yksin kotona ole turvallista olla jne. Sama viiltelijöiden kanssa toki. 

Mitään filosofista keskustelua että miksi jokaisen elämä on elämisen arvoista en kyllä ala kenenkään kanssa käydä. Ikinä ei ole itselle sattunut tulemaan vastaan esim. parantumatonta syöpää sairastavaa itsemurhakandidaattia, joka siis yrittäisi tehdä oikeasti jonkinlaisen itse-eutanasian. Sellaisessa tilanteessa olisikin miettimistä, miten suhtautuu, kun teko on niin ymmärrettävä ja tietää, ettei se elämä siitä enää kohenemassa ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoin ensiavun ruuhkassa yhdelle uikuttajalle joka parkui itsemurhasta ja muuta uliulia, että no kuule tee se, niin päästään hoitamaan oikeita potilaita. Meni suu kiinni ja hyvin iisiä poikaa oli koko päivän.

Ihminen joka käyttää sanaa uliulia on kyllä vajaa päästään.

Minä ymmärrän tuota. Olin itse ennen ensiapupolilla, mut nyt päivätyössä keuhkopolilla. Kyllä siellä nuo toistuvat itsariuhkailijat, juopot ja narkit on rasittavia kun vievät aikaa sairailta, jotka ovat ilman omaa myötävaikutustaan joutuneet väkivallan uhriksi tai sairastuneet akuutisti. Kun sitten kerran kuukaudessa hoidat samaa viiltelijää kerta toisensa jälkeen karmeassa ruuhkassa lauantai-iltana, niin kyllä siinä kyynistyy. Varsinkin kun huomast että eteenpäin ohjaaminen osastolle on turhaa, kun henkilö on toistuvasti omaehtoisesti lähtenyt sieltä kesken jakson. Sama narkeilla ja juopoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoin ensiavun ruuhkassa yhdelle uikuttajalle joka parkui itsemurhasta ja muuta uliulia, että no kuule tee se, niin päästään hoitamaan oikeita potilaita. Meni suu kiinni ja hyvin iisiä poikaa oli koko päivän.

Ihminen joka käyttää sanaa uliulia on kyllä vajaa päästään.

Minä ymmärrän tuota. Olin itse ennen ensiapupolilla, mut nyt päivätyössä keuhkopolilla. Kyllä siellä nuo toistuvat itsariuhkailijat, juopot ja narkit on rasittavia kun vievät aikaa sairailta, jotka ovat ilman omaa myötävaikutustaan joutuneet väkivallan uhriksi tai sairastuneet akuutisti. Kun sitten kerran kuukaudessa hoidat samaa viiltelijää kerta toisensa jälkeen karmeassa ruuhkassa lauantai-iltana, niin kyllä siinä kyynistyy. Varsinkin kun huomast että eteenpäin ohjaaminen osastolle on turhaa, kun henkilö on toistuvasti omaehtoisesti lähtenyt sieltä kesken jakson. Sama narkeilla ja juopoilla.

Noi pitää käsitellä työnohjauksessa, ei av-palstalla.

No kertokaa nyt muutakin kuin alapeukkua, että mitä siinä pitäisi sanoa? Itse en ainakaan ymmärrä?

Kyllä tuollaiset ongelmat ja niiden setviminen vaativat pitkäkestoisempaa hoitosuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoin ensiavun ruuhkassa yhdelle uikuttajalle joka parkui itsemurhasta ja muuta uliulia, että no kuule tee se, niin päästään hoitamaan oikeita potilaita. Meni suu kiinni ja hyvin iisiä poikaa oli koko päivän.

Ihminen joka käyttää sanaa uliulia on kyllä vajaa päästään.

Minä ymmärrän tuota. Olin itse ennen ensiapupolilla, mut nyt päivätyössä keuhkopolilla. Kyllä siellä nuo toistuvat itsariuhkailijat, juopot ja narkit on rasittavia kun vievät aikaa sairailta, jotka ovat ilman omaa myötävaikutustaan joutuneet väkivallan uhriksi tai sairastuneet akuutisti. Kun sitten kerran kuukaudessa hoidat samaa viiltelijää kerta toisensa jälkeen karmeassa ruuhkassa lauantai-iltana, niin kyllä siinä kyynistyy. Varsinkin kun huomast että eteenpäin ohjaaminen osastolle on turhaa, kun henkilö on toistuvasti omaehtoisesti lähtenyt sieltä kesken jakson. Sama narkeilla ja juopoilla.

Ei siellä osastolla kuule useinkaan pidetä kauaa. Ei vaikka potilas itse haluaisi. Potkasevat pihalle, joten turhaa potilasta syyllistät.

Vierailija kirjoitti:

Minulle eivät sairaalassa sanoneet oikein mitään ja oma äitinikin vaan totesi, että huomion hakuahan se tuommoinen on. Että niin.

Sitähän se on. Kuka oikeasti haluaa lopettaa elämänsä, lopettaa sen kummemmitta puheitta. Jossakin päivystyksessä taatusti on kiireellisempääkin kun yrittää puhua jollekin draamailijalle.

Eikä kukaan ihminen voi toisen puolesta päättää näitä asioita. Elämäsi on omasi, sinulla on valta se päättää. Tai sitten tehdä siitä elämisen arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle eivät sairaalassa sanoneet oikein mitään ja oma äitinikin vaan totesi, että huomion hakuahan se tuommoinen on. Että niin.

Mitähän sitten sanois, kun itsemurha tapahtuis

Että omapa on ratkaisunsa, ei kenenkään ole pakko elää, ellei halua. Huomiota saa terveemmälläkin tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle eivät sairaalassa sanoneet oikein mitään ja oma äitinikin vaan totesi, että huomion hakuahan se tuommoinen on. Että niin.

Sitähän se on. Kuka oikeasti haluaa lopettaa elämänsä, lopettaa sen kummemmitta puheitta. Jossakin päivystyksessä taatusti on kiireellisempääkin kun yrittää puhua jollekin draamailijalle.

Eikä kukaan ihminen voi toisen puolesta päättää näitä asioita. Elämäsi on omasi, sinulla on valta se päättää. Tai sitten tehdä siitä elämisen arvoista.

Pakko sanoa, että osasta sen vaan näkee läpi, että tarkoitushakuisesti on hoidontarpeeseen hankkiuduttu. Yhdellekin teki mieli sanoa, ettei bentsojen lievää yliannostusta hoideta vatsahuuhtelulla (eikä käytännössä minkään yliannostuksen käypä hoito ole näinä päivinä vatsan huuhtelu), vaikka se toki tekisikin dramaattisemman vaikutelman olla gastrolla letku suussa. Tarkkailun jälkeen lähetin omasta pyynnöstään psykan akuutille, josta sitten kotiutui parin päivän päästä hymy huulilla ex(?) miehen noudettua.

En toki sano, etteikö jonkinlaista terapiaa tällainenkin henkilö tarvitsisi, mutta ei hänen ongelmia siellä päivystyksessä todellakaan pystytä ratkaisemaan, eikä edes kriisiosastolla. Jos on läheisriippuvuutta tai epävakautta, mitä akuutissa näkee paljon, niin kyllä ihmisen tulisi hakea itselleen terapia-apua eikä kuormittaa sairaalaresurssia ja läheisiään loputtomiin.

Todellisesti ahdistuneet ja mieleltään sairastuneet on sitten taas ihan asia erikseen ja suhtaudun heidän tilanteeseensa hyvinkin empaattisesti.

roinajonna kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle eivät sairaalassa sanoneet oikein mitään ja oma äitinikin vaan totesi, että huomion hakuahan se tuommoinen on. Että niin.

Sitähän se on. Kuka oikeasti haluaa lopettaa elämänsä, lopettaa sen kummemmitta puheitta. Jossakin päivystyksessä taatusti on kiireellisempääkin kun yrittää puhua jollekin draamailijalle.

Eikä kukaan ihminen voi toisen puolesta päättää näitä asioita. Elämäsi on omasi, sinulla on valta se päättää. Tai sitten tehdä siitä elämisen arvoista.

Pakko sanoa, että osasta sen vaan näkee läpi, että tarkoitushakuisesti on hoidontarpeeseen hankkiuduttu. Yhdellekin teki mieli sanoa, ettei bentsojen lievää yliannostusta hoideta vatsahuuhtelulla (eikä käytännössä minkään yliannostuksen käypä hoito ole näinä päivinä vatsan huuhtelu), vaikka se toki tekisikin dramaattisemman vaikutelman olla gastrolla letku suussa. Tarkkailun jälkeen lähetin omasta pyynnöstään psykan akuutille, josta sitten kotiutui parin päivän päästä hymy huulilla ex(?) miehen noudettua.

En toki sano, etteikö jonkinlaista terapiaa tällainenkin henkilö tarvitsisi, mutta ei hänen ongelmia siellä päivystyksessä todellakaan pystytä ratkaisemaan, eikä edes kriisiosastolla. Jos on läheisriippuvuutta tai epävakautta, mitä akuutissa näkee paljon, niin kyllä ihmisen tulisi hakea itselleen terapia-apua eikä kuormittaa sairaalaresurssia ja läheisiään loputtomiin.

Todellisesti ahdistuneet ja mieleltään sairastuneet on sitten taas ihan asia erikseen ja suhtaudun heidän tilanteeseensa hyvinkin empaattisesti.

Miten sen näkee läpi?

Olen auttanut itsetuhoista ihmistä olemalla 24/7 hänen tukenaan. Emme olleet silloin fyysisesti samassa paikassa, joten soitin hänelle jatkuvasti, jolloin hänelle välittyi se, että joku hänestä välittää juuri sillä hetkellä. Puhuimme elämän jatkuuvuuden mielekkyydestä sekä sen sitä tukevista tekijöistä ja ennenkaikkea läheisistä sekä lähipiiristä- siitä miten he asian ottaisivat ja mitä se heidän loppuelämään tarkoittaisi. Puhuin myös siitä miten elämä on jokaiselle lahja ja vaikeuksista huolimatta sitä on syytä jatkaa. Otin myös yhteyttä hänen lähipiiriinsä ja varmistin, että hän saa virallisempaa apua.

Tästä on useita vuosia aikaa ja hän on ja kuuluu edelleen elämääni.

Vierailija kirjoitti:

roinajonna kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle eivät sairaalassa sanoneet oikein mitään ja oma äitinikin vaan totesi, että huomion hakuahan se tuommoinen on. Että niin.

Sitähän se on. Kuka oikeasti haluaa lopettaa elämänsä, lopettaa sen kummemmitta puheitta. Jossakin päivystyksessä taatusti on kiireellisempääkin kun yrittää puhua jollekin draamailijalle.

Eikä kukaan ihminen voi toisen puolesta päättää näitä asioita. Elämäsi on omasi, sinulla on valta se päättää. Tai sitten tehdä siitä elämisen arvoista.

Pakko sanoa, että osasta sen vaan näkee läpi, että tarkoitushakuisesti on hoidontarpeeseen hankkiuduttu. Yhdellekin teki mieli sanoa, ettei bentsojen lievää yliannostusta hoideta vatsahuuhtelulla (eikä käytännössä minkään yliannostuksen käypä hoito ole näinä päivinä vatsan huuhtelu), vaikka se toki tekisikin dramaattisemman vaikutelman olla gastrolla letku suussa. Tarkkailun jälkeen lähetin omasta pyynnöstään psykan akuutille, josta sitten kotiutui parin päivän päästä hymy huulilla ex(?) miehen noudettua.

En toki sano, etteikö jonkinlaista terapiaa tällainenkin henkilö tarvitsisi, mutta ei hänen ongelmia siellä päivystyksessä todellakaan pystytä ratkaisemaan, eikä edes kriisiosastolla. Jos on läheisriippuvuutta tai epävakautta, mitä akuutissa näkee paljon, niin kyllä ihmisen tulisi hakea itselleen terapia-apua eikä kuormittaa sairaalaresurssia ja läheisiään loputtomiin.

Todellisesti ahdistuneet ja mieleltään sairastuneet on sitten taas ihan asia erikseen ja suhtaudun heidän tilanteeseensa hyvinkin empaattisesti.

Miten sen näkee läpi?

Sanotaan näin, että sen erottaa kun ihminen on todellisessa kriisissä. Hän ei silloin esitä toiveitaan hoidosta, vaan yleisimmin vastustaa hoitoa tai on täysin katatoninen ja välinpitämätön kohtelustaan. Myrkytystilan vaikeus myös on jonkinlainen indikaattori todellisesta kuo*emanpyrkimyksestä. Jos hoitaa henkilöä, joka on unelias syötyään pari liuskaa hänelle määrättyjä bentsodiatsepiineja, koska haluaa pois tästä maailmasta ja soitettua välittömästi apua itselleen, niin herää tiettyjä ajatuksia. Etenkin jos samalle henkilölle on määrätty myös voimakkaita unilääkkeitä, joilla homman kyllä saisi halutessaan kerralla poikki, mutta niitä ei onneksi ole tullut ottaneeksi. Erotilanne tällaisessa on yleensä taustalla.

Ei ihme, että ihmiset sekoaa, kun suomalaisten asenne on näin epäempaattinen.

Psykiatrit eivät ole mitään sanoneet, ne enemmänkin kuuntelevat ja kirjaavat ylös, että potilaalla on itsetuhoisia ajatuksia. Psykiatrinen sh sanoi, ettet voi tässä iässä vielä luovuttaa, ei sun lääkkeet riitä siihen, hommaa parempi työpaikka ja ystäviä, mene kirkon toimintaan mukaan tms. En siis ikinä yrittänyt, pohdin kuitenkin päivittäin ollessani masentunut.

Jotkut pääsee puhumaan psyk. Sh:lle ja osa ei. Jonoa on paljon. Osa jää ilman apua. Osa ohjataan psykofysiotetapiaan (esim minulla syömishäiriö kun oli pahimmillaan). Lääkäristä riippuen, laittavat reseptin kanssa ulos tai suoraan osastolle.. Riippuu mitä puhut vastaanotolla.

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrit eivät ole mitään sanoneet, ne enemmänkin kuuntelevat ja kirjaavat ylös, että potilaalla on itsetuhoisia ajatuksia. Psykiatrinen sh sanoi, ettet voi tässä iässä vielä luovuttaa, ei sun lääkkeet riitä siihen, hommaa parempi työpaikka ja ystäviä, mene kirkon toimintaan mukaan tms. En siis ikinä yrittänyt, pohdin kuitenkin päivittäin ollessani masentunut.

Kerrankin suoraa puhetta hoitsulta. Jos vertaa hoitsun sanoja terapeutteihin tai psykogogeihin, he eivät ikinä puhuis noin suoraan! Sen sijaan hymisisivät ja olisivat hiljaa mukaempaattisen näköisinä

Osa on autettavissa, osa ei. Osa näistä viiltelijöistä yms. lääkkeiden nielijöistä on persoonallisuushäiriöisiä ja siihen ei ole akuutin avun piiristä hoitoa.

Ei mitään.

Riippuu niin ihmisestä. Toiset lääkärit jaksavat pitkänkin uran jälkeen olla empaattisia ja valikoivat sanansa huolellisesti. Toiset ovat kyynisiä ja sanovat melkein mitä tahansa. Suuremmalla todennäköisyydellä itsemurhakandidaatti ei tule saamaan päähän taputtelua kuin empaattista vastaanottoa.

Vanhat psykiatrieukot eivät ainakaan ole empaattisia