Mitä tekisit, jos saisit tietää lapsesi olleen osallisena murhaan?
Murhalla tarkoitan yksinomaan Koskelan tyylistä tilannetta, siis että porukalla on kidutettu, häväisty ja pahoinpidelty ihminen ja jätetty yksin kuolemaan.
Mulla on pyörinyt tämä ajatus paljon päässä viime aikoina. Olen aina ollut sitä mieltä, että lapsiani en hylkäisi ikinä vaikka mitä huonoja päätöksiä tekisivätkin, mutta tällainen asia olisi kyllä poikkeus. En pystyisi enää edes katsomaan lastani tuollaisen jälkeen, saatika sitten itseäni peilistä enää ikinä. Kokisin epäonnistuneeni lopullisesti ja täydellisesti ihmisenä ja etenkin vanhempana.
Kommentit (50)
No en olisi liian ankara. Melkein jokaisella meistä on erilaisia nuoruuden tyhmäilyjä. Pääasia että ottaa opiksi.
Huutaisin
tertutatertutatertuntaa
lapseni on murhaajaaa
Vierailija kirjoitti:
Ei olisi sen jälkeen enää lapseni.
Sama.
Tuollaiseen tilanteeseen joutuminen olisi kova shokki, enkä voi mitenkään tietää, miten reagoisin. Luultavasti kokisin samaten totaalista epäonnistumista, mutta myös raivoa, häpeää. Elämänhalu olisi varmaan vähissä.
Minulla ei ole lapsia mutta sanoisin että en pysty enää olemaan vanhempi. Selviäisin periaatteessa melkein mistä vain mutta raja kulkisi tässä. En halua enää jatkossa olla tekemisissä. Rajansa kaikella. En enää pystyisi.
Kun järkytykseltäni pystyisin jotain ajattelemaan, miettisin kuinka huono kasvattaja olenkaan ollut.
Sanoisin lapselleni, että vihaan tekoasi, mutta rakastan sinua.
Olisin pettynyt ja täyttäisin sudokun.
Samaa olen miettinyt. Kuin myös sitä, miten hirveää siitä äidistä on ollut, jonka poika oli silloin maanantaiaamuna tunnustanut olleensa mukana murhassa, soittaa hälytyskeskukseen.
Olisi niin kamalaa, että vaikea edes kuvitella. En varmaan olisi normaali ihminen mielenterveydeltäni enää tuollaisen jälkeen.
Kertoisin julkisesti kuinka sympaattinen lapseni on, koska sitä oli ihan itkettänytkin. MOT
Ei sitä pysty oikeasti etukäteen tietämään miten reagoi.. Mahdotonta.
Mahdoton ihan suoraan sanoa, mutta kyllähän se vanhemman ja lapsen välinen suhde olisi lopullisesti muuttunut.
Mua varmaan ensisijaisesti pelottaisi. Tekeekö se pahaa jollekin muulle, mitä kaikkea siellä pinnan alla kytee.
Tavallaan yrittäisin kyllä olla tukena, etenkin alaikäisen lapsen kohdalla, eli siis ilmaantua oikeudenkäyntiin jne vaikka en tekoa voisikaan hyväksyä. Varmasti kokisin itsekin syyllisyyttä tilanteesta.
Vierailija kirjoitti:
Samaa olen miettinyt. Kuin myös sitä, miten hirveää siitä äidistä on ollut, jonka poika oli silloin maanantaiaamuna tunnustanut olleensa mukana murhassa, soittaa hälytyskeskukseen.
Eikö se ollut juuri se sama äiti, joka on vähätellyt poikansa tekoa?
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole lapsia mutta sanoisin että en pysty enää olemaan vanhempi. Selviäisin periaatteessa melkein mistä vain mutta raja kulkisi tässä. En halua enää jatkossa olla tekemisissä. Rajansa kaikella. En enää pystyisi.
Vaikka lapsi pärjäisi koulussa, olisi mennyt lukioon ym. ja tuo olisi lapsen ainoa hölmöily?
Melko varmasti romahtaisin aivan täysin. En tiedä miten tuollaisesta kuntoutuisi takaisin elämään. Hävettäisi aivan saa tanas ti koko oma elämä ja vanhemmuus. Miettisin varmasti olisiko asiasta ollut merkkejä ja olisinko mitenkään voinut estää tapahtuman. En tiedä selviäisinkö tai selviäisikö perheemme. En tiedä pystyisinkö olemaan lapsen kanssa tekemisissä.
Edellinen jatkaa. Varmaan sokista toivuttuani vaihtaisin kaikki nimeni ja lähtisin ulkomaille vapaaehtoistöihin loppuiäkseni. En jäisi tänne enkä usko että pystyisin enää esim käymään töissä ja elämään arkea.
Ei olisi sen jälkeen enää lapseni.