Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?
Olen siis terapiassa ja käsitellyt mm lapsuutta.
Kommentit (1082)
No eikö se terapian vetäjä, joka on ammattilainen auta tuossa.
Mulla sama tilanne. Itse olen päättänyt, etten yritä äitini kanssa puhua enää. Käsittelen terapiassa asiaa ja yritän keskittyä nykyhetkeen ja haaveilla paremmasta tulevaisuudesta.
Joskus perheenjäsenet elävät kuin eri todellisuuksissa sen suhteen, mitä on tapahtunut. Yleensä keskustelu on silloin turhaa, koska ei ole yhteistä pohjaa keskustelulle. Mahdollisuudeksi jää vain, että kukin tahollaan yrittää tulla toimeen sen oman versionsa kanssa. Valitettavasti.
Ei voi keskustella, voit vaikka kirjoittaa hänelle kirjeen miltä sinusta tuntuu, ehkä saat hänet ajattelemaan asiaa.
Joskus on parempi antaa olla. Elää niiden korttien kanssa mitkä on saanut. Terapiassa voit käsitellä asiaa niin paljon kuin haluat.
Jos vanhempi olisi kykenevä tällaiseen ajatteluun ja keskusteluun, et olisi elänyt kurjaa lapsuutta. Oikeasti olisi aika hullu tilanne, jos vanhempi olisi vaikka raivopäissään lyönyt lastaan ja muutenkin ollut huono vanhempi ja tämä sitten tyynesti keskustelisi asiasta ja oikein fiinisti reflektoisi omaa käytöstään... Ei taida näissä tapauksissa resurssit riittää. Hienoa, että sinä pyrit elämään parempaa elämää, mutta se on nyt sinun elämäsi, nauti siitä.
Ei kannata. Keskity omaan toipumiseen ihan itsestäsi löytyvin keinoin, tarve keskustella ja saada väärin tehnyt ymmärtämään oma kanta on ihan luonnollisia asioita, mutta harvoin onnistuu. Etsi anteeksianto itsessäsi ja keskity siihen, miten sinun tulevaisuus on hyvä ihan ilman, että sitä vanhemman kanssa tarvitsee käydä läpi.
Mulla on juoppi isä ja nykyisin myös juoppo äiti. Paljon paskaa lapsuudessa ja nuoruudessa. Mutta voin itse silti ihan hyvin, en voi vaikuttaa siihen mitkä olosuhteeni silloin olivat. Enkä voi vaikuttaa vanhempieni juopotteluun enkä siihen, miten he tällä hetkellä käsittää asioita. Elän silti ihan hyvää omaa elämää, vanhemmat on siinä mukana, mutta ns. "ulkopuolisina", eivät vaikuta minun onneen eikä mielenrauhaan. Autan heitä kyllä ihan pyyteettömästi ja ilman mitään henkisiä tai materiaalisia vaatimuksia, ihan vaan koska ovat vanhempiani.
Ei mitään mahdollisuutta. Nimenomaan se väkivaltainen äiti elää niin suuressa totuuden kieltämisen ja häpeän tilassa, ettei hänestä ole itsereflektioon.
Sairas mieli on sairas tänäänkin. Itse asiassa yhä sairaampi, jos ja kun asioita ei ole kohdattu eikä työstetty. Sekin on väkivaltaa sinua kohtaan, että hän kieltää totuuden. Väkivalta vain muuttaa muotoaan, kun sinua ei enää voi fyysisesti riepotella (koska aikuisen mätkimisestä joutuisi pulaan poliisin kanssa vs lapsen piilotellut pahoinpitelyt kodeissa) mutta roolit pysyvät.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä lämpimiä ajatuksia ja etäisyyttä äitiisi toivon sinulle!
Ei onnistu. Yritin itsekin muutamia kertoja, mutta kun äiti muistaa asiat ihan eri tavalla. Hänelle edullisella tavalla. Ja sitten saa kuulla vaan sen, että öiti yritti parhaansa. No, se on varmaan totta, suurin osa epäonnistuneistakin vanhemmista on yrittänyt parhaansa.
Ja niin kuin joku tuolla sanoikin, että ei se lapsuus olisi ollut kurja, jos se vanhempi pystyisi jälkikäteen reflektoimaan omia virheitään.
Ällöttää kun lukee netistä, että ”aina kannattaa keskustella”. Joopa joo.
Äitini haluaisi, että minä toimin hänen likasankonaan, muistellessa menneitä. Hän muistaa asioita oudosta näkökulmasta, minä taas näe asiat omastani. Kieltäydyn keskusteluista.
Usein pitää vain hyväksyä, ettei mitään keskustelua voi olla. Et voi muuttaa vanhempaasi toisenlaiseksi. Esimerkiksi persoonallisuushäiriöisillä on niin pinttyneet tavat reagoida, että niitä ei muuta mikään.
Onneksi äitini on jo kuollut ja isäni kanssa en ole missään tekemisissä. Miten ottaa puheenaiheeksi jonkun väkivaltaisen idiootin kanssa, että hän on tuhonnut elämäni? Taitaa tietää sen itsekin. Ikinä ei tule anteeksi saamaan.
Olen samoilla linjoilla muiden kanssa. Puhuminen EI aina auta.
Olen yrittänyt puhua lapsuuteni ongelmakohdista sekä äitini että isäni kanssa, mutta sain vain aikaan riidan. Parhaansa yrittivät, mutta kun mä vaan olen ja olen ollut alusta saakka niin hankala. Niin hankala = en ole ollut vanhempieni mukainen kaikessa totteleva täydellisyys.
Tuonhan voisi ajatella niinkin, että nyt (minkä ikäinen sitten onkaan) 30-40 vuotiaana, jos itse toimisit samoin? ( Mielikuvaharjoitus todellisen esikuvan pohjalta siis.)
Millainen ihminen sellainen olisi?
Jos itse käyttäytyisit samoin, miltä se tuntuisi- mitä se vaatisi?
Mitä siitä saisi, miten se palkitsisi, miltä se tuntuisi?
Kuinka monta ruuvia täytyy olla löysällä?
Ap tämä palsta on täysin väärä tuolle kysymykselle.Parempi kysyä neuvoja psykiatrilta.
Ei voi keskustella ja turhaan hakkaat päätäsi seinään. Hae empatiaa sieltä, mistä voit saada, eli terapiasta ja ystäviltäsi/puolisolta. Hyväksy, ettei mitään ”onnellista loppua” tule.
Miksi etenkin 1990-luvulla syntyneet on kaikki eläneet kamalan lapsuuden ja miksi heidän vanhempansa ja sukunsa muistavat väärin? Terapiassa ravaa nuoria aikuisia, joiden koko elämä on ollut ihan hirveä ja pahinta on se, että vanhemmat eivät muista jotain tiettyä sanaa tai asiaa, joka suisti lapsen elämän raiteiltaan. Kun äiti joskus sivulauseessa sanoi, että pitäisikö ostaa punainen auto ja sitten ei ostettukaan, niin eikö se äiti tehnyt kamalan väärin!
Mä luulen, että mun oma väkivaltainen äiti ainakin alkaisi itkemään ja säälimään itseään ja lopuksi oikeuttaisi sen väkivaltansa vain sillä että olin niin kuriton lapsi. Mitä siis en edes ollut, vain täysin erilainen kuin hän. Siksi en ole hänelle näistä puhunut.
Ei kannata nähdä vaivaa. T. Kokemusta on