Lue keskustelun säännöt.
Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?
23.02.2021 |
Olen siis terapiassa ja käsitellyt mm lapsuutta.
Kommentit (1082)
Vierailija kirjoitti:
Joskus perheenjäsenet elävät kuin eri todellisuuksissa sen suhteen, mitä on tapahtunut. Yleensä keskustelu on silloin turhaa, koska ei ole yhteistä pohjaa keskustelulle. Mahdollisuudeksi jää vain, että kukin tahollaan yrittää tulla toimeen sen oman versionsa kanssa. Valitettavasti.
Sen tiedän että on olemassa lopuksi vain yksi totuus. Tapahtunut väkivalta tai kiusaaminen ei ole mikään versio. Jos toinen on niin häiriintynyt, ettei tiedä mitä hän on tehnyt, niin tällaisen kannattaisi olla ihan hiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt puhua lapsuuteni ongelmakohdista sekä äitini että isäni kanssa, mutta sain vain aikaan riidan. Parhaansa yrittivät, mutta kun mä vaan olen ja olen ollut alusta saakka niin hankala. Niin hankala = en ole ollut vanhempieni mukainen kaikessa totteleva täydellisyys.
Mutta ethän sinä sitä riitaa ole aikaiseksi saanut, se on vain täysin vaajaavaistesi vanhempien aikaansaannosta.
Kymmenen vuotta sitten, kun kävin terapiassa,otin asioita puheeksi minua kaltoin kohdelleen vanhemman kanssa. Ei siitä oikein mitään tullut, hän ei pystynyt ottamaan sanomaani vastaan, vaan mitätöi kokemustani.
Muutama vuosi sitten, vähän ennen kuolemaansa, hän pyysi anteeksi..Se merkitsi mulle paljon. Mutta ei siihen voi oikein pakottaa. On mahdollista, ettei sitä vastuunottoa ja anteeksipyyntöä koskaan saa.
Vierailija kirjoitti:
Kymmenen vuotta sitten, kun kävin terapiassa,otin asioita puheeksi minua kaltoin kohdelleen vanhemman kanssa. Ei siitä oikein mitään tullut, hän ei pystynyt ottamaan sanomaani vastaan, vaan mitätöi kokemustani.
Muutama vuosi sitten, vähän ennen kuolemaansa, hän pyysi anteeksi..Se merkitsi mulle paljon. Mutta ei siihen voi oikein pakottaa. On mahdollista, ettei sitä vastuunottoa ja anteeksipyyntöä koskaan saa.
No? Mitä siitä saa? Joku käyttäytyy kusipäisesti 40-50 vuotta ja sitten muka pyytää anteeksi? Ihan oikeastiko kuvittelet, että oikeasti katuu? Ja entä sitten?
Vierailija kirjoitti:
Ei voi keskustella, voit vaikka kirjoittaa hänelle kirjeen miltä sinusta tuntuu, ehkä saat hänet ajattelemaan asiaa.
Mä kirjoitin isälleni. Mun terapeutti sanoi, että se oli osoitus, että isä on tärkeä.
No, isä siitä enemmän vetäytyi. Mutta sitten on myöhemmin tullut lähemmäksi.
Varmaan vei oman aikansa kelata sulatella niitä asioita.
Ja taisin puhua siitä hänelle, että on tärkeä. Kirjoitin myös sen sen lisäksi, minkä olin kokenut loukkaavaksi.
Kannattaa kyllä ilmaista itseään ja pyrkiä kertomaan ne hyvät myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kymmenen vuotta sitten, kun kävin terapiassa,otin asioita puheeksi minua kaltoin kohdelleen vanhemman kanssa. Ei siitä oikein mitään tullut, hän ei pystynyt ottamaan sanomaani vastaan, vaan mitätöi kokemustani.
Muutama vuosi sitten, vähän ennen kuolemaansa, hän pyysi anteeksi..Se merkitsi mulle paljon. Mutta ei siihen voi oikein pakottaa. On mahdollista, ettei sitä vastuunottoa ja anteeksipyyntöä koskaan saa.
No? Mitä siitä saa? Joku käyttäytyy kusipäisesti 40-50 vuotta ja sitten muka pyytää anteeksi? Ihan oikeastiko kuvittelet, että oikeasti katuu? Ja entä sitten?
Kuolema on sellainen juttu, että sen läheisyys aidosti vie ihmisen miettimään elämäänsä. Ei kuoleva ihminen enää tunne halua valehdella. Mä olen tyytyväinen, että ne keskustelut käytiin. Anteeksipyyntö auttoi mua ja oli odottamatonta. Mutta samoin kuin anteeksipyyntöä, anteeksiantoakaan ei voi pakottaa.
Mä olen joutunut käymään nuo keskustelut päässäni. Ei ole kivaa havaita, miten tylysti mun tarpeet on taidettu aina ohittaa kun näkee miten sujuvasti se nyt tapahtuu, jos esitän mitään eriäviä mielipiteitä.
Auttaa sekin silti. Puhun ne omat vuorosanani ja kuvittelen, mitä haluaisin toisen vastaavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos toinen osapuoli on vain kuori ja tyhjää sisältä et tule saamaan empatiaa. Näiden kanssa on mahdotonta keskustella. Saat vain näpeillesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi etenkin 1990-luvulla syntyneet on kaikki eläneet kamalan lapsuuden ja miksi heidän vanhempansa ja sukunsa muistavat väärin? Terapiassa ravaa nuoria aikuisia, joiden koko elämä on ollut ihan hirveä ja pahinta on se, että vanhemmat eivät muista jotain tiettyä sanaa tai asiaa, joka suisti lapsen elämän raiteiltaan. Kun äiti joskus sivulauseessa sanoi, että pitäisikö ostaa punainen auto ja sitten ei ostettukaan, niin eikö se äiti tehnyt kamalan väärin!
T: 50-luvulla syntynyt väkivaltainen boomeri
Ei vaan 80-luvulla syntynyt isosisko, jonka piti mennä terapiaan mukaan, koska sisko tarvitsi tukea. Ja kun en muistanut samoja asioita kuin 8 vuotta nuorempi sisko, niin olin äidin manipuloima. Saman kohtalon oli kokenut minua 2 vuotta nuorempi velikin eli me emme suostuneet näkemään totuutta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi etenkin 1990-luvulla syntyneet on kaikki eläneet kamalan lapsuuden ja miksi heidän vanhempansa ja sukunsa muistavat väärin? Terapiassa ravaa nuoria aikuisia, joiden koko elämä on ollut ihan hirveä ja pahinta on se, että vanhemmat eivät muista jotain tiettyä sanaa tai asiaa, joka suisti lapsen elämän raiteiltaan. Kun äiti joskus sivulauseessa sanoi, että pitäisikö ostaa punainen auto ja sitten ei ostettukaan, niin eikö se äiti tehnyt kamalan väärin!
T: 50-luvulla syntynyt väkivaltainen boomeri
Ei vaan 80-luvulla syntynyt isosisko, jonka piti mennä terapiaan mukaan, koska sisko tarvitsi tukea. Ja kun en muistanut samoja asioita kuin 8 vuotta nuorempi sisko, niin olin äidin manipuloima. Saman kohtalon oli kokenut minua 2 vuotta nuorempi velikin eli me emme suostuneet näkemään totuutta!
Edelleenkin vähättelet siis hänen kokemuksiaan ja tunteitaan... syntipukin osa on todellakin ikuinen.
Mitäpä siitä sitten keskustelemaan. Itse laitoin välit poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha ketju, mutta vastaanpa silti.
Itse tunsin jo lapsesta asti, että jokin oli pielessä. Ei vain löytynyt sanoja tietenkään.
Aikuistuin. Perustin oman perheen. Edelleen olo, että jokin pielessä. Paloin töissä loppuun. Menin terapiaan käsittelemään jaksamiseen liittyviä ongelmia ja ensimmäistä kertaa sain samalla tilaisuuden miettiä; Mitä lapsena tapahtui minun näkökulmastani, miten se jatkui aikuisuuteen ja miten omiin lapsiinikin oli alettu toteuttaa samaa, jota itse olin saanut kokea. Minut, olemassa oloni, mielipiteeni, tunteeni. Kaikki oli aina mitätöity ja sivuutettu vanhempieni toimesta. Vähättely, vertailu, ignooraus. Kuvio on monimutkainen, mutta roolistus kuin narsistin oppikirjasta.
Koitin ottaa puheeksi. Suoraan vuoden aikana. Useamman kerran. Tuloksena vanhempieni toimesta mykkäkoulu, ignooraus, väistely, vastuun välttely, totaalisesti kuvion kääntäminen ja vääntäminen aina päälaelleen niin, että minä olen se, jossa tässä vika. Joka on aina väärässä. Lopulta kun en suostunut perääntymään; Vaadin keskustelua siitä, miten olen lapsuuteni kokenut. Että minun mielipiteilläni on väliä. Että lapsiani on kohdeltu väärin. Sitten tuloksena oli vanhempieni puolelta massiivinen raivokohtaus, jonka aikana julistivat kertovansa kaikille, miten kiittämätön, ylimielinen jne olen ja miten puhun paskaa.
He eivät ole tulleet puolitiehen vastaan, eivät pysty kesksustelemaan asiasta kuin aikuiset, ei riitä tunnetaidot ja eivät ymmärrä miksi heidän pitäisi mitään pyytää anteeksi. Eivät ikinä ole pyytäneet. Eivätkä tule pyytämään nytkään.
Lienee selvää; Laitoin välit poikki. Itseni ja lasten takia. Raskas, mutta tietoinen päätös, joka kannatti.
Silmät ovat auenneet. Monia oivalluksia olen saanut ja ymmärtänyt asioita. Tietoisesti olen katkaissut sukupolvien paskaketjun. Vanhempieni kuolivuoteella voin katsoa peiliin, vaikka tiedossa on, että syyllistystä tulee satamaan niskaan joko siltä, joka ei ensimmäisenä kuole tai sisariltani, jolla tässä perheessä oli hyvin eri rooli. Olen sinut tämän kaiken kanssa.
Jos ihminen ei kestä yhtään kritiikkiä, on hänen parempi mennä ensin hoitoon. Jutella voi sitten kun kestää (taas) kritiikkiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taasko joku 70-luvulla syntynyt kun piti käydä piano -ja balettitunnilla ja 80- vuotiaan äitinsä kimpussa.
Eikö teillä ole nk elämää vaan märehditte lapsuuttanne?
No ei varmaan kannata keskustella, jos toinen ei halua tai pysty. Väkisin ei voi. Ihmisten pitää käsitellä itse tunteensa tai muualla muiden kanssa. Ja vetää johtopäätöksiä. Ei nyt kannata sorsia silti muita, jos apua tarvii joskus. On vaikeaa muillakin näissä.
Älä keskustele. Käythän sinä jo terapiassa, puhu siellä. Se on se pienimmän riesan tie, kun ei ketään voi pakottaa.
Yritin itse aikoinaan, ja toki vanhempani menivätkin paljon eteenpäin. Isä hakeutui jopa itse terapiaan. Silti saavutetut edut ovat minun kannaltani mitättömät. Jos nyt saisin päättää, käyttäisin saman ajan ja energian itseeni ja niihin läheisiin ihmisiin, joilla on näin aikuisena minulle suurempi merkitys.
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju, mutta vastaanpa silti.
Itse tunsin jo lapsesta asti, että jokin oli pielessä. Ei vain löytynyt sanoja tietenkään.
Aikuistuin. Perustin oman perheen. Edelleen olo, että jokin pielessä. Paloin töissä loppuun. Menin terapiaan käsittelemään jaksamiseen liittyviä ongelmia ja ensimmäistä kertaa sain samalla tilaisuuden miettiä; Mitä lapsena tapahtui minun näkökulmastani, miten se jatkui aikuisuuteen ja miten omiin lapsiinikin oli alettu toteuttaa samaa, jota itse olin saanut kokea. Minut, olemassa oloni, mielipiteeni, tunteeni. Kaikki oli aina mitätöity ja sivuutettu vanhempieni toimesta. Vähättely, vertailu, ignooraus. Kuvio on monimutkainen, mutta roolistus kuin narsistin oppikirjasta.
Koitin ottaa puheeksi. Suoraan vuoden aikana. Useamman kerran. Tuloksena vanhempieni toimesta mykkäkoulu, ignooraus, väistely, vastuun välttely, totaalisesti kuvion kääntäminen ja vääntäminen aina päälaelleen niin, et
Miten se lapsuutesi olisi muuttunut jos vanhempasi olisivat kontanneet lattialla edessäsi? Aikuistu jo.
Eikö ole aika lapsellista yrittää muutraa lapsuuttaan riitelemällä vanhempiensa kanssa? Se ei niitä torumisia ja legojen puutetta tai mitä tahansa enää muuta.
Aikakoneita ei ole kuin saduissa.
T: 50-luvulla syntynyt väkivaltainen boomeri