Aivan kauhea ajatus, että joutuisi tottumaan uuteen puolisoon

Oletko ajatellut hakea terapiaa tai lääkitystä huoleesi?

Tohtori Sykerö. kirjoitti:

Oletko ajatellut hakea terapiaa tai lääkitystä huoleesi?

Olen jo hankkinutkin.

Niin.. tai sitte saa nauttia ihanasta ihastumisen tunteesa ja perhosista mahan pohjassa, nauttia seksistä kun on uutuudenviehätys päällä ja odottaa mielenkiinnolla mitä yhteinen elämä tuo tullessaan. :)

Jos minulle tulosi ero, en enää koskaan muuttaisi kenenkään miehen kanssa asumaan. Seurustella voisin, mutta omat asunnot pitäisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Jos minulle tulosi ero, en enää koskaan muuttaisi kenenkään miehen kanssa asumaan. Seurustella voisin, mutta omat asunnot pitäisi olla.

Sama täällä.

Joo, samaa oon miettinyt.

Ollaan mieheni kanssa oltu yhessä kohta 18 vuotta, ja meillä on ihan mahtava suhde nyt, mutta mikä kivinen polku tähän päästäksemme ollaankaan tallattu, väliin mahtuu myös avioeromme ja erillään eläminen 2 vuotta.

Se teki kyllä meille molemmille hyvää, tajuttiin kummatkin toistemme arvo.

Ja en jaksa aatellakaan, että kävisin tämän saman hiomisen, toisen tuntemisen opettelun, tapojen yhteensovittamisen, luottamuksen rakentamisen, kaiken uudelleen.

Olen vieläpä itse ihminen, joka tarvitsee vähintään pari vuotta, ennenkuin uskaltautuu kunnolla olemaan oma itsensä toisen seurassa, oli kyseessä ystävyys- tai parisuhde. Ei kukaan jaksa semmoista enää odottaa, näin hitaastilämpenevän ihmisen avautumista, huomasin tuossa parin vuoden sinkkuelämän aikana.

Mieheni antaa minun olla juuri sellainen kuin olen, arvostaa ja kunnioittaa minua, ja minä häntä. Lisäksi meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja hauskaa yhdessä. En voi toivoa yhtään parempaa. Enkä usko tällaista enää löytävänikään, joten toivottavasti saamme pitää toisemme vanhuuteen saakka.

Vierailija kirjoitti:

Niin.. tai sitte saa nauttia ihanasta ihastumisen tunteesa ja perhosista mahan pohjassa, nauttia seksistä kun on uutuudenviehätys päällä ja odottaa mielenkiinnolla mitä yhteinen elämä tuo tullessaan. :)

Katkerat kulissiliitossa lojuvat henkilöt alapeukuttaneet kun voivat vain haaveilla perhosista vatsasta.

Minäkin ottaisin mieluummin vuohia kuin miehen.

Vierailija kirjoitti:

Joo, samaa oon miettinyt.

Ollaan mieheni kanssa oltu yhessä kohta 18 vuotta, ja meillä on ihan mahtava suhde nyt, mutta mikä kivinen polku tähän päästäksemme ollaankaan tallattu, väliin mahtuu myös avioeromme ja erillään eläminen 2 vuotta.

Se teki kyllä meille molemmille hyvää, tajuttiin kummatkin toistemme arvo.

Ja en jaksa aatellakaan, että kävisin tämän saman hiomisen, toisen tuntemisen opettelun, tapojen yhteensovittamisen, luottamuksen rakentamisen, kaiken uudelleen.

Olen vieläpä itse ihminen, joka tarvitsee vähintään pari vuotta, ennenkuin uskaltautuu kunnolla olemaan oma itsensä toisen seurassa, oli kyseessä ystävyys- tai parisuhde. Ei kukaan jaksa semmoista enää odottaa, näin hitaastilämpenevän ihmisen avautumista, huomasin tuossa parin vuoden sinkkuelämän aikana.

Mieheni antaa minun olla juuri sellainen kuin olen, arvostaa ja kunnioittaa minua, ja minä häntä. Lisäksi meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja hauskaa yhdessä. En voi toivoa yhtään parempaa. Enkä usko tällaista enää löytävänikään, joten toivottavasti saamme pitää toisemme vanhuuteen saakka.

Sanoit paljon fiksumminen sen, mitä yritin itsekin sanoa. Meillä suhde kestänyt 21 vuotta ja tosiaan on tehty työtä sen eteen, että kaikki sujuu nyt hyvin. Vaikea ajatella, että lähtisi uudelleen siihen veivaamiseen.

Mulle riittää perhosiksi vatsassa ihan ne nopeasti ohimenevät ihastumisen tunteet mitä tulee. Miestäni en minäkään ikinä vaihtaisi.

Juttelin hetki sitten asioista kaverini kanssa niin ap:n aloitus tuntuu sen jälkeen aika lapselliselta. Olen kolme kertaa aloittanut elämäni uudelleen ja aina on ollut onnellisempi elämä, parempi parisuhde - verrattuna edellisen parisuhteen elämän ehtoopuoleen eli vaihtamalla paranee ja parisuhteilla on elinkaarensa.

Jos taas kyllästyy yleensä parisuhde-elämään sellaisena kuin on sitä elänyt niin yksin voi olla myös onnellista elämää. Mutta henkisesti laiskat ihmiset, jotka eivät jaksa opetella uutta, tai uutta ihmistä ”kun se on niin vaativaa” niin no, ovat vain henkisesti laiskoja ihmisiä.

Kuitenkin jossain vaiheessa joko te tai puolisonne on uudessa tilanteessa kun ero tulee tai kuollaan pois. Lycka till!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, samaa oon miettinyt.

Ollaan mieheni kanssa oltu yhessä kohta 18 vuotta, ja meillä on ihan mahtava suhde nyt, mutta mikä kivinen polku tähän päästäksemme ollaankaan tallattu, väliin mahtuu myös avioeromme ja erillään eläminen 2 vuotta.

Se teki kyllä meille molemmille hyvää, tajuttiin kummatkin toistemme arvo.

Ja en jaksa aatellakaan, että kävisin tämän saman hiomisen, toisen tuntemisen opettelun, tapojen yhteensovittamisen, luottamuksen rakentamisen, kaiken uudelleen.

Olen vieläpä itse ihminen, joka tarvitsee vähintään pari vuotta, ennenkuin uskaltautuu kunnolla olemaan oma itsensä toisen seurassa, oli kyseessä ystävyys- tai parisuhde. Ei kukaan jaksa semmoista enää odottaa, näin hitaastilämpenevän ihmisen avautumista, huomasin tuossa parin vuoden sinkkuelämän aikana.

Mieheni antaa minun olla juuri sellainen kuin olen, arvostaa ja kunnioittaa minua, ja minä häntä. Lisäksi meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja hauskaa yhdessä. En voi toivoa yhtään parempaa. Enkä usko tällaista enää löytävänikään, joten toivottavasti saamme pitää toisemme vanhuuteen saakka.

Sanoit paljon fiksumminen sen, mitä yritin itsekin sanoa. Meillä suhde kestänyt 21 vuotta ja tosiaan on tehty työtä sen eteen, että kaikki sujuu nyt hyvin. Vaikea ajatella, että lähtisi uudelleen siihen veivaamiseen.

Kuulostaa siltä, että parisuhde on toinen päivätyö ansiotyön rinnalle.

Vierailija kirjoitti:

Juttelin hetki sitten asioista kaverini kanssa niin ap:n aloitus tuntuu sen jälkeen aika lapselliselta. Olen kolme kertaa aloittanut elämäni uudelleen ja aina on ollut onnellisempi elämä, parempi parisuhde - verrattuna edellisen parisuhteen elämän ehtoopuoleen eli vaihtamalla paranee ja parisuhteilla on elinkaarensa.

Jos taas kyllästyy yleensä parisuhde-elämään sellaisena kuin on sitä elänyt niin yksin voi olla myös onnellista elämää. Mutta henkisesti laiskat ihmiset, jotka eivät jaksa opetella uutta, tai uutta ihmistä ”kun se on niin vaativaa” niin no, ovat vain henkisesti laiskoja ihmisiä.

Kuitenkin jossain vaiheessa joko te tai puolisonne on uudessa tilanteessa kun ero tulee tai kuollaan pois. Lycka till!

Jos suhde ei toimi niin se onkin eri asia. Mä en kyllä enää lähtis uutta parisuhdetta rakentelemaan, koska vanhaa on yli kymmenen vuotta hiottu hyväksi. Samanlaista ei vain enää tule. Keksin myös monta muuta elämän osa-aluetta, joihin keskittyä, jos nyt mieheni huomenna vaikka kuolisi. Parisuhde on mulle yksi elämän osa-alue, ei koko elämän keskipiste

Kunhan ei yhdessä täydy asua eikä koko elämää jakaa niin ehkä sitten. Ehkä.

Mä ottaisin kissan. Miestä en koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä ottaisin kissan. Miestä en koskaan.

Tää on mun suunnitelma.

Kannattaa se housuun paskominen muutenkin lopettaa ja käydä vessassa.

Jos nykyinen suhde vaatii noin paljon ahdistusta toimiakseen niin ehkä olet vain paskassa suhteessa.

Mullakin oli ihan samat ajatukset silloin joskus, kun edellinen suhde oli just päättynyt.

Minä kiinnyn ihmisiin ja nautin siitä, että tunnen toisen hyvin, tykkään siitä yhteisestä historiasta.

Se on aivan totta, että uuteen ihmiseen tutustuminen vaatii melko paljon aikaa ja henkisiä voimia, se vatii panostusta. Ja kun asiaa miettii ihan teoriatasolla, niin se tuntuu työläältä projektilta. Ja tuntuu, että ei sitä halua eikä jaksa.

Mutta sitten kun tuli kun tulikin se uusi ja niin oikea ihminen kohdalle, niin vaikka toki oli siinä tottumista ja hiomista, ja toki tarvittiin niitä henkisiä voimia, niin kaikki tuntui kuitenkin niin hyvältä ja oikealta, että hyvin mielellään sen kaiken työn teki uuden suhteen eteen. Ja tehdään edelleen. Se tulee ihan kuin itsestään, luontevasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, samaa oon miettinyt.

Ollaan mieheni kanssa oltu yhessä kohta 18 vuotta, ja meillä on ihan mahtava suhde nyt, mutta mikä kivinen polku tähän päästäksemme ollaankaan tallattu, väliin mahtuu myös avioeromme ja erillään eläminen 2 vuotta.

Se teki kyllä meille molemmille hyvää, tajuttiin kummatkin toistemme arvo.

Ja en jaksa aatellakaan, että kävisin tämän saman hiomisen, toisen tuntemisen opettelun, tapojen yhteensovittamisen, luottamuksen rakentamisen, kaiken uudelleen.

Olen vieläpä itse ihminen, joka tarvitsee vähintään pari vuotta, ennenkuin uskaltautuu kunnolla olemaan oma itsensä toisen seurassa, oli kyseessä ystävyys- tai parisuhde. Ei kukaan jaksa semmoista enää odottaa, näin hitaastilämpenevän ihmisen avautumista, huomasin tuossa parin vuoden sinkkuelämän aikana.

Mieheni antaa minun olla juuri sellainen kuin olen, arvostaa ja kunnioittaa minua, ja minä häntä. Lisäksi meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja hauskaa yhdessä. En voi toivoa yhtään parempaa. Enkä usko tällaista enää löytävänikään, joten toivottavasti saamme pitää toisemme vanhuuteen saakka.

Sanoit paljon fiksumminen sen, mitä yritin itsekin sanoa. Meillä suhde kestänyt 21 vuotta ja tosiaan on tehty työtä sen eteen, että kaikki sujuu nyt hyvin. Vaikea ajatella, että lähtisi uudelleen siihen veivaamiseen.

Kuulostaa siltä, että parisuhde on toinen päivätyö ansiotyön rinnalle.

Samaa mietin. On onnekas olo, että olen löytänyt rinnalle miehen, jonka kanssa ei tarvi paiskia töitä hyvän parisuhteen eteen. Vaikea kyllä uskoa, että toisen kerran kävisi samanlainen onni.