Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2104)
En itse osannut seurustelusuhteita. Ei ollut toimivaa mallia. Se laittoi miettimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini itki aina naamansa punaiseksi kun olimme menossa heidän vanhempiensa paikkakunnalle esim. joulunviettoon. Sitten ei voitu mennä ihmisten ilmoille hotellista, koska naaman piti tasoittua. Jonkun riidan saivat aina aikaiseksi pitkän ajomatkan aikana. Toki heillä oli toksiset taustaperheet yhtä lailla ja käsittelemätöntä tauhkamateriaalia yllin kyllin, joka sitten purkautui raivona, riitelynä, kontrollina ja manipunaationa puolin ja toisin.
Vasta nuorena aikuisena löysin persoonallisuushäiriöiden käsitteen ja tein aktiivisesti töitä, jotta omat epävakaan häiriön piirteet sain suunnilleen kuosiin. Onneksi ne eivät olleet aivan siellä ytimessä pysyvästi, sillä muuten olisin kai jo osastolla tai sitten en olisi koskaan saanut opintojani loppuun ja saanut seesteistä perhe-elämää. Suhteet olisivat vaihtuneet vuoden välein kuten nuoruudessa jne. Edelleen isäni saattaa kommentoida minulle, kuinka pettynyt hän on moneen asiaan minussa. Olen siis 50-vuotias. Klassisesti olin vähän vääränlainen hänen toiveisiinsa nähden ja aloin myös erittäin varhain pistää kampoihin ja aika rajusti. Heitin naamalle kaiken näkemäni tauhkan hänestä ja heistä, mikä ei miellyttänyt. Sitten olenkin ollut vaikea ja huono aina hänen kirjoissaan. Tavallaanhan toimin siinä peilinä, jonka avulla olisivat voineet tiedostaa toliminnastaan myrkyllisiä asioita ja hoitaa niitä, mutta kun ei. Persoonallisuushäiriössä sisin on jäätynyt pysyväksi ja suojaa romahtamiselta niin vahvasti, että muutos on lähes mahdoton.
Nyt kun ovat vanhoja, näen mekaanisesti ja hyvin harvoin. Isäni ei edes ehkä tajua, että en puhu hänelle koskaan mitään. Olemme samassa tilassa kahden kesken vain äärimmäisen harvoin, joten ei edes ehdi huomata asiaa. Puhun hänen seurassaan, mikäli on muita ihmisiä paikalla ja hiljaisuus aiheuttaisi ongelmia. Silloinkin puhun muiden kautta, aina. Äitini kanssa puhun tavallisesti, paitsi kun hän lähtee Mauri Peltokannas -tasoiselle solvaamisen polulle. Sitten tokaisen, että nyt regressoidut ja vajosit pikkutytöksi, kiitos ja hei.
Isäni kummallinen trollaava käytös kaikkialla. Mielisteli ja puhui kuin kone tilanteessa kuin tilanteessa. Pyöritti mielellään vähän totisempaa jäykkäsakkia tai sitten vähälahjaisempaa väkeä mennen tullen. Sitten takanapäin kertoi, kuinka oli sitäkin ja tätäkin tyyppiä vähän ärsyttänyt ja saanut reagoimaan. Tai kuinka kehitysvammaiset aina lähtevät tosissaan vastaamaan ja tärkeänä olemaan omista toimistaan. Muistan, että minuun valui valtava häpeä hänen käytöksestään jo aika pienenä. Niinhan se on, että lapsi kokee sen, mitä aikuinen itsessään torjuu. Hän oli siis häpeälamaantunut pienenpieni avuton poika sisällään. Sanat eivät olleet minulla silloin, mutta nyt ne ovat minulla hallussani, enkä enää sotke niitä minun tunteikseni.
Sitten kotona oltiin jatkuvasti ärtyneitä, eikä oikein osattu sitten sitä kasvavaa lasta ottaa omana itsenään ja kannustaa, vaan kaikesta koettiin kuormitusta. Kommentoitiin, että teillekin sitten niska limassa joutuu sen ja tämän tekemään. Vaimon kanssa väännettiin pitkiä ja raivokkaita riitoja jatkuvasti. Lapset jäivät niiden jalkoihin ja ilman emotionaalista läsnäoloa. Sana emotionaalinen läsnäolokin kuuluu sellaisten vähän totisempien ja ei niin maailmanmiesten/pärjääjien/tienaajiena sanavarastoon, eikä ole yhtään mitään. Kilpailuasetelma omasta lapsuudesta taisi jäädä päälle ja tähtäsi vain materiaalisen, taloudelliseen ja älylliseen voittoon. Hahmottaneeko lainkaan, että huonot välit omiin lapsiin ja tämä uusien sukupolvien tietoisuus hänestä sellaisena kuin hän oikeasti onm on suurensuuri häviö sinänsä? Ei ehkä ja siksi tursuttaakin edelleen voittajakuvaa itsestään lähes suurmiehenä. Ei pysty katsomaan todellisuutta sellaisena kuin se on. Liian kipeää.
Nyt aika on kypsä!
Ja minäkin uskon jo voivani vastata kysymyksiisi... aiheesta, joka on TABU.
Enkä nyt tarkoita perheiden sisäistä puhumattomuutta.
Olisi suuri ilo keskustella ihmisen kanssa, joka miettii ilmiötä yleisellä tasolla!
Jos tunnet samoin, tässä yhteystietoni:
aikaonkypsa@gmail.com
Tili on nimellä Aika Kypsä.