Lue keskustelun säännöt.
Luokkanousun tehneenä en koe kuuluvani joukkoon - muita?
09.11.2026 |
En nyt tarkoita luokkanousulla mitään "olin lapsena koditon ja nyt multimiljonääri" -tarinoita, jotka ovat aika harvassa. Vaan näitä tavallisempia tarinoita, missä matalista yhteiskuntaluokista noustaan keskituloisiksi ja missä keskituloiset kipuavat vielä ylöspäin. Olen itse kasvanut melko keskiluokkaisessa kodissa maakunnassa, mutta vanhempieni tausta oli matalampi, isäni lapsuuskoti oli todella köyhä. Tämä näkyy minussa taloudellisena tarkkuutena ja tuhlailun välttämisenä, vaikkei taloudellista huolta ole itselläni ollutkaan. Taustani näkyy minussa yhä, vaikka tienaan hyvin ja asun yhdellä Suomen hyvätuloisimmista postinumeroalueista.
Luokkanousijana minulta puuttuvat monille ylemmissä yhteiskuntaluokissa olleille luontaiset taidot ja elintavat. En "osaa" harrastaa mitään hienoa, en osaa golfata, en lasketella, en purjehtia, kaukomatkat eivät kiinnosta jne. En ole edes koskaan kokeillut noita urheilulajeja, lapsena harrastin vain jumppaa, kokkipuuhakerhoa ja kuvataidekerhoa. Monet menot kauneushoidoista kalliisiin vaatteisiin ja fiineihin ravintoloihin tuntuvat tuhlaukselta, enkä käytä rahaani sellaiseen. Sen sijaan käyn kirjastossa, retkeilen luonnossa, käyn uimahallissa vesijumpassa, luen ja nautin mökkeilystä ilman mukavuuksia.
Tunnen itseni maalaiseksi ja huonommaksi muiden ulkoisesti kaltaisteni seurassa. Tuntuu, etten osaa keskustellakaan kunnolla ihmisten kanssa, joilla monet asiat tulevat luonnostaan. Osalla arvot tuntuvat melko kovilta, elämä on suorittamista, rahan ansaitsemista ja kaikkea materialista menestystä. Toisissa arvostetaan sitä, miten menestyneitä he ovat. Minä arvostan yksinkertaista (monen mielestä tylsää) arkea ja terveyttä. Ammattini on arkinen verrattuna siihen, kun ympärillä on vaikka minkälaista juristia, järjestöjohtajaa, kansainvälistä asiantuntijaa jne.
Minulla ei ole hienoa sukutaustaa tai maistereita suvussa monessa polvessa. Lapsuuskotini ei ollut mikään sosiaalinen kulttuurikoti. En ole koskaan käynyt oopperassa, teatterissa käyminen tuntuu yhä vieraalta ja klassisen musiikin konsertissa kävin ensimmäistä kertaa aikuisena. Olen välillä pihalla sosiaalista normeista, kun lapsuuskodissani ei paljon harrastettu kyläilyä ja vanhempani olivat kotona lähinnä keskenään. Kielitaitoni on huono, ymmärrän englantia hyvin ja ruotsiakin jotenkin, mutta en puhu noita kieliä itse. Kadehdin, kun toiset sulavasti juttelevat small talkia englanniksi tai ruotsiksi ja itse yritän mongertaa jonkin sanan suustani. Harmittaa, kun lapsuuskodissa en ole oppinut asioita, joista olisi nyt aikuisena apua. Yliopistossakin kaikki oli vierasta sitseistä dekaaneihin ja stipendien hakemisesta publiikeihin, jokainen asia on täytynyt opetella alusta.
Arjessa tuntuu eniten sen, että koen itseni monissa tilanteissa nukkavieruksi ja ulkopuoliseksi. En ole niin tyylikäs, kovin hoikka ja hyvin pukeutunut. Vaatteet on toki ehjät, mutta eivät muodikkaat ja voin hyvillä mielin lähteä asioille verkkareissa ilman meikkiä. Koen olevani sellainen homssu maalaisserkku, jolle lähinnä naureskellaan. Usein vain on olo, että en kuulu joukkoon, vaikka olen korkeasti koulutettu, työelämässä pärjännyt ja taloudellisesti menee mukavasti. Onko muilla luokkanousun tehneillä tällaista? Helpottaako tämä olo koskaan?
Ap
Kommentit (32)
Ei dostojevskikaan tuntenut kuuluvansa aristokraattien kouluun vaikka vanhempi oli lääkäri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osalla arvot tuntuvat melko kovilta, elämä on suorittamista, rahan ansaitsemista ja kaikkea materialista menestystä. Toisissa arvostetaan sitä, miten menestyneitä he ovat.
Niin, jos et itse ole tuollainen ihminen niin ei siinä tietenkään koe joukkoon kuuluvansa. Vain koska olet kouluttautunut ja edennyt korkealle, ei tarkoita, että sinun pitäisi hankkia lähipiirisi täysin saman tason ihmisistä.
Ei kyse aina ole lähipiiriin ihmisten hankkimisesta. Aika tavallista vain on, että tietyn asuinalueen harrastusporukoissa, vanhempainyhdistyksissä tai lapsen päiväkoti/koulukaverien vanhemmissa on tietyntyyppistä porukkaa, jota alueella asuu. Eli monet ihmiskontaktit tulevat eteen siksi, että asumme samalla alueella. Veikkaisin, että esimerkiksi Eirassa ja Jakomäessä on aika erilaista väkeä harrastusporukoissa ja vanhempainyhdistyksissä.
Ap
Sama kokemus itsellä. Mutta lisäisin sen, että koen itseni ulkopuoliseksi myös ns. kotiseudullani. Siellä minua pidetään "hienostelevana", kun asun Helsingissä, olen hyväpalkkaisessa työssä ja alallani näkyvässä tehtävässä. Niin tai näin, niin aina väärinpäin.
No tunnistan osin. Itse muutin opintojeni jälkeen kotikonnuilleni. Elämä on leppoisampaa. Asun melko tasokkaasti, ajan kivalla sähköautolla, mutta muuten elän vaatimatonta elämää. Nautin siitä, kun pääsen kirjastoon ajan kanssa lukemaan lehtiä tai metsään sienestämään. En harrasta kuin kulttuuria satunnaisesti. Matkustan harvoin ja vain Euroopassa. Mökistä haaveilen joskus, mutta kotinikin on rantatontilla, joten jäänyt toistaiseksi.
Mikä laumasielu olet kun kaipaat joukkoa?
Perusta omat joukot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin kotipaikkakunnallani isänpäivänä ja ennemminkin tuntui, että luokkanousun myötä en osaa enää olla perheeni kanssa. Vaikuttavat tosi kapeakatseisilta ja jumahtaneilta, osin jopa negatiivisilta. Keskustelut pyörivät sukulaisten ja vanhojen juttujen ympärillä enkä olisi oikein jaksanut osallistua. En minäkään pelaa golfia tai purjehdi, mutta koulutus ja sivistys on tuonut maailmaani avaruutta ja mahdollisuuksia.
Minä tulen täysin duunaritaustasta toinen vanhempi tehdastyöläinen ja toinen lähihoitaja. Työttömyyttä oli lapsuusperheessäni myös laman aikana. Mulla on kaksi yliopistotutkintoa ja hyväpalkkainen duuni. En ole edes koskaan yrittänyt sopeutua useimpien työkavereiden maailmaan, johin kuuluvat suht' hienot omakotitalot, vene/mökki, uudet autot, rapujuhlat yms.
Itse asun puolisoni kanssa kerrostalokaksiossa eikä ole autoa puhumattakaan veneestä tai kesämökistä. Voisin toki hankkia jotain tuollaista, mutta ei kiinnosta. Ystävät tilevat lähinnä omista pitkäaikaisista lapsena ja nuoruuden harrastuksista (mm. partio).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tunnistan osin. Itse muutin opintojeni jälkeen kotikonnuilleni. Elämä on leppoisampaa. Asun melko tasokkaasti, ajan kivalla sähköautolla, mutta muuten elän vaatimatonta elämää. Nautin siitä, kun pääsen kirjastoon ajan kanssa lukemaan lehtiä tai metsään sienestämään. En harrasta kuin kulttuuria satunnaisesti. Matkustan harvoin ja vain Euroopassa. Mökistä haaveilen joskus, mutta kotinikin on rantatontilla, joten jäänyt toistaiseksi. Minä tulen täysin duunaritaustasta toinen vanhempi tehdastyöläinen ja toinen lähihoitaja. Työttömyyttä oli lapsuusperheessäni myös laman aikana. Mulla on kaksi yliopistotutkintoa ja hyväpalkkainen duuni. En ole edes koskaan yrittänyt sopeutua useimpien työkavereiden maailmaan, johin kuuluvat suht' hienot omakotitalot, vene/mökki, uudet autot, rapujuhlat yms.
Itse asun puolisoni kanssa kerrostalokaksiossa eikä ole autoa puhumattakaan veneestä tai kesämökistä. Voisin toki hankkia jotain tuollaista, mutta ei kiinnosta. Ystävät tilevat lähinnä omista pitkäaikaisista lapsena ja nuoruuden harrastuksista (mm. partio).Ei kyse aina ole lähipiiriin ihmisten hankkimisesta. Aika tavallista vain on, että tietyn asuinalueen harrastusporukoissa, vanhempainyhdistyksissä tai lapsen päiväkoti/koulukaverien vanhemmissa on tietyntyyppistä porukkaa, jota alueella asuu. Eli monet ihmiskontaktit tulevat eteen siksi, että asumme samalla alueella. Veikkaisin, että esimerkiksi Eirassa ja Jakomäessä on aika erilaista väkeä harrastusporukoissa ja vanhempainyhdistyksissä.
Vierailija kirjoitti:
Kävin kotipaikkakunnallani isänpäivänä ja ennemminkin tuntui, että luokkanousun myötä en osaa enää olla perheeni kanssa. Vaikuttavat tosi kapeakatseisilta ja jumahtaneilta, osin jopa negatiivisilta. Keskustelut pyörivät sukulaisten ja vanhojen juttujen ympärillä enkä olisi oikein jaksanut osallistua. En minäkään pelaa golfia tai purjehdi, mutta koulutus ja sivistys on tuonut maailmaani avaruutta ja mahdollisuuksia.
Tällainen kokemus itsellä. Meillä ehkä kapeakatseisuuden sijaan näkyy tuo negatiivisuus. Keskitytään vain valittamaan asioista, mutta ei tehdä elettäkään muuttaakseen asioita. Meillä arvostettiin kyllä opiskelua, mutta sen tuomat asiat, sivistys, tieteen arvostus ja muu, loistaa aika pitkälti poissaolollaan. Vanhempani arvostavat käytännön kokemuksen tuomaa tietoa, silloinkin, kun se on ristiriidassa tieteen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja fiiliksiä. Lisäksi olen kasvanut uskonnollisessa kodissa, minkä vuoksi monet asiat ovat vieraita. Meillä ei käytännössä käytetty alkoholia. Itse join täysi-ikäistyessä parin vuoden ajan, sittemmin olen kokonaan lopettanut. Vieläkään ei ole käryä, mikä juomalasi kuuluu millekin alkoholijuomalle, mitä eroa on jollain rosella ja cavalla jne. Meidän perheessä vanhemmilla ei ollut tapana tanssia, joten kaikki tanssiin liittyvä kulttuuri on ollut vierasta. Tanssin wanhat lukiossa, mutta sen jälkeen en ole tanssinut. Monet "normaali ihmisille" luontevat sosiaaliset menot lavatansseista laivan tanssilattioihin ja konserteista venetsialaisiin ovat itselleni ihan vieraita. Nolottaa välillä, kun on niin pihalla asioista.
Vierailija kirjoitti:
Sama kokemus itsellä. Mutta lisäisin sen, että koen itseni ulkopuoliseksi myös ns. kotiseudullani. Siellä minua pidetään "hienostelevana", kun asun Helsingissä, olen hyväpalkkaisessa työssä ja alallani näkyvässä tehtävässä. Niin tai näin, niin aina väärinpäin.
Tämä on hyvin tavallista luokkanousijoilla, ettei oikein tunne sopivansa mihinkään. Vanhan piirit eivät enää tunnu omilta, mutta uusissakaan ei ole kotonaan.
Omalla kohdalla olen suosiolla todennut, että en edes yritä omaksua sellaisia ylemmän keskiluokan tapoja, mitkä eivät tunnu minusta luontevilta. Mitä sitten, jos minulla on matalamman keskiluokan ajanviettotavat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna kaikki rahulit köyhille . Ne osaa arvostaa jotta katto pään päällä ja ruokaa
Voi, kun parisuhdeasioissa enemmän puhuttaisiin siitä, miten iso merkitys sillä omalla yhteiskuntaluokalla on! En itse tajunnut tätä nuorena, kun ihastuin kivannäköiseen ja samoja bändejä kuunnelleeseen poikaan. Olimme ihan eri taustoista. Minä olin keskiluokkaisen kodin kiltti tyttö, hän oli matalasti koulutettujen, sivistystä väheksyneiden vanhempien lapsi. Pojan vanhemmat eivät pitäneet minusta lainkaan, koska olin "liian kunnollinen". En esimerkiksi ymmärtänyt lainkaan, mitä hauskaa siinä on, että keski-ikäiset vanhemmat pyörivät ympäripäissään kotona ja lapset ryyppäsivät vanhempiensa kanssa. Omassa kodissani olen saanut mallin, että alkoholia käytetään sivistyneesti vain vähän ja vanhemmat eivät ole koskaan olleet humalassa, kun olen läsnä.
Kun vuosia kului, alkoi parisuhde rakoilla. Poika koki, että odotan häneltä liikaa ja hän ei ole minulle kyllin hyvä, kun häntä ei kiinnostaneet yliopisto-opinnot, matkustelu tai muu. Hänestä elämä oli jees, kun sai juoda kaljaa, rassata autoja, soittaa kitaraa ja pelata pleikkarilla. Minulle tuo ei olisi ikinä riittänyt. Sääli, etten tajunnut silloin nuorena, että kovin erilaisesta taustasta tulevien suhde ei ole kovin hyvä idea. Olisi pitänyt suoraan katsoa itselle kumppania, jonka kanssa taustat suunnilleen kohtaavat ja tulevaisuuden haaveet hyvän elämän osalta ovat samansuuntaiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisillä mitään luokkia ole. Kaikki olemme samanlaisia ja samanarvoisia. Jos jollain on rahaa enemmän, niin ei se tee hmisestä parempaa. Pikemminkin täysin päinvastoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin kotipaikkakunnallani isänpäivänä ja ennemminkin tuntui, että luokkanousun myötä en osaa enää olla perheeni kanssa. Vaikuttavat tosi kapeakatseisilta ja jumahtaneilta, osin jopa negatiivisilta. Keskustelut pyörivät sukulaisten ja vanhojen juttujen ympärillä enkä olisi oikein jaksanut osallistua. En minäkään pelaa golfia tai purjehdi, mutta koulutus ja sivistys on tuonut maailmaani avaruutta ja mahdollisuuksia.
Tällainen kokemus itsellä. Meillä ehkä kapeakatseisuuden sijaan näkyy tuo negatiivisuus. Keskitytään vain valittamaan asioista, mutta ei tehdä elettäkään muuttaakseen asioita. Meillä arvostettiin kyllä opiskelua, mutta sen tuomat asiat, sivistys, tieteen arvostus ja muu, loistaa aika pitkälti poissaolollaan. Vanhempani arvostavat käytännön kokemuksen tuomaa tietoa, silloinkin, kun se on ristiriidassa tieteen kanssa.
Olen aina pitänyt omaa isääni viisaana. Isäni olisi varmasti pärjännyt yliopistossa, mutta lapsuuskodissa ei siihen rohkaistu. Nyt kun isä on eläkkeellä, on alkanut näkyä monella tapaa kapeakatseisuutta ja sellaista pessimistisyyttä. Isä esimerkiksi usein valittaa siitä, kuinka hankalaa arki äitini kanssa on. Ei kuitenkaan halua käydä noita asioita äidin kanssa läpi tai vaatia äidiltäni muutosta, vaikka äidin käytös on ikävää. Itsellä uuvuttaa tuo valittamisen kuuntelu. Isäni taas ei oikein koskaan ole ymmärtänyt, miksi olen perusluonteeltani sellainen, että vaadin hanakasti muutosta asioihin ja työskentelen muutosten eteen pitkäänkin.
Vierailija kirjoitti:
Sama kokemus itsellä. Mutta lisäisin sen, että koen itseni ulkopuoliseksi myös ns. kotiseudullani. Siellä minua pidetään "hienostelevana", kun asun Helsingissä, olen hyväpalkkaisessa työssä ja alallani näkyvässä tehtävässä. Niin tai näin, niin aina väärinpäin.
Olen hyväpalkkaisessa työssä ulkomailla, mutta silti minua kohdellaan samalla tavalla kuin ennenkin, kun käyn kotikonnuilla.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä mitään luokkia ole. Kaikki olemme samanlaisia ja samanarvoisia. Jos jollain on rahaa enemmän, niin ei se tee hmisestä parempaa. Pikemminkin täysin päinvastoin.
Yhteiskuntaluokka ei katso vain rahaa. Minä esim. tiedän ihmisen, joka on maisteri ja hyvin sivistynyt, lukee paljon ja tietää kirjallisuudesta valtavasti. Hän on matalapalkka-alalla vaatimattomassa työssä ja elää vaatimatonta elämää. Sitten taas on hyvinkin rikkaita, joilla sivistyksestä ei ole tietoakaan ja elintavat ovat kuin yhteiskunnan huono-osaisilla.
Kokemukseni mukaan lähes kaikilla on joku taustaan liittyvä ongelma.
Joko tausta ei ole vauras, koti ei ollut kulttuurikoti tai sitten itse on sosiaalinen putoaja, epäonnistunut tai jotenkin vääränlainen lapsi ja sitten sisar tai veli menestyy paremmin. Monien vanhemmilla on paremmissakin piireissä päihde- tai mielenterveysongelma, persoonallisuushäiriöitä, vaikeita avioeroja, tai suhteet sukuun ovat kokonaan poikki perintöriitojen vuoksi jne.
Suosittelen että olet vaan ylpeästi mitä olet. On helpompi olla sosiaalinen nousija kuin putoaja. Seurustele sellaisten ihmisten kanssa joiden seurassa viihdyt.
Toisaalta mikä estää kehittämästä itseään ihan joka elämän alueella.
Lue, aloita uusi harrastus ( golffia tennistä, laskettelua tms voi aivan hyvin aloittaa vanhempanakin), käy konserteissa ja oopperassa. Jos pukeutuminen on ongelma, opiskele sitä. Pyydä putiikkien pitäjiltä apua.
Tunnistan niin tämän! Koen alemmuutta, kun tutustun alueen lapsiperheiden kanssa ja kyläilemme toistemme kotona lasten myötä. Meillä kotona on paljon Ikeaa, lattialla on isoäidin tekemät vanhat, värikkäät räsymatot ja koti on sellainen arkisen oloinen. Sitten toisilla on hyvin siistit, simppelit ja beigen harmoniset kodit. Ei yhtään sovita joukkoon tummanpuhuvan kotimme kanssa. :D
Osalla arvot tuntuvat melko kovilta, elämä on suorittamista, rahan ansaitsemista ja kaikkea materialista menestystä. Toisissa arvostetaan sitä, miten menestyneitä he ovat.
Niin, jos et itse ole tuollainen ihminen niin ei siinä tietenkään koe joukkoon kuuluvansa. Vain koska olet kouluttautunut ja edennyt korkealle, ei tarkoita, että sinun pitäisi hankkia lähipiirisi täysin saman tason ihmisistä.