Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni oli aivan kummissaan kun vieraillessamme perheeni luona halataan aina tullessa ja lähtiessä, sekä sanotaan että "Olette rakkaita ja tärkeitä!" Mieheni sanoi ettei ole koskaan kuullut äitinsä tai muiden perheenjäsenten suusta vastaavaa eivätkä he koskaan halaa. Olin niin surullinen hänen puolestaan, että aloin itkeä. Mieheni on nyt tottunut siihen että häntäkin halataan ja tervehditään lämpimästi, ja minusta on ihanaa nähdä hänet onnellisena perheeni kanssa! <3

 

Minun lapsuuden kodissa ei edes koskettu toisiamme saati jotakin ihmeellistä halaamista- mitä se on! Varma olen myös siitä, että sama meininki oli vanhempieni kodissa.

Omassa kodissani jo halasin lapsiani ja pidin sylissäni, vaikka vaikeaa oli oppia se tapa.

Mieheni hoivasi minua halimalla ja vetämällä lähelleen, että se

Ei lapsi kaipaa niinkään fyysistä läheisyyttä, vaan psyykkistä turvaa. On aikuisen kuvitelma, että lapsi nauttisi koskettelusta. Toki ihmiselle on tärkeää saada apua liikkumiseen ym. kun ei osaa vielä kävellä ym.

Vierailija kirjoitti:

Lainaus kirjasta ALUSSA OLI KASVATUS, Alice Miller, s. 92

Yhteenveto

Edellä esitettyjen lainausten tarkoituksena on ollut kuvata asennoitumista, joka enemmän tai vähemmän avoimesti tulee esiin ei ainoastaan fasismissa vaan monissa eri ideologioissa. Heikon lapsen halveksiminen ja vainoaminen samoin kuin kaiken elävän, luovan ja emotionaalisen tukahduttaminen lapsessa ja omassa itsessä on päässyt tunkeutumaan niin monille meidän elämämme alueille että me tuskin enää huomaamme sitä. Lähes kaikkialla ilmenee enemmän tai vähemmän avoimesti ja eri verukkein perusteltuna pyrkimys vapautua kaikesta lapsenomaisesta, toisin sanoen heikosta, avuttomasta, riippuvaisesta olennosta meissä itsessämme, jotta meistä lopulta tulisi suuri, itsenäinen ja pätevä olento, joka ansaitsee kunnioitusta. Kun me kohtaamme tämän heikon olennon uudestaan lapsissamme, me vainoamme sitä samoin menetelmin, joilla

Tässähän on POLITIIKAN filosofia kiteytettynä. 

Olin kaverini luona kylässä , koska hän aina pyysi moneen kertaan , järkytys oli suuri kun menin ..lapset huusi ja rääkyi ja hänen äitinsä huusi ja komensi rumasti , sotkuista järkyttävää  sitten tulin omaan kotiini ja tajusin kuinka ihana oma äitini on , mikä harmonia . Aina leipoi, hedelmiä ym tarjolla aina ja se lempeys , rakkaus, turvallisuus. Oli suuri harppaus kurjuudesta normaaliin. Isäni oli tunnollinen ja oli tasapaino elämässämme. Ikuisesti muistan sen ja alkasin oikeasti arvostamaan omaa kotia ja perhettämme .

Haloo tyhmä

Monet ovat lukeneet kirjan aikoja sitten!

Älä lainaa sitä tänne sivustolle kappaletolkulla pösilö.

Ne, jotka eivät ole lukeneet, kiinnostuvat pienemmästäkin määrästä lainauksia.

Ei sinun tehtäväsi ole kopioida ja referoida kirjaa ja näitä monelle meidän ikäiselle tuttuja juttuja.

Sitä paitsi, A.M. on saanut kritiikkiäkin osalle teorioistaan tai ns oivalluksistaan.

Kiitoksia.

Ehkä jossain sisimmässäni olin aina tiennyt. Mutta mieheni sai silmäni lopulta avautumaan. Varsinkin nostin isäni aina jalustalle, suorastaan palvoin maata hänen allaan. Vaikka tiesin, miten hirveän ilkeä ja julma isäni oli äidilleni ja joskus myös mulle. Mieheni lopulta sai mut ymmärtämään, että isäni on narsisti. Ensiksi olin sellaista muotitermiä vastaan, minähän en toisia narsisteiksi syyttele. Mutta kun tutustuin mitä on narsistinen persoonallisuushäiriö, tajusin että isäni on ihan oppikirjaesimerkki. Toki hänellä on myös lisänä kaikenlaisia mt-ongelmia, samoin äidilläni alkoholismin lisäksi.

Välit ovat jo vuosia olleet heidän kanssaan vaikeat. Olen onnellisempi kun en ole pitkään aikaan ollut tekemisissä kummankaan kanssa, mutta koen myös siitä todella huonoa omaatuntoa.  Elän siis jatkuvassa ristiriidassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.

Meillä myös tuo vanhempien riitely oli raastavaa. Isä sekosi täysin, haukkui kaikki paikalla olijat ja äi

ISOISÄT

Kaverin äiti oli lempeä, ystävällinen ja sydämellinen, joka jutteli lasten kanssa arvostavasti. Tajusin 7v, että "äitini" on täysin erilainen: Kylmä, kova, ilkeä, tunteeton, aina pahalla tuulella, kaiken sanoi mahdollisimman ilkeästi ja rumasti, kiusasi ja halvensi, moitti ja mitätöi kaikesta ja jatkuvasti. Olisin toivonut samanlaisen äidin kuin kaverillani.

Onpa hyvä ketju. Ja tärkeä aihe. Avasi silmät ajattelemaan omaakin tilannetta ja läheisiä ihmissuhteita. Miten paljon onkaan ihmisiä joilla on takanaan sirpaleinen lapsuus jonka vuoksi oireilevat aikuisina ja joutuvat monenlaisiin haasteisiin ihmissuhteissa. Kunpa osaisi suhtautua oikein ja myötätunnolla kovia kokeneisiin eikä ainakaan pahentaisi kenenkään oloa epäsopivilla kommenteilla.

Kaikille elämässä rikkimenneille tahdon toivottaa paljon voimia ja hyviä kokemuksia elämäänne & ihanaa ja kaunista syksyä! 🏵

Tämä on kyllä yksi tärkeimmistä ketjuista tällä palstalla ever. Toinen on se hullut-mustasukkaiset-sekot.

Itse ole jo, jumankauta 62 vee, eikä mitenkään helpota tai ole olotilat itselläni rauhoittuneet. Senverran ahdistavaa, litistävää, kulissin pitämistä ja kananmunankuorilla hiipimistä oli kaikki vuodet, vuoden jokainen päivä 18 vuotiaaksi asti. Sitten muutin pois, mutta eipä se minua mitenkään auttanut. Edelleenkään siis.

Upp! Tämä on hyvä keskustelu.

Pääsin yökylään serkulleni, huom äidin puoleiselle serkulle siis. Istuttiin katsomassa telkku illalla ja eno kysyi meiltä, kahdelta n 10 vee tytöltä, että voiko hän vaihtaa kanavaa, vai katsotteko te tätä. Olin aivan että HÄH, mitä ihmettä?! En oikein edes tajunnut, että mitä kysyttiin!

Serkun kotona siis jollain tytönrääpälellä/ pennulla/sikiällä voi olla niin paljon merkitystä että häneltä kysytään jotain ylipäätään, mitään. Ja ettäkö iskä jättäisi jonkun tv kanavan vaihtamatta justiins sillä sekunnilla kun sitä sattuis huvittamaan jos minä sanoisin, että hei, mä katon tätä? 

Sitten hokasinkin, että koska äiti olisi tykännyt katsoa brittidekkareita, niin silloin isä tahallaan tuli hölisemään jotain omiaan, kyseli jotain, puhui ihan muista asioista ja tahallaan pilasi sen dekkarin seuraamisen. Sitten äiti hommasi sellaisen pienen, mustavalkoisen matka-tv:n toiseen huoneeseen, siis vuosimallia 1978. Mutta sitä ei saanut mennä yksin katsomaan toiseen huoneesrrn rauhassa, koska perheet ei semmoista tee. Iskän määräyksillä mentiin, aina. Ja mieluiten sellaisia joista se tiesi, ettei äiti tykännyt ja lasten  mielipiteitä tai mitään tunteita ei edes ollut.

Vasta nyt kolmekymppisenä olen asiaa pystynyt alkamaan käsittelemään ja tajunnut kuinka pielessä meillä oli asiat. 

Oli alkoholismia, pettämistä, lasten laiminlyöntiä äidin puolelta. Ja sen jälkeen suoriltaan uusperhekuvioon kun uusi setä muutti meille melkein samalla ovenavauksella kun isä lähti. Silloin alkoi fyysinen väkivalta myös mitä en siinä kohtaa enää pitänyt oikein minään, olin jo tottunut henkiseen väkivaltaan, laiminlyöntiin, kylmyyteen. Ensimmäisen kerran yritin itsemurhaa 11-vuotiaana koska koin olevani niin yksin, ilman turvallista aikuista sen jälkeen kun setä oli taas vetänyt turpaan ja äiti käänsi päänsä muualle. Siitä asti olen tuntenut että sisältä puuttuu jotain, aina tyhjä kuoppa rinnassa. 

Hän on aina valinnut miehensä ennen meitä lapsia. Minut heitettiin kotoa omilleni 15-vuotiaana keskenkasvuisena kakarana ilmaan mitään osaamista tai tietoa maailmasta koska en tullut hänen miehen kanssa toimeen. On ollut pitkä tie opetella kaikki alusta asti itse. Mutta pärjään jotenkin. Tsemppiä kaikille samoja asioita kokeneille. Mulla on vielä pitkä tie edessä äidiltä perintönä saadun persoonallisuushäiriön takia mutta eteenpäin vaan on mentävä. Välit saa laittaa poikki verisukulaisiinkin. 

Olette saaneet katkaistua perheellänne saadun henkisen ja fyysisen väkivallan kierteen?

Oma kasvuympäristöni nimenomaan pelasti minut pahimmalta. Ihana luonto ympärillä maalaistalo kotieläimineen järven rannalla. Siinä oli vain se vika. että ihmisten teot tekivät elämästä osittain kurjaa. Isä sotien veteraani, taisteluissa hermonsa menettänyt sairasti juoppohulluutta tyhjentäen pirtin viikoittain siittämistään tenavista kankaalle. Siellä sitten pakosalla oltiin kun varikset tuulessa. Ympäristö tarjosi hyviä piilopaikkoja joihin ukon kynnet ja puukko eivät yltäneet. Parasta oli jos joukolla ehdittiin työntämään vene vesille. 

Kun tarpeeksi aikaa kuluu. Pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. 

Aikuisena on tajunnut asioita, jotka eivät lapsena eikä teininä tulleet pieneen mieleenkään. Eikä riittänyt, että kotona oli asioita pielessä. Sitä oli koulussakin asiat pielessä. Ja vanha kaveripiiri pitäisi voida vaihtaa toiseen jopa vuosikymmeniä jälkikäteen. Eräänlainen jälkiabortointi. Sitten kun menneisyyden suhteen on asiat jiirissä, antaa loppujen asioiden olla niinkuin ne oli ja on. Mikäänhän ei muutu, jos ei asioille mitään tee.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä jossain sisimmässäni olin aina tiennyt. Mutta mieheni sai silmäni lopulta avautumaan. Varsinkin nostin isäni aina jalustalle, suorastaan palvoin maata hänen allaan. Vaikka tiesin, miten hirveän ilkeä ja julma isäni oli äidilleni ja joskus myös mulle. Mieheni lopulta sai mut ymmärtämään, että isäni on narsisti. Ensiksi olin sellaista muotitermiä vastaan, minähän en toisia narsisteiksi syyttele. Mutta kun tutustuin mitä on narsistinen persoonallisuushäiriö, tajusin että isäni on ihan oppikirjaesimerkki. Toki hänellä on myös lisänä kaikenlaisia mt-ongelmia, samoin äidilläni alkoholismin lisäksi.

Välit ovat jo vuosia olleet heidän kanssaan vaikeat. Olen onnellisempi kun en ole pitkään aikaan ollut tekemisissä kummankaan kanssa, mutta koen myös siitä todella huonoa omaatuntoa.  Elän siis jatkuvassa ristiriidassa.

Tuttua on tuo ikuinen ristiriita siitä, että oma elämä on parempaa, tasapainoisempaa ja onnellisempaa ilman kontaktia vanhempiin. 

Mullakin on persoonallisuushäiriöiset vanhemmat ja lapsuus ja nuorius olivat todella vaikeita. Isä oli väkivaltainen ja uskon hänen olleen vaarallinen ihminen, ei pelkästään lapsilleen, vaan myös muille ihmisille. Uskon hänen aiheuttaneen vaaratilanteita työpaikallaan ja tehneen asioita lain ulkopuolelta. Pelkäsin isää kauheasti koko lapsuuteni, oli myös törkeä suustaan ja nautti väkivaltaisesta käytöksestään. 

Äiti taas antoi isän tehdä ihan mitä halusi, kunhan jätti äidin rauhaan ja jatkoi tienaamistaan. Äiti pelasi meillä lapsilla sellaista kylmää-kuumaa leikkiä ja jatkaisi sitä yhä. Kaksi meistä sisaruksista on katkaissut välit, joten se pelaaminen ja peluuttaminen on meidän kahden kohdalta ohi. Lapsuudessani äiti oikeastaan hylkäsi minut, jätti isän armoille ja kielsi kaikki tunteet ja tarpeet. Itkeminen oli märisemistä ja kaikki muu temppuilua ja esittämistä. Edes nälkää, janoa, kuumaa tai kylmää ei saanut ilmaista mitenkään. 

Aikuistumisen kynnyksellä äiti sitten takertuikin minuun raivokkaasti, itsenäistyminen tehtiin ihan järjettömän vaikeaksi. Mukaan tuli pilkka ja vähättely. Et pärjää, et osaa, et pysty, mitä sä muka opiskelet, miten sä muka kuvittelet tekeväsi sitä tai tätä, ajat muka autoa, teet muka töitä. Aina olet ollut sellainen reppana ja toistaitoinen, mitä susta nyt muka tulee. Nuorena, kun pitäisi saada kasvattaa siipensä lentokykyisiksi äiti leikkasi ne minulta. Isä oli innolla mukana tässä äidin leikissä, kaipa siinä oli jokin yhteinen projekti heille, kun kahden häiriintyneen avioliitto nitisi liitoksissaan.

Aikuisuus olikin pitkään yhtä tarpomista ja vastamäkeä. En uskonut itseeni lainkaan, en luottanut itseeni, en edes tuntenut itseäni. Lopulta lähdin ulkomaille ja vietin vuosikymmenen reissaten, tehden kaikenlaisia hanttihommia, deittailin vääriä miehiä ja vietin aika villiä elämää. 

Lopulta menin naimisiin, juu mies oli väärä, mutta ainakin päällepäin kunnollinen ja kaipa rakastikin minua tavallaan. Sain kuitenkin ihanat lapset, joita rakastan ja jotka ovat saaneet kaikkea sitä mitä jäin lapsuudessani paitsi. Kävin lopulta myös koulut loppuun ja olen nykyisin korkeakoulutettu ja pidän työstäni. Elämä on helpottanut, kun vanhempani eivät kuulu elämääni enää. 

Silti jokin syyllisyys jää, persoonallisuushäiriöiset vanhemmat opettavat lapsensa kantamaan valtavaa vastuuta kaikesta. Aikuisen vastuut kaadetaan surutta lapsen niskaan ja lapsi opetetaan tuntemaan syyllisyyttä, kun ei tietenkään pysty, jaksa, eikä haluaisi niin raskaita vastuita kantaa. Syyllisyys seuraa mukana aikuisuudessa, vaikka järkevästi ajatellen sille ei ole mitään perustetta. 

Ex-kihlatun osoittama väkivalta ja halveksuva sekä toisen elämää tuhoava käytös.

Kun siitä pääsi eroon ja tajusi terapian kautta, että on ollut läheisriippuvainen sekä palannut lapsuuden epävarmuuden olotilaan sietämään kaikkinaista kurjuutta, vaikkei siihen enää ollut mitään tarvetta, sitä vain tiedostamatta teki, koska se oli ainoa malli, missä oli jatkuvuutta, kärsimys, ettei elämä pääty. 

Kun katsoi lapsuutta aikuisen silmin, ymmärsi kuinka pahoin itseä oli tuolloin kohdeltu.

Toinen elossa oleva lapsuudesta tuttu henkilö ei ole suostunut puhumaan teoistaan vaan pistää kaiken ymmärtämättömyyden piikkiin ja satuttaa edelleen aina, jos siihen antaisi mahdollisuuden. 

Halveksunta ja mitätöinti ovat ne asiat mitä häneltä saan, jos yritän yhteyttä. 

Toisen henkilön kanssa ei voi olla tekemisissä lainkaan, koska hyötynäkökulma on hänelle kaikki kaikessa. Hänen mukaansa ihmiset ovat hänen itsensä jatkeita.

On helpompi elää, kun tajuaa oman irrallisuutensa ja itsensä rajat sekä kykenee jollain tasolla puolustamaan niitä ja sanomaan ei ja pitämään kiinni päätöksestä. 

Täten ymmärtää myös todellista rakkautta, sillä rakkaus ei halua satuttaa toista. 

Sanotaan, että ihminen on terve kun voi tehdä työtä ja rakastaa, mutta minä olen oppinut, että rakkauden vastaanottaminen on avain täysipainoiseen elämään. Sitä ei aina löydä niistä ihmisistä joiden kanssa on joutunut lapsuudessa elämään. 

Maailma on täynnä sairaita ja sairaaksi tekee se, ettei koskaan ole saanut osakseen oikeaa rakkautta. 

Miten siis sitä voisi vaatia heiltä, ketkä eivät tiedä, mitä se on? 

Tämän ymmärtäminen johtaa anteeksiantoon ja armoon, sillä Totuus tekee meidät vapaiksi ja kykeneviksi elämään ilman vihaa. 

Tämä ei olekaan vahvuutta vaan heikkoutta, josta löytyy juuri se, mitä ihminen on aina kaivannut ja etsinyt. 

Up

Hieno aloitus! Katsotaan, mitä tähän tulee vuonna 2025.

Kouluun meneminen 7-vuotiaana. Oli outoa kun koulussa ohjailtiin muuten kuin käskyillä kielloilla ja rangaistuksen uhalla. Toinen vanhemmistani huomasi minussa muutoksen, kun tein jotenkin henkisen pesäeron vanhempiini, koulunkäynnin aloitettuani. Toinen vanhemmistani yritti kasvattaa minusta tietyllä lailla kaltaisensa ja koki pettymyksen, kun aloitin koulunkäynnin. Siitäpä ei ollut sitten enää kuin vain 11 vuotta kärsimystä, kunnes vartuin ja muutin omilleni. Koulunkäynnin aloitettuani mitä vanhemmaksi kasvoin, sen enemmän opin oivaltamaan, että minun kotona ilmapiiri ei ollut ihan samanlaista kuin naapurin lasten kodeissa oli. Naapurin lapset viihtyivät myös kotonansa, minä en. Pyrin olemaan kotoa pois kaikki päivät.