Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Kun isä jatkuvasti pahalla päällä, paiskoi tavaroita suutuspäissään, haastoi riitaa ihmisten kanssa, hävetti liikkua julkisesti hänen kanssaan missään  ihan senkin takia että tykkäsi nolata meidät. Isällä oli tietty maine pikkupaikkakunnalla raivoäijänä,, koulussakin siitä sai kuulla....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä jossain sisimmässäni olin aina tiennyt. Mutta mieheni sai silmäni lopulta avautumaan. Varsinkin nostin isäni aina jalustalle, suorastaan palvoin maata hänen allaan. Vaikka tiesin, miten hirveän ilkeä ja julma isäni oli äidilleni ja joskus myös mulle. Mieheni lopulta sai mut ymmärtämään, että isäni on narsisti. Ensiksi olin sellaista muotitermiä vastaan, minähän en toisia narsisteiksi syyttele. Mutta kun tutustuin mitä on narsistinen persoonallisuushäiriö, tajusin että isäni on ihan oppikirjaesimerkki. Toki hänellä on myös lisänä kaikenlaisia mt-ongelmia, samoin äidilläni alkoholismin lisäksi.

Välit ovat jo vuosia olleet heidän kanssaan vaikeat. Olen onnellisempi kun en ole pitkään aikaan ollut tekemisissä kummankaan kanssa, mutta koen myös siitä todella huonoa omaatuntoa.  Elän siis jatkuvassa ristiriidassa.

Tuttua on tuo ikuinen ristiriita siitä

Tuo tunteiden ilmaiseminen oli meillä samanlaista myös. Jos itki niin äiti pilkkasi ja matki teatraalisesti ja huusi "voi vinku vonku, älä vimmaa ittees"  ja "voi kyynel" oli aina vastaus kun joku asia ahdisti. Miehet meni täälläkin aina edelle, isää ei ollut. 

Meidän isä ei olisi halunnut lapsia (jälkikäteen ymmärsin aikuisena) äidin mieliksi teki lapsia. Vierastin ja karsastin isää jo aivan pienenä alle alakouluikäisenä, koskaan ei tiennyt mistäpäin tuulee....välillä äiti vei meidät muualle sanomalla että annetaan isän olla rauhassa. Koulun aloittaessa ihmettelin kun kävi  ekaa kertaa luokkakaverin kotona miten lämmin vastaanotto , kaverin isä nauroi, kysyi kuulumisia ja oli kiinnostunut aidosti miten koulussa mennyt yms, hassutteli myös ja leikkaa meidän kanssa välillä legoilla, nukeilla yms ja piilosta. 

Mitään ei koskaan opetettu. Oltiin kyllä vihaisia jos ei osannut jotain. Koulussa jännitin kuvaamataitoa hirveästi. Minä kun en osannut piirtää niin miten sitten kun minunkin työni laitettiin seinällä? Häpesin aina. En ollut oppinut asennetta, että asioita voi tehdä vaikkei heti osaakaan tai ole täydellinen.

Huomaan vielä aikuisenakin olevani tällainen.

Koko sisarusparvi mielenterveyseläkeläisiä, yksi jopa perusuomalainen. Isä kuoli houruinhuoneella, äitee lopetti ittensä pilleriillä. Mullakiin "viiraa" nupissa.

Huomasin jo vuosia siiten epänormaalit olosuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Kyllä näinkin voi, ja saa ajatella. Nykyajan ihminen on niin kääntynyt itseensä ja omien tunteidensa tarkasteluun, että joskus olisi terveellisempää kääntää se katse ulospäin. Nykynuoret, eritoten naiset diagnosoivat kilpaa itselleen ja toisilleen erilaisia mielenterveyden häiriöitä. Sosiaalinen ympäristö myös kannustaa siihen. Tämä ei tarkoita, ettei todellisiakin ongelmia olisi, mutta kuten edellä oleva kommentoi, ei ole täydellisiä ihmisiä, perheitä tai elämääkään.

Omasta mielestäni sodalla ja sen vaikutuksella sotilaisiin on ollut tähän suuri vaikutus. Oma isäni syntyi sodan aikana ja äitini vuosi sodan loppumisen jälkeen. Isäni on alkoholisti ja narsisti, äitini ollut koko ikänsä masentunut ja heidän avioliittonsa on ollut aina pelkkää riitelyä, huutamista, raivoamista ja joskus henkisen väkivallan lisäksi fyysistä väkivaltaa. Tästä johtuen minulla on ollut samoja ongelmia kuin monella tähän ketjuun kirjoittaneella. Isälläni ja äidilläni on monta sisarusta ja sisarussarjojen elämää läheltä seuranneena olen tullut siihen tulokseen, että jos lapsi on syntynyt viisi vuotta isän rintamalta paluun jälkeen tai myöhemmin, hänellä on ollut mahdollisuus selvitä tervejärkisenä. Sitä ennen isän sodasta tulleet traumat on olleet niin pahat, että on vahingoittaneet lapsen kehitystä. Käsittääkseni sota ja toisten ihmisten tappaminen on niin raakaa touhua, että suurin osa siellä olleista on raaistunut ja kovettunut niin että useampi vuosi on mennyt ennen kun ovat pystyneet käyttäytymään ihmisiksi. Tietysti on sotilaita, jotka on selvinneet henkisesti terveinä ja tottakai on lapsia, joista on tullut normaaleja vaikka ovat kasvaneet sotatraumoista kärsineen isän kanssa, mutta yleisesti mielestäni sota on vaikuttanut näin.

Kun kaverit sai kotonaan oikeata ruokaa joka päivä. Ei sitä kun kotonani ruisleipää, näkkileipää ja voita.  La ja su lounaaksi perunaa ja jauhelihakastiketta. Ja rahaa kuitenkin oli vaihtaa auto uuteen 6v välein. En ymmärrä miten vanhemmat itse pärjäsi niin vähällä ruualla. Vai söiko he salaa jotakin.

En viitsi järkyttää sinua. Jo noin 5-7-vuotiaana.

Kun tajusin, ettei muita lapsia omalla luokalla hakata mustansinisenvihreänkirjavaksi kotona.

Mua ei viety koskaan päiväkotiin tai esikouluun eli vasta koulussa käytännössä sain kokemuksen siitä, mitä tarkoittaa, että on kavereita ja minkälaista voi perhe-elämä olla jossain muualla.

Kun mä melkein kuolin mun hakkaamiseen, alkoi olla selvää, ettei meidän perhe-elämä ollut ihan tavallista. Vasta myöhemmin mulle selvisi, ettei muiden faijaa viety maijalla putkaan. Faijat ei kuristaneet vaimoaan tai uhanneet puukolla tai muulla väkivallalla. Käsiaseen esittely ja sillä ammuskelu ei ollut kaikissa perheissä tavanomaista...

Lopulta - aikuisena - tajusin, ettei faija ollut ainoa vanhempi, jolla oli "ongelmia", sillä jo lapsena mudella oli suosikkinsa meistä lapsista. En sitäkään silloin lapsena tajunnut, mutta vuosien varrella on tullut selväksi sekin. Ja lopulta hän itse kertoi mulle selityksiä, miksi mua kannatti hakata.

No näin vanhana sen jotenkin vaan huomaa ettei sitä mitenkään normaali ole tai toimi omien perheenjäsentensä kanssa normaalisti ja kaikki ovat jotenkin etäisiä keskenään.

Näin teini-iässä kaverini vanhempien halaavan toisiaan. Meillä sekä vanhemmat että lapset kaikki vihasivat toisiaan. Äiti löi ja oli marttyyri. Yritin hoitaa kotitöitä niin paljon kuin pystyin, silti sain kuulla, että äiti joutuu yksin tekemään kaiken. Jos itkin, ei tullut lohdutusta vaan käsky: "itku pois!"

Kasi oli kokeista tai todistuksessa huono numero, mutta hyvistä ei tullut kiitosta. Kun kerroin ajattelevani mennä yliopistoon lukemaan ainetta X, tuli kommentti, ettei sinne noin vaan mennä. En vieläkään usko pystyväni mihinkään ja kelpaavani kenellekään, vaikka ihan hyvin olen elämässä pärjännyt. 

Poikkesin vähän sivupoluille, mutta mua vaan säälittää niin paljon se pieni, unelmia täynnä oleva tyttö, josta tuli arka, lapseton, tunnevammainen, masennus- ja ahdistuslääkkeitä käyttävä, itseään vihaavat, 3x epäonnistuneesti itsemurhaa yrittänyt nainen, jolla kulissit kunnossa ja sisällä järkkyy.

Vierailija kirjoitti:

Näin teini-iässä kaverini vanhempien halaavan toisiaan. Meillä sekä vanhemmat että lapset kaikki vihasivat toisiaan. Äiti löi ja oli marttyyri. Yritin hoitaa kotitöitä niin paljon kuin pystyin, silti sain kuulla, että äiti joutuu yksin tekemään kaiken. Jos itkin, ei tullut lohdutusta vaan käsky: "itku pois!"

Kasi oli kokeista tai todistuksessa huono numero, mutta hyvistä ei tullut kiitosta. Kun kerroin ajattelevani mennä yliopistoon lukemaan ainetta X, tuli kommentti, ettei sinne noin vaan mennä. En vieläkään usko pystyväni mihinkään ja kelpaavani kenellekään, vaikka ihan hyvin olen elämässä pärjännyt. 

Poikkesin vähän sivupoluille, mutta mua vaan säälittää niin paljon se pieni, unelmia täynnä oleva tyttö, josta tuli arka, lapseton, tunnevammainen, masennus- ja ahdistuslääkkeitä käyttävä, itseään vihaavat, 3x epäonnistuneesti itsemurhaa yrittänyt nainen, jolla kulissit kunnossa ja sisällä järkkyy.

Karseita kirjoituksia täällä perhe-elämästä! Samaa kokeneena voin sanoa ettei noista tunteista koskaan ikinä täysin pääse eroon. Se vähättely ja haukkuminen omassa kodissa, jonka piti olla lapsen turvapaikka!

Olen kuitenkin jo ehtoopuolella ja aikuiselämäni on ollut ihan hyvää johtuen paljonkin hyvästä miehestäni ja lapsistani:) 

Yksi kaverini sanoi aina, että kun hänen mielensä palaa synkkyyden rajalle hän haistattaa pitkät pas sille :))

<

Ehkä olin 5-6 vuotias olin naapurissa kylässä. ihmettelin  miten tämä perhe, äiti, isä ja kolme lasta ovat ihan sopuisasti keskenään ja juttelevat normaali äänellä ilman huutamista, kiroilua ja tavaroiden nakkelua. 

Vierailija kirjoitti:

No näin vanhana sen jotenkin vaan huomaa ettei sitä mitenkään normaali ole tai toimi omien perheenjäsentensä kanssa normaalisti ja kaikki ovat jotenkin etäisiä keskenään.

Minä otin sitä etäisyyttä tarkoituksella, koska muiden kanssa olemisesta tuli lähinnä paha mieli. Toisaalta esimerkiksi isäni halusi hyvää, mutta hän ei osannut toimia oikein.

Muut nuoret sai tehdä kivoja asioita ja olla jotain mieltä. Meillä ei 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni huonon lapsuuden kokenut on kertonut ketjussa itse katkaisseensa ylisukupolvisen traumakierteen ja nostan siitä todella hattua. Itse olen kokenut sen lopulta aika vaikeaksi monestakin syystä. Ensinnäkin puuttuvat ne kokemukset ja esimerkit jotka hyvän lapsuuden kokeneilla tulee ns selkäytimestä. Toki olen nähnyt myös hyvin toimivia perheitä, mutta etenkin painetilanteissa ne helposti jäävät mielestä. Toiseksi minulla ei ole omille lapsille tarjota lämmintä sukua - omat vanhempani ovat hulluja alkoholisteja kuin myös isovanhempani. Sisarukset katkaisseet välit koko sukuun. Toki hyvä ydinperhe on jo paljon, mutta kyllä hyvä lapsuus tulee myös hyvästä yhteisöstä ympärillä. Kolmanneksi, siinä missä hyvien perheiden lapset saavat paljon tukea vanhemmiltaan, itse saan kännisoittoja ja itsemurhauhkauksia. Eli omien vanhempien vaikutus ei ole vain nolla vaan negatiivinen ja he vievät voimia. Välit olen

"Ja noiden lisäksi huonossa perheessä kasvaneella on myös sukunsa geenit, mikä tarkoittaa, että monet asiat periytyvät aina temperamentista persoonallisuuspiirteisiin ja erilaisiin sairauksiin (ml alkoholismi). Siksi traumakierteen katkaisu on niin vaikeaa, mahdollista, mutta vaikeaa. Ja jos kaikki tässä ketjussa niin väittäneet ovat sen oikeasti tehneet, niin hienoa, mutta kannattaa varautua siihen, että saattaa selvitä vasta myöhemmin että lapset eivät olekaan kokeneet asiaa ihan niin, kun saavat omia lapsia jne. Tietenkin toivon kaikille onnistumista."



Sanoisin että metsään menee ja varmasti, jos ajattelee tätä elämää ja vanhemmuutta sellaisella onnistunut/epäonnistunut- akselilla. Että joko kaikki on hyvin  tai kaikki on huonosti. Mä ainakin itse ajattelen, että riittää että olen tehnyt parhaani, oikeasti tehnyt itsetutkiskelua ja pyrkinyt muuttamaan ja muuttanut ainakin ne kaikkein karseimmat  omien vanhempien tavat omassa vanhemmuudessani.



Eli olen lapsilleni kannustava ja kunnioittava, ehdoitta rakastava. Ja silti myöskin rajat heille ja itselleni laittava. En siis pilkkaa, väheksy, hakkaa, laiminlyö jne. Se missä taas en ole onnistunut, on sellaisen oikeasti lämpimän ja tiiviin perheyhteyden luominen. En myöskään ola pystynyt olemaan lapsilleni fyysisesti niin hellä ja läheinen, kun ajattelen, että olisi hyväksi. Mutta näillä mennään. 



Lapsilleni olen aina ikätasoisesti kertonut miksi sukumme on sellaista kuin on, miksi tietyt isovanhemmat käyttäytyvät kuten käyttäytyvät, ja näyttänyt myös lapsille mallia, että omia rajoja ( ja muiden) saa puolustaa. Olen puolustanut heitä ääneen isovanhemman idioottimaista käytöstä vastaan, ja se on pakottanut myös isovanhemmat muuttamaan käytöstään. Ei he paljoon ole pystyneet, mutta johonkin sentään.

 

Vierailija kirjoitti:

Muut nuoret sai tehdä kivoja asioita ja olla jotain mieltä. Meillä ei 

Sama täällä. 

Vierailija kirjoitti:

Näin teini-iässä kaverini vanhempien halaavan toisiaan. Meillä sekä vanhemmat että lapset kaikki vihasivat toisiaan. Äiti löi ja oli marttyyri. Yritin hoitaa kotitöitä niin paljon kuin pystyin, silti sain kuulla, että äiti joutuu yksin tekemään kaiken. Jos itkin, ei tullut lohdutusta vaan käsky: "itku pois!"

Kasi oli kokeista tai todistuksessa huono numero, mutta hyvistä ei tullut kiitosta. Kun kerroin ajattelevani mennä yliopistoon lukemaan ainetta X, tuli kommentti, ettei sinne noin vaan mennä. En vieläkään usko pystyväni mihinkään ja kelpaavani kenellekään, vaikka ihan hyvin olen elämässä pärjännyt. 

Poikkesin vähän sivupoluille, mutta mua vaan säälittää niin paljon se pieni, unelmia täynnä oleva tyttö, josta tuli arka, lapseton, tunnevammainen, masennus- ja ahdistuslääkkeitä käyttävä, itseään vihaavat, 3x epäonnistuneesti itsemurhaa yrittänyt nainen, jolla kulissit kunnossa ja sisällä järkkyy.

<

Itku pois!!!! vihaisesti huudettuna oli meillä myös reaktio pahaan mieleen. En ymmärrä, kuvittelevatko vanhemmat oikeasti, että se olisi saanut rauhoittumaan. Ei toiminut, lisäsi vaan kierroksia.

Äiti ilkkui usein "yyy yhyy, oliko sulla lasinen lapsuus, oliko, yhyy" en vieläkään ymmärrä tuota ja kyllä, meillä oli ja isä joi jatkuvasti, oli väkivaltainen.  Ihan niinkuin se olisi ollut mun vika.