Haluan lapsen, mutta se kaikki lapsi"hössäys" ja lasten ehdoilla eläminen pelottaa.

Kuulostat melko alentuvalta. Se "hössötys" tehdään yleensä lapsen parhaaksi, ne on asioita mistä lapsi nauttii. Joku perhekerho tai hiekkalaatikolla oleminen. Varmasti ilman voi pärjätä, mutta jos se tuntuu noin vastenmieliseltä, niin mahtaisitko nauttia äitiydestä? Kyllä se lapsi muuttaa elämää, ja radikaalistikin, eikä aina pelkästään parempaan suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat melko alentuvalta. Se "hössötys" tehdään yleensä lapsen parhaaksi, ne on asioita mistä lapsi nauttii. Joku perhekerho tai hiekkalaatikolla oleminen. Varmasti ilman voi pärjätä, mutta jos se tuntuu noin vastenmieliseltä, niin mahtaisitko nauttia äitiydestä? Kyllä se lapsi muuttaa elämää, ja radikaalistikin, eikä aina pelkästään parempaan suuntaan.

En tarkoita kuulostaa alentuvalta enkä väheksy sitä että joku nauttii noista. Mutta kun minä tiedän että vihaisin itse noita ja ahdistuisin niissä. Se lapsi kuitenkin varmasti aistii jos olen ihan ***** otsassa, eikä sekään niistä silloin nauti, päinvastoin. Hiekkaa löytyy vaikka kansallispuiston nuotiopaikan rannasta, joten kyllä se lapsi saisi hiekkakakkuja tehdä, ja näkisi että minäkin niitä iloisena teen. Ja ihan onnellisia aikuisia on tullut vaikkapa 100 vuotta sitten lapsista, jotka eivät ole hiekkalaatikkoporukoissa olleet eikä perhekerhoissa käyneet. Varmasti on paljon sellaista, mistä lapsi voisi nauttia, mutta mikä ei olisi sitä lapsi"hössötystä". Ap.

Se on susta itsestä kiinni, miten paljon hössötät; kukaan ei pakota sua mihinkään perhekerhoihin ja päiväkodit on olemassa 1v eteenpäin. Mun raskausaikana ei kukaan kommentoinut mun mahaan mitenkään. Mutta on silti turhaa ajatella, etteikö lapsi vaikuttasi omiin menoihisi yms. Toisaalta lapsen/vauvan kanssa voi myös liikkua ja käydä museoissa, kunhan tekee sen lapsen etua ajatellen. Jokainen perhe on erilainen ja jos joku muu äityli on sitä mieltä, etteikö jotain voi tehdä niin se on sen ongelma, ei sinun. Älä jätä lapsia tekemättä, jos niitä haluat :)

Jep, siinä kun pitäisi sen oman halunsa lisäksi tärkeämpänä miettiä sitä lapsen etua. Se ei ole mikään lemmikki, jolla täydennetään elämää muiden harrastusten lomassa..

Saat elää juuri sen näköistä lapsiarkea kuin itse haluat! Minä olen kerhoissa käymätön, yksin viihtyvä äiti ja vauvani on rauhallinen, paljon hymyilevä tyttö joka viihtyy sitterissään kun vanhemmat puuhailevat omia juttujaan lähettyvillä. Luulen että juuri tällaisen rennon, omannäköisen elämän takia vauvakaan ei stressaannu :) Samalla linjalla aiotaan jatkaakin. Ei äitiyttä tarvitse suorittaa kuin jotain kilpailulajia!

Ehkä parempi olla tekemättä. Lasta ei voi antaa pois jos alkaa tuntua, että rajoittaa liikaa "omaa elämää".

Lasta on rakastettava ehdoitta ja toimia hänen parhaakseen aina.

gfdhdfh kirjoitti:

Jep, siinä kun pitäisi sen oman halunsa lisäksi tärkeämpänä miettiä sitä lapsen etua. Se ei ole mikään lemmikki, jolla täydennetään elämää muiden harrastusten lomassa..

Millä tavalla muka en ajattelisi sen lapsen etua? Lapsi saisi varmasti tosi paljon huomiota, aikaa ja läsnäoloa meiltä vanhemmilta. Pääsisi kaikkiin kivoihin luontopaikkoihin saamaan luontoelämyksiä. Ja varmasti pidettäisiin riittävästi ruokataukoja ja lepotaukoja. Selitettäisiin sille asioita ja ihmeteltäisiin yhdessä maailmaa, vaikka kontattaisiin lattialla päivät pitkät. Miten ne perhekerhot muka on sen lapsen etu?

Ja ota huomioon myös se mahdollisuus, että lapsesi ei olekaan terve, tyytyväinen, hiljainen, museossa viihtyvä vauva ja taapero. Sillä voi olla sellainen luonne, että kiljuu kurkku suorana selkärepussa, ei suostu istumaan rattaissa kaupunkimatkalla, se voi olla vammainen tai muuten erityislapsi. Sillä voi olla keskittymishäiriöitä tai ylivilkkautta, siinähän sitten istut sen kanssa Pariisin katukahvilassa nauttimassa iltapäiväkahvia ja Le Mondea. Toisaalta se saattaa tietysti olla unelmalapsi, joka hullaantuu reppureissaamisesta jo yksivuotiaana, ja nukkuu vaikka missä junanvaunussa. 

Vierailija kirjoitti:

gfdhdfh kirjoitti:

Jep, siinä kun pitäisi sen oman halunsa lisäksi tärkeämpänä miettiä sitä lapsen etua. Se ei ole mikään lemmikki, jolla täydennetään elämää muiden harrastusten lomassa..

Millä tavalla muka en ajattelisi sen lapsen etua? Lapsi saisi varmasti tosi paljon huomiota, aikaa ja läsnäoloa meiltä vanhemmilta. Pääsisi kaikkiin kivoihin luontopaikkoihin saamaan luontoelämyksiä. Ja varmasti pidettäisiin riittävästi ruokataukoja ja lepotaukoja. Selitettäisiin sille asioita ja ihmeteltäisiin yhdessä maailmaa, vaikka kontattaisiin lattialla päivät pitkät. Miten ne perhekerhot muka on sen lapsen etu?

Se lapsi nimenomaan kaipaa sitä ikäistään seuraa, ja niitä yleensä löytyy sieltä perhekerhoista ja hiekkalaatikon reunalta. Kuulostaa aika itsekkäältä "kun MINÄ en nauti lastenjutuista, en aio lastakaan sinne viedä." siellä tehdään juttuja joista lapset tykkää.

Kuulostaa ihan hyvältä. Ei kaikkien tarvitse hiekkalaatikolla aikaansa viettää vaan jokainen tyylillään.

No meillä näin. esikoinen alkoi nukkua n.3 kk iässä n 9 tuntia heräämättä kertaakaan. Eli ei ollut univajetta. Päivisin vauva viihtyi lattialla kunhan oli jotain katsottavaa esim värikäs laatikko kiinnosti 15 min ja kun käänsi sen toisin päin taas vauva viihtyi vähintään 15 min.

Toisaalta esikoinen pulautteli järkyttäviä lammikoita eli vauvavuonna en halunnut käydä juuri missään koska hävetti neliön puklit lattialla. Kerran kävin vaatekaupassa ja onneksi pukli meni vain lattialle...paljon huolta pahoista ihottumista, vakava pissatulehdus vauvalla.

Toinen lapsi oppi nukkumaan kokonaisia öitä noin 4-5 vuoden iässä. Siihen asti herätteli 2-15 kertaa yössä. Sairaalajaksoja, lääkäreitä, jatkuvaa lääkitsemistä ja huolta. Todella laajat allergiat, astma, atooppisen iho ja kivulias korvien ilmastoistumisongelma. Muuten hyväntuulinen vauva silloin kun oli joskus terve.

Eli meillä ei onnistuttu välttämään hössötystä. Eikä lapset menneet harrastuksissa ja menoissa mukana. Toki nyt on jo helppoa kun kaikki lapset ovat alakoulussa. Lapset Lähtevät päiväksi metsätöihin mukaan ym. Eli enää ei ole niin paljoa hössötystä. Toisaalta nytkin on kotosalla 3 omaa ja 3 lasten kavereista. Juostiin tunti porukalla hippaa ym pihalla. Sitten paistettiin kaikille makkarat takassa ja syötiin muutenkin vähän. Nyt lapset pelailevat, leikkivät muovailuvahalla jne. Iloinen juttelu käy kun olkkarissa 6 lasta vauhdissa. Ja elämä maistuu minusta juuri siltä mitä haluankin.

Minusta lapsi jää paljosta vaille jos vanhemmat eivät ole valmiita ottamaan lasten kavereitakin mukaan elämäänsä. Eli ymmärrän ettei tarvi istua hiekkalaatikon reunalla jne mutta tavalla tai toisella tulee tarjota lapselle mahdollisuus olla muiden lasten seurassa. Ja isompana pitää lasten saada välillä tuoda kavereita kylään vaikka vanhempi ei siitä nauttisikaan.

AI niin ja ura. No se loppui lasten saantiin kun lapset sairastivat niin paljon ettemme halunneetkaan enää laittaa heitä hoitoon kuten oli suunniteltu vaan jäin hoitamaan lapsia kotiin (kerran laskin että kaikki kolme olisivat olleet kuukauden aikana yhden päivän yhtäaikaa terveenä ja vietävissä hoitoon). Nyt olen pitkäaikaistyötön. No opiskelen itselleni uutta ammattia omatoimisesti.

Kannattaa miettiä onko jompikumpi vanhemmista tarvittaessa valmis luopumaan omasta urasta jos kaikki ei mene suunnitellusti.

Vierailija kirjoitti:

Ja ota huomioon myös se mahdollisuus, että lapsesi ei olekaan terve, tyytyväinen, hiljainen, museossa viihtyvä vauva ja taapero. Sillä voi olla sellainen luonne, että kiljuu kurkku suorana selkärepussa, ei suostu istumaan rattaissa kaupunkimatkalla, se voi olla vammainen tai muuten erityislapsi. Sillä voi olla keskittymishäiriöitä tai ylivilkkautta, siinähän sitten istut sen kanssa Pariisin katukahvilassa nauttimassa iltapäiväkahvia ja Le Mondea. Toisaalta se saattaa tietysti olla unelmalapsi, joka hullaantuu reppureissaamisesta jo yksivuotiaana, ja nukkuu vaikka missä junanvaunussa. 

Tämäpä juuri. Tai saatat huomata, että ainoa hetki kun se kullannuppusi on hiljaa ja tyytyväinen, on se kun se saa siellä perhekerhossa ihmetellä muita lapsia tai että sinä purskahdat itkuun, kun viimeinkin tapaat ihmisen joka ymmärtää sinun äitiytesi haasteet.

Lapsi on sinulla sitten vuosikymmeniä (kaksi ainakin), eli... kannattaa todella miettiä. Ei kukaan terveesti tunteva omaa rakasta lastaan kadu (= halua pois), koska synnyttyään ja vähän kasvettuaan lapsi on jo sinulle rakas ja tuttu ihminen ja omanlaisensa persoona, MUTTA ennen lapsen hankintaa lapsi on vain teoriaa ilman persoonaa ja silloin voi vielä asian jättää.

Meillä on onnistunut lapsiperhearki ilman tota hirveää lapsi"hössäystä", mitä juuri kuvailet. Pari ekaa vuotta oli aika raskaita, kun lapsi on tosi riippuvainen äidistä, mutta nyt tuollaisen 5-vuotiaan kanssa on jo tosi kivaa.

Musta tuntuu että joillain kommentoijilla on mennyt sun pointti ihan kokonaan ohi. Tottakai vauva- ja lapsielämästä saa ja täytyy tehdä omannäköistä! Itse olen tohtorisnainen, joka ennen raskautta ajatteli samalla tavalla, mutta raskauden edetessä "vauvahöpsötykset" vei minut mukanaan :) En silti tarkoita, että näin tarvitsee käydä kaikille. Minä elän varmasti jossain akateemisessa kuplassa kun ympärilläni on lapsiperheitä, joissa lapsi ei ole koko elämä ja muiden aikuisten kanssa käydään keskusteluja myös lukemattomista muista aiheista kuin lapset. Minä uskon, että tämä nimenomaan antaa vanhemmille energiaa myös olla parempia vanhempia. Toki tuttavissani on sitten myös näitä, jotka eivät vielä lasten tultua kouluikään osaa puhua muusta kuin lastensa harrastuksista, ulkoiluvaatteista, jne. muistella menneitä vauva- ja taaperoaikoja. Näiden tuttavien kanssa en sitten kovin paljoa aikaani vietä, koska lapset ovat minulle normaali osa elämää, ei mikään harrastus joka täyttää koko elämän. Jos se kuitenkin on jollekulle sitä omannäköistä vanhemmuutta, niin mikäs minä olisin sitä tuomitsemaan. Annetaan kaikkien kukkien kukkia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat melko alentuvalta. Se "hössötys" tehdään yleensä lapsen parhaaksi, ne on asioita mistä lapsi nauttii. Joku perhekerho tai hiekkalaatikolla oleminen. Varmasti ilman voi pärjätä, mutta jos se tuntuu noin vastenmieliseltä, niin mahtaisitko nauttia äitiydestä? Kyllä se lapsi muuttaa elämää, ja radikaalistikin, eikä aina pelkästään parempaan suuntaan.

En tarkoita kuulostaa alentuvalta enkä väheksy sitä että joku nauttii noista. Mutta kun minä tiedän että vihaisin itse noita ja ahdistuisin niissä. Se lapsi kuitenkin varmasti aistii jos olen ihan ***** otsassa, eikä sekään niistä silloin nauti, päinvastoin. Hiekkaa löytyy vaikka kansallispuiston nuotiopaikan rannasta, joten kyllä se lapsi saisi hiekkakakkuja tehdä, ja näkisi että minäkin niitä iloisena teen. Ja ihan onnellisia aikuisia on tullut vaikkapa 100 vuotta sitten lapsista, jotka eivät ole hiekkalaatikkoporukoissa olleet eikä perhekerhoissa käyneet. Varmasti on paljon sellaista, mistä lapsi voisi nauttia, mutta mikä ei olisi sitä lapsi"hössötystä". Ap.

Kuka pakottaa mihinkään tuollaiseen? Kun olet oman tiesi kulkija muutenkin miksi et kykenisi hoitamaan myös äitiytesi tavallasi? Minä tutkijana en myöskään jaksanut yhtään innostua hössöttämisestä. Mahaa ei sivelty, se pysyi lähes loppuun asti katseilta piilossa löysien vaatteiden alla eikä sukukaan tiennyt kuin viime tipassa. Synnyttyään vauva kulki rinkassa taidenäyttelyissä ja luontopoluilla. Vertaistukea sain tutulta tutkijanaiselta joka synnytti samana vuonna, puhuimme vaipanvaihdosta ja työjutuista molemmista sekaisin. Tein työjuttuja kotoa jo ensimmäisen vuoden aikaan. Kävin vauvan kanssa myös tilaisuuksissa missä muita vauvoja ja äitejä mutta sellaisissa mitkä kiinnosti ja sen verran kuin innosti. Kuuntelin suvun, tuttujen ja neuvolan ohjeet ja nyökyttelin, hoidin lasta kuitenkin omalla tyylilläni, terveys ja kehitysjutuissa tutkimustiedon huomioonottaen. Enkä yhtään jaksanut keskittyä vauvamuotiin, puin vauvan täysin tietämättä trendeistä mukavuusperiaatteella. Myöhemmällä iällä seurasin lapsen omaa persoonaa ja kiinnostuksia, nuo taaperoajan jälkeiset harrasteet ym. nousivat lapsesta ja hänen tarpeistaan, ei minusta.  Ja harrastuksissa käyttäminen ja niihin osallistuminen ei ole äitien yksinoikeus, meillä mies on osallistunut tuohon vähintään yhtä innokkaasti. Jos perhekerho on lapsellenne välttämätön eikö mies voi siellä lasta käyttää? Ihan hyvä ihminen tuosta näyttäisi kasvavan noinkin. Paras kasvattaja on vanhempien oma hyvä itsetunto ja rakkaus lapseen.

Jos teidän pihassa on hiekkalaatikko, niin se on kuin magneetti lapselle. Kun sen reunalla istuu syyskuisessa tihkusateessa ja sadannen kerran sanoo, että tulipa hieno kakku, alkaa toivoa jotain toista aikuista siihen juttukaveriksi. Viimeistään parivuotiaana lapsi haluaa ikäistään seuraa eikä niin pientä voi laittaa pihalle yksin.

Onhan ne ekat vuodet työläitä, mutta lapset kasvaa äkkiä. Elämä helpottuu kummasti, kun lapsi pärjää yksin kavereiden kanssa ulkona. Toivottavasti teidän lähellä asuu lapsiperheitä, ei sekään kivaa ole, jos kavereiden vuoksi pitää lähteä jonnekin muualle kylään.

Täytyy muistaa, että lapsesta kasvaa oma persoonansa. Sinä et voi pakottaa lasta tiettyyn lokeroon eli sinun tapauksessasi sellaiseen, että museot ja luonto kiinnostaisivat. Voivat kiinnostaa, tai sitten ei. Ja jos ei kiinnosta, niin sinun velvollisuutesi on tarjota lapselle niitä asioita jotka HÄNTÄ ITSEÄÄN kiinnostavat. Jossain vaiheessa ne ovat ikätoverit. Näitä lapsi myös tarvitsee oppiakseen leikki- ja sosiaalisia taitoja. Ei vanhemman ole pakko käydä missään mammakerhoissa, mutta monet käyvät siksi, että lapsi saa leikkikavereita. 

Siinä on vaan sellainen juttu, että vaikka se lapsi syntyy sinun elämäsi keskelle niin sinä et silti omista sitä lasta kuin jotain koiraa. Hän saa ja oppii varmasti paljon teidän metsäretkistänne ja luontokokemuksistanne, mutta kun se lapsi on myös ihan oikea ihminen joka haluaa tehdä lasten asioita: leikkiä, antaa mielikuvituksen laukata ja remuta kavereiden kanssa. Ne kaverit ja sosiaaliset suhteet ja leikkimaailmat löytyvät kätevimmin leikkipuistoista, hiekkalaatikoilta ja perhekerhoista. Menee useampi vuosi että lapsi voi itse yksinään lähteä puistoon ilman aikuisen valvovaa silmää ja kyllä niitä sosiaalisia- ja leikkitaitoja pitää harjoitella jo pienestä pitäen.

Mulla oli toi sama angstinen asenne ennen lastensaantia, menin lapsen takia pitkin hampain sellaiseen tympeään mammakerhoon. Kävi ilmi että siellä oli pari muutakin äitiä ihan samoilla fiiliksillä. Meidän lapsista tuli hyviä ystäviä ja me ryystettiin kahvia aamupäivät läpeensä ja puhuttiin lähinnä työasioista ja kaikesta muusta kuin vauvajutuista. Nyt meidän lapset on jo yli 10-vuotiaita ja olen iloinen, että omallani on tuollaisia pitkäaikaisia lapsuudenystäviä. Ei niitä saa sieltä kansallispuiston leirinuotiolta isin ja äidin kanssa.

Sulla lienee sen verran hyvä yleissivistys, ett' tiedät, mitä eroa on teorialla ja käytännöllä? No, teoriassa ei mitään....

Pätee erittäin hyvin näihin vauva-asioihin. Me suunniteltiin myös mieheni kanssa asiat melko tarkkaan. Mä suunnittelin että teen äitiyslomalla- osa.aiköitä ja opiskelen kieliä, kun on kerrankin aikaa. Kerroin tämäm työkavereille jotka hymyilivät lempeästi, mutta eivät kommentoineet.

Mieheni aikoi liimata ja järjestellä valokuvia, kun on kerran kotona, ja kuntoilla oikein tosissaan. Tätä en kylläkään siellä töissä enää  kertonut...

No, teorialla ja käytännöllä oli kumminkin käytännössä hieman eroa. Joten se niistä suunnitelmista. Mutta pakkohan sitä on jotenkin orientoitua uutteen tilanteeseen, vaikka joutuisikin käyttämään ketterän kehityksen menetelmiä itse projektissa...

Tsemppiä. Vauva tuo vanhemmista esiin uusia asioita. Ei kannata jättää kokematta.