Haluan lapsen, mutta se kaikki lapsi"hössäys" ja lasten ehdoilla eläminen pelottaa.

Vierailija kirjoitti:

Rupesin oikein miettimään miksi minua pelottaa "lapsihössäys" ja miksi tuntuu että vihaisin kaikkia mammakerhoja ja muskareita ja hiekkalaatikkopiirejä ja kestovaippapiirejä. Tunnen oloni ulkopuoliseksi sellaisissa, ja koen että minusta ei pidetä tai että minua pidetään outona. Koska en osaa osallistua sellaiseen keskusteluun, en osaa niitä sosiaalisia koodeja, sanon aina ihan vääriä asioita kun vahingossa käännän keskustelun vaikka politiikkaan ja ne muut katsoo että mikä urpo tuo on. Koen että olen ei-toivottu niihin. Olen lapsesta saakka ollut lähinnä poikien/miesten porukoissa, sellaista läheistä naispuoleista bestistä ei ole ollut ikinä. Harrastuksetkin on olleet sellaisia vähän rämäpäisiä tai sitten tyyliin matikkakerhoja. Tuli oikein paha mieli kun tätä ajatteli, että koen että en olisi haluttua seuraa noissa lapsihössötysporukoissa vaan vääränlainen tylsimys joka yrittää puhua vääristä asioista. Ap.

Onkohan ongelmasi enemmän itsetuntopuolella? Eikö se nyt ole aika sama mitä ne hiekkalaatikkoäidit sinusta ajattelee? Itse huomasin kuinka naapuriston kotiäidit paheksuivat kun palasin töihin jo vuoden jälkeen, töissä taas osa kyseli jo ristiäisten jälkeen koska tulen takaisin. Eikö kannata vaan olla omanlaisensa, jos joku kokee liian erilaiseksi niin vaihtaa paikkaa ja seuraa? Naisia on hyvin monenlaisia ja yhtä monenlaisia on äitejäkin. Jos kasvatustieteilijä olet tiedät paljon lasten kehityksestä, etköhän noiden tietojen perusteella osaa sen lapsen kasvattaa. Mutta ehkä vielä painiskelet myös muutoksen kanssa, haluatko jo muuttaa elämäsi vai kannattaisiko odottaa vielä, tehdä ne pisimmät haikkaukset ja koskimelonnat ilman lasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ylipäätään mikään kovin lapsikeskeinen tai sukukeskeinen nainen, vaan enemmän sellainen oman tieni kulkija. Viihdyn paljon yksin ja panostan uraani ja olen kiinnostunut lähinnä politiikasta, tekniikasta, taloudesta jne. Haluan kuitenkin lapsen, ja miehenikin haluaa minun kanssa lapsen. Olen varma, että olisin hyvä äiti, koska olen rakastava, vastuuntuntoinen ja huolehtivainen. Katkos uraan ei katkeroita minua yhtään. Mutta ahdistaa se kaikki lapsihössötys. En halua istua hiekkalaatikolla muiden äitien kanssa enkä kulkea perhekerhoissa. Laitan lapsen mieluummin selkäreppuun ja lähden vaeltamaan tai museoon. En halua että kukaan tulee lääppimään raskausmahaani, paitsi oma mies tietysti. En halua kuulla kenenkään tarinoita synnytyksestään enkä nimiehdotteluita. Ostan vauvalle varmasti hyvät ja kivat vaatteet, mutta en halua että kukaan alkaa mitään vaatehankintoja minulle hössöttämään. En jaksaisi päiväkodin vanhempainiltoja tai mitä ne nyt ovatkaan tai jotain luokkaretkien rahankeruumyyjäisiä. Voin lahjoittaa luokan kassaan satasen, jos sillä vältyn hössöttämiseltä. En halua uhrata parisuhdettani lapsen tarpeiden eteen, vaan opettaisin lapsen jotenkin mukautumaan siihen, että kulkee mukana meidän aikuisten harrastuksissa ja oppii tykkäämään niistä (ei mitään lapsille vaarallisia ole). Rohkaiskaa minua, tulkaa joku sanomaan että tällainen on mahdollista. Kertokaa joku että olette pystyneet pysymään etäällä kaikesta lapsihössötyksestä.

Juu, tuli tuosta lihavoidusta kohdasta ihan lapsuus mieleen. Voin kertoa, että kiltti lapsi (kuten minä) voidaan kasvattaa mukautumaan vanhempien menoihin ja harrastuksiin.  Joskus ehkä käy hyvin. Mun tapauksessa ei käynyt, joten huolimatta perusvakaasta ja -turvallisesta lapsuudesta olin onneton. Tunsin oloni näkymättömäksi. Olihan se omanlaistaan kulkea patikkaretkillä ja taidenäyttelyissä ja vanhempien harrastuksissa. Mutta olisin kaivannut myös sitä, että vanhemmat olisivat mahdollstaneet mulle ne minusta kivat (heistä ehkä tylsät) jutut: istuneet hiekkalaatikolla ja osallistuneet talkoisiin ja vaikka leiponeet myyjäisiin.

Lapsen ehdoilla eläminen ei tarkoita sitä, että lapsi vie ja vanhemmat vikisee. Mutta jos lapsen teette, antakaa hänen olla olemassa. Ja ymmärrä ajoissa, että siihen liittyy uhrauksia: joskus joudut luopumaan omasta ajastasi, tekemään epäluontevia/vastenmielisiä asioita (kuten vanhempainilloissa istumista ja leikkipuistoilua tms.) lapsesi hyvinvoinnin eteen ja ylipäätänsä hyväksymään sen että lapsesi on olemassa omana ihmisenään ja omana yksilönään. HÄN saattaa toivoa sinulta asioita ja tekoja, jotka eivä ole sulle niitä mieluisimpia, mutta niiden huomioiminen kertoisi hänelle, että sinä rakastat häntä.

Siis koet lapsuutesi onnettomaksi koska vanhempasi eivät osallistuneet talkoisiin tai myyjäisiin?? :DD Nyt on pikkuisen liian paksua juttua. Lapsuuden voi kokea onnettomaksi jos vanhemmat eivät ole läsnä lapselleen tai kunnolla näe häntä. Ja siihen kunnolla näkemiseen tietysti kuuluu puuhailu lasten kanssa. Mutta täytyy kyllä olla aika erikoinen lapsi, että katkeroituu siitä, että vanhemmat eivät osallistu talkoisiin :DDD

Minusta mielenkiintoisinta on se, että miten ap, jolla ei ole lapsia, tietää, että millaista on perhekerhoissa, mammakahviloissa, muskareissa ja hiekkalaatikon reunalla?

Toiseksi tässä ketjussa on mielenkiintoista se, että on monia, jotka tuntuvat olevan kiinostunut siitä omasta työstään, ja haluaa keskustella työn aihepiireistä vauvalomallaankin. Nämä henkilöt eivät kuitenkaan hahmota sitä, että joku toinen suhtautuu siihen vauvaan kuin työhönsä: haluaa saada vinkkejä miten hoitaa asiat paremmin ja nopeammin yms. ja missä niitä parhaita ja huonoja vinkkejä saisi kuin toisten vanhempien seurassa. Kasvatuksen ammattilaisilta saa kyllä kasvatukseen vinkkejä, mutta heillä ei ole välttämättä sitä kokemusta, että miten tulla sen oman äitiyden/isyyden/vanhemmuuden kanssa toimeen. Monelle kun se on se suuri muutos: olla vastuussa loppuelämänsä ajan enemmän tai vähemmän, vastuussa toisesta ihmisestä. Kyllä, lapsesta tulee täysi-ikäinen, mutta sanoisin, että harvassa on ne av-mammojen vanhemmat, jotka eivät kokisi, että haluavat auttaa lapsiaan, olla heille tukena, ja neuvoa, jos heidän mielestään on siihen tarvetta.

Siellä perhekerhoissa yms. olen ainakin itse, kasvatusalan ammattilaisenakin, saanut monenlaista niin hyvää, erinomaista, jos myös täysin idioottimaisiakin vinkkejä, ohjeita, neuvoja juurikin, että millaiseen vaippaan kannattaa poikalapsi laittaa  yöpuulle, kun poika pissaa hyvin harvoin, mutta kerrallaan paljon, ; on keskusteltu, että millaisia erilaisia näkökantoja on siihen, että mistä soseista kannattaa aloittaa. ( Aloitetaanko makealla, koska lapsella on luontainen mieltymys makeaan vai yritetäänkö vieroittaa makeasta, vai aloittaa perunalla   jne. Olen saanut myös neuvoja, että miten varautua telttailuun, veneilyyn, pyöräretkelle yms. vauvan/taaperon kanssa.

Olen käynyt lukuisissa eri perhekerhoissa, perhekahviloissa yms. monien vuosien ajan,  mutta en kyllä muista yhdessäkään, että vain kerran muistan, että on puhuttu kynsilakasta:  Kun pohdittiin, että mikä on paras tapa merkata partioleirille menevän astiat. Silloin erän konkari mainitsi, että pohjaan kynsilakalla nimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ylipäätään mikään kovin lapsikeskeinen tai sukukeskeinen nainen, vaan enemmän sellainen oman tieni kulkija. Viihdyn paljon yksin ja panostan uraani ja olen kiinnostunut lähinnä politiikasta, tekniikasta, taloudesta jne. Haluan kuitenkin lapsen, ja miehenikin haluaa minun kanssa lapsen. Olen varma, että olisin hyvä äiti, koska olen rakastava, vastuuntuntoinen ja huolehtivainen. Katkos uraan ei katkeroita minua yhtään. Mutta ahdistaa se kaikki lapsihössötys. En halua istua hiekkalaatikolla muiden äitien kanssa enkä kulkea perhekerhoissa. Laitan lapsen mieluummin selkäreppuun ja lähden vaeltamaan tai museoon. En halua että kukaan tulee lääppimään raskausmahaani, paitsi oma mies tietysti. En halua kuulla kenenkään tarinoita synnytyksestään enkä nimiehdotteluita. Ostan vauvalle varmasti hyvät ja kivat vaatteet, mutta en halua että kukaan alkaa mitään vaatehankintoja minulle hössöttämään. En jaksaisi päiväkodin vanhempainiltoja tai mitä ne nyt ovatkaan tai jotain luokkaretkien rahankeruumyyjäisiä. Voin lahjoittaa luokan kassaan satasen, jos sillä vältyn hössöttämiseltä. En halua uhrata parisuhdettani lapsen tarpeiden eteen, vaan opettaisin lapsen jotenkin mukautumaan siihen, että kulkee mukana meidän aikuisten harrastuksissa ja oppii tykkäämään niistä (ei mitään lapsille vaarallisia ole). Rohkaiskaa minua, tulkaa joku sanomaan että tällainen on mahdollista. Kertokaa joku että olette pystyneet pysymään etäällä kaikesta lapsihössötyksestä.

Juu, tuli tuosta lihavoidusta kohdasta ihan lapsuus mieleen. Voin kertoa, että kiltti lapsi (kuten minä) voidaan kasvattaa mukautumaan vanhempien menoihin ja harrastuksiin.  Joskus ehkä käy hyvin. Mun tapauksessa ei käynyt, joten huolimatta perusvakaasta ja -turvallisesta lapsuudesta olin onneton. Tunsin oloni näkymättömäksi. Olihan se omanlaistaan kulkea patikkaretkillä ja taidenäyttelyissä ja vanhempien harrastuksissa. Mutta olisin kaivannut myös sitä, että vanhemmat olisivat mahdollstaneet mulle ne minusta kivat (heistä ehkä tylsät) jutut: istuneet hiekkalaatikolla ja osallistuneet talkoisiin ja vaikka leiponeet myyjäisiin.

Lapsen ehdoilla eläminen ei tarkoita sitä, että lapsi vie ja vanhemmat vikisee. Mutta jos lapsen teette, antakaa hänen olla olemassa. Ja ymmärrä ajoissa, että siihen liittyy uhrauksia: joskus joudut luopumaan omasta ajastasi, tekemään epäluontevia/vastenmielisiä asioita (kuten vanhempainilloissa istumista ja leikkipuistoilua tms.) lapsesi hyvinvoinnin eteen ja ylipäätänsä hyväksymään sen että lapsesi on olemassa omana ihmisenään ja omana yksilönään. HÄN saattaa toivoa sinulta asioita ja tekoja, jotka eivä ole sulle niitä mieluisimpia, mutta niiden huomioiminen kertoisi hänelle, että sinä rakastat häntä.

Siis koet lapsuutesi onnettomaksi koska vanhempasi eivät osallistuneet talkoisiin tai myyjäisiin?? :DD Nyt on pikkuisen liian paksua juttua. Lapsuuden voi kokea onnettomaksi jos vanhemmat eivät ole läsnä lapselleen tai kunnolla näe häntä. Ja siihen kunnolla näkemiseen tietysti kuuluu puuhailu lasten kanssa. Mutta täytyy kyllä olla aika erikoinen lapsi, että katkeroituu siitä, että vanhemmat eivät osallistu talkoisiin :DDD

Kuule, mun pointtini oli siinä, että meillä tehtiin kaikki mun vanhempieni kiinnostustenkohteiden mukaan. Siinä sitten nelivuotias kulkee taidenäyttelyissä ja patikoimassa ja vanhempien kisamatkoilla mukana, mutta vanhemmista ei kumpikaan koskaan istunut siellä hiekkalaatikolla mun kanssani  - ei kertaakaan! Mun olisi pitänyt alkaa harrastamaan samaa urheilulajia kuin vanhempani, koska heillä meni (kuten ap:llakin) arki-illat ja viikonloput harjoituksissa ja minun kuskaamiseni vaikka satubalettiin olisi haitannut heidän harrastamistaan. Pianoa sain soittaa, koska meillä oli jo piano valmiiksi koska äitini soitti sitä. Olisin toivonut, että vanhempani olisivat osallistuneet pihatalkoisiin koska naapurin lapset vanhempineen osallistuivat niihin myös. Olin noissa triviaaleissa pikku jutuissa, kuten leirikoulun rahoittamista varten järjestetyissä myyjäisissä, se yksinäinen lapsi toisten aikuisten (vanhempien tai opettajien) kontolla ja mua nolotti, kun ei ollut mitään myytäväksi tarjottavaa. Pointti ei siis ollut yksittäiset talkoot sinällään vaan se, että yllättävän pienet asiat voi olla tärkeitä lapsille, vaikka ne aikuisille olisivat vaan vaivaannuttavia.

Kyllä sä lähdet mukaan siihen hössötykseen sitten kun se lapsi syntyy koska et tule rakastamaan mitään niin paljoa kuin sitä lasta :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ylipäätään mikään kovin lapsikeskeinen tai sukukeskeinen nainen, vaan enemmän sellainen oman tieni kulkija. Viihdyn paljon yksin ja panostan uraani ja olen kiinnostunut lähinnä politiikasta, tekniikasta, taloudesta jne. Haluan kuitenkin lapsen, ja miehenikin haluaa minun kanssa lapsen. Olen varma, että olisin hyvä äiti, koska olen rakastava, vastuuntuntoinen ja huolehtivainen. Katkos uraan ei katkeroita minua yhtään. Mutta ahdistaa se kaikki lapsihössötys. En halua istua hiekkalaatikolla muiden äitien kanssa enkä kulkea perhekerhoissa. Laitan lapsen mieluummin selkäreppuun ja lähden vaeltamaan tai museoon. En halua että kukaan tulee lääppimään raskausmahaani, paitsi oma mies tietysti. En halua kuulla kenenkään tarinoita synnytyksestään enkä nimiehdotteluita. Ostan vauvalle varmasti hyvät ja kivat vaatteet, mutta en halua että kukaan alkaa mitään vaatehankintoja minulle hössöttämään. En jaksaisi päiväkodin vanhempainiltoja tai mitä ne nyt ovatkaan tai jotain luokkaretkien rahankeruumyyjäisiä. Voin lahjoittaa luokan kassaan satasen, jos sillä vältyn hössöttämiseltä. En halua uhrata parisuhdettani lapsen tarpeiden eteen, vaan opettaisin lapsen jotenkin mukautumaan siihen, että kulkee mukana meidän aikuisten harrastuksissa ja oppii tykkäämään niistä (ei mitään lapsille vaarallisia ole). Rohkaiskaa minua, tulkaa joku sanomaan että tällainen on mahdollista. Kertokaa joku että olette pystyneet pysymään etäällä kaikesta lapsihössötyksestä.

Juu, tuli tuosta lihavoidusta kohdasta ihan lapsuus mieleen. Voin kertoa, että kiltti lapsi (kuten minä) voidaan kasvattaa mukautumaan vanhempien menoihin ja harrastuksiin.  Joskus ehkä käy hyvin. Mun tapauksessa ei käynyt, joten huolimatta perusvakaasta ja -turvallisesta lapsuudesta olin onneton. Tunsin oloni näkymättömäksi. Olihan se omanlaistaan kulkea patikkaretkillä ja taidenäyttelyissä ja vanhempien harrastuksissa. Mutta olisin kaivannut myös sitä, että vanhemmat olisivat mahdollstaneet mulle ne minusta kivat (heistä ehkä tylsät) jutut: istuneet hiekkalaatikolla ja osallistuneet talkoisiin ja vaikka leiponeet myyjäisiin.

Lapsen ehdoilla eläminen ei tarkoita sitä, että lapsi vie ja vanhemmat vikisee. Mutta jos lapsen teette, antakaa hänen olla olemassa. Ja ymmärrä ajoissa, että siihen liittyy uhrauksia: joskus joudut luopumaan omasta ajastasi, tekemään epäluontevia/vastenmielisiä asioita (kuten vanhempainilloissa istumista ja leikkipuistoilua tms.) lapsesi hyvinvoinnin eteen ja ylipäätänsä hyväksymään sen että lapsesi on olemassa omana ihmisenään ja omana yksilönään. HÄN saattaa toivoa sinulta asioita ja tekoja, jotka eivä ole sulle niitä mieluisimpia, mutta niiden huomioiminen kertoisi hänelle, että sinä rakastat häntä.

Siis koet lapsuutesi onnettomaksi koska vanhempasi eivät osallistuneet talkoisiin tai myyjäisiin?? :DD Nyt on pikkuisen liian paksua juttua. Lapsuuden voi kokea onnettomaksi jos vanhemmat eivät ole läsnä lapselleen tai kunnolla näe häntä. Ja siihen kunnolla näkemiseen tietysti kuuluu puuhailu lasten kanssa. Mutta täytyy kyllä olla aika erikoinen lapsi, että katkeroituu siitä, että vanhemmat eivät osallistu talkoisiin :DDD

Kuule, mun pointtini oli siinä, että meillä tehtiin kaikki mun vanhempieni kiinnostustenkohteiden mukaan. Siinä sitten nelivuotias kulkee taidenäyttelyissä ja patikoimassa ja vanhempien kisamatkoilla mukana, mutta vanhemmista ei kumpikaan koskaan istunut siellä hiekkalaatikolla mun kanssani  - ei kertaakaan! Mun olisi pitänyt alkaa harrastamaan samaa urheilulajia kuin vanhempani, koska heillä meni (kuten ap:llakin) arki-illat ja viikonloput harjoituksissa ja minun kuskaamiseni vaikka satubalettiin olisi haitannut heidän harrastamistaan. Pianoa sain soittaa, koska meillä oli jo piano valmiiksi koska äitini soitti sitä. Olisin toivonut, että vanhempani olisivat osallistuneet pihatalkoisiin koska naapurin lapset vanhempineen osallistuivat niihin myös. Olin noissa triviaaleissa pikku jutuissa, kuten leirikoulun rahoittamista varten järjestetyissä myyjäisissä, se yksinäinen lapsi toisten aikuisten (vanhempien tai opettajien) kontolla ja mua nolotti, kun ei ollut mitään myytäväksi tarjottavaa. Pointti ei siis ollut yksittäiset talkoot sinällään vaan se, että yllättävän pienet asiat voi olla tärkeitä lapsille, vaikka ne aikuisille olisivat vaan vaivaannuttavia.

Ja haluan lisätä, että nuo jutut oli mulle tärkeitä erityisesti sen takia, että ne liittyivät mulle tärkeisiin sosiaalisiin piireihin: kotipihaan, kouluun ja molemmista saatuihin kavereihin. Lapset alkaa yllättävän aikaisin muodostaa omia sosiaalisia suhteitaan, mutta ovat aika pitkään riippuvaisia aikuisten tuesta niiden ylläpitämisessä.

aika itsekeskeistä heti miettiä asiaa vaan oman navan ja tulevien ahdistavien tilanteiden ja menetysten kautta. kuulostaa siltä ettet ole vielä valmis vanhemmaksi. 

Vierailija kirjoitti:

gfdhdfh kirjoitti:

Jep, siinä kun pitäisi sen oman halunsa lisäksi tärkeämpänä miettiä sitä lapsen etua. Se ei ole mikään lemmikki, jolla täydennetään elämää muiden harrastusten lomassa..

Millä tavalla muka en ajattelisi sen lapsen etua? Lapsi saisi varmasti tosi paljon huomiota, aikaa ja läsnäoloa meiltä vanhemmilta. Pääsisi kaikkiin kivoihin luontopaikkoihin saamaan luontoelämyksiä. Ja varmasti pidettäisiin riittävästi ruokataukoja ja lepotaukoja. Selitettäisiin sille asioita ja ihmeteltäisiin yhdessä maailmaa, vaikka kontattaisiin lattialla päivät pitkät. Miten ne perhekerhot muka on sen lapsen etu?

Mä olin itse ajatellut matkustella lapsen kanssa, mutta esikoinen oli synnynnäisesti sellainen, että ei halunnut mennä mihinkään ja kärsi selvästi kaikesta rutiinin muutoksesta. Myös luontoretket olivat aivan kamalia. Normaali, terve ja älykäs lapsi on, kyse on temperamentista. Niinpä ei olla matkusteltu ennen kuin lapsi tuli 7v. Eli suunnitelmat voi tehdä, mutta täytyy hyväksyä se, että lapsi on oma itsensä eikä välttämättä taivu niihin.

(2 nuorempaa ovat aivan erilaisia, aina valmikta seikkailuun. Samat geenit ja kasvatus).

Meidän luokalla oli yläasteella tyttö, jonka mielestä me kaikki muut tytöt olimme tyhmiä. Minä sain kyllä koulussa parempia numeroita, mutta se oli hänestä väärin, ja hän yritti saada minua jatkuvasti kiinni jostain, mitä en olisi tiennyt. Hän oli mielestään kiusattu, kun en halunnut olla hänen kaverinsa. Jälkikäteen olen tajunnut, että oikeasti hän saattoi olla se kiusaaja, ja minulla oli oikeus etsiä muuta seuraa.

Tuli vaan mieleen aloittajan jutuista, että onkohan ap ollut oikeasti kiusattu, vai onko hän ollut jo kouluikäisenä muita tyttöjä niin paljon fiksumpi ja parempi, että se on pitänyt jotenkin ilmaista.

Vierailija kirjoitti:

Minusta mielenkiintoisinta on se, että miten ap, jolla ei ole lapsia, tietää, että millaista on perhekerhoissa, mammakahviloissa, muskareissa ja hiekkalaatikon reunalla?

Toiseksi tässä ketjussa on mielenkiintoista se, että on monia, jotka tuntuvat olevan kiinostunut siitä omasta työstään, ja haluaa keskustella työn aihepiireistä vauvalomallaankin. Nämä henkilöt eivät kuitenkaan hahmota sitä, että joku toinen suhtautuu siihen vauvaan kuin työhönsä: haluaa saada vinkkejä miten hoitaa asiat paremmin ja nopeammin yms. ja missä niitä parhaita ja huonoja vinkkejä saisi kuin toisten vanhempien seurassa. Kasvatuksen ammattilaisilta saa kyllä kasvatukseen vinkkejä, mutta heillä ei ole välttämättä sitä kokemusta, että miten tulla sen oman äitiyden/isyyden/vanhemmuuden kanssa toimeen. Monelle kun se on se suuri muutos: olla vastuussa loppuelämänsä ajan enemmän tai vähemmän, vastuussa toisesta ihmisestä. Kyllä, lapsesta tulee täysi-ikäinen, mutta sanoisin, että harvassa on ne av-mammojen vanhemmat, jotka eivät kokisi, että haluavat auttaa lapsiaan, olla heille tukena, ja neuvoa, jos heidän mielestään on siihen tarvetta.

Siellä perhekerhoissa yms. olen ainakin itse, kasvatusalan ammattilaisenakin, saanut monenlaista niin hyvää, erinomaista, jos myös täysin idioottimaisiakin vinkkejä, ohjeita, neuvoja juurikin, että millaiseen vaippaan kannattaa poikalapsi laittaa  yöpuulle, kun poika pissaa hyvin harvoin, mutta kerrallaan paljon, ; on keskusteltu, että millaisia erilaisia näkökantoja on siihen, että mistä soseista kannattaa aloittaa. ( Aloitetaanko makealla, koska lapsella on luontainen mieltymys makeaan vai yritetäänkö vieroittaa makeasta, vai aloittaa perunalla   jne. Olen saanut myös neuvoja, että miten varautua telttailuun, veneilyyn, pyöräretkelle yms. vauvan/taaperon kanssa.

Olen käynyt lukuisissa eri perhekerhoissa, perhekahviloissa yms. monien vuosien ajan,  mutta en kyllä muista yhdessäkään, että vain kerran muistan, että on puhuttu kynsilakasta:  Kun pohdittiin, että mikä on paras tapa merkata partioleirille menevän astiat. Silloin erän konkari mainitsi, että pohjaan kynsilakalla nimi.

Särähti kanssa korvaan tuo, että ap jo etukäteen tietää, miten tulee kokemaan perhekerhot ja hiekkalaatikot. Mua hämmästyttää se, että aikuinen, ilmeisesti vaativassa työssä oleva ihminen ei mielestään selviäisi jossain määrin sosiaalisesti tylsästä tilanteesta. Jotenkin...vanhanaikaista, kuin pilkkaisi/kauhistelisi vauvamuskaria söpöilystä tjtn. Itse en koskaan käynyt perhekerhossa, mutta tuo että hiekkalaatikko korvataan luontoretkellä...lapsen olisi kuitenkin hyvä päästä useimpina päivinä ulos leikkimään, ja se hiekkalaatikko on siinä vieressä, toisin kuin se laavu. No joo, kaikki tekee toki miten itse tykkää, mutta asiat voi näyttää kovin erilaisilta kun se lapsi on olemassa.

Mä olen käynyt leikkipuistossa melkein joka päivä about 2 vuotta elämästäni, ja olen siellä 90% leikkinyt lasteni kanssa, jonkun satunnaisen sanan vaihtanut muiden äitien kanssa, välillä jutellut pitempään jos on tuntunut mukavalta. Olen sosiaalisesti kömpelö mutta ei ole kyllä käynyt edes mielessä että tuo jotenkin tuhoaisi identiteettini/rasittaisi kohtuuttomasti.

Me pakkasimme vauvan mukaan ja lähdimme reppureissaamaan vauvavuonna, koska se vauvahössötys ahdisti. Olin lapsen kanssa kotona, kunnes hän oli kaksi, mutta se ei ollutkaan niin kamalaa, kun pelkäsin etukäteen. Tutustuin naapurustossa puolivahingossa toiseen äitiin, joka oli yhtä vähän äitihössöttäjä kuin minäkin. Kävimme lasten kanssa yhdessä museoissa ja metsäretkellä. Joskus puistossakin, mutta se ei ollut niin kamalaa kuin kuvittelin, kun kaverina oli toinen samanhenkinen ihminen. Jotenkin vaan tuntuu, että tuo pikkulapsivaihe oli helppoa toteuttaa niin, ettei tarvinnut tehdä mitään mistä ei juurikaan itse pitänyt ja pääsi kiertämään kaikki lapsiperhehelvetit kaukaa. Nyt lapsi on isompi ja osaa jo pyytää päästä esim hoploppiin. Kai ilman sitäkin voi elää, mutta joskus on kiva tehdä niitä asoita, joita lapsi toivoo tehtävän. Tosin teatterit, museot, kiipeilemässä käyminen ja muut aikuisille sopivat aktiviteetit ovat ihan yhtä lemppareita lapselle kuin hoploppikin. Mutta siis, ihan täysin et voi lapsiperheiutuilta välttyä, jos haluat tehdä joskus myös lapsen toiveiden mukaan. Mutta kyllä lapsen kanssa voi tehdä myös paljon ns. aikuistenkin juttuja.

En jaksanut lukea kaikkia kommentteja mutta tuli mieleen omat mietteet kun olin raskaana ja sitten se mitä tulikin vastaan..

Se väsymys kun ei ole saanut nukuttua vuoteen. Siinä vaihtui tapahtumat ja vaellusretket helposti taloyhtiön hiekkalaatikolla istumiseen kun ei jaksanut edes suihkussa käydä. Ja siinä on ihan sama mistä keskustellaan, mitä simppelimpi aihe sen parempi että pysyi kärryillä.

Ja sitten kun johonkin lähdettiin. Maitoallergiselle vauvalle ei ole valmiita korvikemaitotetroja joten oli raahattava mukana sitä jauhetta sekä puhdasta vettä.

Sitten kun päästiin taaperoikään ja vihdoin sinne metsään niin koko reissu oli jatkuvaa komentamista kun lapsi tunki suuhunsa kaiken, juoksi karkuun, heittäytyi maahan eikä suostunut kävelemään jne... Yllättäen se aidattu leikkikenttä alkoi olla äidinkin mieleen.

Kerhot vei mehut vilkkaasta lapsesta ihan eri tavalla kuin mikään muu. Onko toisten lasten seura niin jännää vai mikä mutta silloin hyvät unet oli tärkeintä ja olisin vienyt lapsen vaikka kuuhun jos se takasi paremmin nukutun yön.

Ja tuosta vilkkaudesta, ei olisi tullut kuuloonkaan että meidän lapsi olisi istunut jossain repussa ikinä. Kantorepun myin pois lähes käyttämättömänä.

Oi niitä aikoja :)

No sullahan on aika selvät suunnitelmat jo miten arkesi vietät mukulan kanssa. Oma äitini oli arjessa vähän vastaavanlainen. Onhan se nyt totta, että aikamoista liibalaata monikin esim. lapsen kouluun liittyvä asia voi olla. Moni sanoo että on itsekästä ettei ole kiinnostunut tällaisesta, mutta mielestäni nämä "hössöttäjät" juuri saavat itselleen siitä jotain mistä nauttivat eli onhan sekin pohjimmiltaan ihan yhtä itsekästä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta mielenkiintoisinta on se, että miten ap, jolla ei ole lapsia, tietää, että millaista on perhekerhoissa, mammakahviloissa, muskareissa ja hiekkalaatikon reunalla?

Toiseksi tässä ketjussa on mielenkiintoista se, että on monia, jotka tuntuvat olevan kiinostunut siitä omasta työstään, ja haluaa keskustella työn aihepiireistä vauvalomallaankin. Nämä henkilöt eivät kuitenkaan hahmota sitä, että joku toinen suhtautuu siihen vauvaan kuin työhönsä: haluaa saada vinkkejä miten hoitaa asiat paremmin ja nopeammin yms. ja missä niitä parhaita ja huonoja vinkkejä saisi kuin toisten vanhempien seurassa. Kasvatuksen ammattilaisilta saa kyllä kasvatukseen vinkkejä, mutta heillä ei ole välttämättä sitä kokemusta, että miten tulla sen oman äitiyden/isyyden/vanhemmuuden kanssa toimeen. Monelle kun se on se suuri muutos: olla vastuussa loppuelämänsä ajan enemmän tai vähemmän, vastuussa toisesta ihmisestä. Kyllä, lapsesta tulee täysi-ikäinen, mutta sanoisin, että harvassa on ne av-mammojen vanhemmat, jotka eivät kokisi, että haluavat auttaa lapsiaan, olla heille tukena, ja neuvoa, jos heidän mielestään on siihen tarvetta.

Siellä perhekerhoissa yms. olen ainakin itse, kasvatusalan ammattilaisenakin, saanut monenlaista niin hyvää, erinomaista, jos myös täysin idioottimaisiakin vinkkejä, ohjeita, neuvoja juurikin, että millaiseen vaippaan kannattaa poikalapsi laittaa  yöpuulle, kun poika pissaa hyvin harvoin, mutta kerrallaan paljon, ; on keskusteltu, että millaisia erilaisia näkökantoja on siihen, että mistä soseista kannattaa aloittaa. ( Aloitetaanko makealla, koska lapsella on luontainen mieltymys makeaan vai yritetäänkö vieroittaa makeasta, vai aloittaa perunalla   jne. Olen saanut myös neuvoja, että miten varautua telttailuun, veneilyyn, pyöräretkelle yms. vauvan/taaperon kanssa.

Olen käynyt lukuisissa eri perhekerhoissa, perhekahviloissa yms. monien vuosien ajan,  mutta en kyllä muista yhdessäkään, että vain kerran muistan, että on puhuttu kynsilakasta:  Kun pohdittiin, että mikä on paras tapa merkata partioleirille menevän astiat. Silloin erän konkari mainitsi, että pohjaan kynsilakalla nimi.

En usko, että kukaan meistä työorientoituneista kieltää sitä, että nuo kerhot ovat hyödyllisiä ja tarpeellisia osalle äideistä. Pointti on ollut etteivät ne ole tarpeellisia jos äiti/isä ei niitä kaipaa, samat vinkit voi löytää netistä tai syvällisempää pohdintaa tutkimusjulkaisuista. Jokainen saa olla äiti/isä tyylillään, aika harvassa ovat ne säännöt joita jokaisen pitäisi samalla lailla noudattaa. Vähän sama kuin kodin kanssa: jokainen tekee sen kotinsa näköisekseen, joku puunaa ja pohtii jokaisen yksityiskohdan, toinen hoitaa suurpiirteisemmin, tärkeintä kuitenkin on se henki joka tekee kodin viihtyisäksi tai ahdistavaksi.

AP, sinä olet niitä naisia joiden täytyy ennen äidiksi tuloa käydä läpi syvällisesti oma suhteesi naiseuteen ja toisiin naisiin. Suoraan sanottuna vaikutat hyvin epävarmalta yksilöltä joka on kasvattanut joskus teini-iän alkutaipaileilla itselleen epäilevän asenteen saman sukupuolen edustajia kohtaan, etkä ole päivittänyt omaa misogyynistä asennemaailmaasi ikääsi vastaavalle tasolle. Näin feministinä minua surettaa kaltaisesi ihmiset, jotka perustavat käsityksensä "naisten jutuista" seksistisiin oletuksiin. Oli oma maailmankatsomus mikä tahansa, on lisääntyminen yksi niistä sukupuolieroja tuottavista toiminnoista, jota varten meitä aiemmin eläneet naiset ovat luoneet sellaisen käsitteen kuin naisten välinen solidaarisuus.

Totta kai on olemassa pinnallisia ja turhanpäiväisiä juttuja jauhavia naisia, mutta jos todella kuvittelet että vertaistuellinen äitiys on vain jotain vauvanvaatemerkkien vertailua, kertoo se minusta enemmänkin siitä että sinä et ole koskaan päässyt aidosti tutustumaan toisiin naisiin, sillä omat ennakkoluulosi ja ylimielisyytesi estävät sen.

Minä olen aina ollut poikatyttö ja kolmen veljen ainoa sisko, työskentelen miesvaltaisella teknologiapainotteisella alalla ja pelaan jalkapalloa ja salibandyä miesten kanssa. Sen voin kuitenkin sanoa että takkuavasta imetyksestä, takertuvan taaperon kanssa selviytymisestä ja äitiyteen liittyvistä paineista en keskustele samalla tavalla näiden miesten kanssa kuin niiden toisten äitien kanssa joihin olen tutustunut mm. lapsieni vauvamuskarissa ja leikkipuiston ruokailutilassa. Olisi kauhean surullista että löytäisit itsesi parin vuoden kuluttua seurueesta, jossa olet ns. omiesi joukossa mutta koet esittäväsi jotain sellaista roolia, mikä ei enää vastaa äitiyden myötä muuttunutta minäkuvaasi.

Menet sinne ja ilmoitat heti hössötyksen alussa ettet jaksa kuunnella tuollaista shaissea ja hössöttämistä. Ei varmasti pitkään tarvitse kunnella lässyttämistä.

Mä oon syntynyt -83, ja mun vanhemmat ei tasan hössöttäneet yhtään mitään. Ei sillon ollut mitään perhekerhoja. Jos oli, niin älkää kertoko sitä mulle, saatan post-traumatisoitua :D Äiti ei ikinä leikkinyt mun kanssa, enkä ikinä olettanut että olis leikkinyt. Isän joskus pakotin leikkimään mun kanssa, mutta sai aika pian häipyä koska ei osannut leikkiä. Mulla oli kavereita ja 5 v. eteenpäin sisarus. Mulla oli hyvä ja onnellinen lapsuus jossa vanhemmat oli omia itsejään. Nyt olen itsenäinen, hyvin toimeentuleva aikuinen. Kasarilla kaikki oli yksinkertaisempaa, synttäritarjoilut oli kakku, Karneval-keksit, popparit, suolakalat. Ei tarvinnu tehdä linnan muotosta Frozen -kakkua, ei ollut bugaboota ja böötä. Voisinkin ryhtyä "kasarivanhemmaksi" :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ylipäätään mikään kovin lapsikeskeinen tai sukukeskeinen nainen, vaan enemmän sellainen oman tieni kulkija. Viihdyn paljon yksin ja panostan uraani ja olen kiinnostunut lähinnä politiikasta, tekniikasta, taloudesta jne. Haluan kuitenkin lapsen, ja miehenikin haluaa minun kanssa lapsen. Olen varma, että olisin hyvä äiti, koska olen rakastava, vastuuntuntoinen ja huolehtivainen. Katkos uraan ei katkeroita minua yhtään. Mutta ahdistaa se kaikki lapsihössötys. En halua istua hiekkalaatikolla muiden äitien kanssa enkä kulkea perhekerhoissa. Laitan lapsen mieluummin selkäreppuun ja lähden vaeltamaan tai museoon. En halua että kukaan tulee lääppimään raskausmahaani, paitsi oma mies tietysti. En halua kuulla kenenkään tarinoita synnytyksestään enkä nimiehdotteluita. Ostan vauvalle varmasti hyvät ja kivat vaatteet, mutta en halua että kukaan alkaa mitään vaatehankintoja minulle hössöttämään. En jaksaisi päiväkodin vanhempainiltoja tai mitä ne nyt ovatkaan tai jotain luokkaretkien rahankeruumyyjäisiä. Voin lahjoittaa luokan kassaan satasen, jos sillä vältyn hössöttämiseltä. En halua uhrata parisuhdettani lapsen tarpeiden eteen, vaan opettaisin lapsen jotenkin mukautumaan siihen, että kulkee mukana meidän aikuisten harrastuksissa ja oppii tykkäämään niistä (ei mitään lapsille vaarallisia ole). Rohkaiskaa minua, tulkaa joku sanomaan että tällainen on mahdollista. Kertokaa joku että olette pystyneet pysymään etäällä kaikesta lapsihössötyksestä.

Juu, tuli tuosta lihavoidusta kohdasta ihan lapsuus mieleen. Voin kertoa, että kiltti lapsi (kuten minä) voidaan kasvattaa mukautumaan vanhempien menoihin ja harrastuksiin.  Joskus ehkä käy hyvin. Mun tapauksessa ei käynyt, joten huolimatta perusvakaasta ja -turvallisesta lapsuudesta olin onneton. Tunsin oloni näkymättömäksi. Olihan se omanlaistaan kulkea patikkaretkillä ja taidenäyttelyissä ja vanhempien harrastuksissa. Mutta olisin kaivannut myös sitä, että vanhemmat olisivat mahdollstaneet mulle ne minusta kivat (heistä ehkä tylsät) jutut: istuneet hiekkalaatikolla ja osallistuneet talkoisiin ja vaikka leiponeet myyjäisiin.

Lapsen ehdoilla eläminen ei tarkoita sitä, että lapsi vie ja vanhemmat vikisee. Mutta jos lapsen teette, antakaa hänen olla olemassa. Ja ymmärrä ajoissa, että siihen liittyy uhrauksia: joskus joudut luopumaan omasta ajastasi, tekemään epäluontevia/vastenmielisiä asioita (kuten vanhempainilloissa istumista ja leikkipuistoilua tms.) lapsesi hyvinvoinnin eteen ja ylipäätänsä hyväksymään sen että lapsesi on olemassa omana ihmisenään ja omana yksilönään. HÄN saattaa toivoa sinulta asioita ja tekoja, jotka eivä ole sulle niitä mieluisimpia, mutta niiden huomioiminen kertoisi hänelle, että sinä rakastat häntä.

Siis koet lapsuutesi onnettomaksi koska vanhempasi eivät osallistuneet talkoisiin tai myyjäisiin?? :DD Nyt on pikkuisen liian paksua juttua. Lapsuuden voi kokea onnettomaksi jos vanhemmat eivät ole läsnä lapselleen tai kunnolla näe häntä. Ja siihen kunnolla näkemiseen tietysti kuuluu puuhailu lasten kanssa. Mutta täytyy kyllä olla aika erikoinen lapsi, että katkeroituu siitä, että vanhemmat eivät osallistu talkoisiin :DDD

Kuule, mun pointtini oli siinä, että meillä tehtiin kaikki mun vanhempieni kiinnostustenkohteiden mukaan. Siinä sitten nelivuotias kulkee taidenäyttelyissä ja patikoimassa ja vanhempien kisamatkoilla mukana, mutta vanhemmista ei kumpikaan koskaan istunut siellä hiekkalaatikolla mun kanssani  - ei kertaakaan! Mun olisi pitänyt alkaa harrastamaan samaa urheilulajia kuin vanhempani, koska heillä meni (kuten ap:llakin) arki-illat ja viikonloput harjoituksissa ja minun kuskaamiseni vaikka satubalettiin olisi haitannut heidän harrastamistaan. Pianoa sain soittaa, koska meillä oli jo piano valmiiksi koska äitini soitti sitä. Olisin toivonut, että vanhempani olisivat osallistuneet pihatalkoisiin koska naapurin lapset vanhempineen osallistuivat niihin myös. Olin noissa triviaaleissa pikku jutuissa, kuten leirikoulun rahoittamista varten järjestetyissä myyjäisissä, se yksinäinen lapsi toisten aikuisten (vanhempien tai opettajien) kontolla ja mua nolotti, kun ei ollut mitään myytäväksi tarjottavaa. Pointti ei siis ollut yksittäiset talkoot sinällään vaan se, että yllättävän pienet asiat voi olla tärkeitä lapsille, vaikka ne aikuisille olisivat vaan vaivaannuttavia.

No sitten olisi varmasti kannattanut avata juuri kuten viimeisimmässä kommentissasi teit. Se yksinäisyyden kokemus on sulla ollut se merkittävin tekijä, ei se, että vanhempasi eivät ole leiponeet myyjäisiin. Ensimmäisestä kommentistasi saa lähinnä sen kuvan, että vaikka sun kanssa on puuhailtu kaikkea (monilla on ollut lapsuus, jossa vanhemmat eivät ota mukaan mihinkään tai edes yritä touhuilla lapsen kanssa mitään), niin se, että eivät ole leiponeet myyjäisiin (kuka normaali lapsi voi tuollaista edes muistaa, jollei mukana ole jotain tunnekokemusta, kuten nyt sinulla siis on) teki sun lapsuudesta onnettoman. Kuulosti aika kermaperseilyltä.   

Luoja miten epävarma ihminen sä oot. Kuka helvetti muka kattoo nenänvartta pitkin jos isket lapses rinkkaan ja lähdet tunturiin etkä möllötä hiekkalaatikolla lähiössä? EI KUKAAN. Kuka muka sanoo sulle että sun täytyy osallistua johonkin taa-taa-taapero-tanssiin sen sijaan että veisit mukulasi ARS Fennicaan? EI KUKAAN.

Ps. KUKAAN EI puhu kynsilakoista 10 sekuntia pidempään:

- Hei kiva väri, mitä toi on?

- Make Up Storen sejase

- Mäkin voisin hankkii. Hei kuulitsä et Susanne Päivärinta lähti A-studiosta? Aika huolestuttava meininki Ylellä, voikohan se Jääskeläinen jatkaa vielä pitkään?

Mieti ap sitä että sinulla on suurempi todennäköisyys saada tytär jonka saatat kasvattaa todella kieroon tuolla naisvihamielisellä asenteellasi. Anoreksiariski voi olla aika korkea.