Lue keskustelun säännöt.
Hei, te ovimaton roolin harteiltanne karistaneet! Kertokaa kokemuksistanne!
11.11.2016 |
Olen nuori nainen ja kärsin, no, ovimattoudesta. Viime aikoina olen kärsinyt sen takia myös huonosta itsetunnosta ja lievästä masennuksesta ja olen myös miettinyt, että nyt alkaa jo riittää. Pelkään kuitenkin ihmisten reaktiota siihen ja seurauksia vielä enemmän.
Tässä vähän taustoja:
Olin lapsena erittäin ujo ja estynyt ja myöhemmin myös koulukiusattu ja, kun aloin ensimmäisiä kavereita saada, ajattelin, että olemalla kiltti ja kohtelias ihmiset alkavat pitää minua huipputyyppinä ja pitää minusta entistä enemmän.
No, huomasin, että niin ei todellakaan käynyt, vaan minusta tuli nopeasti kaveriporukan sylkykuppi, pelle ja palvelija. Kaverit ovat vuosien saatossa vaihtuneet jonkun verran, mutta roolini on pysynyt samana: Minun pitää venyä ja vanua ja olla kiva, kunnollinen ja tottelevainen, jotta kavereillani olisi kivaa, mutta he itse kohtelevat minua ihan fiilispohjalta miten sattuu huvittamaan. Sama toistuu perheessä; minun päälleni puhutaan ja minulle suututaan ties mistä, siskoni suorastaan halveksii minua. Työpaikallakin meno on menossa juuri siihen suuntaan, että vaihtelen työvuorojani kollegojen menojen mukaan ja jään ylitöihin, jos tarvii, koska halu miellyttää puskee järkiperäisen ajattelun läpi aina, kun joku pyytää palvelusta. Tuntuu niin tyhmältä, koska onhan minulla yli viidentoista vuoden kokemus siitä, että miellyttäminen ja perseiden nuoleminen ei palkitse itseään takaisin.
Kaiken lisäksi myös inhoan kaikenlaista riitelyä ja menen paniikkiin, jos joku suuttuu minulle ja alan aina heti sovittelemaan ja lepyttelemään ja lopulta sovimme, että vika oli minussa, vaikka riidat yleensä alkavat silloin harvoin, kun sanon jollekin Ei, tai esitän eriävän mielipiteen jostain neutraalista asiasta. (viimeksi siitä, onko ystävänpäivä ja isän/äidinpäivä turhia juhlia, vai ei) Tämän kammon takia juuri pelkään ihmisten suhtautumista siihen, kun en enää "tiedä paikkaani", vaan panen vastaan, kuten hekin panisivat.
Kuitenkin olen tullut siihen tulokseen, että minun täytyy kasvattaa itselleni paksumpi nahka. Nyt. Oikeasti, se on nyt, tai ei koskaan, tai ainakin se tulee vanhana olemaan paljon vaikeampaa ja siksi juuri haluankin tietää, miten te ex-ovimatot teitte sen? Menikö kauan ja oliko vaikeaa? Miten ystävänne/perheenne/kumppaninne suhtautui asiaan? Oletteko tyytyväisiä lopputulokseen ja onnellisempia, kuin ennen muutosta?
Hitto, olisi niin paljon kysyttävää ja kerrottavaa, mutta päätän jättää tämän nyt tähän, niin joku teistä edes jaksaa lukea aloituksen loppuun. Toivottavasti joku myös vastaa, arvostaisin :)
Kommentit (57)
Sama juttu. Oon ihan liian kiltti. Tunnen aina syyllisyyttä siitä jos kieltäydyn jostain. Nyt kun olen joutunut useamman kerran joutunut kieltäytymään esim. työvuoroista, olen huomannut että maailma ei kaadukaan siihen. Pikkuhiljaa siihen kai tottuu.. Tsemppiä sinulle! 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni muutos lähti vihasta, rehellisesti puhuen. Olin vuosia ollut hiljaa, sietänyt, joustanut, ollut "mukava" ja "helppo". Varhaisaikuisuudessa aloin ymmärtämään entistä paremmin oman arvoni sekä arvomaailmani. Tällä hetkellä olen mielestäni sellaisessa pisteessä, että kykenen rakentavasti puolustamaan omia oikeuksiani ja rajojani - aivan alussa olin kenties liiankin herkästi tulkitsemassa muiden aikeita. Mutta edelleen mietin jatkuvasti olenko oikeutettu mm. puolustamaan itseäni, joten jatkuvaa taisteluahan tämä on.
On vaikea sanoa konkreettisia esimerkkejä, mutta esim. entisessä elämässä jos joku suhtautui minuun alentuvasti ja mm. katsoi asiakseen soittavansa minulle kertoakseen mitä minun tulisi tehdä jossain asiassa, olisin heti myöntynyt ja vastannut soittoon juoksemalla töissä vessaan kun ahdistaisi ja tuntisin oloni velvoitetuksi olla saatavilla omalla kustannuksellani. Mutta nyt selitin asiallisesti miten asia on, miten minä tiedän parhaiten miten asiani hoidan ja että olen tällä hetkellä töissä, mutta olen tavoitettavissa ajankohdassa Y. Se on sellaista miltei huomaamatonta toimintaa, jolla kykenee pitämään omat rajansa.
Mulla katkesi muutokseni seurauksena osa ihmissuhteista. Pääosin siksi, että aloin ahdistumaan kun tajusin miten olin antanut toisten hyväksikäyttää itseäni henkisesti JA nuo ihmiset olivat sen ilomielin tehneet!
Työelämässä vaikeinta on edelleen aivan tahallaan ilkeiden asiakkaiden kanssa, joille en jo työnkuvani takia voi sanoa riittävän painokkaasti miten haluaisin...
Vierailija kirjoitti:
Harjoittelen vasta. Vahvistun. Alan näkemään itseni ihan uudessa valossa. Oho, olen aika ihana, kukaan ei ole vaivautunut kertomaan. Ystäviä on paljon. Mutta sitä en ole vielä keksinyt mitä teen kun joku kärttyilijä tulee taas vastaan. Aiemmin psyykkasin positiivisilla ajatuksilla. Ehkä yritän sanoa tiukasti takas. Tää on pahin mulle. Tiedän et pitäis olla äreä ja vmäinen. No, harjoittelen tänkin vielä.
No silti huippua, että olet päässyt jo harjoittelu-vaiheeseen. Itse olen vasta tiedostanut, että minulla ei ole ehkä yhtäkään tasa-arvoista ihmissuhdetta ja, että ei ole ok, että läheiseni kohtelevat minua, miten kohtelevat, mutta en ole vielä uskaltanut tehdä mitään. Ja tosiaan toi tiukasti takas sanominen on ihan kauhean pelottavaa ja varmaan se ensimmäinen askel. Se on ainakin itselläni joko alistuminen ja paskan niskaan ottaminen tai jonkun tuntemattoman äksyilijän kohdalla joskus ad hominem ja kumpikinhan on ihan paskoja tapoja puolustautua :)
ap
Kuulostaa niin tutulta. Itselleni tosin kävi niin, että kun lakkasin olemasta kynnysmatto niin samalla jäin yksin.
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Oon ihan liian kiltti. Tunnen aina syyllisyyttä siitä jos kieltäydyn jostain. Nyt kun olen joutunut useamman kerran joutunut kieltäytymään esim. työvuoroista, olen huomannut että maailma ei kaadukaan siihen. Pikkuhiljaa siihen kai tottuu.. Tsemppiä sinulle! 😊
Kiitos tsempeistä! Niitä kaivataankin :)) Toi syyllisyydentunne on kyllä ihan peestä. Jo hiukan pettynyt ilme ja (työ)kaverin "Okei, ei sitten...:((((" on lähes yhtä vaikeaa vastustaa, kuin se pelottava, auktoritäärinen käsky, tai ilkeä kommentti, joka on se toinen vaihtoehto. Huoh, tässähän huomaa koko ajan vaan selkeämmin, kuinka vähän sitä arvostaa itseään.
Tsemppiä sullekin, toivottavasti pysyt valitsemallasi tiellä :))
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakaan ei ole mitään isoa menestystarinaa, mutta jotenkin olen päässyt alkuun sanomalla ei sellaisille ihmisille, joilla ei ole minulle suurta merkitystä. Jos se palvelusten tekemisestä kieltäytyminen tai oman mielipiteen sanominen toisen valitukseen saa aikaan välien katkeamisen, niin sitten saa. En siis väkisin ole hakenut konfliktitilanteita, vaan yrittänyt tunnistaa sellaiset hetken, joissa toisen ihmisen pyyntö, mielipide tmv. herättää minussa suurta ahdistusta ja päättänyt vain avata suuni ja sanoa vastaan.
Suurimmassa osassa näistä tilanteista ei ole tapahtunut mitään sen ihmeempää. Asia on saatu selvitettyä ja siitä päästy eteenpäin. Pari ihmistä sen sijaan on ottanut syyllistävän asenteen, sellaisen "no minähän vain sanoin" ja "pikku juttuhan tämä, miksei voi muka auttaaaaaa" -tyyppisen. Mutta tajusin senkin, että ei tuo heidän asenteensa kovin empaattinen ole, joten ehkä koko ihmissuhteen ylläpito ei ole syyllistymisen arvoinen.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni muutos lähti vihasta, rehellisesti puhuen. Olin vuosia ollut hiljaa, sietänyt, joustanut, ollut "mukava" ja "helppo". Varhaisaikuisuudessa aloin ymmärtämään entistä paremmin oman arvoni sekä arvomaailmani. Tällä hetkellä olen mielestäni sellaisessa pisteessä, että kykenen rakentavasti puolustamaan omia oikeuksiani ja rajojani - aivan alussa olin kenties liiankin herkästi tulkitsemassa muiden aikeita. Mutta edelleen mietin jatkuvasti olenko oikeutettu mm. puolustamaan itseäni, joten jatkuvaa taisteluahan tämä on.
On vaikea sanoa konkreettisia esimerkkejä, mutta esim. entisessä elämässä jos joku suhtautui minuun alentuvasti ja mm. katsoi asiakseen soittavansa minulle kertoakseen mitä minun tulisi tehdä jossain asiassa, olisin heti myöntynyt ja vastannut soittoon juoksemalla töissä vessaan kun ahdistaisi ja tuntisin oloni velvoitetuksi olla saatavilla omalla kustannuksellani. Mutta nyt selitin asiallisesti miten asia on, miten minä tiedän parhaiten miten asiani hoidan ja että olen tällä hetkellä töissä, mutta olen tavoitettavissa ajankohdassa Y. Se on sellaista miltei huomaamatonta toimintaa, jolla kykenee pitämään omat rajansa.
Mulla katkesi muutokseni seurauksena osa ihmissuhteista. Pääosin siksi, että aloin ahdistumaan kun tajusin miten olin antanut toisten hyväksikäyttää itseäni henkisesti JA nuo ihmiset olivat sen ilomielin tehneet!
Työelämässä vaikeinta on edelleen aivan tahallaan ilkeiden asiakkaiden kanssa, joille en jo työnkuvani takia voi sanoa riittävän painokkaasti miten haluaisin...
Niin, luultavasti tämä on kuitenkin osa luonnetta ja persoonaa, joten tuskin pääsemme aivan kokonaan ovimattoudesta eroon, vaan joku osa siitä jää kummittelemaan. Uskon, että kaikkein isoin muutos tapahtuu pään sisässä ja vielä pitkään sen jälkeen, kun ulkoiset asiat on jo kunnossa.
Olen pahoillani, että sinulla on mennyt suhteita poikki. Toisaalta, onhan se melkein, kuin saisi kiinni pahasta petoksesta, kun huomaa, että hyvät ystävät ei oikeasti välitä sinusta juurikaan, vaan hyväksikäyttävät ja väheksyvät. Itsekin olen varautunut esim. siihen, että siskon kanssa menee välit kokonaan poikki, tai sitten meistä tulee vihamiehiä.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa niin tutulta. Itselleni tosin kävi niin, että kun lakkasin olemasta kynnysmatto niin samalla jäin yksin.
Noin siinä kaikkein pahimmillaan käy ja olen erittäin pahoillani puolestasi. Mikä noita ihmisiä vaivaa, kun he kuvittelevat, että osalla ihmisistä ei ole oikeutta sanoa vastaan ja puolustautua, vaikka heillä itsellään kuitenkin on ja sitten katkaisevat välit, kun ovimatosta muuttuu heidän kaltaisensa normaalilla itsekunnioituksella varustettu ihminen. Oksettavaa.
AP
Viimeistään vaihdevuodet alkaa muuttaa elämiskäsitystä. Löytyy ylpeys, uhma ja piutpaut:)
Minulla on oikeus, ei vaan velvollisuus elää itseni näköistä elämää. Tehdä omat virheeni ja ottaa opikseni.
Onnea tiedostamisen jännittävälle tielle:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuossa on pikkuisen asiaan liittyen http://hidastaelamaa.fi/2016/10/nain-lahtea-tyostamaan-tunnelukkoja/
Vierailija kirjoitti:
Mullakaan ei ole mitään isoa menestystarinaa, mutta jotenkin olen päässyt alkuun sanomalla ei sellaisille ihmisille, joilla ei ole minulle suurta merkitystä. Jos se palvelusten tekemisestä kieltäytyminen tai oman mielipiteen sanominen toisen valitukseen saa aikaan välien katkeamisen, niin sitten saa. En siis väkisin ole hakenut konfliktitilanteita, vaan yrittänyt tunnistaa sellaiset hetken, joissa toisen ihmisen pyyntö, mielipide tmv. herättää minussa suurta ahdistusta ja päättänyt vain avata suuni ja sanoa vastaan.
Suurimmassa osassa näistä tilanteista ei ole tapahtunut mitään sen ihmeempää. Asia on saatu selvitettyä ja siitä päästy eteenpäin. Pari ihmistä sen sijaan on ottanut syyllistävän asenteen, sellaisen "no minähän vain sanoin" ja "pikku juttuhan tämä, miksei voi muka auttaaaaaa" -tyyppisen. Mutta tajusin senkin, että ei tuo heidän asenteensa kovin empaattinen ole, joten ehkä koko ihmissuhteen ylläpito ei ole syyllistymisen arvoinen.
Okei, kiitos vastauksestasi. Itsekään en ole ajatellut miksikään piruuttaan kieltäytyjäksi muuttua, eli vetää överiksi ja mennä ääripäästä toiseen, mutta juuri tuo itsensä kuuntelu ennen toisen käskyjä pitää kyllä opetella; Jos ahdistaa, niin sitten sanotaan ei ja syyllisyyttä ei kuulu tuntea.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alku hankalaa varmaan tässäkin. Ihmiset ketkä ovat jyränneet eivät varmasti heti taivu siihen, että sanot EI ja pidät puoliasi, mutta jos vaan pystyt, niin ole tiukkana, niin hetken päästä helpottaa. Jos joku hylkää olipa sitten ystävä/työkaveri/sukulainen, niin anna heidän mennä, koska se, että niin tekevät on vain todiste, että ovat halunneet vain käyttää hyväksi kiltteyttäsi. Tsemppiä sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Viimeistään vaihdevuodet alkaa muuttaa elämiskäsitystä. Löytyy ylpeys, uhma ja piutpaut:)
Minulla on oikeus, ei vaan velvollisuus elää itseni näköistä elämää. Tehdä omat virheeni ja ottaa opikseni.
Onnea tiedostamisen jännittävälle tielle:)
Kiitos!! :) Itselläni tosin on vaihdevuosien aika vasta parinkymmenen vuoden päästä aikaisintaan, mutta olet kyllä oikeassa. Kerran tässä vaan eletään ja päätarkoitushan on elää itseään varten, ei kavereita, sisaruksia, tai pomoa varten.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varaudu siihen että lähellä olevat ihmiset voi olla jopa järkyttyneitä muutoksesta, kannattaa kuitenkin heti vaan alottaa eikä lykätä tai muuttaa asennetta hiljallee.
Vierailija kirjoitti:
Tuossa on pikkuisen asiaan liittyen http://hidastaelamaa.fi/2016/10/nain-lahtea-tyostamaan-tunnelukkoja/
Kiitti, siinä oli kyllä täyttä asiaa ja samaistumisen makua meikäläiselle ;)
Mulle oli käänteentekevä hetki kun eräs kultainen ihminen yllytti minua muuttamaan entisen elämänohjeeni, "tee muille kuin haluaisit itsellesi tehtävän", uuteen muotoon "tee itselle kuin haluaisit muille tehtävän".
<3
Löysin itseni kuvauksesta. Olen ollut semmoinen ihmisten miellyttäjä ja sätkynukke ihan vaan siksi, että pelkään kaikkea kritiikkiä ja ystävien saaminen on vaikeaa. Eihän siitä mitään ole saanut paitsi niitä epätyydyttäviä ihmissuhteita ja kontakteja, mutta pään sisällä yksinäisyys jatkuu ja joutuu kärsimään muiden takia.
Joku aika sitte tajusin mikä mua vaivaa, ja miksi olen käyttäytynyt niin. Kärsin juurikin estyneestä persoonallisuudesta, ja nyt ensiksi olen sulkeutunut entistä syvemmälle kuoreeni, jotta ihmiset eivät pääse rasittamaan minua. Olen päättänyt lopettaa yhteydenpidon ihmisiin, joita en oikeasti halua tai tarvitse elämääni, ja olen hyväksynyt sen että olen erakoituva-sulkeutuva-introvertti, eikä siinä ole mitään pahaa. Ennen ajattelin, että minun pitäisi olla sosiaalinen ja se aiheutti enemmän paineita ja stressiä kuin yksinäisyys.
Onneks mulla on kuitenkin joitain henkilöitä, joiden seurassa viihdyn, mutta en pakota itseäni enempää kuin itse oikeasti haluan sitä seuraa. Enkä tee mitään palveluksia, jos en ole varma että en itse menetä siinä jotain.
Ihmiset kunnioittavat enemmän, kun osoittaa omat rajansa. Kaikilla on siihen oikeus.
Seuraava vaihe olisi varmaan täältä kuoresta pois pääseminen niin, että se tuntuisi turvalliselta (ilman alkoholia)... en tiedä onnistunko koskaan, vai jäänkö yksinäiseksi ja kyynistyn. No, viihdyn onneksi itsekseni että sinänsä ei ole ongelmaa. Mutta kun siinäkin on rajansa
Vierailija kirjoitti:
Alku hankalaa varmaan tässäkin. Ihmiset ketkä ovat jyränneet eivät varmasti heti taivu siihen, että sanot EI ja pidät puoliasi, mutta jos vaan pystyt, niin ole tiukkana, niin hetken päästä helpottaa. Jos joku hylkää olipa sitten ystävä/työkaveri/sukulainen, niin anna heidän mennä, koska se, että niin tekevät on vain todiste, että ovat halunneet vain käyttää hyväksi kiltteyttäsi. Tsemppiä sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Varaudu siihen että lähellä olevat ihmiset voi olla jopa järkyttyneitä muutoksesta, kannattaa kuitenkin heti vaan alottaa eikä lykätä tai muuttaa asennetta hiljallee.
Joo, tämä minua hirvittääkin. En tiedä, pystynkö handlaamaan varsinkaan parin pahimman kyykyttäjän reaktioita, jotka tulevat varmasti olemaan myrskyisiä, vaikka toinen vaihtoehtohan on, että jään ikuisesti yleiseksi sätkynukeksi ja henkiseksi nyrkkeilysäkiksi ja luultavasti masennun.
ap
Mun silmäni avasi se, kun olin kerran kaupungilla kahden sinänsä ihan mukavan kaverin kanssa. He naureskelivat, että pyytävät usein minua mukaan koska en koskaan kieltäydy kutsusta. Eivät he pahaa varmaan tarkoittaneet, mutta satuttihan se. Opettelin sitten kuuntelemaan itseäni ja olen jopa kieltäytynyt kutsuista, jos ei huvita mennä. Ei mun tarvitse aina miellyttää muita ja olen silti ihan kiva tyyppi.
Harjoittelen vasta. Vahvistun. Alan näkemään itseni ihan uudessa valossa. Oho, olen aika ihana, kukaan ei ole vaivautunut kertomaan. Ystäviä on paljon. Mutta sitä en ole vielä keksinyt mitä teen kun joku kärttyilijä tulee taas vastaan. Aiemmin psyykkasin positiivisilla ajatuksilla. Ehkä yritän sanoa tiukasti takas. Tää on pahin mulle. Tiedän et pitäis olla äreä ja vmäinen. No, harjoittelen tänkin vielä.