Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hei, te ovimaton roolin harteiltanne karistaneet! Kertokaa kokemuksistanne!
11.11.2016 |
Olen nuori nainen ja kärsin, no, ovimattoudesta. Viime aikoina olen kärsinyt sen takia myös huonosta itsetunnosta ja lievästä masennuksesta ja olen myös miettinyt, että nyt alkaa jo riittää. Pelkään kuitenkin ihmisten reaktiota siihen ja seurauksia vielä enemmän.
Tässä vähän taustoja:
Olin lapsena erittäin ujo ja estynyt ja myöhemmin myös koulukiusattu ja, kun aloin ensimmäisiä kavereita saada, ajattelin, että olemalla kiltti ja kohtelias ihmiset alkavat pitää minua huipputyyppinä ja pitää minusta entistä enemmän.
No, huomasin, että niin ei todellakaan käynyt, vaan minusta tuli nopeasti kaveriporukan sylkykuppi, pelle ja palvelija. Kaverit ovat vuosien saatossa vaihtuneet jonkun verran, mutta roolini on pysynyt samana: Minun pitää venyä ja vanua ja olla kiva, kunnollinen ja tottelevainen, jotta kavereillani olisi kivaa, mutta he itse kohtelevat minua ihan fiilispohjalta miten sattuu huvittamaan. Sama toistuu perheessä; minun päälleni puhutaan ja minulle suututaan ties mistä, siskoni suorastaan halveksii minua. Työpaikallakin meno on menossa juuri siihen suuntaan, että vaihtelen työvuorojani kollegojen menojen mukaan ja jään ylitöihin, jos tarvii, koska halu miellyttää puskee järkiperäisen ajattelun läpi aina, kun joku pyytää palvelusta. Tuntuu niin tyhmältä, koska onhan minulla yli viidentoista vuoden kokemus siitä, että miellyttäminen ja perseiden nuoleminen ei palkitse itseään takaisin.
Kaiken lisäksi myös inhoan kaikenlaista riitelyä ja menen paniikkiin, jos joku suuttuu minulle ja alan aina heti sovittelemaan ja lepyttelemään ja lopulta sovimme, että vika oli minussa, vaikka riidat yleensä alkavat silloin harvoin, kun sanon jollekin Ei, tai esitän eriävän mielipiteen jostain neutraalista asiasta. (viimeksi siitä, onko ystävänpäivä ja isän/äidinpäivä turhia juhlia, vai ei) Tämän kammon takia juuri pelkään ihmisten suhtautumista siihen, kun en enää "tiedä paikkaani", vaan panen vastaan, kuten hekin panisivat.
Kuitenkin olen tullut siihen tulokseen, että minun täytyy kasvattaa itselleni paksumpi nahka. Nyt. Oikeasti, se on nyt, tai ei koskaan, tai ainakin se tulee vanhana olemaan paljon vaikeampaa ja siksi juuri haluankin tietää, miten te ex-ovimatot teitte sen? Menikö kauan ja oliko vaikeaa? Miten ystävänne/perheenne/kumppaninne suhtautui asiaan? Oletteko tyytyväisiä lopputulokseen ja onnellisempia, kuin ennen muutosta?
Hitto, olisi niin paljon kysyttävää ja kerrottavaa, mutta päätän jättää tämän nyt tähän, niin joku teistä edes jaksaa lukea aloituksen loppuun. Toivottavasti joku myös vastaa, arvostaisin :)
Kommentit (57)
Onko sinulla kuitenkin joitain läheisiä ystäviä, ketkä voivat tässä muutoksessa tukea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen kokenut olevani terveellä itsetunnolla varustettu, mutta silti koen velvollisuudekseni täyttää kaikki toiveet mitä joku sattuu pyytämään. Samalla kammoan itse pyytää toisilta mitään sen pelossa, että toinen suuttuu. Yritän vältellä kaikkia konfliktitilanteita. Olen ajanutunut tilanteeseen, jossa vastaan kaikkeen "ihan miten vaan" tai "ei tarvitse". Mua ei onneksi tossa mittakaavassa ole yritetty käyttää hyväksi, ei ole kiusattu tms, eli paremmat eväät kyllä. Haluaisin kyllä lakata tuntemasta syyllisyyttä kieltäytymisistä ja päästä eroon tästä miellyttämishalusta. Ei ehkä ihan samanlainen ongelma (ainakaan samassa mittakaavassa), mutta sinnepäin.
Sanoin itselleni päivittäin: en ole kenenkään yläpuolella, enkä alapuolella. Kun sen vähitellen sisäistää, loppuu väärä miellyttäminen.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kokenut olevani terveellä itsetunnolla varustettu, mutta silti koen velvollisuudekseni täyttää kaikki toiveet mitä joku sattuu pyytämään. Samalla kammoan itse pyytää toisilta mitään sen pelossa, että toinen suuttuu. Yritän vältellä kaikkia konfliktitilanteita. Olen ajanutunut tilanteeseen, jossa vastaan kaikkeen "ihan miten vaan" tai "ei tarvitse". Mua ei onneksi tossa mittakaavassa ole yritetty käyttää hyväksi, ei ole kiusattu tms, eli paremmat eväät kyllä. Haluaisin kyllä lakata tuntemasta syyllisyyttä kieltäytymisistä ja päästä eroon tästä miellyttämishalusta. Ei ehkä ihan samanlainen ongelma (ainakaan samassa mittakaavassa), mutta sinnepäin.
Ei toi ole tervettä itsetuntoa nähnytkään.
Moni on katkaissut välit sen takia, koska en suostunut enää olemaan kaikille kumarteleva ns. "kilttimies". Paljon ns. paskaa niskaan saaneena osaan käyttäytyä melko ennakkoluulottomasti ihmisiä kohtaan, vaikken juuri pidäkään teatteriroolia ylläpitävistä ihmisistä. En anna muiden määrittää minun omaa arvoani ja ihmiset, jotka ei hyväksy minua omana itsenäni saavat mennä menojaan. En vilkuta perään sellaisille. Otan silti huomioon eri ihmiset monin tavoin, mutta olen oppinut pitämään enimmäkseen omasta hyvinvoinnistani huolen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut ovimatto ja välillä edelleen. Yritän myös opetella siitä pois.
Sanoisin sulle näin: Älä rupea ilkeäksi, mutta ala pitää rajojasi. Tiedä mikä on sun mielipide ja mikä toisen. Mitä haluat tehdä ja mitä et. Mikä tuntuu susta hyvältä ja mikä ei. Älä suostu enää asioihin, jotka tuntuu susta pahalta.
Pidä tunnepäiväkirjaa, mihin kirjoitat miltä mikäkin asia susta tuntui. Tai jos et pysty hahmottamaan niin tarkasti alkuun, niin kirjoita millaisia tuntemuksia sulla päivän aikana oli ja millaisiin tilanteisiin ne liittyi. Pikkuhiljaa opit tuntemaan itseäsi ja sitä mikä tuntuu susta pahalta. Kun on pitkään jättänyt omat tarpeensa huomiotta, tämä ei ehkä ole heti niin helppoa, mutta itseäni tunnepäiväkirja on auttanut valtavasti. Tunnistin sen avulla mm. erään ihmisen negatiivisen vaikutuksen itseeni ja tajusin ottaa etäisyyttä häneen.
Älä ala väitellä vaikeiden ihmisten kanssa, siitä ei yleensä hyvä seuraa. Sen sijaan kuuntele heidän mielipiteitään ja hyväksy heidän mielipiteensä heidän mielipiteinään. ;) Sitten kerro oma eriävä mielipiteesi tähän tyyliin: "Ok, mielenkiintoista kun kerroit sun ajatuksia, MUN MIELESTÄ taas..." tai "MUSTA TUNTUU että...". jne. Sun sanomisia ei voida niin helposti lytätä, kun kerrot ne selkeästi omina mielipiteinäsi tai tuntemuksinasi vrt. jos sinäkin paukauttaisit "ainoita oikeita totuuksia" kuten vastapuoli luultavasti tekee.
Älä enää kerro vaikeille ihmisille henk. koht. asioitasi äläkä ota heihin enää niin usein yhteyttä. Juttele niitä näitä, mutta pysy sellaisissa aiheissa, joista ei niin ole väliä, vaikka niitä riepoteltaisiin. Vastaa heidän puheluihinsa, keskity puhumaan enimmäkseen heistä (se on vaikeiden ihmisten mielestä erityisen ihanaa), mutta älä enää itse ota kovin usein yhteyttä. Joskus kuitenkin, ettei etäisyyden otosta tule liian selvästi havaittavaa ja ettet näin hanki lisää hankaluuksia.
Sitten tärkein ystävyyssuhteissa: Vaali niitä ihmissuhteita, joissa sua kunnioitetaan, sua kuunnellaan, sua kannustetaan jne. Moni kiltti jotenkin vaistomaisesti ajautuu yksiin juuri niiden ilkeiden hyväksikäyttäjien kanssa, mutta tästä lähtien huolehdi, että hakeudut eniten niiden seuraan, joilla on sulle jotain hyvää annettavaa. :)
Tuossa joitain vinkkejä, joista mulle on ollut hyötyä.
Tsempit!
Itse olen liian sovinnollinen ja idealistinen. Olisi kiva jos kaikki tulisivat toimeen ja kaikilla olisi hyvä olla. Ei turhia konflikteja. Edellämainittujen takia jotkut ovat luulleet minua myös ovimatoksi. Nuorempana saatoin vähän ollakin. Pääsin siitä eroon ymmärtämällä, että monet ihmiset voivat olla todella paskamaisia. Sen seurauksena ainakin minulla nousi sisälläni sellainen uhma, että ovimattoudesta eroon pääseminen oli helppoa. Miksi pitäisi välittää siitä mitä muut ajattelee ja miellyttää? Ei kiinnosta! Keskity vain omaan hyviinvointiisi ja ole lempeä niille, jotka ovat itsekin lempeitä. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iso osa ihmissuhteista päättyi, mm vanhempiin ja useimpiin muihin sukulaisiin en ole enää yhteydessä. Myös iso osa kavereista hävisi. Mutta täysin rehellisesti voin sanoa, että nyt olen miljoona kertaa onnellisempi! Ei huonoista ihmissuhteista oikeasti saa mitään positiivista elämäänsä. Parempi ilman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harjoittelen vasta. Vahvistun. Alan näkemään itseni ihan uudessa valossa. Oho, olen aika ihana, kukaan ei ole vaivautunut kertomaan. Ystäviä on paljon. Mutta sitä en ole vielä keksinyt mitä teen kun joku kärttyilijä tulee taas vastaan. Aiemmin psyykkasin positiivisilla ajatuksilla. Ehkä yritän sanoa tiukasti takas. Tää on pahin mulle. Tiedän et pitäis olla äreä ja vmäinen. No, harjoittelen tänkin vielä.
Tämä on v*tuttanut minua kuin pientä oravaa!
Olen aina tiennyt jollakin tasolla olevani liian kiltti, mutta kukaan ei sitä koskaan sanonut ja vasta viime vuosina on kuppi mennyt kunnolla nurin, luojan kiitos:) Kai se olisi pitänyt tajuta itse, mutta parempi edes nyt kuin ei koskaan:)
V*TTUILU LOPPUU NYT:DDDDDDD
Minä olen nyt katkaisemassa välit erääseen kaveriin. Vuosikaudet nälvimistä mm. ruokavaliostani, sisustuksestani, liikuntaharrastuksistani, tulevasta perinnöstäni jne. Miten olenkaan sietänyt tätä nämä kaikki vuodet.
Yritän häivyttäytyä pikkihiljaa jotta en raivostuttaisi henkilöä, pelkään kostoa, hän voi alkaa puhua pahaa. Toisaalta tekisi mieli sanoa suorat sanat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi ovimattoilemisesta irtipyristelevä ihminen.
Kun muutuin kiltistä ja joustavasta ihmisestä ihmiseksi, joka ei aina ollutkaan se tyyppi, joka joustaa, tekee ja hoitaa, muutuin joidenkin ihmisten silmissä "vaikeaksi". "Miten niin et siivoa mun sotkuja/hoida mun lapsia/lähde lyhyellä varoitusajalla hätävarakaverina leffaan, joka ei edes kiinnosta sua?" Ymmärrän tämän, tuleehan musta vaikea jos aina olen tehnyt toisille mieliksi ja yhtäkkiä en teekään. Toiset ihmiset kuitenkin ymmärtävät tämän ja antavat sinulle tilaa kasvaa ihmisenä. Toiset taas eivät halua sinun muuttuvan. Tällaisista ihmissuhteista joutuu joskus päästämään irti, jotta itse voi kasvaa ihmisenä. Minun kohdallani ovimattoilusta auttoi pääsemään avioero, kun sain vapaasti ryhtyä kasvamaan ihmisenä ja opettelemaan omia rajojani ja tahtoani. Entisen mieheni kanssa se ei olisi onnistunut, sillä hänestä muutuin vaikeaksi löytäessäni omat rajani enkä enää suostunut katsomaan mitä tahansa käytöstä/sietämään mitä tahansa kohtelua. Tällaisessa muuttumisessa ei ole mitään väärää.
Itsensä kannattaa ympäröidä ihmisillä, jotka haluavat sinulle hyvää ja kohtelevat sinua hyvin, vaikka se sitten tarkoittaisi vain yhtä/muutamaa ystävää. Minä löysin itselleni uuden ja vähän yllättävänkin ystävän - itseäni kolmekymmentä vuotta vanhemman työkaverinaisen. Hän kohtelee minua arvostaen ja tasavertaisesti ja ihan pyyteettömästi auttaa minua, jos tarvitsen apua (samoin voin itse tehdä hänelle). Hänen seurassaan on helppo pitää omista rajoista ja tahdosta kiinni, sillä hän kunnioittaa niitä. Sanoisin siis, että oikeiden ihmisten seurassa saa rauhassa kasvaa omaksi itsekseen.
Kaikilla on oikeus omiin rajoihinsa ja omaan tahtoonsa. Toivon, että jonakin päivänä pääsen ovimattoilusta ihan täysin irti. Tsemppiä sinullekin ap ja kaikki muutkin tähän projektiin. :)
Väsymyksen ja kyllästymien kautta. Minulla on ollut muutenkin traumaattinen elämä ja asioiden edetessä ja ymmärryksen kasvaessa ikään kuin oheistuotteena olen saanut itsekunnioitusta. Väsyin jotenkin kumartamaan kaikkia mutta vasta kun olin itse tuhon partaalla. Loppui voimat ja kapasiteetti, se ajoi minua tielle jossa ihmisten mielipiteillä ei ole väliä. Hyvä näin. Tulen siis lähtökohdista jossa piti olla koko ajan tuntosarvet pystyssä, väkivallankin uhka todellinen.
Ja olen oikeasti vähän kyynistynytkin, tai sitten se on vielä väsymystä. Saatan nimittäin töksäyttää tai sanoa voimakkaasti jos joku juttu ei nappaa. Esim töissä pomo yritti antaa erästä ylimääräistä tehtävää joka vei aikaa ja josta ei tietenkään olisi maksettu mitään, muistan vieläkin sen ilmeen kun melko tiukasti sanoin ei. Vaikka aiemmin olisin totttakai suostunut. Olen niin onnellinen että osaan piirtää rajoja, joskin välillä vielä heikkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten ein sanominen voi olla niin vaikeaa. Hyvä ystäväni ymmärtää jos sanon ei. Narsistisemmat ystäväni taas alkavat jankkamaan, no miksi ei ja alkavat kumoamaan ja vähättelemään puolustuksiani siitä miksi ei. Siinä kun jankataan tarpeeksi pitkään niin kiltti ja suustaan ei niin jämpti joutuukiin myöntymään asiaan johon ei haluaisi. Näitä on minulle sattunut niin paljon, ja ihan terveyteenkin on vaikuttanut.
Samat ystävät utelevat henkilökohtaisia asioitani liikaa, esim. raha-asioitani, miksi et muka voi sanoa minulle jne. Hyvän ystäväni kanssa puhutaan ihan muista, ei meille raha-asiat ole niin tärkeitä eikä olla kateellisia toisillemme jos toisella on raha-asiat toista paremmin.
Minusta jo koulussa pitäisi opettaa nuo omat oikeudet, että jokaisella on oikeus sanoa ei ja pitää rajansa. Nyt niitä nelikymppisenä harjoitellaan.
Yksi syy miksi olen pitänyt vahingollisia ihmisiä lähelläni on perheen ja turvaverkon puute. Joskus vaan tarvitsee apua esim. huonekalun kantamiseen tai kissan kuljetukseen. Avuton on helppo uhri narsistille. Nyt on rahatilanne se että voi ottaa maksavan apurin tai sitten vaan jättää sen huonekalun sinne missä onkin.
Ihan konkreettisia keinoja, joilla aloin toimia, oli "mun täytyy miettiä tätä hetki" ja "en osaa nyt heti sanoa, pohdin asiaa vähän". Näin ostin itselleni tilaa valmistautua niissä hetkissä, kun miellyttämisenhalu puski pintaan. Toisen oli se, kun löysin nettipsykiatri -sivustolta pakkoajatuksia vastustavia ajatuksia. Esim miellyttämispakkoa vastustava ajatus olisi "jotkut pitävät minusta ja luultavasti jotkut eivät. Se on ihan ok, olen silti hyvä, arvostettava ja turvass, jne jne.." Tulostin koko listan itselleni ja pidän sitä mukana. Toisaalta, mun mielestä tämä on asia, jota pitäisi käydä läpi ihan psykoterapiassa. Monesti miellyttämiseen johtavat syyt on traumaattisia, kuten nyt koulukiusaaminen tai perheen epäselvä tunneilmapiiri. Niitä ei helposti itse edes tiedosta. Terapiassa voi saada uuden näkökulman ja korjaavan kokemuksen.
Vierailija kirjoitti:
Joku aika sitte tajusin mikä mua vaivaa, ja miksi olen käyttäytynyt niin. Kärsin juurikin estyneestä persoonallisuudesta, ja nyt ensiksi olen sulkeutunut entistä syvemmälle kuoreeni, jotta ihmiset eivät pääse rasittamaan minua. Olen päättänyt lopettaa yhteydenpidon ihmisiin, joita en oikeasti halua tai tarvitse elämääni, ja olen hyväksynyt sen että olen erakoituva-sulkeutuva-introvertti, eikä siinä ole mitään pahaa. Ennen ajattelin, että minun pitäisi olla sosiaalinen ja se aiheutti enemmän paineita ja stressiä kuin yksinäisyys.
Tämä oli täysin kuin mun suusta! Vuosikausia tunsin itseni epäonnistuneeksi, kun en pystynyt pitämään yllä valtavaa sosiaalista elämää, eikä minulla ollut monia ystäviä, mutta vasta nyt kolmekymppisenä olen ymmärtäny että eihän kaikki ihmiset ole niin sosiaalisia ja se on ihan ok, eikä yhtään sen huonompi tapa elää.
Olen hyvä esittämään sosiaalista, mutta väsyn siitä ja stressaan niin paljon, etten jaksa sitä pitkiä aikoja ja olen nyt antanut itseni erakoitua kun olen opetellut tuntemaan itseäni paremmin. Ja olen oppinutkin nauttimaan yksinolosta, mutta nyt pitäisi keksiä miten pääsisin täältä erakon kuplasta pois, koska olisi se kivaa ettei ihan loppuelämää tarvitsisi täysin yksin viettää.
Minun on myös vaikea luottaa muihin ihmisiin. Olen sinisilmäinen ja ajattelen usein kaikista ihmisistä hyvää, ja haluan että minusta pidetään, mutta sitten petyn kun joku keneen olen tutustunut onkin osoittautunut epäluotettavaksi. Joten lopulta on helpompi vain olla yksin.
Tosi hyvä keskustelu ja kiitos nettipsykiatri linkistä! Lisää keskustelua, kokemuksia ja vinkkejä!
Vierailija kirjoitti:
Moni on katkaissut välit sen takia, koska en suostunut enää olemaan kaikille kumarteleva ns. "kilttimies". Paljon ns. paskaa niskaan saaneena osaan käyttäytyä melko ennakkoluulottomasti ihmisiä kohtaan, vaikken juuri pidäkään teatteriroolia ylläpitävistä ihmisistä. En anna muiden määrittää minun omaa arvoani ja ihmiset, jotka ei hyväksy minua omana itsenäni saavat mennä menojaan. En vilkuta perään sellaisille. Otan silti huomioon eri ihmiset monin tavoin, mutta olen oppinut pitämään enimmäkseen omasta hyvinvoinnistani huolen.
Jäin tätä miettimään. Ovimattous on (kuten otsikossakin mainittu) rooli sekin. Myönnytään asioihin, joihin ei oikeastaan haluttaisi, valheellisesin perustein; ei siksi että haluttaisiin tehdä sitä tai tätä mitä toinen pyytää, vaan miellyttämisenhalusta. Sillä tavalla on oikeastaan hyvin ymmärrettävää, että kaveripiiri voi vaihtua kun tuon roolin karistaa. Ethän oikeasti ollutkaan sitä miltä näytit. Kun uskallat olla oma itsesi ilman rooleja - myös ilman sitä ovimaton roolia - olet aidompi ja enemmän oma itsesi; tällöin ehkä myös ystävät vaihtuvat. Voit löytää toisenlaisia ihmisiä, jotka haluavat ja voivat olla sen itsesi kanssa, joka oikeasti olet. Annat itsestäsi jotain aitoa ja totta, et miellyttämisenhalua joka on verhottu palvelualttiuden kaapuun.
Itse koen, että ovimattouteni päättyi tasan siihen hetkeen kun mieheni haukkui pystyyn minut ja poikamme, kuinka olemme palanneet hänen elämänsä ja hän haluaa eron ja ihan sama vaikka katoaisimme hänen elämästään kokonaan.
Minua on haukuttu elämässäni vaikka miten. Erouhkailujen kohdalla olen kiirehtinyt sovittelemaan ja ottakaa kaikki syyt niskoilleni, kunhan toinen ei lähtisi.
Mutta jumanperkele jos aikuinen ihminen rähisee tuollaista lapselle... Tähän oli sanottavana vain, että hauku minua ihan vapaasti mutta lasta et prkl syyllistä mistään ja ihan vapaasti mieluummin lähde, me elämme lapsen kanssa kaksin niin enää pilata herran elämää.
Pari päivää tuo vanhemmiltaan käsin uhoili eroa, kunnes kuuli että olen laittanut asunnon hakuun. Sitten kiirehdittiin takaisin esittämään niin perheen isää.
Ihan vapaasti saa hakea vaikka kuun taivaalta, olen niin väsynyt ja loppu noihin erouhkailuihin, etten ole vetänyt asuntohakemusta pois.
Alue: Aihe vapaa
No ne on luultavasti jotain narsisteja joihin sun pitäisi katkaista välit heti eikä edes tervehtiä enää. Ei muuta vaihtoehtoa. Narsisti on parantumaton paska. Ainoa tapa toimia sellaisen kanssa on hylätä se. Kostaminen tietysti myös ihan jees.