Lue keskustelun säännöt.
Hei, te ovimaton roolin harteiltanne karistaneet! Kertokaa kokemuksistanne!
11.11.2016 |
Olen nuori nainen ja kärsin, no, ovimattoudesta. Viime aikoina olen kärsinyt sen takia myös huonosta itsetunnosta ja lievästä masennuksesta ja olen myös miettinyt, että nyt alkaa jo riittää. Pelkään kuitenkin ihmisten reaktiota siihen ja seurauksia vielä enemmän.
Tässä vähän taustoja:
Olin lapsena erittäin ujo ja estynyt ja myöhemmin myös koulukiusattu ja, kun aloin ensimmäisiä kavereita saada, ajattelin, että olemalla kiltti ja kohtelias ihmiset alkavat pitää minua huipputyyppinä ja pitää minusta entistä enemmän.
No, huomasin, että niin ei todellakaan käynyt, vaan minusta tuli nopeasti kaveriporukan sylkykuppi, pelle ja palvelija. Kaverit ovat vuosien saatossa vaihtuneet jonkun verran, mutta roolini on pysynyt samana: Minun pitää venyä ja vanua ja olla kiva, kunnollinen ja tottelevainen, jotta kavereillani olisi kivaa, mutta he itse kohtelevat minua ihan fiilispohjalta miten sattuu huvittamaan. Sama toistuu perheessä; minun päälleni puhutaan ja minulle suututaan ties mistä, siskoni suorastaan halveksii minua. Työpaikallakin meno on menossa juuri siihen suuntaan, että vaihtelen työvuorojani kollegojen menojen mukaan ja jään ylitöihin, jos tarvii, koska halu miellyttää puskee järkiperäisen ajattelun läpi aina, kun joku pyytää palvelusta. Tuntuu niin tyhmältä, koska onhan minulla yli viidentoista vuoden kokemus siitä, että miellyttäminen ja perseiden nuoleminen ei palkitse itseään takaisin.
Kaiken lisäksi myös inhoan kaikenlaista riitelyä ja menen paniikkiin, jos joku suuttuu minulle ja alan aina heti sovittelemaan ja lepyttelemään ja lopulta sovimme, että vika oli minussa, vaikka riidat yleensä alkavat silloin harvoin, kun sanon jollekin Ei, tai esitän eriävän mielipiteen jostain neutraalista asiasta. (viimeksi siitä, onko ystävänpäivä ja isän/äidinpäivä turhia juhlia, vai ei) Tämän kammon takia juuri pelkään ihmisten suhtautumista siihen, kun en enää "tiedä paikkaani", vaan panen vastaan, kuten hekin panisivat.
Kuitenkin olen tullut siihen tulokseen, että minun täytyy kasvattaa itselleni paksumpi nahka. Nyt. Oikeasti, se on nyt, tai ei koskaan, tai ainakin se tulee vanhana olemaan paljon vaikeampaa ja siksi juuri haluankin tietää, miten te ex-ovimatot teitte sen? Menikö kauan ja oliko vaikeaa? Miten ystävänne/perheenne/kumppaninne suhtautui asiaan? Oletteko tyytyväisiä lopputulokseen ja onnellisempia, kuin ennen muutosta?
Hitto, olisi niin paljon kysyttävää ja kerrottavaa, mutta päätän jättää tämän nyt tähän, niin joku teistä edes jaksaa lukea aloituksen loppuun. Toivottavasti joku myös vastaa, arvostaisin :)
Kommentit (57)
Hienoa, että olet tullut tietoiseksi tavastasi toimia, sen vuoksi oletkin jo muutoksen tiellä. Kaikenlainen muutos alkaa siitä, että ihminen alkaa tiedostamaan. Toinen muutosta edesauttava tekijä on se tunne, että nyt riittää. Nämä kaksi asiaa ovat olleet suurimmat liikkeelle panevat voimat omalla kohdallani. Omien rajojen vetäminen, oman itsen puolelle asettuminen ja esim. kieltäytyminen sellaisesta toiminnasta, joka on itseäni vastaan, aiheuttaa edelleen välillä ahdistusta, mutta loppujen lopuksi kiitän aina itseäni siitä, että osasin olla rehellinen ja uskollinen omille tuntemuksille. Tämä on toki johtanut joidenkin ihmisten katoamiseen ympäriltä. Ja kyllä eteen on tullut hetkiä, jolloin olen luiskahtanut "vanhaan" miellyttämisen tapaan, mutta siitä voi ottaa opiksi.
Voimia sinulle muutokseen, se kannattaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
up, lisää kokemuksia hyvään keskusteluun?
Olen itse ollut kaikkien ovimattojen äiti, lapsuus teki sellaiseksi ja menin persoonallisuushäiriöisen ja väkivaltaisen ihmisen kanssa naimisiin. Otin yhteensä yli 40 vuotta ns pataan. Joten kyllä on ollut pitkä tie pois ovimattoilusta. Edelleen mua pystyy käyttämään hyväksi, mutta sama ihminen ainoastaan yhden kerran. Toisesta huonosta käytöksestä tulee joko suora palaute tai en ole enää missään tekemisissä. Olen umpiväsynyt kompromisseihin valehtelijoiden, vedättäjien yms kanssa. Manipulatiiviset ihmiset on pahimpia ja ne yleensä haistan jo ennen sitä ekaa kertaa. Jos on epävarma olo jonkun ihmisen kanssa, sanon varmuuden vuoksi mieluummin ei. Kaikkiin ylityö pyyntöihin ei. Kysymyksiin tyyliin: voisitko viedä mun pojan harkkoihin ma niin minä vien sun pojan ke: Kyllä. Kysymyksiin tyyliin: voisitko viedä mun poikaa harkkoihin kun en itse pysty: ei. Mukavat ihmiset tarjoaa yleensä itsekin jotain eivätkä vain ruinaa. Kaikki sukulaiset, jotka toistuvasti palaavat kontrollointiin/manipulointiin/ylikävelyyn -> nollakontakti.
Se mitä tässä uudessa elämässä pitää kestää on sosiaalisten kontaktien väheneminen ja jatkuva omalta mukavuusalueelta poistuleminen. Pahinta on oma laiskuus - olisi niin paljon kivempaa vain antaa olla, kuin puuttua asioihin. Jotkut kyllä arvostaakin, töissä on saanut palautetta rohkeudesta.
Ihmisten kaikkinaiset pelit on nykyään mulle jotenkin niin ilmeisiä, että ihmettele oikein miten ympärilläolijat putoo niihin. Nämä ympärilläolijat ovat muuten lähes pahempia kuin itse vedättäjät, ne ei tykkää siitä, että yksi ei pysy ruodussa.
Minä olen ollut jo pitkään tuolla toisessa ääripäässä. Eli en myönny juuri mihinkään, en juuri koskaan tee mitään palveluksia tai pyydä anteeksi ja mitkään pomon tittelit ei merkkaa mulle mitään ettenkö uskaltaisi sanoa vastaan toisinaan tarpeettoman painokkaasti. En puhu kuitenkaan rumasti. Toisaalta olen tästä ylpeä ja olen pärjännyt tällä - en tosiaan ole se henkilö josta voi ajatella "se varmasti suostuu". Minulla taas on jokin kummallinen vimma olla oman itseni herra enkä ota käskyjä vastaan oikein keneltäkään, teen aina jonkin asian vähän toisin kuin pyydetään, minun tavallani. En pelkää ketään enkä mitään. En koskaan aio alistua. Pelkään että jos myönnyn ja annan periksi niin se on taas menoa mielistelyn ja kiltteyden syöksykierteeseen jossa en pääse toteuttamaan itseäni. Minusta on tulossa Rölli joka kammoaa olla kiltti. En voi tehdä kauaa työtä jossa joudun toteuttamaan jonkun toisen visiota tai ottamaan käskyjä toisilta, ahdistun ja ärsyynnyn tai teen ne tahallani huolimattomasti ettei vain joku laskisi minun varaani. Otan kaikki nimenomaan käskyinä, vaikka ne olisivat pyyntöjä. En tiedä miksi olen näin piikit pystyssä.
Olin pitänyt tunteita, varsinkin negatiivisia sellaisia, sisälläni lähes koko elinikäni eli 20 vuoden ajan koska mut on kasvatettu niin että tunteita ei saa missään tilanteessa näyttää. Tuon seurauksena sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Silloin ymmärsin antaa itselleni armoa. Siitä lähtien, eli viimeiset kahdeksan vuotta olen pyristellyt irti liiallisesta miellyttämisestä ja opetellut olemaan oma itseni. Helppoa se ei ole mutta ehdottomasti vaivan arvoista. Ennen elämäni tuntui laimealta mutta nyt olen alkanut tuntea olevani elossa kun en enää panttaa tunteitani vaan uskallan tuntea ne ja myös näyttää niitä. Tällöin ihmissuhteetkin ovat muuttuneet aidompaan ja tyydyttävämpään suuntaan. En myöskään enää mittaile arvoani sillä perusteella että pitävätkö kaikki ympärillä olevat ihmiset minusta. Kaikki eivät pidä kaikista ja sen ihan okei.
Yllättävintä mielestäni tässä "paranemisprosessissa" on se, että opetellessaan ilmaisemaan tunteitaan ja kokeillessaan omia rajojaan, saattaa välillä sortua myös ylilyönteihin ja käydä siellä toisessa ääripäässä olemassa vähän turhankin tiukka ja "vaikea". Tätä samaa olen havainnut myös muissa ex-miellyttäjissä. Kun olen antanut itselleni luvan ilmaista negatiivisia tunteita, on toisinaan käynyt niin että suuttumus on ryöpsähtänyt kunnolla yli suhteettoman suuresti. Olin kuvitellut että fiksuna ja järkevänä aikuisena kyllä handlaan tuollaiset tilanteet mutta sitä patoutunutta vihaa on ollut sisälläni niin paljon että ei se ole tullut ulos nätisti ja tasaisena virtana kuten olin kuvitellut ja suunitellut vaan pikemminkin ryöppyillen ja itsenikin välillä pelästyttäen. Välillä olo on ollut kuin painekattilalla :D Nyt alkaa tosin jo selvästi helpottaa. En kyllä enää ikinä päästä kertymään tuollaista määrää vihaa ja katkeruutta sisälleni!
Ajan myötä sitä kuitenkin oppii antamaan rakentavaa kritiikkiä ja ilmaisemaan johdonmukaisesti tunteitaan jos se aluksi onkin vähän haparoimista. Pointti on kuitenkin se ettei negativiisten tunteiden näyttämistä pidä liikaa pelätä tai itseltään kieltää. Ei se ole mikään rikos pahastua jostakin ja näyttää pahastumisensa. Jos suutut, niin se jo kertoo että kaikki ei ole mennyt nyt sun mielestä reilusti. Täytyy muistaa että harvoinpa ihmiset vallan tahallaan toisiaan loukkaavat vaan riitoja syntyy väärinkäsityksistä, ajattelemattomuuden vuoksi ym. Siksi teet toisillekin palveluksen jos ilmaiset jos joku asia sinua risoo. Mieti omallekin kohdalle, jos itse olet jotakuta vahingossa loukannut niin eikö ole parempi että hän tulee keskustelemaan asiasta kanssasi kuin että hautoisi tuota asiaa sisällään? Toki on ihmisiä jotka käyttävät kilttejä hyväksi ihan ilkeyttään mutta sellaisten seuraa ja hyväksyntää tuskin kaipaatkaan.
Viehätysvoima lähtee siitä että ihminen on oma persoonallinen itsensä, ei mistään miellyttäjän roolista. Onnea elämääsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap (ja muut). En ole (vielä) jaksanut lukea koko ketjua, mutta haluaisin sanoa, että ilmeisesti vaatii ihmisiltä todella paljon tiedostamista, että osaisivat erottaa jotenkin kiltteyden siitä, että ottavat ihmisen totaalisesti itsestäänselvyytenä ja pitäisivät kuin jonkinlaisessa sosiaalisessa hierarkiassa alimpana olevana.
Jos joku on ollut kiltti ja ystävällinen ja pitkäpinnainen ja joustava todella kauan, yleensä käy niin, että häntä ei enää arvosteta. PAITSI sitten kun häntä ei enää ole. Silloin vasta kaivataan tekemään niitä ilmaispalveluita jne. ja huomataan, mitä kaikkea kiltti onkaan tehnyt.
Olen todellakin samassa tilanteessa kuin sinä ja pahemman kerran. Minun yritykset karistaa tuota roolia eivät ole onnistuneet. Silloin kun rooliasetelma on kestänyt tarpeeksi kauan ja mennyt tarpeeksi pahaksi, siitä on tullut kaikkien mielestä normaalitila. Joten kun kiltti itsestäänselvyys "pullikoi", siitähän saa vain vihat päälleen. Se suututtaa ihmiset. Tulee hylätyksi, ehkä juuri niin kuin on aina pelännytkin. Hyväksikäyttäjät pyrkivät vain etsimään uuden hyväksikäytettävän.
Mutta tämän seurauksena ja tämän lisäksi olen koettanut itse kiinnittää erityistä huomiota kaikkiin, jotka on olleet jotenkin kivoja itselleni. Kaikkiin kiltteihin ihmisiin. Monesti sitä itsekin sitten huomaa ottaneensa näitä itsestäänselvyytenä. Jotenkin ehkä vähän noloina tapauksina jopa. Jotenkin että "kai heillä sitten vain on aikaa/resursseja olla kilttejä". Olen halunnut yrittää enemmän nähdä kaiken sen vaivannäön ja arvostaa sitä vielä enemmän. Se itsestäänselvyytenä ottaminen tapahtuu niin helposti.
Miellytämisellä yritetään estää varmaan juuri sitä hylätyksi tulemista,jota kiltti pelkää. Mutta kun se oikeasti tapahtuu ja tulee pohjakosketus, voi huomata, ettei siihen kuollutkaan. Sen jälkeen sitä ei tarvitse pelätä,kun sen on jo kokenut. Kun ei ole mitään pelättävää, ei valta ole enää muilla vaan saat sen omiin käsiisi. Muut eivät voi viedä sinulta pois, sellaista jota et ole heiltä saanutkaan koskaan. Siitä alkaa eheytyminen ja matka kohti vahvaa itseä.
Kiltteys luonteenpiirteenä ei silti ole mielestäni vain paha asia,vaan ihmistä kaunistava, jos se on pyteetöntä eikä kumpua mielistelyn halusta. Maailma tarvitsee lisää oikeanlaista kiltteyttä. Omia rajoja saa ja pitääkin puolustaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha viestiketju, mutta täyttä asiaa edelleen. Jatkan, jos joku muukin tänne vielä eksyy. Olisi muuten mielenkiintoista kuulla päivitystä, miten kävi ketjun aloittaneella.
Mulle tuli pakko kasvattaa oma selkäranka, kun tajusin, ettei pitkä parisuhteeni ole menossa yhtään minnekään. Mieheni oli tottunut, että annan hänen päättää kaikista asioista eikä minun mielipidettä tarvitse kuunnella. Huomasin lakanneeni edes toivomasta asioita, kun ei ne kuitenkaan toteudu. Olin ikävästi uhriutunut. Mieheni ei ymmärtänyt, millaista roolien täysremonttia olisimme tarvinneet ja lähdin suhteesta.
Se oli niin iso ponnistus, että löysin oman äänen myös ystävien seurassa. Olen nimittäin aina ollut mielisteväinen ystäviäni kohtaan. Minulle kävi lapsuudessa kahdesti niin, että hyvä ystäväni yhtäkkiä kääntyi minua vastaan jättäen minut näyttävästi porukan ulkopuolelle. Ehkä tästä tullut alitajuinen oletus, että ystävät voivat hylätä milloin tahansa ja heidät pitääkseen täytyy ponnistella ja miellyttää. Varmaan samasta syystä en ole uskaltanut pitää vain yhtä hyvää ystävää vaan olen löytänyt itseni jatkuvasti 3-5 henkilön ystäväporukoista. Tykkään porukoista myös siksi, ettei tarvitse sopia asioista 1 mielipide vastaan 1 mielipide, vaan voidaan tehdä päätös demokraattisesti sen mukaan, mitä enemmistö haluaa :P Jo lapsuuden perheessä lapsia oli sopivasti 3. Tulee vaan sellainen olo, että minua ei ole tarkoitettu 2 ihmisen välisiin suhteisiin :P . Omilta vanhemmilta saanut sellaisen mallin, että toinen pomottaa ja toinen myötäilee. Siitä varmaan tämä helvetin haitallinen parisuhdemalli, että alista tai tule alistetuksi. Eihän sen niin pitäisi mennä :(
Nyt ryhdistäydyttyäni pitkäaikaisin ystäväporukkani oli alkuun ihmettyneitä uudesta roolistani, mutta hyväksyivät sen. Uudehkon ystäväni kanssa välit tuntuivat menevän pilalle. Olen miettinyt, että suuntasinko jotain tiedostamatonta "minua ei kyykytetä" kaunaa häneen, kun hänestä tuli parisuhteen päätyttyä minun läheisin ihmissuhde. Vai oliko tämä ystävä tottunut siihen, että hän saa päättää kaikesta. Ainakin hän kertoi parisuhteissaan päättävän hyvin isosta osasta asioista.
Sen huomaan, että on todella opettelua asioista sopiminen tämän uuden uhon löydettyäni. Saattaa olla sellaista ryppyotsaista "no kun en haluu". Joku taitavampi osaisi esim. perustella nokkelasti, pehmentää tilannetta huumorilla jne. Enkä tarkoita, että haluaisin alkaa muita manipuloimaan. Jotenkin koomista, miten tunnistaa sen niin päivänselvästi, kun taas ennen oli sellaisen käytöksen suhteen ihan suomut silmillä.
Mun pitäisi yhä opetella paremmin tutustumaan ihmisiin. Etenkin lapsena/nuorena en osannut hakeutua toivottujen ihmisten pariin vaan tyydyin ns. keräilyerään kaveruuksia, joissa olin kynnysmattona. Jotenkin mun elämässä toistunut, että jos jotenkin voimaannun olemaan itseni varomatta ja itseäni vahtimatta, se kusee kengille ja välejä katkeaa. Siinä sitten saa miettiä, että onko oma voimaantuneisuus keittänyt yli kusipäisyyden puolelle vai yrittääkö muut rajoittaa sinua pysymään nyssykkä-roolissasi.
Asian kanssa painiskeleville suosittelen Tommy Hellstenin puheenvuoroa narsismista:
En oikein ollut tajunnut marttyrismin olevan myös narsistista käytöstä ja että minussa määräilevän ihmisen vastakappaleena oli myös paljon "samaa vikaa" joka mahdollisti kuvion jatkumisen sellaisena.
Olen vain blokannut ihmisiä. Esto .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet hyvällä tiellä kun tiedostat ongelmasi. Ratkaisu tähän asiaan löytyy tosiaan itsestäsi ja siitä, että alat asettaa rajoja. Kukaan muu ei tee sitä puolestasi. Opettele sanomaan ei, sen voi sanoa aivan neutraalisti, mutta päättäväisesti. Älä pelkää sitä, että joku suuttuu. Ainahan suuttujia riittää milloin mistäkin asiasta, jos ei toimi heidän mielen mukaan. Mutta nyt onkin kyse sinun elämästä ja hyvinvoinnista. Et vahingoita ketään sillä, että laitat rajat siihen, miten sinua kohtaan käyttäydytään. Loppujen lopuksi määrätietoista ihmistä kunnioitetaan, mutta toisten hyväksyntää ei kannata etsiä liialla miellyttämisellä. Se on äärimmäisen kuluttavaa.
Minäkin joskus moisen uhriksi joutunut. Siis aivan käsittämätöntä, että jonkun kanssa on todella hyvä kaveri kun ollaan kahdestaan, mutta porukassa sitten alkaa se julkinen nolaaminen ja minun saattaminen naurunalaiseksi. Ja sitten vielä sen päälle, että VIKA ON MINUSSA ITSESSÄNIKÖ? Voi jumalauta. Kusipäät tuollaista tekee, ei ole kiusatun vika.
Mutta olen myös ollut nuorena liian sinisilmäinen. Olin monesti ajokortin saatuani kavereille (tai noh "kavereille") kuskina, en edes pyytänyt bensarahaa ja oletin että tottakai sitten myös toisinpäin he ovat minulle kuskina. Asiasta ei edes ollut puhetta, koska oletin niin totaalisen hyväuskoisesti, että tottakai se menee niin. Kukaan kavereista ei kertaakaan, koskaan koko elämäni aikana, ole ollut minulle kuskina, pyynnöstä huolimatta. Selityksiä kyllä löytyy.
Olen huomannut koko ikäni tuollaista toimintaa minua kohtaan lähes joka paikassa. Sitten lopetin palveluksien tekemisen ihmisille, koska en näköjään eläessäni tule samaan ikinä mitään vastapalvelusta. Kuinkas siinä kävikään, yhtäkkiä olinkin "itsekäs" ja "mulkku" ja mulle sanottiin "ei tuommosen kaveri voi olla". Noin just, NOIN JUST!! Kun ei enää kusipäät saaneetkaan käyttää minua hyväkseen, niin sitten minä olenkin se mulkku. Herranjestas että ihmiset osaa olla kusipäitä!!! Aivan käsittämätöntä! No tietääpähän nyt ainakin ison joukon ihmisiä joiden kanssa en tule olemaan koskaan missään tekemisissä. Toivottavasti jostain vielä löytyy hyviäkin ihmisiä, jotka näkisivät minut ihmisenä, eikä hyödykkeenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No exästä otin eron, katselin liian kauan sitä henkistä lytistämistä ja fyysistä väkivaltaa. Perään se sitten itkeskeli. Töissä sanon mielipiteeni nykyään tarvittaessa; toki osaan tehdä sen fiksulla tavalla mutta minua ei enää kukaan pompottele. Yhdelle ystävälle olen laittanut rajat, hänen käytöksensä oli aika karmeaa välillä. Hyvin menee, yli 40v piti elää, ennen kuin tämän oppi
Minä lopetin läheisten kaikenlaisen palvelemisen ja se on nyt kostettu minulle ja lisää keksitään koko ajan.
En juokse enää auttamaan kun joku apua tarvitsee, en ole ilmainen lapsenlikka, en ota luokseni ilmaiseksi asumaan kun ukko heittää välillä pihalle, en järjestä muiden muuttokuljetuksia ym ym. En myöskään kuuntele v,ttuilua siitä kuinka en harrasta liikuntaa(en pysty, olen sairas) tai siitä että minulla on vaikea sostilpelko(se on kuulemma itse aiheutettu ja lähtee pois tahdon voimalla)
Koko suku on nyt kääntynyt minua vastaan, suvun lapset on aivopesty minua vastaan ja minusta yritetään tehdä viranomaisille erilaisia ilmoituksia, koska olen kuulemma seonnut päästäni. Viranomaiset onneksi tajuavat että kyse on kiusanteosta eivätkä ota sukulaisten höpötyksiä todesta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tylsä vastaus mutta ikä auttaa siihen ja iän myötä alkaa mieluummin myös viihtymään yksin kuin sellaisten seurassa, jossa ei ole hyvä olla.
Vierailija kirjoitti:
tylsä vastaus mutta ikä auttaa siihen ja iän myötä alkaa mieluummin myös viihtymään yksin kuin sellaisten seurassa, jossa ei ole hyvä olla.
Elämänkokemus auttaa
Kuulostaa niin tutulta.