Lue keskustelun säännöt.
Äitini hämmentävä käytös...
25.08.2013 |
Suhteeni äitiini on ollut aina melko vaikea ja enempää taustoja selittämättä, tänään tapahtui jotain mitä en oikein osaa sulattaa..
olimme lapseni kanssa kylässä ja juttelimme kaikenlaisista asioista, mm. lapsuudestani, jota en ole kokenut onnelliseksi. Olen rehellisesti kertonut äidilleni etten muista lapsuudestani minkäänlaisia onnellisia hetkiä, en ennen kuin jälkeenkään äitini ja isäni eron. Äitini on kertonut ettei ole koskaan rakastanut isääni, joka on ehkä johtanut mielestäni tähän hyvien muistojen puutteeseen, jos en kerran ole koskaan nähnyt mallia onnellisesta parisuhteesta. Eron jälkeen vanhempani olivat vielä huonompia erikseen kuin yhdessä, isääni tapasin joka toinen vknloppu.
Noh, olen sitten alkanut näin aikuisella iällä kertomaan äidilleni näistä asioista, koska ne ovat aiheuttaneet minulle mm. masennusta ja paniikkihäiriötä aikuisiässä ja nämä tietysti vaikeuttavat elämääni huomattavasti. Olen rehellisesti kertonut lapsuuden kokemuksistani ja mm. siitä etten muista lapsuudestani oikeastaan yhtään iloista kokemusta, hetkeä tai elämystä, mikä on ihan totta. Ja olen kertonut näitä asioita ketään syyllistämättä.
Äitini on kuunnellut näitä juttuja ja myönnellyt ja ollut ihan ok.
Lapsuudestani ja nuoruudestani muistan sen, kuinka äidilläni oli olematon empatiakyky ja hänen kaikkein kamalin tapansa oli hautoa asioita monta viikkoa ja sitten suuttua niistä minulle monta kuukautta myöhemmin. Äitini on ollut aina myös hyvin ankara minua kohtaan eikä ole oikeastaan koskaan osoittanut olevansa ylpeä minusta. On myös syyllistänyt minua paljon turhita asioista. Olen äitini mukaan ollut erittäin kiltti ja hiljainen lapsi.
Noh, yhtäkkiä tänään kun olimme lapseni kanssa äidilläni kylässä, alkoi äitini itkeä ja kysyä että miksi vihaan veljeän ja häntä. Olin hyvin hämmentynyt ja selitykseksi sain, että olin n. 2 VUOTTA sitten sanonut jotain, mitä en edes muista sanoneeni. sitten äitini kertoi että olen jo pitkän aikaa loukannut häntä syvästi koska puhun niin suoraan asioista ja huusi tyttäreni kuullen että jaahas taas hänen syyttelynsä alkoi kun yritin sanoa etten muista että olisin jotain pahaa koskaan sanonut. Ja sitten hän vielä sanoi, että se on minun vikani etten muista mitään hyvää lapsuudestani, se on minun vikani, koska kaikki muistavat lapsuudestaan jotain hyvää jos haluavat. minä sitten yritin sanoa, että olen todella pahoillani, mutta en yrittämälläkään vain muista mitään hyvää tai onnellista hetkeä lapsuudestani, mutta äitini vain jatkoi huutamista että se on ihan minun oma vikani.
Noh, otin tietysti lapseni ja poistuin nopeasti paikalta ja toivon ettei lapselle jäänyt tästä mitään traumoja..
en tosiaan oikein nyt osaa suhtautua tähän asiaan.. olenko paha ihminen vai mitä ihmettä. Ajatuksia kaipaan....
Kommentit (118)
Äitejä ja lapsiakin on monenlaisia. Minäkin olen mielessäni haukkunut äitiäni vaikka mistä, mutta täytyy sanoa, että muistan myös monia hauskoja ja mukavia juttuja lapsuudestani niiden järkyttävien ja epäreiluilta tuntuvien tilanteiden lisäksi. Joten minusta on kurjaa, ettet ap muista mitään kivaa lapsuudestasi.
Mutta muistot ovat kummallinen juttu. Oma lapseni on nyt kohta aikuinen ja olen huomannut kysellessäni häneltä, että hänkin on unohtanut monta semmoista asiaa omasta varhaislapsuudestaan, jotka minä muistan äitinä hyvin ja jotka minusta olivat mukavia hetkiä. Muisti vain toimii sillä tavalla. Se tuntuu epäreilulta, kun ajattelee, miten halusi huomioida lapsen ja järjestää yhteisiä kivoja leikkituokioita, eikä toinen muista niistä jälkeenpäin mitään!
Mutta minkäs teet, ei sille mitään voi.
Minusta äitien pitäisi kyllä olla niin vahvoja, että kestävät kuulla lapsiltaan ikävätkin totuudet. Oma äitini ei ole vahva, vaan koen, että joudun ikään kuin sensuroimaan häneltä tietyt vaikeat muistot. Koetan itse olla äitinä vahvempi. Ja samalla olen myös niin utelias, että haluan tietää, miten oma lapseni aikuiseksi tultuaan muistaa oman lapsuutensa.
Mahtaako tuo sepustus nyt yhtään auttaa sinua, ap, mutta siis jos olisin äitisi, niin minusta olisi mielenkiintoista kuulla, mitä sinä sitten oikein lapsuudestasi muistat. Mutta tiedän, ettemme me äidit haluaisi kuulla epämiellyttäviä asioita ja osa äideistä ei kai niitä oikein kestäkään. Silti, jos totuus on se, ettei lapsi muista mitään muuta, niin minä ainakin haluaisin tietää sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap täällä...
Muistan lapsuudestani oikeastaan valitettavasti vain ne hetket kun olen tuntenut itseni turvattomaksi tai ahdistuneeksi ym.. olen äitini kanssa keskustellut näistä asioista ja ne eivät todellakaan ole yksin hänen vikaansa, kukaan perheen jäsenistämme ei ole kohdellut minua täysin oikeudenmukaisesti ihan myös isoveljeni mukaanlukien.
äitini tosiaan kertoo että on leikkinyt kanssani paljon, en muista sellaista. muistan vain kuinka keskellä yötä heräsin humalaisten vanhempieni riitelyyn. olemme matkailleet ulkomailla ja on ollut kuulemma kivaa, en muista mitään sellaista, muistan vain kuinka äitini on suuttunut minulle kun jonkun toisen äiti on letittänyt hiukseni. muistan kuinka äitini tissutteli iltaisin joka ilta ja piti minulle mykkäkoulua jos olin sanonut jotain väärin ihan niin kauan kun kotona asuin eli 19-vuotiaaseen saakka. ym ym ym... ilmapiiri kotona masentuneen äidin kanssa oli vain kertakaikkisen ahdistava.
luulen että elämäni on ollut jotenkin niin ahdistuksen valtaama, että vain tällaiset muistot ovat jääneet päälimmäisiksi... enkä tosiaan voi sille mitään vaikka mitä temppuja tekisin.
ja vielä, tästä välikohtauksesta on tosiaan kuukausi aikaa ja nykyään äitini on taas niinkuin mitään ei olisi tapahtunut tai mistään ei olisi ikinä keskusteltu. mutta minä mietin kyllä hyvin tarkkaan miten hänen seurassaan käyttäydyn ja mitä sanon etten vain loukkaa häntä... niinkuin aina.
-ap-
Sinun, ap, pitää käydä nämä asiat terapiassa läpi ulkopuolisen kanssa, ei äitisi kanssa. Vanhat ihmiset eivät tule koskaan muuttumaan.
moni puhuu tässä ketjussa vanhasta ihmisestä. Äitini on vähän päälle 50-vuotias enkä koe häntä mitenkään vanhaksi.
mutta olen kyllä ottanut häneen täysin erilaisen suhtautumiskannan kuin aikaisemmin, suhtaudun häneen kuin vieraaseen ihmiseen.
-ap-
Jotenkin niin ymmärrän sinua aloittaja vaikka oma tarinani on osittain toisenlainen. Minulla oli hyvä koti rakastavat vanhemmat ja ihana lapsuus, siitä olen kiitollinen. Mutta jossain vaiheessa aikuistuttuani alkoi pikkuhiljaa todella vaikea suhtautuminen minuun äidin puolelta. Olin aina normaali ihan kiltti lapsi, normaalit luviot mitä nyt teininä ovia paiskoilin, ei kummempaa. No, menin naimisiin..väärin, usean vuoden kuluttua tuli lapsi..väärin, toinen lapsi..väärin. Olin työssä..väärin jäin kotiin väärin. Asuttiin vuokralla..väärin, ostettiin asunto väärin. En tiedä mistä johtuu että äitini on puuttunut jokaiseen asiaan elämässäni ja koittanut muuttaa suuntaa..en tajua miksi, minulla on aina ollut kaikki hyvin, hyvä mies, ihanat lapset ja olen hyvä äiti, ei alkoholi- eikä muitakaan ongelmia. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa ja meillä on suuri tuttavapiiri. Äitini vainoaminen meni niin pitkälle että hän soitteli minulle kymmenenkin kertaa päivässä..vuosia siis ja mollasi, määräsi tee niin tai näin. Aika monta vuotta sitä jaksoin mutta sitten aloin sanomaan vastaan että tämä on meidän elämää. Äitini uhkaili monenlaisilla jutuilla ja lopuksi sitten teki minut perinnöttömäksi, kaikki aikanaan jää sisarelleni. No se oli hänen ratkaisunsa. Ja tämä on vaan pikku seikka mutta nyt ei kannata tulla sanomaan että lapsi saa aina lakiosan..näinhän se ei mene kun järjestelee asiat ja hän on järjestänyt. Pahin on se henkinen mollaaminen mikä jatkui vuodesta toiseen, aina teit kaiken väärin. Kamalan surullista oli hyvä koti ja hyvät suhteet vanhempiin, syytä en tiedä miksi meille näin kävi. Olemme kuin vieraat toisillemme, näämme pari ketaa vuodessa jossain juhlassa. Sisareni on säästynyt kaikesta tästä, hänkään ei ymmärrä miksi näin on. Eipä tämä aloittajaa auta, kerroinpa vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiusaat äitiäsi vääristyneillä muistoillasi, joita haluat vatvoa loputtomiin. Sut on tosiasiassa viety ulkomaille, jossa on ollut kivaa, mutta koska muistat vaan jonkun saatanan hiustenletitysepisodin, jankkaat sitä loputtomiin, mikä tuntuu äidistäsi varmaan todella hirveältä. Äiti mökötti, hui kamalaa, sillä ei ole mitään väliä, että kivaakin on ollut, mitä et katkerassa päässäsi halua muistaa.
Veikkaan että terapeuttisikin naureskelee draamallesi, joillain on ollut oikeasti kauhea lapsuus ja silti ymmärtävät, että vanhemmat on vain ihmisiä. Äitisi on ollut todella kärsivällinen kuunneelleessan sua hiljaa, hyvä että nyt teki sulle selväksi, että nyt riittää hänen haukkumisensa ja kiusaamisensa.
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 23:04"]
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 23:01"]
Vatvonvatvonvatvonvatvonvatvonvatvon... Mitä hemmettiä sinä ravaat siellä äitisi luona? Pari kertaa vuodessa lyhyt vierailu on ihan ok.
[/quote]
Totta tuokin.
Huonosta omastatunnosta sen kai teen, tunnen syyllisyyttä ja äitini on yksinäinen ihminen, minä ainut seura lapseni kanssa.. ja lapseni takia minä siellä kai myöskin ravaan. Lapsi ei vielä voi 3-vuotiaana oikein mennä yksinään kylään.
-ap-
[/quote]
Mitähän ap jos vain myöntäisit tapahtuneet ja sen ettet mitään mahda menneille ei edes äitisi oman äitinsä kanssa tapahtuneille. Kyse on sodan aikaisesta ja jälkeisestä sukupolvista. Kukapa meistä tosiaankaan voi niitä hirveyksiä parantaa?
Voit vain varoa omaa käytöstäsi ja katkaista ´´sukurasitteen.´´ Sillä tavalla autat omaa lastasi parhaiten ja usko tai älä itseäsi.
Jos kuitenkin haluat saada asioita selville niin älä puhu omasta lapsuudestasi vaan kysele äidiltäsi hänen lapsuudestaan. Voi olla ettei ole mukavaa kuultavaa! Oletko valmis siihen? Varo kuitenkin ettei sinusta tule äitisi terapeuttia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 22:11"]
Kiusaat äitiäsi vääristyneillä muistoillasi, joita haluat vatvoa loputtomiin. Sut on tosiasiassa viety ulkomaille, jossa on ollut kivaa, mutta koska muistat vaan jonkun saatanan hiustenletitysepisodin, jankkaat sitä loputtomiin, mikä tuntuu äidistäsi varmaan todella hirveältä. Äiti mökötti, hui kamalaa, sillä ei ole mitään väliä, että kivaakin on ollut, mitä et katkerassa päässäsi halua muistaa.
Veikkaan että terapeuttisikin naureskelee draamallesi, joillain on ollut oikeasti kauhea lapsuus ja silti ymmärtävät, että vanhemmat on vain ihmisiä. Äitisi on ollut todella kärsivällinen kuunneelleessan sua hiljaa, hyvä että nyt teki sulle selväksi, että nyt riittää hänen haukkumisensa ja kiusaamisensa.
[/quote]
niin ja sinä nyt taas haluat ymmärtää asian ihan toisella tavalla kuin mitä minä yritän sanoa, mutta ei se mitään. sinulla on ilmeisesti omat kipupisteesi.
nämä esimerkit ovat vain esimerkkejä, äitini oli masentunut ja ilmapiiri oli aina ahdistava, sitä on vaikea selittää..
minulle terapeutti on päinvastoin sanonut että mykkäkoulu lapselle on melko vakavaa henkistä väkivaltaa ja vallankäyttöä. varsinkin kun olen ollut erityisen herkkä lapsi.
-ap-
Ap, oletko varma että tuo yksi jankkaaja ei ole äitisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kyllä kumma tuo keskustelua trollaava jankkaaja, joka haluaa jostain syystä mitätöidä ap:n tunteet ja antaa painoarvoa lähinnä ap:n äidin näkökulmalle, vaikka minusta ap nimenomaan suhtautuu äitiinsä harvinaisen ymmärtävästi, tilanteen huomioon ottaen. Mutta tältä jankkaajalta on tullut niin uskomattomia kommentteja, että kyseessä on pakko olla trolli (tai sitten mt-tapaus, niin kuin on epäilty).
Minulla on vähän samansuuntaisia kokemuksia oman äitini kanssa kuin ap:lla, vaikkei läheskään niin pahoja. Äiti kyllä kehui ja rohkaisi, ja pyrki olemaan kannustava, ja sanoikin monesti ääneen, että hän haluaa kasvattaa lapsensa niin, että meille tulee hyvä itsetunto, sillä hän ei lapsena saanut rohkaisua omilta vanhemmiltaan.
Arvostan tätä äitini pyrkimystä, ja kyllä se onnistuikin, sillä minulla on aina ollut ihan ok itsetunto. Mutta silti pitkään oli tunne, että jokin äidin kanssa mättää. En pitkään aikaan tajunnut, missä vika oli, ennen kuin psykologian ja kasvatustieteen opinnoissa tajusin, että hyvistä pyrkimyksistään huolimatta äitini ei ollut tunnetasolla täysin onnistunut kasvattaja. Kukapa olisi? Harva onnistuu tässä asiassa täydellisesti.
Eikä äitini ehkä ollut mitenkään poikkeuksellisen huono äiti, sillä 80-luvulla oli aivan tavallista mitätöidä lapsen tunteet. Siis että kaikki lapsen negatiiviset tunneilmaukset leimattiin heti turhaksi kiukutteluksi, eikä lapsen suuttumus tai loukkaantuminen voinut koskaan olla oikeutettua, vaan aikuinen suuttui lapselle siitä, että lapsi suuttui. Siinä oppi äkkiä tukahduttamaan ikävät tunteensa, ettei äiti suuttuisi niistä. Tuloksena kiltti ja mukava lapsi, joka ei tosin aikuisenakaan osaa oikein pitää puoliaan.
Toinen tunnekasvatuksen kompastuskivi äidilläni oli ajoittainen empatian puute. Jos vaikka itkin jonkun loukkaantumisen takia, oli se sitten fyysinen tai psyykkinen, äitini ei useimmiten lohduttanut, vaan sanoi, että "Ei tässä ole mitään itkemistä!" Tarkoituksena oli varmaan kasvattaa minusta reippaampi, mutta aikuisena ymmärsin, että se tuntui pahalta - ei siksi, että en ollut tarpeeksi reipas, vaan siksi, että sekin oli lapsen tunteiden kieltämistä. Sen sijaan, että olisi lohduttamalla opetettu käsittelemään pahaa mieltä ja pääsemään siitä yli, opetettiin vain, että pahaa mieltä ei kuulu näyttää.
(Keskustelun trolli tuntuu muuten olevan tuota koulukuntaa, että pahaa mieltä ei saa näyttää. Jos jos näyttää, siitä nälvitään tai se tulkitaan yritykseksi loukata muita.)
Aluksi kun ymmärsin nämä asiat omasta äitisuhteestani, olin katkera ja vihainen, mutta toisaalta helpottunut, kun tajusin, miksi minun on niin hankala tulla hänen kanssaan toimeen. Ja toisaalta, kuten sanottu, äidissäni oli myös hyviä puolia, hän ei siis ollut sillä tavalla mielenterveydeltään häiriintynyt kuin ap:n äiti mitä ilmeisimmin oli.
Tämän pitkän avautumisen pointti on se, kuinka hirveän paljon nuo lapsuuden kokemukset vaikuttavat omaan käytökseen, vaikka sen itse tiedostaisi. Omalla kohdallani äitini harjoittaman tunteiden mitätöinnin seuraus on melko järkyttävä. Ensin täytyy sanoa, että olen todella empaattinen ihminen. Minulle on moni sanonut, että olen paras kuuntelija ja ymmärtäjä, jonka he ovat ikinä tavanneet. Siksi olen järkyttynyt huomatessani, että pienten lasten "kiukuttelu" saa empatiani katoamaan ja reagoin AIVAN TÄYSIN samalla tavalla kuin äitini reagoi aikoinaan minun itkuuni tai vihan ilmauksiini.
Vaikka tiedän, miten pitäisi reagoida, se ei auta. Voin teeskennellä oikeita reaktioita, mutta sisäinen tunne on väärä. Jos vaikka alle vuoden vanha veljentyttö itkee syöttötilanteessa ilman selkeää syytä, empatian sijaan minussa herää tunnekylmyys, vaikka tiedän, että sen ikäinen ei taatusti tahallaan kiukuttele, vaan yrittää itkullaan viestiä, että jokin on huonosti. Satunnaisena hoitajana pystyn aika hyvin peittämään reaktioni, ja lohdutan niin kuin pitää, ja yritän keksiä mitä lapsi haluaa (tai ei halua), ja tilanteesta selvitään kunnialla. Mutta entä jos olisinkin pienen lapsen väsynyt äiti, jaksaisinko silloinkin säätää omia reaktioitani kerrasta toiseen, vai tiuskisinko vauvalle, että "Nyt loppuu se kiukuttelu! Tässä ei ole mitään itkemistä!" Ja vaikka jaksaisinkin teeskennellä empatiaa, näkisikö lapsi lävitseni? (Ehkei vielä taaperoiässä näkisi, mutta leikki-iässä lapsi kyllä jo aistii vanhemman todellisen reaktion.)
Että on siinä normaalinkin lapsuuden eläneillä kova työ, ettei siirtäisi omia traumojaan seuraaville sukupolville. Saati sitten ihmisillä, joiden lapsuus on ollut sellainen kuin ap:lla. Siinä ei todellakaan tarvita enää mitään nettitrolleja väittämään, että ap:n ainoa ongelma on negatiivisiin asioihin keskittyminen. (Trollille tiedoksi, jos on lapsena joutunut sellaisen henkisen kaltoinkohtelun kohteeksi kuin ap kuvaa, negatiivisiin asioihin "keskittyminen" ei ole tahdosta kiinni. Jos äiti käyttäytyy niin kuin ap:n äiti on käyttäytynyt, lapsen elämästä tulee hyvin ankeaa, ja vaikka niitä päällisin puolin hyviäkin hetkiä olisi ollut, lapsi ei pysty nauttimaan niistä, koska ne eivät kuitenkaan muuta sitä, mikä kodissa on pielessä, eli vanhempi ei rakasta lasta niin kuin pitäisi. Siksi on käsittämätöntä syyllistää ap:ta siitä, että hän muistaa vain ikäviä asioita ja väittää, että hän on tahallaan kiusannut äitiään vatvomalla vanhoja.)
Ap:lle vielä: minusta kuulostaa, että sinulla on nyt ihan hyvät selviytymisstrategiat tässä tilanteessa. On varmasti kamalaa luovuttaa ja suhtautua äitiin kuin vieraaseen, mutta niin kuin moni on täälä jo sanonut, tervettä äiti-tytärsuhdetta teidän välillenne tuskin tulee. Se ei johdu sinusta, vaan äitisi mielenterveysongelmista.
On hienoa, että haluat olla sabotoimatta äitisi ja lapsesi välistä suhdetta. Monet ihmiset ovat paljon parempia isovanhempia kuin mitä aikoinaan olivat vanhempina. Kuten sanottu, se johtuu siitä, että isovanhemmuus kuormittaa huomattavasti vähemmän. Ihana, hemmotteleva mummi on lapsellesi hieno juttu. Kannattaa silti ottaa ohjat takaisin omiin käsiin. Sinulla on ylin auktoriteetti lapsesi kasvatuksessa. Jos äitisi ei sitä kunnioita, lähde kotiin ja pidä vierailuissa vähän taukoa. Lapselle asian voi selittää, että "Mummi haluaa hemmotella sinua, ja se on ihan mukavaa, mutta tästä säännöstä äiti ei voi antaa periksi, koska..."
Tsemppiä vaikeaan tilanteeseen! Moni ei olisi selvinnyt noin selväjärkisenä tuollaisesta.
Ap täällä hei!
Oli pakko tulla tähän samaan ketjuun kertomaan kuulumisia, jos sattuisi vielä joku lukemaan joka joskus kommentoi tähän ketjuun.
Elikäs "suhteemme" äitini kanssa on ollut melko etäinen mutta asiallinen. Olen kertonut äidilleni elämästäni ja hän on suhtautunut asiallisesti lähestulkoon kaikkeen, olemme siis pystyneet suht normaaliin kanssakäymiseen keskenämme ja menneistä ei ole enää puhuttu. Pari episodia on kuitenkin tässä melkein vuoden aikana ollut ja oli pakko tulla kertomaan niistä tähän samaan ketjuun, jotta saisin vähän purkaa oloani:
Ensimmäinen tapaus oli tossa maaliskuun korvilla kun äitini teki muuttoa. Menin auttamaan loppusiivouksessa ja loppujen tavaroiden viemisessä uuteen asuntoon koska äidilläni ei ole autoa. Käytin häntä myös kaupassa jotta saisi ruokaa kaappiinsa. Lapseni oli tietysti mukana koska en saanut häntä mihinkään hoitoon ja meillä oli vapaapäivä töistä/päiväkodista. No se koko homma meni sitten loppujenlopuksi niin että minä siivosin ja pyyhin kaikki kaapit sekä imuroin ja pesin lattiat, olin tuolloin vieläpä jopa kovin kipeä, sain tautiini loppujen lopuksi vielä antibioottikuurinkin ennen kuin meni ohi. Minä siis tein kaiken ja äitini huokaili ja kiroili vieressä että kuinka rankkaa on ja että tästä ei ikinä tule valmista ja kaikki on ihan kamalaa ym ym. Lapsen kuullen tietysti. Sanoin äidilleni että rauhoittuu koska lapsi hermostuu. No pakkailin siinä sitten loppuja tavaroita autoon ja ajattelemattomuuttani vein autoon avainnipun, joka olikin se nippu joka piti jättää asuntoon koska se luovutettiin pois. Äitini alkoi ihmetellä mikseivät avaimet ole sillä pöydällä mihin ne jätti ja aloin naureskella että oho taisin pakata ne vahingossa autoon. Mitä tekee äitini: alkaa huutaa kurkku suorana kuinka voin tehdä niin ja kuinka tyhmä olen, lapseni katsoessa vieressä suu ammollaan. Meni tovi ennenkuin sain rauhoitettua äitini, hain avainnipun autosta ja laitoin pöydälle josta oli ne ottanutkin, asia oli siis kunnossa taas, ei hätää. Ymmärrän että äitini oli stressaantunut mutta silti... ei kipeänä tuntunut kovin kivalta kuunnella tuollaista. Äitini jatkoi elämää kuin ei mitään olisi tapahtunut, ei anteeksipyyntöä ei kiitosta, ei mitään. Lapsi jäi kovin hämilleen.
Toinen tapaus oli tänään. Lapseni oli äidilläni hoidossa koska olin töissä. Menin hakemaan lastani ja istuin kahville hetkeksi. Juteltiin niitä näitä, kaikki hyvin. Sitten puhuimme kissoista, meillä on niitä kaksi. Sanoin äidilleni että "vvoi kun mun tekisi mieli kissanpentua, sellainen on varmaan pakko hankkia jossain kohtaa", johon äitini sitten alkoi huokailla että "kyllä naapuritkin sitten ajattelevat että minkälainen eläintarha teillä siellä on ja mieti nyt kuinka paljon se kolmas kissa sitoisi sinua kotiin!" En ymmärtänyt taas yhtään mitään ja kysyi että miten olen sidottu täysin kotiini kissojen takia ja miten kolmas kissa eroaisi kahden kissan omistamisesta. No tähän sain selityksen että kun 1,5 kuukautta (!!!!!!) Sitten autoni ei käynnistynyt äitini pihasta ja lähdimme tyttöni kanssa kävelemään kotiin, koska piti mennä antamaan kissoille ruokaa emmekä voineet jäädä äitini luokse yöksi (asumme lähekkäin), olemme olleet sidottuina kotiin kissojen vuoksi. Okei.... no aika harvoin tällaisia tilanteita kuitenkin tulee että yhtäkkiä yllättäen pitää jäädä yöksi jonnekin ja pakko minun oli kotiin päästä kissoille ruokaa antamaan. Sitten äiti otti esille sen että meillä on ollut aiemmin yksi kissa joka katosi eikä sitä lyönyt mistään. Tästä on aikaa yli kaksi vuotta. Olen kuulemma kissojen rääkkääjä, koska otan kissoja jotka katoavat (tosiaan siis tämä yksi kissa on kadonnut). Okei.. nyt olen siis eläinrääkkääjä , selvä. Sitten äitini sanoi että nämä nykyiset kissat ovat niin helvetin helppoja että mitä jos se kolmas olisi vaikea tapaus. Okei.
Sanoin lapselleni että ne lähdetään, johon äitini tokaisi että "no juuri niin, taas tuli kiire lähteä, sinua ei kyllä yhtään saa arvostella!" Niin no kuka ne haluaisi kuulla äitinsä ajattelevan tämän olevan eläinrääkkääjä...
Sitten kun olimme ovella lähdössä niin äitini kysyy että koska tulette uudestaan kylään. Joo tekee todella paljon mieli mennä taas kylään..
Tuntuu vaan niin raskaalta kun minun on pakko auttaa äitiäni koska veljeni ei sitä tee ja äidilläni ei ole muita läheisiä ja sitte joudun kuuntelemaan arvostelua sellaisista asioista jotka eivät koske äitiäni millään tavalla. Äidilläni on tietty perussairaus ja tiedän että jo muutaman vuoden kuluttua ei tule selviämään itse lääkehoidostaan ym. Tottakai häntä autan mutta tuntuu kohtuuttomalta kuunnella huutoa ja haukkuja kuin joltakin lapselta..
Huh, olen puhunut, kiitos jos jaksoit lukea.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tilanne eri kuin ap:llä, mutta isäni on alkoholisti ja minulla on vino pino kamalia muistoja. Jostain kumman syystä vanhempani ovat edelleen yhdessä. Isäni ei tosin tänä päivänä enää ryyppää. Me emme ole koskaan oikeastaan jutelleet isäni kanssa asioista rakentavasti, minä kuulema syyllistän (tottakai, en minä ollut se joka joi tai sanonut, että syy miksi hän juo olen se, että minä olen niin kamala) enkä koskaan ole saanut anteeksipyyntöä. Asia vaivasi minua vuosia, käsittelin asiat muualla ja olen itse asioiden kanssa ok nykyisin. Ei minulla varsinaisesti mitään isä-lapsi suhdetta ole edelleenkään omaan isääni, enkä koe mitään tarvetta käsitellä asioita. Etenkään isäni kanssa. En todellakaan jaksa enkä koe tarvetta ja kaikki on ok elämässäni. Näen isääni muutaman kerran vuodessa, vaihdetaan kuuluumiset ja siinä se.
Ei toisten tekemiset tai tekemättä jättämiset saa rajoittaa omaa elämää. Ja noin yleisesti menneessä rypeminen on todella masentavaa, kun niitä asioita ei oikeasti voi muuttaa suuntaan tai toiseen. Kaikille tulee vain paha mieli.
Joo enkä ryve menneessä, on vaan välillä hankalaa työntää nämä asiat sivuun kun välillä suututtaa ihan pirusti. Hoidan lapsen yksin, teen vuorotöitä hoitoalalla, kukaan lasta harrastuksiin ja kaiken tämän lisäksi autan vielä äitiäni ja käymme paljon kylässä, yritän kaikkeni että meillä olisi asialliset välit, mutta ei.
En tiedä miten minun olisi äitini mielestä pitänyt suhtautua tuohon kissajuttuunkin, olisiko vain pitänyt sanoa että "totta, en voi enää ikinä hankkia kissaa koska se yksi katosi silloin joskus".
-ap-
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 22:01"]
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 21:55"]
Sinusta saa tuntua siltä, että yhtään onnellisia lapsuusmuistoja ei ole, vaikka muut sanoisivat mitä. Sitä paitsi, jos suhde omaan vanhempiin on vaikea, ei siinä "rypemisestä" noin vaan irtauduta.
Toivottavasti saat asian käsiteltyä niin, että pystyt olemaan sinut sen kanssa. Onnellisimmillaan varmaan saisit jonkinlaisen suhteen äidillesi ja tyttärellesi, mutta jos se tuntuisi sinusta vahingolliselta lapselle, ei sekään ole pakollista. Sinä olet hänen äitinsä, sinulla on oikeus suojella häntä.
Jaksamista! Muista, että sinulla on oikeus omiin tunteisiisi. Vain sinä tiedät, mitä olet kokenut ja mitä ajattelet ja tunnet.
[/quote]
Yritin myös äidilleni sanoa, että minulla on oikeus omiin muistoihini ja siihen, että tunnen mitä tunnen.
Sitäpaitsi sanoihan äitinikin minulle jopa oman lapseni kuullen, että olen loukannut häntä monta kertaa suorasukaisuudellani. Eikä siinä mitään, sanon asiat suoraan ja hyväksyn sen, että minulle sanotaan asiat suoraan.
[/quote]
Sinulla on oikeus omiin muistoihisi, mutta ei oikeutta loukata muita niillä! Äitisi saattaa muistaa hyvin paljon kamalia asioita sinusta, mutta fiksuna ihmisenä ei syyllistä sinua muistoistaan.
Eli muista ihmeessä se, mitä haluat muistaa, mutta ymmärrä samalla, että haluats muistaa ne vain siksi, että niillä voit satuttaa muita. Eli lähtökohtasi on sairas ja väärä, se ei tee oloasi paremmaksi vaan tavoitteesi on tehdä muiden oloa omaasi kurjemmaksi.
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 23:16"]
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 22:01"]
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 21:55"]
Sinusta saa tuntua siltä, että yhtään onnellisia lapsuusmuistoja ei ole, vaikka muut sanoisivat mitä. Sitä paitsi, jos suhde omaan vanhempiin on vaikea, ei siinä "rypemisestä" noin vaan irtauduta.
Toivottavasti saat asian käsiteltyä niin, että pystyt olemaan sinut sen kanssa. Onnellisimmillaan varmaan saisit jonkinlaisen suhteen äidillesi ja tyttärellesi, mutta jos se tuntuisi sinusta vahingolliselta lapselle, ei sekään ole pakollista. Sinä olet hänen äitinsä, sinulla on oikeus suojella häntä.
Jaksamista! Muista, että sinulla on oikeus omiin tunteisiisi. Vain sinä tiedät, mitä olet kokenut ja mitä ajattelet ja tunnet.
[/quote]
Yritin myös äidilleni sanoa, että minulla on oikeus omiin muistoihini ja siihen, että tunnen mitä tunnen.
Sitäpaitsi sanoihan äitinikin minulle jopa oman lapseni kuullen, että olen loukannut häntä monta kertaa suorasukaisuudellani. Eikä siinä mitään, sanon asiat suoraan ja hyväksyn sen, että minulle sanotaan asiat suoraan.
[/quote]
Sinulla on oikeus omiin muistoihisi, mutta ei oikeutta loukata muita niillä! Äitisi saattaa muistaa hyvin paljon kamalia asioita sinusta, mutta fiksuna ihmisenä ei syyllistä sinua muistoistaan.
Eli muista ihmeessä se, mitä haluat muistaa, mutta ymmärrä samalla, että haluats muistaa ne vain siksi, että niillä voit satuttaa muita. Eli lähtökohtasi on sairas ja väärä, se ei tee oloasi paremmaksi vaan tavoitteesi on tehdä muiden oloa omaasi kurjemmaksi.
[/quote]
Kyllä äitini on kertonut, että oli ihan kamala teininä ja varhaisaikuisuudessa ja että olen lapsellinen ja liian suorasukainen ja tänään huusi minulle, että saa sanoa minulle mitä haluaa, koska on aikuinen ja minä lapsi ja VALITETTAVASTI hän on minun äitini.. on myös sanonut että toivoisi minun olevan enemmän kuin naapurin maija, niin ihastuttava ja mukava lapsi.
Että minusta olemme olleet rehellisiä ihan puolin ja toisin. Äidilläni on tapana silotella näitä muistoja, niitä ei koskaan ole edes tapahtunut eikä hän muista mitään sellaista, mutta ei kuitenkaan ymmärrä etten minä muista tiettyjä asioita.........
Ja vieläpä myönnän olleeni kaikkea edellämainitsemaani ja olen sen äidillnikin sanonut.
MUTTA, onko äidillä oikeutta sanoa lapselleen, että katuu olevansa tämän äiti... itselleni ei tulisi mieleenikään sanoa vastaavaa lapselleni vaikka tälläisen perimän olen itselleni saanut..
No minä en ainakaan haluaisi olla sinun äitisi.
On se kumma kun näille mammoille se äitiys on kuin pyhä lehmä. Kuulkaa siinä äidin roolissakin tulee kehittää itseäään ja joka päivä miettiä miten voisi olla parempi. Ja ihemttelen miten ap on näinkin järkevän oloinen ja kykenee miettimään elämäänsä objektiivisesti, ottaen huomioon lapuuden ajan henkisen väkivallan.
Tämä ap:n äiti on kirjaesimerkki sellaisesta naisesta kenen pitäisi pitää ne reiden yhdessä ettei tee laspia elämään oman mielivaltansa alla. Lapelle ei ikinä sanota että toivoo ettei tämä olisi syntynyt! Lapsi tuntee siitä syyllisyyttä eikä voi vaikuttaa äitinsä pillunjakelutapoihin.