Taidan polkea tyttäreni itsetunnun pohjamutiin...

Kyllä meillä kiroillaan kun hermo menee, ei sille mitään voi! Mutta anteeksi osaa vanhemmatkin pyytää kielenkäyttöään ja hermostumistaan, lapsilta siis..



Mutta meillä kyllä sallitaan kaikenlaiset tunteet niin lapsilta kuin aikuisiltakin! Nimitellä ei saa toisia eikä tietenkään lyödä tai muutenkaan riehua ;)



Hidas on täälläkin 6v tyttö, joten taitaa olla, että siellä kouluiässä vasta oppivat, jos oppivat, sen reippauden pukemiseen, syömiseen jne.. Joskus täytyy vain sallia lapsellekin olla hidas, antaa hänen pukea omaa tahtia, olla vain itse kärsivällinen! Aina tähän ei ole aika, se on ymmärrettävää mutta joskus on hyvä antaa lapsen mennä sitä omaa tahtiakin! Näin hän tuntee, että myös hänen tapaansa arvostetaan.. Herätään sitten vaikka vartti aiemmin.

Syöminen on meillä erittäin hidasta siis aivan käsittämätöntä haaveilua ja tytölle täytyykin laittaa iltapalat ensimmäisenä ja muutkin ruoat aina ensimmäisenä, että ehtii aloittaa kun muille laitetaan, muuten on vielä puoli tuntia pöydässä kun muut jo poistuneet.

ole koskaan kiroiltu lasten kuullen eikä myös ketään nimitellä. Vaikka oppivatkin niitä kirosanoja kavereilta tms niin ei niitä erikseen tarvitse kotona opettaa. Ja eipä ole vielä tullut eteen niin tiukkaa tilannetta, että pitäisi kiroilla lapsille, vaikka vanhinkin on jo 18v :) Mutta kukin tyylillään tai ilman tyyliä...

Jos vanhemmat ovat tosi rauhallisia (eivät esimerkiksi hermostu hidastelusta), ehkä heidän lapsensakin ovat vaan tosi rauhallisia ja pukevat siksi hitaasti. Äkkipikaisemman luonteen omaavat taas ehkä saavat vaatteet päälleen nopeasti (ja paras onkin ettei vanhemmat hermostu), mutta ehtivät sitten kaikenlaiseen muuhun pahantekoonkin joutuisammin kuin hitaammat ikätoverinsa. Jos sitten lapsella on erilainen luonne kuin vanhemmallaan, hermot saattaa mennä, mutta tuskinpa ap:n lapsen itsetunto nyt ihan pohjamudissa on pelkästään äidin hermostumisen takia. Ihmeellistähän se olisi jos lapselle ei kukaan koskaan hermostuisi.

Kiroilu on ikävä tapa, mutta kyllä oikeassa paikassa päräytetty ärräpää on ihan ok. Sellainen kiroilu, jossa kirosana on välimerkin tilalla on plekästään idioottimaisen kuuloista.



Reaktio ärsytykseen on temperamentti- ja tottumuskysymys. Ei kiroilun määrästä voi päätellä sitä, miten paljon toista nyppii.



Toisten nimittely on jotain, mitä en harrasta enkä suostu kuuntelemaan. Tietysti voi sanoa höpsöksi tai hassuksi tai jääräpääksi. Etänaksikin tulee tuota hidatsa 5-vuotiasta pukijaa (taitaa olla yleistäkin tämä vetkuttelu ja muiden juttujen kanssa haahuilu?!) sanottua. Mutta joku vesipääksi nimittely on ihan käsittämätöntä.

Se kiroiluko sulle on niin tärkeää, että sitä pitää lapsillekin opettaa? Eipä tarvi miettiä mistä kodista ne ihmisille huutelevat kakarat tulee. Kyllä mulla voi ääni nousta, mutta en mä nyt pienille lapsille sentään huuda solvauksia tai kirosanoja, eipä ole käynyt mielessäkään, että se olisi oikea kasvatustapa.

Minä olen luonteeltani tosi nopeasti lämpenevä. Räyhääminen ja joskus kiroilukin ovat minulle välttämättömiä nykyisessä elämäntilanteessani selviämiseen. Ja pidän sitä ihan hyvänä, että lapsetkin selvästi ilmaisevat kiukkunsa, eikä minua haittaa yhtään jos lapset joskus haukkuvat minua mm. tyhmäksi, jos selvästi olen ollut tyhmä. Kiroiluakaan en pane pahakseni, jos ei se jää välimerkkikäyttöön. Oman luonteeni tuntien pidän pahanolon ja kiukun verbaalista purkamista olennaisen tärkeänä asiana, ja todellakin kiroilu on niin tärkeää, että se pitää lapsillekin opettaa. Tunteiden patoaminen johtaa paljon pitempiaikaisiin ja syvällisempiin ongelmiin kuin reipas kiroilu. There you have it!

Ihan samanlaista hidastelua pukemisessa aina ihan pienestä asti.

Muistan erityisesti tuon eskari-iän, jolloin tytölle tuli todella rankka uhmis ja vielä samaan aikaan syntyi pikkuveli (tyttö siihen asti ainoa lapsi).



Olen siitä asti joka ikinen aamu hajonnut atomeiksi ja en todellakaan ole pystynyt olemaan "aikuinen" vaan vajonnut ihan saman ikäiseksi =).



No ei nyt ihan mutta en ole vieläkään oppinut olemaan hermoilematta sen asian kansa, että ehtiikö vai ei kouluun. Olen kyllä käyttänyt seuraavia asioita, jotka voisivat helpottaa asiaa: laittanut vaatteet valmiiksi illalla ja alkanut tarpeeksi hyvissä ajoin muistuttamaan pukemisesta. Tosin aina tämä ei auttanut. Yleensä aamulla mikään vaate ei ole hyvä ja sitten alkaa "parempien" vaatteiden metsästys. Senkin olen yrittänyt vain hyväksyä, että mikään vaate ei ole hyvä, ei ainakaan se, mitä minä ehdotan.



Mutta kun tytön piti itsekseen huolehtia aamulähdoistä, niin kaikki meni erittäin hyvin tai ei ainakaan koskaan ollut myöhässä vaan aina etuajassa. Meni ystäväni tytön kanssa kouluun ja kaverin äiti kertoi, että on aina ajallaan. Mutta jos minä olen siinä aamulla, niin mikään ei onnistu.



En halua pelotella, mutta tuskin tulee kovin paljon muuttumaan. Tai ei ainkaan meillä.



Jaksamista!

Se kiroiluko sulle on niin tärkeää, että sitä pitää lapsillekin opettaa? Eipä tarvi miettiä mistä kodista ne ihmisille huutelevat kakarat tulee. Kyllä mulla voi ääni nousta, mutta en mä nyt pienille lapsille sentään huuda solvauksia tai kirosanoja, eipä ole käynyt mielessäkään, että se olisi oikea kasvatustapa.

Minä olen luonteeltani tosi nopeasti lämpenevä. Räyhääminen ja joskus kiroilukin ovat minulle välttämättömiä nykyisessä elämäntilanteessani selviämiseen. Ja pidän sitä ihan hyvänä, että lapsetkin selvästi ilmaisevat kiukkunsa, eikä minua haittaa yhtään jos lapset joskus haukkuvat minua mm. tyhmäksi, jos selvästi olen ollut tyhmä. Kiroiluakaan en pane pahakseni, jos ei se jää välimerkkikäyttöön. Oman luonteeni tuntien pidän pahanolon ja kiukun verbaalista purkamista olennaisen tärkeänä asiana, ja todellakin kiroilu on niin tärkeää, että se pitää lapsillekin opettaa. Tunteiden patoaminen johtaa paljon pitempiaikaisiin ja syvällisempiin ongelmiin kuin reipas kiroilu. There you have it!

Miksi pitäisi roikkua kiinni siinä huonossa tavassa? On mullakin kiivas luonne, mutta aikuisena yritän ennemminkin kanavoida sitä rakentavasti kuin huutaa primitiivisesti ja tuhoavasti. Muutoinhan voitaisiin kaikenlainen väkivalta katsoa yksilön oikeudeksi purkaa patoutuneita tunteita tai "ehkäistä" näin tunteita patoutumasta miten vain.

Kerro minulle, miten kiroilusi saa asiat sujumaan lapsesi kannalta paremmin?

Minäkin tulistun helposti ja räyhään ja huudan myös. Pyydän kuitenkin anteeksi, jos olen käyttäytynyt sopimattomasti ja selitän vielä, mistä äidin kiukku johtui. Hyvin ollaan pärjätty ja lapsetkin saavat ilmaista kiukkuaan, tosin kiroilua eivät ole koskaan harrastaneet missään muodossa.

Meillä saa suuttumuksen ilmaista, opin lapsuudenkodistani nimittäin täysin päinvastaisen mallin: kaikki negatiiviset tunteet piti vain niellä. : ( Se oli kauheaa.

Meillä on eskarilaisella kahdenlaisia aamuja. Niitä jolloin äiti vie ja niitä jolloin mennään isompien sisarusten matkassa. Äiti-aamuina minä puen ja passaan, mutta niinä toisina hoitaa itsensä ihan moitteetta, enkä usko ensi syksynä koulussakaan olevan mitään ongelmia.



Minä itse olen yksinhuoltajaäidin ikuisesti reipas tyttö, joka hoiti itsensä lisäksi myös sisarukset matkaan joka ainoa aamu. Äiti ei auttanut minua oikeastaan missään kouluun tai muuhunkaan liittyvissä asioissa. Ei ole traumoja jäänyt, mutta ei liika itsenäisyyskään ole hyväksi ollut. Omien lasteni passauksessa näen tästä syystä myös huolehtimista ja välittämistä. Se, että jaksan aamulla avittaa, on meille myös yhteistä aikaa ja hellittelyä. Sanokaa vain sitten mitä sanotte lellimisestä, mutta meillä tämä ainakin toimii.

Kokemusta on ja siihen on keinot myös itsellä muuttaa - jos on tahtoa.



Koti on lapsille, jossa kokeilla rajoja ja oppia, mutta ei koti ole paikka, jossa vanhemmat menettää hermojaan - ainakaan nyt pääsääntöisesti.



Kyllä lapsi menettää itsetuntonsa, jos koko ajan valitetaan. Vanhempien tehtävä on opettaa, ei arvostella.



Ja jos haluatte jotain todistetta, niin oli meilläkin hyvin työläs eskari-ekaluokkalainen-taisi olla tokaluokkalainenkin, mutta nytpä 5. luokalla onkin hyvin itsenäinen aamupuuhissaan ja kouluun lähdössä - ja tietää tasan, minkä ajan tarvitsee aamutoimiin (esim. siihen vartin peilin edessä tsiikaluun ;).



Meillä ei aikanaan koskaan tepsinyt esim. se, että puetko tämän punaisen vai tämän sinisen, koska vastaus oli ettei kumpaakaan - ja tämä siis jo silloin kuin tälläinen yksinkertainen juttu piti olla piece of cake - ja toimia.



Meillä on minun toimesta diagnosoitu, että eskarissa johtui siitä, ettei ollut aikaa olla hänen kanssa - ja siksi aamulähtökin myöhennettiin niin, että ehti juuri eskarin alkuun ja ehti olla kotona minun kanssa pikkusen pidemmän aamun. Koulun aloitus tas tarkoitti sitä, että lähinnä yritin saada hänet uskomaan, että olen tukenaan niin kauan kuin sitä tarvitaan, en jätä yksin pulaan, mutta annoin hänen kokeilla, kun vaikka uskoi itse selviävänsä bussimatkoista. Ja epäonnistumisen jälkeen vannottiin, että jatketaan harjoitusta, ei luovuteta.

On meillä silti edelleen monia asioita, jotka vaativat tukea ja hyysäämistä. Huolehtii läksyistä, mutta tarvitsee apua, ja erityisesti ajatus siitä, milloin on vaikka harjoitellut kokeita varten riittävästi, on epämääräinen (kokeisiin valmistautuminen on siksi usein lapsen ja vanhempien yhteisprojekti).



Kaikki ei siis opi tuostavaan kaikkea, ei pukemista, läksyjen tekoa, ei koulujuttuja yleensä, mutta turvallisissa, rohkaisevassa, kannustavassa, luottavassa ilmapiirissä ne voi silti oppia.



Mitä alkuperäiseen pukeutumiseen tulee, niin aamu kannattaa rytmittää joka aamu samanlaiseksi: ensin vaikka aamupala, sitten aamupesu, sitten puetaan sisävaatteet ja sitten voi olla vaikka joku juttu ja lopuksi ulkovaatteet. Ja vaatteet kannattaa katsoa lapsen kanssa valmiiksi jo illalla tiettyyn paikkaan, jossa ne puetaan. Kehumisesta pukemisessa en käyttäisi arvioita nopea jne vaan tyyliin: oletko valmis - hyvä. oletko valmis - en vielä - ok, laitapa seuraavaksi sitten "sukat", tarviitko apua. Ja ei siis äkäisenä joku vieressä seisomassa - en itsekään jaksaisi pukea, jos joku kiukuttelisi vieressä.

Miksi pitäisi roikkua kiinni siinä huonossa tavassa? On mullakin kiivas luonne, mutta aikuisena yritän ennemminkin kanavoida sitä rakentavasti kuin huutaa primitiivisesti ja tuhoavasti. Muutoinhan voitaisiin kaikenlainen väkivalta katsoa yksilön oikeudeksi purkaa patoutuneita tunteita tai "ehkäistä" näin tunteita patoutumasta miten vain.

Kerro minulle, miten kiroilusi saa asiat sujumaan lapsesi kannalta paremmin?

Kun kiroilua nyt kuitenkaan ei ole laissa kielletty toisin kuin väkivaltaa, voinen myös yhtä hyvin kysyä miten kiroilemattomuutesi ja kunnioittava äänenkäyttösi saa asiat sujumaan lapsesi kannalta paremmin?

Minusta lapset saavat terveen mallin ilmaista turhautumistaan turvallisesti ja tajuavat äitinsä inhimilliseksi olennoksi, joka kiivastuu ja ärsyyntyy aivan samalla tavalla kuin lapset. Äiti tosin ei käy kenenkään kimppuun ärsyyntyessään, eivätkä käy enää lapsetkaan. Vahva mielenterveys ei rakennu pelkällä itsehillinnällä ja tunteiden ilmaisua rajoittamalla, kotona saa mielestäni olla sellainen ihminen kuin on eikä ole pakko esittää ilmeetöntä robottia kuten ulkomaailmassa. Ehkäpä jos tunteiden ilmaisu ulkomaailmassa olisi rehellisempää ja vähemmän estynyttä, meillä kaikilla olisi parempi olla.

Jos joku homma ei vielä suju, turha siitä on kiihtyä ja valittaa. Rohkaisemalla asia opitaan ajallaan. Toisaalta on asioita joita lapsi jo osaa, ja meillä on otettu se linja että jos jonkun homman jo hyvin osaa, se pitää myös tehdä, vaikka vauvattaisikin. Vapaapäivät on sitten eri asia, hidastella saa jos ei ole kiire mihinkään.

Puen lapsen tai ainakin autan, jos kuluu liikaa aikaa. Ihan turha pilata oma päivä huutamalla heti aamusta. Lapsen päivä siitä tuskin pilaantuu, sillä lapsen logiikka on ihan toista kuin aikuisen.



Kyllä meidän heppu ihan itse koulussa pukee, vaikka "ei kotona osaakaan". Pienempi 4v pukee itse, mutta kai hänellekin tuo vaihe vielä tulee.

[/quote]

Kun kiroilua nyt kuitenkaan ei ole laissa kielletty toisin kuin väkivaltaa, voinen myös yhtä hyvin kysyä miten kiroilemattomuutesi ja kunnioittava äänenkäyttösi saa asiat sujumaan lapsesi kannalta paremmin?



siksi, koska käsittelen tunteet tunteina. lapseni tietävät, mistä suutun, miten asian voi korjata ja tehdään suunnitelma miten emme joudu toista kertaa samaan tilanteeseen. näin lapsikin oppii vastuuta ja oppii myös säätelemään osaltaan käytösyään niin, ettei ristiriitoja synny.





Minusta lapset saavat terveen mallin ilmaista turhautumistaan turvallisesti ja tajuavat äitinsä inhimilliseksi olennoksi, joka kiivastuu ja ärsyyntyy aivan samalla tavalla kuin lapset. Äiti tosin ei käy kenenkään kimppuun ärsyyntyessään, eivätkä käy enää lapsetkaan. Vahva mielenterveys ei rakennu pelkällä itsehillinnällä ja tunteiden ilmaisua rajoittamalla, kotona saa mielestäni olla sellainen ihminen kuin on eikä ole pakko esittää ilmeetöntä robottia kuten ulkomaailmassa. Ehkäpä jos tunteiden ilmaisu ulkomaailmassa olisi rehellisempää ja vähemmän estynyttä, meillä kaikilla olisi parempi olla.

[/quote]

turhautuminen on tunne, jossa lasta pitäisi kannatella aikuinen eikä päin vastoin. aikuisen ei pitäisi turhautua samalla tavalla kuin lapsen. Tunteiden ilmaisua ei tarvitse rajoittaa, ne täytyy ilmaista vain niin, etteivät ne uhkaa toisen olemista, lisäarvona tietysti se, että opitaan kaikki nimeämään niitä tunteita sekopäisen kiroilemisen sijaan

Ei olisi pitänyt tunnustaa olevansa helposti ärsyyntyvä kun heti joku kiusantekijä alkaa tahallaan ärsyttää. Mikä keskustelu tämä on jos et osaa edes yksinkertaiseen kysymykseen vastata? Sanoit että osoitat ärtymyksesi "rakentavasti". Voisitko ystävällisesti nimetä konkreettisesti mitä nämä tavat ovat?

turhautuminen on tunne, jossa lasta pitäisi kannatella aikuinen eikä päin vastoin. aikuisen ei pitäisi turhautua samalla tavalla kuin lapsen. Tunteiden ilmaisua ei tarvitse rajoittaa, ne täytyy ilmaista vain niin, etteivät ne uhkaa toisen olemista, lisäarvona tietysti se, että opitaan kaikki nimeämään niitä tunteita sekopäisen kiroilemisen sijaan

Miten se kenenkään olemista rajoittaa jos joku kiroilee tai muuten vaan räyhää kun hommat eivät suju yhteisesti sovitulla tavalla? Ja minä kyllä osaa nimetä kaikki tunteeni, mutta minkäs teet että ne kaikki eivät ole leppoisaa tyytyväisyyttä. Ja mitä sekopäistä kiroilussa on? Nyt alkaa oikeasti viduddaa.

naapurista kuuluu samaa asiaa koskeva huuto tosi monena aamuna.

Meillä saa tunteita näyttää, mutta kiroamalla ja nimittelemällä sitä ei tehdä. Äänikin voi nousta, mutta kiroilu ei ole oikea tapa "tuulettaa tunteita." En töissäkään nimittele työkavereita tai kiroile niille, jos joku asia harmittaa. Enkä myöskään lapsille moista käytöstä opeta. Ihme ajattelutapa, jos kiroaminen on jonkun mielestä se pahanolon oikea purkamistapa.

Kiroilu on kielletty, jopa kunnioittava äänensävy pitäisi säilyä koko ajan. Niin että millä helvatalla te sitten saatte ne lapsenne keskittymään hommiinsa? Kertomalla heille, että jos eivät nyt tee läksyjään niin kahdenkymmenen vuoden päästä palkka saattaa olla muutaman sata euroa pienempi kuin jos teette ne läksyt. Ei uppoa meidän lapsiin tuo järkeily. Mutta kun äiti alkaa punehtua, tulee myös läksyt tehtyä. Varmaan olen epäonnistunut kasvattaja, mutta kuitenkin elämässä aika hyvin pärjännyt ja työkavereille on tullut kiroiltua useinkin, ja myös he kiroilevat minulle. Akateeminen vaativa työ.

Meilläkin kirosanoja joskus pääsee, mutta silloin pyydetään anteeksi ja mahdollisesti selitetään, miksi lipsahti tai mikä harmitti.



Enkä voisi olla ylpeä kiroilustani. Lapseni ovat yleensä osanneet ilmaista tunteitaan hyvin puhumalla (opettajien mielipide). Eivät he siihen ole kiroilua tarvinneet.



Meillä myös puetaan isojakin lapsia, vaikka osaavat itse.

vaikka olen miesvaltaisella alalla. Musta kiroilu vaan ei kuulu yleisiin käytöstapoihin.

Läksyt ja muut on saatu hoidettua kiroilematta, , vaan homma hoidetaan muuten puhumalla. Ja en ole akateeminen, jos se nyt jonkun mielestä tähän jotenkin muka vaikuttaa. Lapsuudenkodissani ei ole koskaan lapsille kiroiltu, en näe itsekään siihen mitään tarvetta. Mies on tässä samoilla linjoilla. Mä luulin että tää on ihan yleinen tapa kasvattaa, mutta olin kai väärässä.