Taidan polkea tyttäreni itsetunnun pohjamutiin...

Kiroilu on kielletty, jopa kunnioittava äänensävy pitäisi säilyä koko ajan. Niin että millä helvatalla te sitten saatte ne lapsenne keskittymään hommiinsa? Kertomalla heille, että jos eivät nyt tee läksyjään niin kahdenkymmenen vuoden päästä palkka saattaa olla muutaman sata euroa pienempi kuin jos teette ne läksyt. Ei uppoa meidän lapsiin tuo järkeily. Mutta kun äiti alkaa punehtua, tulee myös läksyt tehtyä. Varmaan olen epäonnistunut kasvattaja, mutta kuitenkin elämässä aika hyvin pärjännyt ja työkavereille on tullut kiroiltua useinkin, ja myös he kiroilevat minulle. Akateeminen vaativa työ.

Olet ällöttävä

tai huutaa apua, miksi pitää kiroilla?

kun tietää oikein lapsenhakkaajapotentiaalinkin sillä perusteella että äiti joskus suuttuu. Ei ihme että Suomessa voidaan niin pahoin kun tunteet on kielletty. Voin sanoa, että suuttumuksesta ja kiroilustakin on vielä aika pitkä matka lapsenhakkaamiseen, eikä se matka johda samaan suuntaan. Toisaalta moni hiljainen ja hyväkäytöksinen perhe on ammuttu aamiaispöydässä ihan sen takia, että kielteisille tunteille ei ole ollut perheessä tilaa.

kun tietää oikein lapsenhakkaajapotentiaalinkin sillä perusteella että äiti joskus suuttuu. Ei ihme että Suomessa voidaan niin pahoin kun tunteet on kielletty. Voin sanoa, että suuttumuksesta ja kiroilustakin on vielä aika pitkä matka lapsenhakkaamiseen, eikä se matka johda samaan suuntaan. Toisaalta moni hiljainen ja hyväkäytöksinen perhe on ammuttu aamiaispöydässä ihan sen takia, että kielteisille tunteille ei ole ollut perheessä tilaa.

että ovatko kielteiset tunteet ja kiroolu synonyymi??? Etkö osaa kielteisiä tunteita muuten ilmaista kuin kiroilemalla? Onko kiroilu sinusta joku hyvä lastenkasvatusmetodi?? Mut on kasvatettu kiroilematta, ja koko perhe on edelleen hengissä. Musta kiroilu on moukkamainen ja helppo tapa mennä siitä alitse, mistä aita on matalin. Vedotaan vaan siihen, että mulla on oikeus tuulettaa tunteita. Kun itseltään ei mitään vaadi, niin eipä voi sitten vaatia jälkikasvultaankaan.

mitä te jotkut siinä huutamisessa pelkäätte? Ylempänä joku sanoi pelkäävänsä esimiestänsä jos tämä huutaa. Itse en yhtään tajua miksi sitä pitäisi pelätä, ajatteletko että se käy seuraavaksi kraiveliisi kiinni vai mitä? Ei meillä ainakaan huutoja ja manauksia seuraa fyysinen väkivalta, mutta kunnon karjaisu saa kyllä lapset tekemään osuutensa hommista, ja tuleepa sitä joskus huudettua aikuistenkin kesken kun oikein sapettaa, mutta koskaan ei ole kiinni käyty. Jos aikuista ihmistä pelottaa normaali ihmisen tunneskaalaan kuuluva tunne, pitäisi ehkä miettiä missä se ongelma oikeasti on - onko viha sinänsä sellainen tunne, jota itse häpeät ja piilottelet etkä siksi osaa suhtautua siihen luontevasti toisissa ihmisissä?



Ahdistutko myös nähdessäsi muita tunteita kuten avoimia rakkauden tai kiintymyksen osoituksia? Jos näet esim. nuorten suutelevan kadulla, ärsyttääkö se sinua? Tai riemunkiljahdukset - hyssytteletkö lapsetkin hiljaisiksi kun he alkavat riemuita liian kovalla äänellä? Ehkä siihen ei olisi syytä.

Meillä eka- ja tokaluokkalaiset pojat. Tunteita olemme aina näyttäneet avoimesti mutta emme ole hyväksyneet koskaan toisten nimittelyä, tyyliin "Senkin läskipää" tai "Senkin kikkelipää". Tällaista em. nimittelyä meidän pojat nyt harrastavat meille vanhemmille ja olemme ottaneet tiukan linjan. Viikkoraha pois, jos meitä nimittelee. Yritimme ensin pehmeämmällä linjalla mutta ei onnistunut.



Alistammeko nyt lapsemme? Teemmekö heistä nyt ihmisiä, jotka eivät pysty näyttämään tunteitaan?



Selvennän vielä, että kiukkuinen saa olla ja huutaakin mutta nimittelyä emme siedä!

Tuon ikäisten pitää oppia näyttämään tunteitaan muilla, hyväksytyillä tavoilla.

Ihan oikein teette tietenkin, niin kuin varmasti itsekin tiedät.

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Ja aivan höpöpuhetta, että

lapsi pelkäisi huutavaa vanhempaa. Lapsihan päinvastoin

oppii, ettei siinä ole mitään pelättävää, jos vanhempi välillä

korottaa ääntään. Sitten taas lepytään, pyydetään anteeksi

puolin ja toisin, halitaan ja suukotellaan.

Minusta on todella omituista, että tunteita salaillaan ja

hyssytellään. Pitkään kestävä kireä tunnelma on paljon

pahempi lapsillekin kuin hetken myrsky, joka puhdistaa ilmaa,

ja sitten voidaan tehdä sovinto.

Ainoa huono puoli huutamisessa on, että jos jatkuvasti

huutaa, niin sitten huutaminen ei enää tehoa. Siksi huutamista

pitää käyttää kuitenkin säästeliäästi ja epäsäännöllisesti.

Minä taas ihmettelen miksi huutamisesta ja epäsäännöllisestä kiroilustakaan pitäisi luopua? Minun kotonani ei huudettu juuri ikinä kun taas mieheni on aina ollut kovaääninen ja kirosanojakin kuuluu tilanteen niin vaatiessa. Myös positiiviset tunteet esittää silloin kun siltä tuntuu ja avoimesti. Minustakin on hänen esimerkkinsä rohkaisemana tullut melkoinen huutaja, mutta myös pussailija ja spontaanien kehujen jakaja. Ihanaa kun ei tarvitse kotona teeskennellä ikivakavaa ja tekotärkeätä. Sääliksi käyn kun ajattelen perheitä, joissa on näköjään vielä nykyaikanakin käytössä se sama pystyynkuollut tunneilmaisu, joka meillä lapsuudenkodissani vallitsi.

Mä olen sun kanssas _niin_ samaa mieltä! Kuulostaa tutulta tuo teidän malli. :)

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Ja aivan höpöpuhetta, että

lapsi pelkäisi huutavaa vanhempaa. Lapsihan päinvastoin

oppii, ettei siinä ole mitään pelättävää, jos vanhempi välillä

korottaa ääntään. Sitten taas lepytään, pyydetään anteeksi

puolin ja toisin, halitaan ja suukotellaan.

Minusta on todella omituista, että tunteita salaillaan ja

hyssytellään. Pitkään kestävä kireä tunnelma on paljon

pahempi lapsillekin kuin hetken myrsky, joka puhdistaa ilmaa,

ja sitten voidaan tehdä sovinto.

Ainoa huono puoli huutamisessa on, että jos jatkuvasti

huutaa, niin sitten huutaminen ei enää tehoa. Siksi huutamista

pitää käyttää kuitenkin säästeliäästi ja epäsäännöllisesti.

Juuri näin! Tähän maailmaan kyllä mahtuu huutoa ja ääntä ja kukaan ei mene rikki siitä että hänelle huudetaan! Kasvatusguru Jari Sinkkonenkin on sitä mieltä. Yhdellä luennolla häneltä kysyttiin lapsille huutamisesta ja sen vaikutuksista. Sinkkosen vastaus oli: "Lapset eivät mene rikki siitä, että heille huudetaan." Tietenkin rajansa kaikella, jos kaikki kommunikaatio lapsen kanssa on huutamista, niin jotain on pahasti pielessä. Jos välillä tunteet kuohahtaa, se on ihan normaalia. Fyysinen kurittaminen on ihan eri asia kuin huutaminen, sitä tässä ketjussa ei monet tajua.

Se on meille suomalaisille niin tyypillistä, hissuttelu. Ja jotenkin niin surullista :( Ongelmista vaietaan, tunteet tukahdutetaan, mietitään vaan mitä muut ajattelee. Tunteet on ihan ok! Ne negatiivisetkin! Ei aina tarvii olla naama peruslukemilla! Uskon myös siihen että moni täällä ketjussa vaan väittää, ettei heidän perheessä _ikinä_ huudeta tai kiroilla, koska eivät vaan kehtaa sitä myöntää, edes itselleen. Pidetään kulissia pystyssä vaikka hampaat irvessä, ettei täydellisen äidin kruunuun vaan tule tahroja... :)

Pitkään jatkunut kireä tunnelma perheessä on paljon tuhoisampaa kuin kunnon myrsky silloin tällöin.

että tunteiden salailu on pahasta? Tunteiuden näyttäminen ja huutaminen ja kiroilu ovat täysin eri asiat. Teidtäkö niitä tunteita pystyy näyttämään vain huutamalla? ja ikäänkuin vanhempi, joka pystyy olemaan huutamatta ja saa muuten asian perille, ei osaa näyttää tunteita? Onpa vhähän outoja ajatuksia. Musta mä olisin epäonnistunut vanhempana, jos alkaisin pienen lapsen ja teinin edessä karjumaan. Sitähän ne lapset monesti kiukuttelulla hakevat; vanhempien maltin menetystä. ja siihen huutoonkin varmasti turtuu, mitä sitten teette, kun se karjuminenkaan ei enää tehoa??



Kasvatus on muuta kuin karjumista ja kiroilua. Koittakaa nyt aikuiset ihmiset ottaa se rusina sieltä korvien välistä käyttöön.

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Ja aivan höpöpuhetta, että

lapsi pelkäisi huutavaa vanhempaa. Lapsihan päinvastoin

oppii, ettei siinä ole mitään pelättävää, jos vanhempi välillä

korottaa ääntään. Sitten taas lepytään, pyydetään anteeksi

puolin ja toisin, halitaan ja suukotellaan.

Minusta on todella omituista, että tunteita salaillaan ja

hyssytellään. Pitkään kestävä kireä tunnelma on paljon

pahempi lapsillekin kuin hetken myrsky, joka puhdistaa ilmaa,

ja sitten voidaan tehdä sovinto.

Ainoa huono puoli huutamisessa on, että jos jatkuvasti

huutaa, niin sitten huutaminen ei enää tehoa. Siksi huutamista

pitää käyttää kuitenkin säästeliäästi ja epäsäännöllisesti.

Juuri näin! Tähän maailmaan kyllä mahtuu huutoa ja ääntä ja kukaan ei mene rikki siitä että hänelle huudetaan! Kasvatusguru Jari Sinkkonenkin on sitä mieltä. Yhdellä luennolla häneltä kysyttiin lapsille huutamisesta ja sen vaikutuksista. Sinkkosen vastaus oli: "Lapset eivät mene rikki siitä, että heille huudetaan." Tietenkin rajansa kaikella, jos kaikki kommunikaatio lapsen kanssa on huutamista, niin jotain on pahasti pielessä. Jos välillä tunteet kuohahtaa, se on ihan normaalia. Fyysinen kurittaminen on ihan eri asia kuin huutaminen, sitä tässä ketjussa ei monet tajua.

Se on meille suomalaisille niin tyypillistä, hissuttelu. Ja jotenkin niin surullista :( Ongelmista vaietaan, tunteet tukahdutetaan, mietitään vaan mitä muut ajattelee. Tunteet on ihan ok! Ne negatiivisetkin! Ei aina tarvii olla naama peruslukemilla! Uskon myös siihen että moni täällä ketjussa vaan väittää, ettei heidän perheessä _ikinä_ huudeta tai kiroilla, koska eivät vaan kehtaa sitä myöntää, edes itselleen. Pidetään kulissia pystyssä vaikka hampaat irvessä, ettei täydellisen äidin kruunuun vaan tule tahroja... :)

Pitkään jatkunut kireä tunnelma perheessä on paljon tuhoisampaa kuin kunnon myrsky silloin tällöin.

ja meillä huutaminen ei ole ollut kasvatuskeino. Asioita on pienestä pitäen selitety lapselle ja yleensä homma on mennyt sitä kautta perille. Kannattaa varata niihin rutiineihin vähän enemmän aikaa, jotta saa ne ajoissa valmiiksi.

Hissuttelua ja tunteiden piilottamista ei ole harrastettu. Meillä on itketty tarpeen vaatiessa, halitaan ja pusitaan paljon, mutta aikuiset meillä ei huuda toisilleen eikä lapsille. Ongelmia ei tarvitse todellakaan lakaista maton alle, vaan niistä keskustellaan. Mä en näe huutamista positiivisessa valossa, koska siinä asioita ei saada ymmärryksen kautta perille, vaan pelon ja ylhäältä tulevan käskyttämisen kautta. Ei meillä lapsetkaan huuda toisilleen, mikä on lasten kaveripiiriä seuratessa ihan kiva poikkeus. Lapset osaavat perustella ja keskustella, sillä pääsee yleensä pidemmälle kuin huutamisella.

Hmm, meillä on neljä lasta ja meillä huutaminen ei ole ollut kasvatuskeino. Asioita on pienestä pitäen selitety lapselle ja yleensä homma on mennyt sitä kautta perille. Kannattaa varata niihin rutiineihin vähän enemmän aikaa, jotta saa ne ajoissa valmiiksi.

Hissuttelua ja tunteiden piilottamista ei ole harrastettu. Meillä on itketty tarpeen vaatiessa, halitaan ja pusitaan paljon, mutta aikuiset meillä ei huuda toisilleen eikä lapsille. Ongelmia ei tarvitse todellakaan lakaista maton alle, vaan niistä keskustellaan. Mä en näe huutamista positiivisessa valossa, koska siinä asioita ei saada ymmärryksen kautta perille, vaan pelon ja ylhäältä tulevan käskyttämisen kautta. Ei meillä lapsetkaan huuda toisilleen, mikä on lasten kaveripiiriä seuratessa ihan kiva poikkeus. Lapset osaavat perustella ja keskustella, sillä pääsee yleensä pidemmälle kuin huutamisella.

No sehän on hienoa että teidän perheessä on kaikki upeasti! :) Niuh niuh kruunu vaan kirkastuu! :D

Ei joka perheessä mennä saman kaavan mukaan. Joissain perheissä välillä räiskyy ja silti on asiat ihan hyvin.

Miksi sä ajattelet että se joskus huutaminen on niin vaarallista ja pelottavaa, tuhoisaa jopa?

että mun mielestäni huutamisesta ei opi mitään, se ei ole rakentavaa, eikä se ole aikuiselta edes järkevää. En ymmärrä mitä sillä saavutetaan? Täällä on muitakin kirjoittajia, joilla on ollut samansuuntaisia asioita mielessä ja musta on hyvä, että näistä asioista keskustellaan. Mutta kruunua mulla ei ole :)

http://www.hs.fi/artikkeli/Viha+vie+voimat/1135225032078



Mielenkiintoinen artikkeli, tässä pätkiä siitä:



"--- Lapselle voidaan opettaa kotona, että aina pitää hallita tunteensa ja säilyttää tyyneytensä, vaikka muut olisivat ikäviä ja kohtelisivat kaltoin. Rauhallinen ulkokuori ei saa järkkyä. _Lapsi oppii, että hänet hyväksytään kilttinä, helppona ja sopeutuvaisena._



Kiukkuinen, omapäinen tai aikuista kyseenalaistava lapsi ei saa rakkautta. Välineellisesti kasvatettu, sopivissa tunnetiloissa hyväksytty lapsi oppii kontrolloimaan ikäviä tunteita saadakseen hyväksyntää. _Samalla hän oppii, että omana itsenään hän ei ole riittävän arvokas, mutta helppona ja sopeutuvana on._



Kiltiksi opetetun on vaikea myöhemminkään oppia näyttämään vihamielisyyttä. Parisuhteessa kiltiksi opetettu ei uskalla sanoa mielipidettään, vaikka häntä olisi kohdeltu väärin.



"Helppo" ihminen nielee kaiken mukisematta. Hän on kuin umpinainen ruukku, joka ei päästä mitään ulos ja missä korkki on liian tiukasti kiinni.



Painetilanteessa helppo ihminen puristaa korkkia tiukemmin kiinni, että ei vain sanoisi tai tekisi mitään vihamielistä tai sopeutumatonta



_Ikuisesti tyyneltä näyttävä kehittää vihamielisyyden painetta sisäänsä, koska ei uskalla näyttää kuin mielestään sosiaalisesti sallittuja tunteita._



--- Vihan näyttäminenkin vaatii henkistä turvallisuutta. Jos sitä ei ole, viha kääntyy sisäänpäin.



_Turvallisessa ja hyväksyvässä työpaikassa tai perheessä ei aina tarvitse olla samaa mieltä, helppo, iloinen ja tyytyväinen. Saa olla myös väsynyt, vihainen ja kiukkuinen ilman pelkoa hylkäämisestä. Ristiriitoja on turha pelätä._ Myös ikävistä asioista voi puhua asiallisesti ja loukkaamatta. --- Jos vihaansa saa kosketuksen ja tajuaa sen alkulähteen, on helpompi antaa elämän jatkua. Vihan voi kanavoida myös elokuviin, musiikkiin, urheiluun tai taiteeseen.



Jokaisen täytyy löytää oma kanavansa purkaa vihaa. Painetilanteessa henkisen hyvinvoinnin ruukun korkkia täytyy löysätä, eikä suinkaan kiristää. "

kertoa mulle, että mitä se saavutatte tuolla huutamisella? Kerran hommat kuntoon, kunnes taas on jokin ongelma, johon ei auta muu kuin huutaminen, niinkö?? Kun juttelisi asian selväksi, niin eipä tarvitse enää taistella koko aiheen kanssa. Järkyttävää, että täällä niin puolustellaan lastenkasvatusta huutamalla ja kiroilemalla; eläimiäkin koulutetaan fiksummin.

vain hyväksyntää omalle käytöksellesi. Kyse on aikuisen ihmisen huutamisesta, ei lapsen. Vaikka meillä aikuiset ei huudakaan, niin lapset huutavat, kiukuttelevat jne. Mutta ne ovatkin lapsia. Ei vihan tunteita tarvitse vaientaa, mutta pikkuhiljaa voi opetella iän myötä parempia tapoja esittää niitä ja keksiä yhdesäs keinoja vihan purkamiseen.

Sulle joka postailit alleviivatu kirjoituksen, niin haet ilmeisesti vain hyväksyntää omalle käytöksellesi. Kyse on aikuisen ihmisen huutamisesta, ei lapsen. Vaikka meillä aikuiset ei huudakaan, niin lapset huutavat, kiukuttelevat jne. Mutta ne ovatkin lapsia. Ei vihan tunteita tarvitse vaientaa, mutta pikkuhiljaa voi opetella iän myötä parempia tapoja esittää niitä ja keksiä yhdesäs keinoja vihan purkamiseen.

Huutaminen on joissain tilanteissa ihan ok, esim. kotioloissa. Kotona meidän perheessä saa olla oma itsensä, ei tunteita tarvii kotona hautoa, ei todellakaan. Joskus räiskähtää, sitten rauhoitutaan ja pyydetään anteeksi. Halitaan ja pusitaan. Nauretaan, itketään. Kotona! Ei kaikkialla missä liikutaan! Koti on sitä varten, että saa olla oma itsensä omien turvallisten ihmisten parissa. :) Meillä on niin!

Huutaminen on joskus joissain tilanteissa todella pätevä, nopea ja tehokas konsti saada vihan tunne ulos tai vaikkapa saada joku asia perille. Jos vaikka sattuu kovasti tai jos vaikka lapsi on vaarassa! Siihenhän huutaminen on todella tarpeellinen konsti! VARO, huutaa emo. Se ei ole vaarallista, eikä tuhoisaa, vaikka kuinka niin väitätte ja pelkäätte. Se ei perinteisesti ole tätä meidän suomalaista hissuttelukulttuuria, se tässä varmaan tökkii.

Mä taidan teidän hissuttelijoiden mielestä olla jopa huono _synnyttäjä_ :D Mä nimittäin karjuin yli 30 tuntiseksi venyneen synnytyksen loppusuoralla ihan suoraa huutoa. Siis ponnistaessa. Ja se auttoi! :D

Mielenkiintoista olisi kuulla kommentteja muualla päin maailmaa asuvilta, niistä kulttuureista missä räiskyminen on sosiaalisesti hyväksytympää kuin meillä. Miten teillä? Onko huutaminen yleispätevä merkki pahoinvoinnista perheessä?

Sulle joka postailit alleviivatu kirjoituksen, niin haet ilmeisesti vain hyväksyntää omalle käytöksellesi. Kyse on aikuisen ihmisen huutamisesta, ei lapsen. Vaikka meillä aikuiset ei huudakaan, niin lapset huutavat, kiukuttelevat jne. Mutta ne ovatkin lapsia. Ei vihan tunteita tarvitse vaientaa, mutta pikkuhiljaa voi opetella iän myötä parempia tapoja esittää niitä ja keksiä yhdesäs keinoja vihan purkamiseen.

Huutaminen on joissain tilanteissa ihan ok, esim. kotioloissa. Kotona meidän perheessä saa olla oma itsensä, ei tunteita tarvii kotona hautoa, ei todellakaan. Joskus räiskähtää, sitten rauhoitutaan ja pyydetään anteeksi. Halitaan ja pusitaan. Nauretaan, itketään. Kotona! Ei kaikkialla missä liikutaan! Koti on sitä varten, että saa olla oma itsensä omien turvallisten ihmisten parissa. :) Meillä on niin!

Huutaminen on joskus joissain tilanteissa todella pätevä, nopea ja tehokas konsti saada vihan tunne ulos tai vaikkapa saada joku asia perille. Jos vaikka sattuu kovasti tai jos vaikka lapsi on vaarassa! Siihenhän huutaminen on todella tarpeellinen konsti! VARO, huutaa emo. Se ei ole vaarallista, eikä tuhoisaa, vaikka kuinka niin väitätte ja pelkäätte. Se ei perinteisesti ole tätä meidän suomalaista hissuttelukulttuuria, se tässä varmaan tökkii.

Mä taidan teidän hissuttelijoiden mielestä olla jopa huono _synnyttäjä_ :D Mä nimittäin karjuin yli 30 tuntiseksi venyneen synnytyksen loppusuoralla ihan suoraa huutoa. Siis ponnistaessa. Ja se auttoi! :D

Mielenkiintoista olisi kuulla kommentteja muualla päin maailmaa asuvilta, niistä kulttuureista missä räiskyminen on sosiaalisesti hyväksytympää kuin meillä. Miten teillä? Onko huutaminen yleispätevä merkki pahoinvoinnista perheessä?

tai että vain huutaessaan ihminen olisi aito? Huudatko sä myös kavereillesi, työkavereille, kaupan kassalle, omille lemmikeille, vanhemmillesi? Vai onko se vaan lapsi, jolle karjutaan?

On eri asia huutaa varoitus, kuin huutaa ettei eskari-ikäinen saa vaatteita päälle. Koitappa vähän miettiä ennen kuin rinnastat täysin poikkeavia asioita toisistaan.

Joo, synnytkset oli niin helppoja ettei tarvinnut huutaa sielläkään. Mun ei tarvinnut huutaa edes intissä, sielläkin sai asiat muuten menemään perille. kai tää on auktoriteetti-kysymys: toisilla sitä on ja toisilla ei. Silloin joutuu turvautumaan muihin keinoihin.

ettei ole merkitystä sillä, miten toisia kohtelee. Siihen voi uskoa tai olla uskomatta. Yleensä pärjää ne, joilla on sosiaalista älyä ja kyky itsehillintään. Äideissä tämä ilmeisesti tekee poikkeuksen?

Minusta lapsen komentaminen on ihan vastaava juttu kuin töissä pomona oleminen. Kenellä aikuisella työt sujuvat hyvin ja jouhevasti jos pomo seisoo selän takana naputtamassa että 'tee, tee, tee' ja räyhää vielä päälle kun ei tarpeeksi nopeasti suju. Mitä te itse tekisitte jos pomonne tekisi noin? Entä millainen on se tilanne, jossa ne työt sujuvat hyvin? Ei ne lapset tässä asiassa aikuisista eroa.