En pitäisi kehitysvammaista lasta

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:53"]

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:46"]

Osasin kyllä aavistaa että keskustelu kääntyy negatiiviseksi minua kohtaan, mutta en silti usko että olen ainoa joka ajattelee näin. ap

[/quote]

Wau, oivalsit sentään? Hirveää tuollainen lässytys, että "en ole niin vahva, minusta ei olisi vammaisen äidiksi". Todella epäkunnioittavaa. Kuulut samaan sarjaan niiden kanssa, jotka lapsen kuolemasta kuullessaan voivottelevat "että varmasti tappaisivat itsensä jos noin kävisi". No kiitti vaan, tuohan lohduttaa surevaa... Ja minun lapseni ei ole kuollut, tuttavastani puhun, mutta oksettaa tuollaiset silti.

[/quote]

Luuletko sinä todellakin että minä olen mennyt vammaisen lapsen äidille sanomaan että tappaisin itseni hänen tilanteessaan? Kehtaan puhua tästä vain anonyymisti. Eikö vaikeista asioista saa keskustella jos joku jossain saattaa loukkaantua aiheesta? ap

Normaalisti äiti rakastaa myös kehitysvammaista lasta. Itse ainakin tunnen suurempaa suojelunhalua vammaista lastani kohtaan kuin terveitä. Eikä se vahvuus ole mikään edellytys. Ihan tavallisia vanhempia me vammaisen lapsen vanhemmat ollaan.

Aina on riski syntyä vammaisena. Aina on riski myös vammautua. Se on elämää.

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:54"]

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:49"]

Älä murehdi turhaan, jos lapsi on vammainen annat huostaan. Mahdollisuus terveeseen lapseen on paljon suurempi. Jos tunnet paljon vammaisia ympärilläsi, on luonnollista, että se lisää pelkoa. Saat luultavimmin kuitenkin terveen lapsen. ja ellet, annat pois ja yrität uudestaan. Lisäksi on mahdollista ettei lapsi ole hirveän vammainen ja kiinnyt lapseen ja elämäsi on siinä vaiheessa sellaisella mallilla, että haluatkin pitää lapset, esim. apujärjestelyjen turvin (tukiperheet jne.)

Pelkoon ei ole aihetta, nauti vauvahaavesitasi!

[/quote]

Niin, en usko että antaisin lapseni pois pienimmästä ongelmasta, eihän kukaan ole täydellinen. Vaikea autismi tai muu kehitysvamma on varmasti todella epätodennäköinen. Ehkä mun kannattaisi kaiken varalta opiskella, millaista elämä olisi lievästi kehitysvammaisen lapsen kanssa, eikä lietsoa pelkoani? Luulen että tämä pelkoni on ylimitoitettu ja liittyy lähinnä siihen, etten usko ITSE pärjääväni... Ehkä pitäisi kehittää itseäni, mutta miten? Tuli niin hirveä olo siitä, että pitäisi olla hankkimatta lasta ollenkaan tällaisen pelon takia, että pakko tälle jotain on tehdä.

ap

[/quote]

Varmaan on parempi olla "hankkimatta" sitä lasta. Lainausmerkit siksi, että lasta ei kyllä noin vaan hankita, menet jo metsään siinäkin... minä olen huolissai enemmän siitä, millainen äiti sillä lapsella olisi! Saisikohan sen vaihtaa...

Hienoa huomata että täällä on paljon äitejä jotka asian ymmärtää. itse olin muuten aiemmin samanlainen kuin ap ja en vammaista lasta halunnut, niinpä vain sain. Lapsi oli tosiaan 2v. kun vamma epäily tuli ja se mursi meidän elämän. Ajattelin vain itseäni ja omaa jaksamista. 

Äiteys on vaan niin sisäsyntyistä ettei emo lapsiaan hylkää, kun tilanne on todelinen. Nyt poika jo teini ja opettanut on minulle paljon. Puhutaan rakkaudesta sanoo poika ja siitä kuinka me rakastetaan toisiamme. Poika alkoi puhumaan vasta 7 vuotiaana ja todellakiin luultiin ettei puhu koskaan. 8

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:55"][quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:53"]

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:46"]Osasin kyllä aavistaa että keskustelu kääntyy negatiiviseksi minua kohtaan, mutta en silti usko että olen ainoa joka ajattelee näin. ap

[/quote]

Jos itse loukkaantuisit vakavasti kolarissa tai saisit aivotulehduksen tavallisen infektion jälkitautina ja vammautuisit, olisiko ok että miehesi ja vanhempasi hylkäsivät sinut? Koska se olisi heille liian rankkaa?

[/quote]

Olisi ok, sillä minä olen se joka vammautui, eivät he. He eivät ole minun, aikuisen ihmisen, elämästä tai hyvinvoinnista vastuussa oman hyvinvointinsa ja elämänsä kustannuksella. ap

[/quote]

Ap, oikeasti olisit sujut jos läheisesi jättäisivät sut laitokseen ja hylkäisivät henkisesti? Et haluaisi nähdä heitä enää?

Musta alkaa tuntua että sun ajattelussasi ja itseetunnossasi on jotain erikoista laajemmin. Koetko itse olevasi rakkauden ja huolenpiron arvoinen? Pystytkö muodostamaan normaaleja kiintymyssuhteita?

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:50"]

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:47"]

Aivan turhaa sun on tuollaisia miettiä. Kun oma lapsi on sylissä et halua siitä lopua mitenkän. Valitettavasti sitä tunnetta ei opita lukemalla tai tilastoista vaan siihen vain kasvaa. Ja mitä tulee erityislapsiin, niin siihenkin elämään kasvaa mukan ja siitä nauttii ja lasta rakastaa. Tämä on taas näien täydellisten itseää toteuttavia mujien ajatusmaailmaa, aivan ku itse vois päättää raskautuvansa viiden vuoden päästä ja aivan kuin sä oikeasti oisit synnyttämässä lapsen adoptioon, hah hah. Parempi et keskustelet lasten teosta sitten kun olet kypsempi noin niinku ihmisenäkin.

[/quote]

Eikö mun kannattaisi keskustella näistä asioista nyt ja kypsyä sen 5v aikana, sen sijaan että vain odottelen jotain ihmeellistä valaistumista? Tiedän että olen naivi asian suhteen, mutta haluan oppia. Jos saan lisää tietoa tästä asiasta, ehkä mielipiteeni ei ole niin jyrkkä myöhemmin. Tiedän toki sen ettei lasta noin vain tilata, en edes tiedä voinko saada lasta, mutta haluan kyllä suunnitella asian niin perinpohjin kuin se vain on mahdollista. Tiedän että siinä tilanteessa kaikki on joka tapauksessa uutta ja vaikeaa, mutta onko oikeasti mielestäsi tyhmää pohtia näitä asioita etukäteen?

ap

[/quote]

Voit tietysti pohtia ja ihan hyvä se on. Mutta et voi suunnitella oikeastaan mitään. Kuten sanoit, ei se lapsi tule tilauksesta. Ehkä se ei tule viiden vuoden päästä kuten suunnittelet, ehkä se tulee vasta 10 vuoden päästä. Et voi tietää miten raskaus sujuu, aina on aluksi keskenmenon riski. Sen jälkeen on ennenaikaisen synnytyksen riski. Myös itse synnytys voi vammauttaa lapsen jos siinä menee jokin asia pieleen. Voihan sitä siis jossitella jokaista hetkeä lapsen saannista ja niitä asioita voi miettiä mutta ei niille konkreettisesti voi oikeastaan mitään tehdä. Joudut vain kestämään sen epävarmuuden. 

Eikä se epävarmuus lopu ikinä. Kun lapsi on syntynyt voi aina tapahtua joku onnettomuus joka vammauttaa lapsen ihan minkä ikäisenä tahansa. Kaikkea ei elämässä voi suunnitella ja siksi en itse liiaksi alkaisi miettimään näitä asioita koska muutenhan sitä ei ikinä lapsia uskalla saada.

Voi se lapsikin vammautua kolarissa. Kyllä sellaisia tapauksia on todellisuudessa, luultavasti joka vuosi käy joku tapaus. No onhan esimerkkinä se yksi tapaus, jossa vanhemmat eivät jaksaneet, mutta onko syy se, ei voi tietää. 

Entä jos se vammautuu sit syntymän jälkeen?

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 15:01"]

Hienoa huomata että täällä on paljon äitejä jotka asian ymmärtää. itse olin muuten aiemmin samanlainen kuin ap ja en vammaista lasta halunnut, niinpä vain sain. Lapsi oli tosiaan 2v. kun vamma epäily tuli ja se mursi meidän elämän. Ajattelin vain itseäni ja omaa jaksamista. 

Äiteys on vaan niin sisäsyntyistä ettei emo lapsiaan hylkää, kun tilanne on todelinen. Nyt poika jo teini ja opettanut on minulle paljon. Puhutaan rakkaudesta sanoo poika ja siitä kuinka me rakastetaan toisiamme. Poika alkoi puhumaan vasta 7 vuotiaana ja todellakiin luultiin ettei puhu koskaan. 8

[/quote]

Kiitos, tällaisia vastauksia toivoisin enemmänkin. Miten pärjäsit alussa, mistä sait tukea? Saako kysyä mikä vamma pojallasi on? Oletko koskaan katunut tai toivonut että asiat olisivat toisin? Pystytkö käymään töissä, opiskelemaan, elämään omaa elämää? ap

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 15:03"]

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:55"][quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:53"]

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:46"]Osasin kyllä aavistaa että keskustelu kääntyy negatiiviseksi minua kohtaan, mutta en silti usko että olen ainoa joka ajattelee näin. ap

[/quote]

Jos itse loukkaantuisit vakavasti kolarissa tai saisit aivotulehduksen tavallisen infektion jälkitautina ja vammautuisit, olisiko ok että miehesi ja vanhempasi hylkäsivät sinut? Koska se olisi heille liian rankkaa?

[/quote]

Olisi ok, sillä minä olen se joka vammautui, eivät he. He eivät ole minun, aikuisen ihmisen, elämästä tai hyvinvoinnista vastuussa oman hyvinvointinsa ja elämänsä kustannuksella. ap

[/quote]

Ap, oikeasti olisit sujut jos läheisesi jättäisivät sut laitokseen ja hylkäisivät henkisesti? Et haluaisi nähdä heitä enää?

Musta alkaa tuntua että sun ajattelussasi ja itseetunnossasi on jotain erikoista laajemmin. Koetko itse olevasi rakkauden ja huolenpiron arvoinen? Pystytkö muodostamaan normaaleja kiintymyssuhteita?

[/quote]

Mun ajattelussa, itsetunnossa ja kiintymyssuhteissa on kyllä ongelmia, olen ollut pitkään masentunut ja ongelmainen. Nyt olen kuitenkin saanut itseäni kasaan, elämälläni on suunta eikä kaikki ole pelkkää mustaa aukkoa. En ajatellut aiemmin lasten hankkimista (sanokaa nyt joku parempi termi tälle, tiedän ettei tuo ole sopiva), mutta nyt kun tunnelin päässä on valo uskon että olisin siihen kykenevä joskus. Tällaiset asiat vaan pelottavat suhteettoman paljon. Luulen että olisi hyvä käydä näitä asioita läpi terapiassa useamman vuoden ajan.

Haluaisin toki että minusta pidettäisiin huolta, mutta ymmärtäisin täysin jos läheiseni eivät vain siihen pystyisi. En oleta että heidän elämänsä täytyisi pysähtyä vuokseni.

ap

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 15:04"]

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:50"]

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:47"]

Aivan turhaa sun on tuollaisia miettiä. Kun oma lapsi on sylissä et halua siitä lopua mitenkän. Valitettavasti sitä tunnetta ei opita lukemalla tai tilastoista vaan siihen vain kasvaa. Ja mitä tulee erityislapsiin, niin siihenkin elämään kasvaa mukan ja siitä nauttii ja lasta rakastaa. Tämä on taas näien täydellisten itseää toteuttavia mujien ajatusmaailmaa, aivan ku itse vois päättää raskautuvansa viiden vuoden päästä ja aivan kuin sä oikeasti oisit synnyttämässä lapsen adoptioon, hah hah. Parempi et keskustelet lasten teosta sitten kun olet kypsempi noin niinku ihmisenäkin.

[/quote]

Eikö mun kannattaisi keskustella näistä asioista nyt ja kypsyä sen 5v aikana, sen sijaan että vain odottelen jotain ihmeellistä valaistumista? Tiedän että olen naivi asian suhteen, mutta haluan oppia. Jos saan lisää tietoa tästä asiasta, ehkä mielipiteeni ei ole niin jyrkkä myöhemmin. Tiedän toki sen ettei lasta noin vain tilata, en edes tiedä voinko saada lasta, mutta haluan kyllä suunnitella asian niin perinpohjin kuin se vain on mahdollista. Tiedän että siinä tilanteessa kaikki on joka tapauksessa uutta ja vaikeaa, mutta onko oikeasti mielestäsi tyhmää pohtia näitä asioita etukäteen?

ap

[/quote]

Voit tietysti pohtia ja ihan hyvä se on. Mutta et voi suunnitella oikeastaan mitään. Kuten sanoit, ei se lapsi tule tilauksesta. Ehkä se ei tule viiden vuoden päästä kuten suunnittelet, ehkä se tulee vasta 10 vuoden päästä. Et voi tietää miten raskaus sujuu, aina on aluksi keskenmenon riski. Sen jälkeen on ennenaikaisen synnytyksen riski. Myös itse synnytys voi vammauttaa lapsen jos siinä menee jokin asia pieleen. Voihan sitä siis jossitella jokaista hetkeä lapsen saannista ja niitä asioita voi miettiä mutta ei niille konkreettisesti voi oikeastaan mitään tehdä. Joudut vain kestämään sen epävarmuuden. 

Eikä se epävarmuus lopu ikinä. Kun lapsi on syntynyt voi aina tapahtua joku onnettomuus joka vammauttaa lapsen ihan minkä ikäisenä tahansa. Kaikkea ei elämässä voi suunnitella ja siksi en itse liiaksi alkaisi miettimään näitä asioita koska muutenhan sitä ei ikinä lapsia uskalla saada.

[/quote]

Totta, tuo vammaisuus ei todellakaan ole ainoa asia mistä pitäisi huolestua, voihan sitä sattua vaikka mitä eikä elämää voi suunnitella etukäteen... Parhaassa tapauksessa tämä hysteerisyyteni aiheuttama stressi aiheuttaisi itsessään jotain ongelmia lapseen. Pitäisi opetella luottamaan vain siihen että kyllä jaksan, apua saa, asun sellaisessa maassa jossa ns. oikeita vaikeuksia ei ole. En kai tervettäkään lasta voisi tilata sillä oletuksella että annetaan sitten pois kun äidillä on rankkaa... Haluan päästä tällaisista ennakkoluuloista ja peloista eroon, siihen tällainen anonyymi keskustelu olisi varmaan paras paikka, kun ihmiset suhtautuvat tällaiseen asiaan niin hyökkäävästi. ap

Ehkä sun ei kannata sittenkään hankkia lapsia.

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 15:25"]

Ehkä sun ei kannata sittenkään hankkia lapsia.

[/quote]

Niin ehkä ei, koska en ole kaikin puolin täydellinen ihminen toisin kuin av-mammat. ap

Onhan olemassa alkuraskaudessa seulonnat, en sitten osaa sanoa miten paikkansa pitäviä ovat.
Valtaosa lapsista syntyy terveinä, joten huolehtiminen on, no, epätodennäköistä.

Itse olen kanssasi samaa mieltä. Olisi raastavinta ikinä tehdä aborttia (odotan nyt toista lasta), mutta pelkäisin kyllä omien voimavarojen olevan riittämättömät siihen. Pelko varsinkin siitä, että jos päättäisi pitää lapsen, mutta olisi myöhemmin luovuttava lapsesta kun omat voimat eivät enää riittäisi.

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:20"]

Lapsen hankinta olisi suunnitelmissa n. 5 vuoden kuluttua, mutta nyt on alkanut pelottaa että mitä teen jos lapsi on kehitysvammainen. Tiedän ettei minulla olisi siihen vaadittavia voimia, olen seurannut lähipiirissä olevien autistien ja Downin syndroomaisten lasten arkea, enkä vaan todellakaan kykenisi sellaiseen. "Normaalin" lapsen kasvatus jännittää jo paljon, ja opettelen nyt jo siihen tarvittavia taitoja. Mitä tapahtuu, jos annan lapsen vain adoptioon synnytyksen jälkeen? Olettaen siis ettei abortti ole enää vaihtoehto.

Tiedän että kuulostan julmalta, mutta luultavasti tekisin itsemurhan mieluummin kuin viettäisin loppuelämäni kehitysvammaisten omahoitajana. Kannattaakohan sitten hylätä lapsihaaveet kokonaan...

[/quote]  Jätän muut lukematta ja vastaan antamatta niiden vaikuttaa. Jokainen ottaa sen riskin, että lapsi ei ole terve. Edes mitkään testit eivät takaa tervettä lasta.

Se, miten asiaan suhtaudut, kannattaa tehdä selväksi itsellesi. Esim. autismi ilmenee vasta myöhemmin, joten et voi antaa suoraan synnytyssairaalasta adoptioon. Mutta voit myöhemmin antaa lapsesi sijoitukseen, jos ilmenee epätoivottuja ominaisuuksia. Voit myös luovuttaa adoptioon myöhemmin.

Itseään tuskin kannattaa tappaa kehitysvammaisen lapsen takia. Vammaiselle lapselle löytyy kyllä paikka, missä elää. Heille löytyy sijaiskoteja siinä, missä terveillekin. Ihanaa olisi, jos löytyisi ihminen, joka rakastaa häntä. Mutta jos ei löydy, niin rahalla löytyy perhekoti.

Joten ratkaisuja aina löytyy. Synnyttämäänsä lasta ei tarvitse pitää.

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:20"]

En pitäisi kehitysvammaista lasta

[/quote]

Ihan oikein. Järjen köyhyyttähän se olisi, jos sellaisen pitäisi. Lain tulisi määrätä tässä asiassa. Jos tiedossa, että lapsi syntyy vammaisena, pakkoabortti.

Man

Te jotka sanotte, että kyllä äidinvaisto sitten herää... Ei tuollaiseen varmaan kannata luottaa. Jos äidinvaisto olisi pettämätön, ei olisi ongelmaisia lapsia ollenkaan. En usko että maalaisjärkeen ja vaistoihin kannattaa luottaa ensisijaisena menetelmänä sen sijaan että oikeasti opiskelisi ja ottaisi asioista selvää etukäteen. Ei kannata luottaa siihen että "kyllä maailma kannattelee". Kyllä Suomessa elossa pysyy, mutta onko elossa pysyminen tarpeeksi mielekkääseen elämään?

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:52"]

Normaalisti äiti ei hylkää lastansa, kun sille sanotaan että lapsellasi epäillään kehitysvammaa. En minkään vammaista lasta halunnut mutta niinpä vaan tuli ja tuo lapsi on mulle erittäin rakas. Vaikeaa oli kun lapsi oli pieni ja oli kuule vain pakko jaksaa.

Kaikkein nolointa on jos lapsi huostaanotetaan koska se kertoo sulle että olet huono äiti. Yleensä vammaiset annetaan pois jos hoito ei vain onnistu tai on ylikuormittava. Mulle th sanoi aikanaan ettei tiedä ketään joka olisi hylännyt vammaisen lapsensa. Eli huono äiti kyllä olisit ja sellaisena sua pidettäisiin. Jaksatko sitten elää sen ajatuksen kanssa? 8

[/quote]  Minä tiedän monta. Olen hoitanut montaa kehitysvammaista, jotka on annettu pois synnytyssalista ja eivät ole äitiänsä koskaan nähneet. Ennen nämä lapset siirrettiin vauvana lastenlinnaan ja sitä kautta erityishuoltopiirien huomaan. Ja tästä ei edes kovin kauaa ole,

Minä ajattelen kuten ap. En pitäisi vammaista lasta.

Mutta mutta... Kun sitä ei voi tietää mitä tapahtuu myöhemmin. Lapsen kun hankkii sitoutuu kaikkeen. Enkä ole nimenomaan siihen valmis. Ylipäätään en tiedä haluanko lapsia. Se vastuu on niin suuri ja olet kiinni aivan terveessäkin lapsessa. Vaikka rakastaisit niin helppoa se ei ole. Vanhemmuus vaatii voimia.

Siispä ap, miksi oikein haluat lapsia? Olen varma että selviäisit kyllä koska ihmisiltä tosiaan löytyy yllättäviäkin voimavaroja kun niitä tarvitaan, mutta et vaikuta sellaiselta että lapset olisi se suurin unelmasi, haluat olla vapaa ja vastuuton. Miksi siis hankit niitä? Siksi kun muutkin? En sano että olet huono äiti, mietin vain miksi.

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:55"]

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:53"]

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 14:46"]Osasin kyllä aavistaa että keskustelu kääntyy negatiiviseksi minua kohtaan, mutta en silti usko että olen ainoa joka ajattelee näin. ap

[/quote]

Jos itse loukkaantuisit vakavasti kolarissa tai saisit aivotulehduksen tavallisen infektion jälkitautina ja vammautuisit, olisiko ok että miehesi ja vanhempasi hylkäsivät sinut? Koska se olisi heille liian rankkaa?

[/quote]

Olisi ok, sillä minä olen se joka vammautui, eivät he. He eivät ole minun, aikuisen ihmisen, elämästä tai hyvinvoinnista vastuussa oman hyvinvointinsa ja elämänsä kustannuksella. ap

[/quote]

Tuo on aika kylmä ja laskelmoiva näkökulma. Että joku, sinun läheisesi, vaan jatkaisi lomilla käymistä ja elämästä nauttimista, kun sinä makaat vihanneksena sairaalassa? Vain suomalainen ihminen pystyy tuollaiseen, hylkäämään läheisen laitokseen. Ei onnistuisi maailmalla yleisesti.