Huonoja pysykiatri/psykologi kokemuksia?

N6 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt 3 vuotisen kelaterapian masennuksen vuoksi. Terapeutti edustaa kognitiivista suuntausta, mutta mielestäni tämä ei ilmene mitenkään. Jutelee kuten normaalikeskusteluissa tehdään. Kertoo väliin omia kokemuksiin tai antaa jotain käytännön ehdotuksia jostakin käytännön asiasta. Olisin kaivannut apua siihen mitkä ajatukset tai uskomukset ylläpitävät masennustani. Koskaan ei ole kysynyt palautetta terapiasta. Palautteen kysyminen ei taida kuulua käytäntöihin?

Ei varmaan kuulukaan.

Mutta miksi ei? Eikö terapeutteja kiinnosta kuulla mitä asiakas toivoo ja odottaa ja miten hän kokee terapian edistymisen? Lähes kaikkissa muissa palveluissa ollaan kiinnostuneita asiakaspalautteesta.

Itsestään jaaritteleva keski-iän kriisistä kärsivä ukkeli, joka ei muistanut mitään, mitä olin aiemmilla kerroilla puhunut. Terapialla ei ollut mitään suuntaa, hän vain kyseli kerrasta toiseen, mitä unia olen nähnyt. Vaihdoin terapeuttia ja ukkeli hiiltyi siitä pahemman kerran. Yritti vaatia johonkin (maksulliseen tietenkin) lopetuskeskusteluihin, en mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Terautti ei halunnut antaa Kela palautetta mulle luettavaksi. Keksi vaikka mitä tekosyitä. Lopulta sain sen kyllä Kelasta kokopäivän jonottamisen jälkeen (toimeentulotuki ruuhkat).

Kävin depressiohoitajalla aika pitkään ja mielestäni asiakassuhde oli toimiva, asiallinen ja hyvässä hengessä etenevä. Usein puhuimme niitä näitä ja hoitajakin kertoili jotakin arkisia tapahtumia elämästään. Jouduin kiikuttamaan Kelaa varten ihan kädessä vietynä käyntihistorian ja hoitajan kommentit. Pahoitin vähän mieltäni koska koko paperi oli aika negatiivispainotteinen. Tuntui etten 'tunne' hoitajaani ollenkaan. En siis odottanut mitään kehuja tai sellaista mutta tuli lähinnä tunne että ulkokuorensa takana hoitaja lähes vihasi minua. Vaikea selittää mutta yllätyin niistä kirjoituksista kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Työterveyspsykologi vaikutti siltä että nukahtaa. Oikeasti, silmät meinasivat mennä kiinni, pää pilkki. Taisin olla päivän viimeinen asiakas, kello lähenteli neljää. Piti olla tunnin aika, mutta 45 minuutin kohdalla alkoi pistää hommaa pakettiin, ja kysellä haluaisinko uutta aikaa. Kävin psykologilla työpaikan sisäisten ongelmien kärjistyttyä kriisiksi. Kollegani oli käynyt samalla psykologilla saman päivän aamuna, ja oli kuulemma ollut jo tuolloin poissaolevan oloinen. En siis mennyt toiste.

Mä olisin varmasti kysynyt, että anteeksi voitko jotenkin huonosti? Oletko kipeä? Halatko lopettaa tältä päivältä ja sovitaan toinen aika?

Kuivahko naisihminen ei kysynyt kertaakaan oireistani, pulmistani tai miten itse koin asiat. Kysyi ensin ”onko kavereita”, mihin kerroin omaavani varsin laajan sosiaalisen piirin, ja että läheisiäkin ystäviä löytyy muutama. Silti koko käynnin juttelimme kaverittomuudestani (?) ja miten uusia ystäviä voisi saada? Olin siis hakenut apua masennukseen, painajaisiin ja dissosiaatioon - myöhemmin mukava psykiatri antoi traumadiagnoosin. Tuntui siltä, että tuolla psykologilla oli väärät tiedot auki tai että tämä vain mekaanisesti kävi jotakin listaa läpi, eikä ollenkaan halunnut tietää mitä itse pidin tärkeänä.

Mietin vain että ei hemmetti, sitten kun minusta tulee psykologi varmasti kuuntelen asiakastani ja olen kiinnostunut tämän elämästä ja ajatuksista. Vuosia myöhemmin toivon tuon oman kokemukseni tehneen minusta paremman psykologin :D

Hienosti rahasi kyllä mua ainakin vituttais tuollaisen käynnin jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Kävin kerran lukioaikana jossain koulupsykologilla, ja se oli paljon kiinnostuneempi kaikkien mun sukulaisten asioista ku mun. Etenkin meidän äitin tilannetta se olis halunnu analysoida, mutta enhän mä voi kertoa, miltä meidän äidistä mikäkin tuntuu. Mun tunteet ei kiinnostanu sitä yhtään. Kerran kerroin jostain omista tekemisistäni, että olin ollu bileissä ja se keskeytti ja kysyin "Siis onko ne sellaisia ihan hurjia bileitä, että pojat ja tytöt tanssii yhdessä?"

Se suorastaan nauratti. itse olin kiltti teini, mutta eiköhän tossakin iässä jo moni tehny paljon muutaki ku tanssi. Miten koulupsykologi on voinu välttyä tietämästä?

Nyt aikuisena kävin työpsykologilla eron jälkeen, ja se hiillosti mua koko tapaamisen siitä, että mulla pitäis olla joku harrastus, vaikka en mä sinne sen takia menny. Yritin kuitenkin sen mieliksi mainita, että voisin mennä vaikka kielikurssille. Sen mielestä mun olis pitäny aloittaa lentopallo, liittyä Lions Clubiin ja muuttaa Keravalle (mihin mulla ei oo siis MITÄÄN suhdetta, ikinä käynykään). Kun en innostunu, se pisti kädet puuskaan ja sanoi "Mä nään että sulla on nyt niin huono asenne, että mä en osaa sanoa mitään". Jep.

Ihana konsti!

Haluatako saada ihmisen tuntemaan itsensä huonoksi?

Ala luettelemaan ja heittelemään hänelle satunnaisia juttuja suoritettavaksi. Keksi kaikkea mitä et itsekään missään nimessä haluaisi tai viitsisi tehdä; aloitapas kuule postimerkkien keräily!

Ai ei kiinnosta, no sitten aloita potkunyrkkeily! Ai ei sekään! Rupea kuulantyöntäjäksi! No jo nyt on!

No alat sitten sieniä kerämään/shakkia pelaamaan/maratoonia varten treenaamaan!

Hei sulla on kyllä asenne ongelma, tekosyitä keksimään olet kyllä hyvä.

Eli olet laiska ja aloitekyvytön.

Tosi ärsyttävää. Kun ei ole ensinnäkään edes kysynyt apua mieleisen harrastuksen keksimiseen.

Noita luettelija, ehdottelija "minä päätän ja ehdotan sulle ja sinä valitsen minun vaihtoehdoistani sitten" ihmisiä on liikaa.

He yleensä haluavat päättää toisen puolesta jonkun ison elämän valinnan; ammatin, parisuhteen tai koulutuksen. AAAARRRRGGHHHH!!!!!!

No minua vituttaa tällä hetkellä se, että terapiaa varten psykiatri kirjoitti täysin laaduttoman B-lausunnon, joka kuitenkin maksoi. En tiedä, mahtaako edes mennä läpi. Lausunto on vain copy-pasteja epikriiseistä, joissa taas virheitä. Lisäksi lausunnossa esim. vuoden takaisia asioita (harrastukset, opiskelukuviot), jotka eivät päde enää, mutta silti ei ole kirjoitettu, että tiedot vuodelta se ja se. Lausunnossa on paljon yleistä lässytystä taustasta, jossa ei ole mitään erikoista. Ongelma jää epäselväksi. Kaiken kruunaa lukuisat kirjoitusvirheet ja huonot lauserakenteet. Ihmettelen välillä, millaisia ihmisiä voi valmistua lääkäriksi ja sen jälkeen psykiatriksi. 

Mukava kirjoittaa Kelalle hakemus, johon saa pistää lukemattomia korjauksia. Toisaalta siitä varmaan saa sopivasti tärähtäneen kuvan, että sikäli tietysti hyvä. 

Kun näitä lukee niin tulee mieleen, että auttaako oikeasti kukaan psykologi/psyk.sh asiakasta. Itse en ole myöskään saanut mitään selkeää vastausta tai ahaa-elämystä.

Kävin nuorisopsykiatrisella joitain vuosia harvakseltaan. Elämäni meni solmuun kunnolla kun muutin poikaystäväni kanssa yhteen ja poikaystäväni paljastui väkivaltaiseksi.

Pian huomasin myös olevani raskaana ja pelko oman ja syntymättömän lapseni hengen puolesta oli kova. Minulla ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä, mutta keräsin itseni ja päätin kertoa kaiken nuorisopsykitrisella heti kun seuraava aika olisi, toiveena, että sieltä osattaisiin neuvoa ja ohjata miten ja minne pääsisin turvaan ja eroon poikaystävästäni.

Kun aika tuli, keräilin itseäni ja harjoittelin päässäni miten ottaa asiat puheeksi. Kun pääsin odottelun jälkeen psykologille istuin tuolissa itkua pidättelen enkä saanut sanaa suustani. Lohdutuksekseni psykologi avasi keskustelun osoittamalla mustelmilla olevaa naamaani ja kysymällä onko poikaystäväni väkivaltainen. Sain nyökättyä ja yritin avata suuni, jotta voisin kertoa kaikesta muustakin kuten raskaudesta, josta en ollut pysynyt kertomaan kenellekkään.

Ennen kun sain sanaa suustani psykologi ehti sanomaan "Mielestäni olemme edistyneet hienosti, eikä tarvetta käynneille ole jatkossa. Vai mitä mieltä itse olet?"

En osannut yhtään odottaa sellaista lausetta, joten järkyttyneenä nyökkäsin ja poistuin vastaanotolta- hakattuna ja viimeisilläni raskaana, alle 15minuutin päästä, vaikka normaalisti aikaa oli vastaanotolla 45min.

Myöhemmin ymmärsin, että minut luultavasti haluttiin pois siksi, että olin juuri täyttämässä 18vuotta, enkä enää kuuluisi nuortenpsykiatrian puolelle.

Kannattaa hakeutua psykiatrin vastaanotolle julkista reittiä. Itse olin ilmeisesti turhan kauan psyk.polin asiakkaana, kun mut lopulta "pakotettiin" hakeutumaan Kelan tukemaan psykoterapiaan. Kävin yhdellä psykoterapeutilla tutustumiskäynnillä ja voin sanoa, että se oli kamala kokemus. Todella jäätävä nainen tämä terapeutti. Silloin päätin, etten enää hakeudu mihinkään Kelan terapioihin ja jos en saa jäädä julkisen puolen asiakkaaksi, sinnittelen itsekseni, kunnes taas romahdan ja saan lähetteen julkiselle. Siellä ollut lähes poikkeuksetta mukavat ja empaattiset työntekijät psykologeista psykiatriin. Ei vaan kuulemma ole resursseja hoitaa kuin puoli vuotta yhtä asiakasta. Tän lisäksi jouduin käydä läpi jonkun hihhuli-terapian, missä opeteltiin hengittämään. Joo auttoi aivan helkutisti :D Mutta itse koen hyötyneeni eniten näistä keskustelutuokioista psykologien kanssa (julkisella).

Kävin teininä syömishäiriöklinikalla. Siellä asioitani hoiti vanha täti, joka tarinoi joka tapaamisen ajan itsestään, nuoruudestaan ja vanhoista heiloistaan. Jos sanoin vaikka, että minulla on stressiä koulussa, alkoi koko käynnin mittainen tarinointi hänen omista opiskelutaktiikoistaan ja koulumuistoistaan. Myöhemmin sain itselleni sopivan psykoterapeutin. Koen olevani onnekas, koska hän on auttanut valtavasti.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut vuosia avohoidon puolella ja psykiatristen sairaanhoitajien kanssa olen tullut aina asiallisesti toimeen. Psykiatrit ovat olleet aina aika persoonia ja vaihtelevasti olen tullut toimeen. Yksi nainen ja loput miehiä. Rehellisesti sanoen psykiatrinaisen kanssa pystyi asiallisesti keskustelemaan vaikka hän oli pelottavan ja äkäisen näköinen niin osottautui hyvin asialliseksi mutta näiden miesten kanssa en ole tullut toimeen ollenkaan. Toista jopa vaihdettiin kun mielestäni psykiatri sanoi jotakin asiatonta ja vedin herneen nenään vaikken yleensä helposti suutu tms. Jälkimmäinen mies alkoi tentata kuin poliisikuulustelussa äkkinäisillä kysymyksillä kaikkia elämäni huonoja asioita jota ihmettelin kovasti. Sillekin varmasti oli tarkoituksensa mutta tunne oli kuin poliisikuulustelussa jossain tv-sarjassa tai elokuvassa. Vain lampulla osoittelu puuttui kasvoihin.

Minullakin oli tismalleen sama kokemus! Siis ajattelin siinä luotikuulustelussa joka oli hyvin tylyllä ja halveksivalla äänensävyllä tiuskittu sessio, että vain se ylikirkas lamppu puuttuu.

Kokemus oli todella musertava, koska olin hyvin huonossa kunnossa ja itsetuhoinen vereslihalla oleva maassa makaava poloinen.

Tulin sovittuna ajankohtana odottamaan sinne terveyskeskukseen. Psykiatrinen sh ja se psykiatri kävelivät ohitseni ja naureskelivat keskenään jollekin jutulle. Tai se psy. sh. nauroi ihailevasti sille psykiatrille kuin olisi ollut tämän joku puudeli.

Kuluin 45 minuuttia, ja sitten kolme varttia myöhässä sain tulla huoneeseen sisään. Huone oli aika iso joku 20 neliötä ja siellä toisessä päässä huonetta oli lähellä nurkkaa surkea puinen pulpetin tuoli. Ammatti-ihmiset sitten istuivat työpöydän takana kahdestaan ja asetelma tuntui jotenkin tosi nöyryyttävältä ja järkyttävältäkin. Tuli heti olo että olen rikollinen, vaarallinen, tautinen, jotain tosi pahaa tehnyt.

Sitten alkoikin se tiuskiminen ja kysymysten ampuminen kasvoihini. Menin jonkinlaiseen shokkiin.

Minulle on tehty paljon pahaa ja en todellakaan ole mikään vaarallinen ja ansaitse mitään rangaistusta. Etenkään henkilöiltä joille maksetaan hyvät rahat heikommassa asemassa olevien AUTTAMISESTA.

Teki mieli tuon istunnon jälkeen murentua maahaan ja kuolla pois.

Jouduin myöhemmin vielä toisen kerran tuon psykiatrin vastaanotolle ja tällä kertaa hän oli yksin, ilman hovineitoaan. Olin valvonut monta yötä ja olin hyvin itkuinen ja huonossa kunnossa. Tällä kertaa psykiatri oli vieläkin hirveämpi minua kohtaan ja haukkui minut itkemisestä.

Olin niin huonossa kunnossa henkisesti, etten älynnyt tehdä valitusta hänestä. Kaikki energiani meni hengissä selviämiseen ja muiden paperiasioiden ja byrokratian hoitoon. Yksin ilman mitään apua.

Nyt on jo myöhäistä tehdä valitusta tuosta ihmisestä, joka mielestäni on yksimaailman raukkamaisimmista ihmisistä joita olen koskaan tavannut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut vuosia avohoidon puolella ja psykiatristen sairaanhoitajien kanssa olen tullut aina asiallisesti toimeen. Psykiatrit ovat olleet aina aika persoonia ja vaihtelevasti olen tullut toimeen. Yksi nainen ja loput miehiä. Rehellisesti sanoen psykiatrinaisen kanssa pystyi asiallisesti keskustelemaan vaikka hän oli pelottavan ja äkäisen näköinen niin osottautui hyvin asialliseksi mutta näiden miesten kanssa en ole tullut toimeen ollenkaan. Toista jopa vaihdettiin kun mielestäni psykiatri sanoi jotakin asiatonta ja vedin herneen nenään vaikken yleensä helposti suutu tms. Jälkimmäinen mies alkoi tentata kuin poliisikuulustelussa äkkinäisillä kysymyksillä kaikkia elämäni huonoja asioita jota ihmettelin kovasti. Sillekin varmasti oli tarkoituksensa mutta tunne oli kuin poliisikuulustelussa jossain tv-sarjassa tai elokuvassa. Vain lampulla osoittelu puuttui kasvoihin.

Minullakin oli tismalleen sama kokemus! Siis ajattelin siinä luotikuulustelussa joka oli hyvin tylyllä ja halveksivalla äänensävyllä tiuskittu sessio, että vain se ylikirkas lamppu puuttuu.

Kokemus oli todella musertava, koska olin hyvin huonossa kunnossa ja itsetuhoinen vereslihalla oleva maassa makaava poloinen.

Tulin sovittuna ajankohtana odottamaan sinne terveyskeskukseen. Psykiatrinen sh ja se psykiatri kävelivät ohitseni ja naureskelivat keskenään jollekin jutulle. Tai se psy. sh. nauroi ihailevasti sille psykiatrille kuin olisi ollut tämän joku puudeli.

Kuluin 45 minuuttia, ja sitten kolme varttia myöhässä sain tulla huoneeseen sisään. Huone oli aika iso joku 20 neliötä ja siellä toisessä päässä huonetta oli lähellä nurkkaa surkea puinen pulpetin tuoli. Ammatti-ihmiset sitten istuivat työpöydän takana kahdestaan ja asetelma tuntui jotenkin tosi nöyryyttävältä ja järkyttävältäkin. Tuli heti olo että olen rikollinen, vaarallinen, tautinen, jotain tosi pahaa tehnyt.

Sitten alkoikin se tiuskiminen ja kysymysten ampuminen kasvoihini. Menin jonkinlaiseen shokkiin.

Minulle on tehty paljon pahaa ja en todellakaan ole mikään vaarallinen ja ansaitse mitään rangaistusta. Etenkään henkilöiltä joille maksetaan hyvät rahat heikommassa asemassa olevien AUTTAMISESTA.

Teki mieli tuon istunnon jälkeen murentua maahaan ja kuolla pois.

Jouduin myöhemmin vielä toisen kerran tuon psykiatrin vastaanotolle ja tällä kertaa hän oli yksin, ilman hovineitoaan. Olin valvonut monta yötä ja olin hyvin itkuinen ja huonossa kunnossa. Tällä kertaa psykiatri oli vieläkin hirveämpi minua kohtaan ja haukkui minut itkemisestä.

Olin niin huonossa kunnossa henkisesti, etten älynnyt tehdä valitusta hänestä. Kaikki energiani meni hengissä selviämiseen ja muiden paperiasioiden ja byrokratian hoitoon. Yksin ilman mitään apua.

Nyt on jo myöhäistä tehdä valitusta tuosta ihmisestä, joka mielestäni on yksimaailman raukkamaisimmista ihmisistä joita olen koskaan tavannut.

Hyi kauheeta, mitä kokemuksia :( Kyllä olisi valitus ollut paikallaan! Ja työntekijän vaihtaminen

Vierailija kirjoitti:

Minulla vastassa ensimmäisellä psykiatrikäynnillä oli tympääntyneen oloinen keski-ikäinen tantta,joka sisään kutsunnan jälkeen istui ynseän näköisenä tuoliinsa ja alkoi tuijottamaan sanomatta sanaakaan. Lähes koko session ajan jutustelin yksikseni tantan tuijottaessa lasittunein silmin minua ja välillä kelloa. Kun en keksinyt enää mitään sanottavaa, niin istuimme molemmat hiljaa, psykiatri erittäin tympääntyneen näköisenä ja oman katseeni harhaillessa jossain seinillä. Todella ahdistavaa. Hiljaisuuden käydessä liian pitkäksi saattoi kysyä jotain pientä leipiintyneellä äänensävyllä. Huokaisin helpotuksesta kun aika loppui. Toista kertaa en mennyt kyseiseen paikkaan, enkä kyllä minnekään muuallekaan. Lähes sata euroa maksoin kyseisestä sessiosta.

Eikös tämä ole normi? Joskus nuorena yliopisto-opiskelijana kävin kerran istumassa tällaisen session. Taisin pohtia jotain alanvalintaan liittyvää ja tarjottiin tilaisuus päästä psykologin luokse. Koskaan ei selvinnyt, mitä hyötyä ilmeettömän ja pääosin mykän robotin seurassa höpöttelystä oli tarkoitus olla.

Vierailija kirjoitti:

Kävin nuorisopsykiatrisella joitain vuosia harvakseltaan. Elämäni meni solmuun kunnolla kun muutin poikaystäväni kanssa yhteen ja poikaystäväni paljastui väkivaltaiseksi.

Pian huomasin myös olevani raskaana ja pelko oman ja syntymättömän lapseni hengen puolesta oli kova. Minulla ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä, mutta keräsin itseni ja päätin kertoa kaiken nuorisopsykitrisella heti kun seuraava aika olisi, toiveena, että sieltä osattaisiin neuvoa ja ohjata miten ja minne pääsisin turvaan ja eroon poikaystävästäni.

Kun aika tuli, keräilin itseäni ja harjoittelin päässäni miten ottaa asiat puheeksi. Kun pääsin odottelun jälkeen psykologille istuin tuolissa itkua pidättelen enkä saanut sanaa suustani. Lohdutuksekseni psykologi avasi keskustelun osoittamalla mustelmilla olevaa naamaani ja kysymällä onko poikaystäväni väkivaltainen. Sain nyökättyä ja yritin avata suuni, jotta voisin kertoa kaikesta muustakin kuten raskaudesta, josta en ollut pysynyt kertomaan kenellekkään.

Ennen kun sain sanaa suustani psykologi ehti sanomaan "Mielestäni olemme edistyneet hienosti, eikä tarvetta käynneille ole jatkossa. Vai mitä mieltä itse olet?"

En osannut yhtään odottaa sellaista lausetta, joten järkyttyneenä nyökkäsin ja poistuin vastaanotolta- hakattuna ja viimeisilläni raskaana, alle 15minuutin päästä, vaikka normaalisti aikaa oli vastaanotolla 45min.

Myöhemmin ymmärsin, että minut luultavasti haluttiin pois siksi, että olin juuri täyttämässä 18vuotta, enkä enää kuuluisi nuortenpsykiatrian puolelle.

Järkyttävää, kuinka ammattitaidoton/välinpitämätön psykologi sinulla on ollut! Oikein pahaa teki lukea. Raskaana ja hakattuna passitetaan ovesta pihalle :( Se lienee ihan tuurista kyse, millaisen hoitajan saa. Itse kävin neuvolapsykologilla raskausaikana ja hän oli todella empaattinen ihminen. Aika nopeasti kuitenkin totesi, ettei hänellä riitä rahkeet hoitamiseeni, koska tarvitsin lääkitystäkin ja sain häneltä lähetteen akuutin psykiatrian poliklinikalle. Siellä sitten määrättiin lääkkeitä ja sain toisen lähetteen pitkäaikaisempaan hoitosuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävin nuorisopsykiatrisella joitain vuosia harvakseltaan. Elämäni meni solmuun kunnolla kun muutin poikaystäväni kanssa yhteen ja poikaystäväni paljastui väkivaltaiseksi.

Pian huomasin myös olevani raskaana ja pelko oman ja syntymättömän lapseni hengen puolesta oli kova. Minulla ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä, mutta keräsin itseni ja päätin kertoa kaiken nuorisopsykitrisella heti kun seuraava aika olisi, toiveena, että sieltä osattaisiin neuvoa ja ohjata miten ja minne pääsisin turvaan ja eroon poikaystävästäni.

Kun aika tuli, keräilin itseäni ja harjoittelin päässäni miten ottaa asiat puheeksi. Kun pääsin odottelun jälkeen psykologille istuin tuolissa itkua pidättelen enkä saanut sanaa suustani. Lohdutuksekseni psykologi avasi keskustelun osoittamalla mustelmilla olevaa naamaani ja kysymällä onko poikaystäväni väkivaltainen. Sain nyökättyä ja yritin avata suuni, jotta voisin kertoa kaikesta muustakin kuten raskaudesta, josta en ollut pysynyt kertomaan kenellekkään.

Ennen kun sain sanaa suustani psykologi ehti sanomaan "Mielestäni olemme edistyneet hienosti, eikä tarvetta käynneille ole jatkossa. Vai mitä mieltä itse olet?"

En osannut yhtään odottaa sellaista lausetta, joten järkyttyneenä nyökkäsin ja poistuin vastaanotolta- hakattuna ja viimeisilläni raskaana, alle 15minuutin päästä, vaikka normaalisti aikaa oli vastaanotolla 45min.

Myöhemmin ymmärsin, että minut luultavasti haluttiin pois siksi, että olin juuri täyttämässä 18vuotta, enkä enää kuuluisi nuortenpsykiatrian puolelle.

Järkyttävää, kuinka ammattitaidoton/välinpitämätön psykologi sinulla on ollut! Oikein pahaa teki lukea. Raskaana ja hakattuna passitetaan ovesta pihalle :( Se lienee ihan tuurista kyse, millaisen hoitajan saa. Itse kävin neuvolapsykologilla raskausaikana ja hän oli todella empaattinen ihminen. Aika nopeasti kuitenkin totesi, ettei hänellä riitä rahkeet hoitamiseeni, koska tarvitsin lääkitystäkin ja sain häneltä lähetteen akuutin psykiatrian poliklinikalle. Siellä sitten määrättiin lääkkeitä ja sain toisen lähetteen pitkäaikaisempaan hoitosuhteeseen.

Joo, ei ollut elämäni huippukohtia ja vastaanotolta lähtissäni koin todellakin olevani pohjalla, mutta onnekseni, se pohjallaolokokemus kääntyi sitten ratkaisevasti voitoksi.

Mietin shokissa klinikan pihalla mitä teen- kun en kotiinkaan oikein uskaltanut palata.

Mielijohteesta kysyin rahaa ohikulkijalta ja tämä oli niin ihana, että mitään kysymättä antoi pienen summan, joka kourassani marssin kotiini, lätkäisin rahan poikaystävälleni käteen ja pyysin häipymään. Ja tämä todellakin lähti, mitään sanomatta, rahat mukanaan. Seuraavaksi suljin pankkikorttini, tein rikosilmoituksen poliisille, varasin ajan neuvolasta ja soitin isännöitsijälle tarvitsevani lukkojen vaihdon. Kun täytin 18 muutin lapseni kanssa ja laitoin osoitetietoni salaisiksi sekä hankin uuden salaisen puhelinliittymän.

En vieläkään ymmärrä, mistä se kaikki voima ja rohkeus silloin kumpusi.

Silti, en sanoisi jälkeen päin tapahtunutta psykologin ansioksi. Olen kuitenkin kiitollinen, että selvisimme lapsen kanssa.

Yhdellä psyk sh:lla oli ällöttävä tapa tuomita tunteeni ja valintani. Häivyin. Ja erittäin tyytyväinen ratkaisuuni.

Jotkut ei vaan ymmärrä elämästä yhtään mitään.

En minä sille mitään voi. Pönttöpäiden kanssa menee ikä ja terveys jos alkaa altavastaajaksi.

Parasta kun keskittyy omaan hyvinvointiinsa ja tekee omat päätelmänsä itse.

Minusta kaikenlaiset mielipelit on aika kipeitä. Ja se ettei kysytä eikä keskustella rakentavasti.

Mutta sellainen vaatiikin taitoa ja tahtotilaa.

T. Diagnoosisoosi

Jäätävän huono "psykologi".

Ei mitään osaamista. Ei terapeuttista otetta.

Kuhan jutteli mukavia.

Onko normaalia, että väsyneenä haastatellessa jankataan ja jauhataan samoja asioita väsymykseen asti lähes joka tapaamis kerta, tuntuu, että pitää kerätä todisteita kuten poliisilaitokselle, että sanojani uskotaan, loppuakohden ahdistaa niin paljon, että tuntuu kuin pyörtyy tai oksentaa, yritetään vaikuttaa tulevaisuuteni suunitelmiin, vähätellään osaamisiani, sanoilla mitä tällähetkellä heidänmielestä voin ja en voi tehdä vaikka itse olisin ihan toista mieltä, että tuntuu aina lopussa olevasi niin uupunut ettei jaksa enään ajatella mitään?