Miksi kirkko on olemassa?
Näin joulun alla kyselen taas. Ajatelkaas, monen vuoden yliopisto-opinnot teologiaa, valmistuminen ja pappisvihkimys. Tai ilman pappisvihkimystä hakeutuminen kirkon eri tehtäviin. Ja tämä luterilainen kirkko, omistaa lukemattomat kirkkorakennukset, srk-talot ja on myös iso työnantaja. Se pysyy pystyssä verovaroilla. Aikamoinen rahakeskittymä siis myös.
Moni on jäsen siksi, että saa vaikka sen hautapaikan ongelmitta, on omaisille helpompaa ja halvempaa, kun vainaja kuului kirkkoon. Tai joku saattaa kuulua kirkkoon siksi, jos se mitä se julistaa, jossakin kohtaa osoittautuukin todeksi. Jos se Jumala sittenkin vaikka on olemassa tai jos se helvetti sittenkin on olemassa. Kastattaa lapsensakin, jos se tuokin lapsen elämään sitä, mitä kasteen yhteydessä pappi sanoo.
Eikö tästä kaikesta voi olla varma? Siitä, että Jumala on olemassa, että hän rakastaa ja että hän on armollinen ja laupias. Ja kun uskoo häneen, pääsee kuoltuaan taivaaseen. Voiko sillä, että kuuluu kirkkoon ja kastattaa lapsensa, välttää helvetin (jos se on olemassa)?
Miksi tätä isoa systeemiä pyöritetään? On kaiketi niillä, jotka ovat kirkon työntekijöitä, joku henkilökohtainen peruste opiskella teologiaa ja sen jälkeen työskennellä kirkon palveluksessa?
Vastatkaa teologit ja kirkon työntekijät, miksi hakeuduitte sille alalle ja kertokaa, miksi kirkko on olemassa.
Kommentit (86)
ei pätkääkään kokemuksellista, ainoastaan loogiseen argumentointiin perustuvaa analyyttistä spekulaatiota laista ja opista.
Missä on se hengellinen spirituaaliteetti, johon usko perustuu? Oletko ap sinäkin tappanut sen jo alkumetreillä?
sitä mää tässä yritän saada selville, että missä se kosketuskohta on, maan ja taivaan välillä. Toivotaan että ketjussa ollut luterilainen pappi vastaisi.
muuta kuin jokaisen omassa elämässä, ei se pappi sun puolestasi voi vastata
kosketuskohta. Olen kanssasi samaa mieltä, että luterilainen teologia on sitä teologiaa olan takaa. Jokapäiväinen uskonkokemus on harvinaisempaa. Mutta kuten sanottua, olen kiinnostunut lukemaan kyseisen pastorin kokemuksia työssään.
Terv. ap
muuta kuin jokaisen omassa elämässä, ei se pappi sun puolestasi voi vastata
mikäli kysyt asiaa minulta, vastaan etten edes ymmärrä kysymystäsi ja jätän sen omaan arvoonsa.
Terv. ap
Mihin pyrit sillä?
haluat kuulla ihmisten kohtaamisista jumalan kanssa, mutta et pyri siihen omalta kohdaltasi, höystät juttuasi hieman teologisella filosofoinnilla, esität yksitätisiä kritiikkejä ja kun tarinasi haastaa, väistät, ja otat uuden aiheen. Aloitat sa,man pyörityksen alusta.
Kanssasi ei voi keskustella, koska et pysy asiassa.
Ja miksi vain "kirjanoppineet" kelpaavat keskustelukumppaneiksi.
Kun pappi istuu kuolevan vierellä on se hyvin henkilökohtaista ja kokemuksellista.
Pappin näkökulmasta jumala on tietenkin paikalla ja tekee ihmeitä kuolevalle.
Kuolevalle pappi voi olla myöskin pelottava kokemus. Se ei tienkään ole papin vika, vaan sanoman mitä hän levittää. Pappi esittää auktoriteettia joka on kuolevan yläpuolella yli-ihminen. Pappi on puhemies. Näin ei tietenkään saisi olla ja työnsä osaava pappi tietää mitä hän on tekemässä.
Papin ei tarvitse tulla liperit kaulassa kuolevan viereen. Toivoisi että papit ymmärtäisivät tämän. Vaatteet ovat välillä kuin naamiaisasu jonka taakse piiloudutaan. Toki vaatteet tekevät vaikutuksen, mutta aina se ei ole hyväksi tilaanteessaa jossa niillä ei ole enää mitään merkitystä.
työskentelevien tulisi painaa duunia ilmaiseksi (ja ruokkia perheensä ruokajonossa notkuen), jotta heidän aito auttamis- ja palveuhalunsa tulisi esiin.
Haloo? Työmies on leipänsä (ja vähän särvintä päälle) ansainnut.
Vaaditko oman alasi työntekijöiltä samaa uhrautumista?
pappien yms muiden kirkon työntekijöiden pitäisi tehdä sitä työtä ilman palkkaa, eli kutsumuksena ja ns.harrastuksena. Silloin kirkko toimisi niinkuin sen kuuluisikin, aidosti uskovat kun sitä pyörittäisi. Kuinkahan monet kirkon työntekijät tekevät tätä "kutsumustyötä" pelkästään rahasta???
Täälläpä on vilkasta. Laajoja asioita, joita on vaikea tiivistää.
Onko usko teoreettinen vai kokemuksellinen asia? Molempia. Sanonpa siis ensin jotain teoreettisesti (koettakaa kestää), ja sitten käytännöllisesti ;-)
Aikaisemmin luterilaisissa piireissä on paljon vähätelty kokemuksia siinä pelossa, että ne veisivät ihmisiä harhaan ja pois Jumalan luota. Tällöin on painotettu Raamatun tekstiä totuuden lähteenä. Ajatus on sinänsä hyvä, mutta yksipuolisena johtaa helposti teoreettiseen uskoon, jolla ei sitten arjen ongelmiin ole juurikaan kosketuspintaa. Vastaavasti tämän vastapainoksi syntynyt puhdas kokemuksellinen usko tuntuu jättävän ihmisen aikalailla tuuliajolle omien kokemustensa ja tunteidensa kanssa. Kumpikaan ei ole sitä, miten Raamatussa uskoa kuvataan, eikä oikeastaan sitäkään, mitä luterilaisuus alunperin on painottanut.
Jos esimerkiksi vilkaistaan jonkun aikaisemmin lainaamaa luterilaisuuden painotuksia kuvaavaa listaa, niin se jo selventää vähän: Raamatun voi ajatella olevan teoreettinen perusta kaikelle. Mutta kun menet ehtoollispöytään ja ajattelet tämän olevan Kristuksen ruumis ja veri, niin siitä on teoreettisuus kaukana. Tarvitset teoreettisen tiedon siitä mitä tämä on, mutta leivän ja viinin maku sekä jakajan sanat ovat hyvin konkreettisia.
Usko Jeesukseen on hyvin käytännöllinen juttu. Raamattu antaa puitteet ja perustan kaikelle sille luonnolliselle ja yliluonnolliselle, mitä me koemme arjen keskellä.
Siis käytäntöön: Jumala toimii lukemattomilla tavoilla ihmisten elämässä, näkyvästi ja näkymättömästi. Tiedän ihmisiä, jotka olisivat tehneet itsemurhan, ellei päähän pälkähtänyt ajatus Jumalasta olisi sitä estänyt. Tunnen alkoholisteja, jotka Jumala on nostanut kuiville ja joista on tehty kunnollisia perheenisiä ja -äitejä. Tunnen äitejä, jotka saavat juuri ja juuri tarvittavan voimanripauksen arkeen lasten kanssa siitä viimeisestä huokauksesta ennen nukahtamistaan, kun ei enää edes jaksa rukoilla koko iltarukousta. Mitä muuta? Ystävän diabeteksen parantuminen rukouksen kautta. Alle kouluikäisen pelastuminen jäistä jne jne.
Me kaikki näemme ympärillämme ja koemme omassa elämässämme lukemattomia pieniä ja suuria asioita, jotka olemme oppineet ohittamaan vähän liian helposti selittämällä ne tuuriksi tai sattumaksi.
No mitä seuraa, kun ihminen tekee parannuksen? Mitä kenenkin kohdalla. Joku tulee ryminällä uskoon niin, että voi kertoa kellonajan, jolloin se tapahtui. Toinen huomaa kuukausien kuluessa, että nyt on kyllä jotakin tapahtunut. Jonkun elämä muuttuu kokonaan, toisen ei näytä ulkonaisesti muuttuneen juuri mitenkään. Sitä on mahdoton ennakoida. Paavali puhuu siitä, että kun suhde Jeesuksen kanssa tulee kuntoon, siitä seuraa rauha Jumalan kanssa. Rauha Jumalan kanssa ei ole tunnetila, vaan olotila - sota on päättynyt. Toki siitä usein seuraa ihan käytännössäkin se, että on parempi olo, kun tietää, että Jumalan kanssa on välit kunnossa. Muutos tapahtuu siis ennen kaikkea sisällä. Kaikki ulkoinen on sitten sen seurausta.
Vähän vaikeasti selitetty, tiedän. Kysykää, niin koetan selventää.
t: sama pappismies
Ps. Jonkun mielestä pappien tulisi tehdä työtään ilman palkkaa, että vain kutsumustietoiset jäisivät jäljelle. Perheeni asettaisi kutsumukseni kyllä kovasti kyseenalaiseksi, kun vuokrarästit erääntyisivät... Jonkin muun (pää)toimen ohessa papintöitä tekevä ei sitten taas paljoa ehtisi tai jaksaisi tehdä näin suurissa yksiköissä, mitä meillä on. Pienessä porukassa se voisi toki onnistua jotenkin. Tosin onpa niitä oman toimen ohella saarnaajiakin moneen lähtöön, että en usko sen varsinaisesti ratkaisevan ongelmaa. Toki tiedän, että on paljon pappeja, joilla ei työhön kutsumusta ole, enkä ymmärrä, miten he jaksavat työssään. Ei se palkka niin hyvä ole...
... mutta vähän jatkan.
Kuolevan kohtaaminen on ehkä raskaimpia asioita tässä työssä. Yleensä toisesta ihmisestä ei tiedä juuri mitään muuta kuin mitä hoitaja ehtii sanomaan matkalla huoneeseen. Aina toinen ei pysty itsekään puhumaan. Siinä on kuulkaa helppo mennä kliseiden taakse ja olla kohtaamatta ihmistä. Pappikin on ihminen, jopa silloin.
Papinpuku voi toki olla huono juttu, ja johtaa kliseiden maailmaan. Itse olen kokenut sen kuitenkin hyvänä niissä tilanteissa. Ilman sitä olisin vain joku vieras ihminen, joka tulee siihen vuoteen vierelle. Mitä teen siinä? Mikä oikeus minulla on sanoa mitään tai edes olla siellä? Papinpuku luo puitteet sille, missä ollaan ja miksi ollaan. Se kertoo molemmille, että nyt ollaan tekemisissä ikuisuuskysymysten kanssa. En ole siellä tietämässä ja pätemässä. Olen siellä, koska se on minun tehtäväni. Minun tehtäväni on puhua ja kuunnella, laulaa epävireisellä äänelläni tai antaa ehtoollinen. Minun tehtäväni on tuoda viestiä Jeesukselta, joka on käynyt sen rajan takana ja tullut takaisin. Viesti siitä, että hänen kanssaan se matka on turvallinen.
Toiset haluavat tehdä sen matkan Jeesuksen kanssa, toiset eivät. Se ei ole minun päätettävissäni. Mutta minun tehtäväni on tuoda se mahdollisuus tai olla tukemassa sitä uskoa, joka ihmisellä jo on. Se on vaikeaa ja joskus haluaisin poistua paikalta nopeasti. Mutta samalla juuri siinä on jotakin hyvin todellista, ja ikuista.
t: se sama pappi
... mutta vähän jatkan.
Kuolevan kohtaaminen on ehkä raskaimpia asioita tässä työssä. Yleensä toisesta ihmisestä ei tiedä juuri mitään muuta kuin mitä hoitaja ehtii sanomaan matkalla huoneeseen. Aina toinen ei pysty itsekään puhumaan. Siinä on kuulkaa helppo mennä kliseiden taakse ja olla kohtaamatta ihmistä. Pappikin on ihminen, jopa silloin.
Papinpuku voi toki olla huono juttu, ja johtaa kliseiden maailmaan. Itse olen kokenut sen kuitenkin hyvänä niissä tilanteissa. Ilman sitä olisin vain joku vieras ihminen, joka tulee siihen vuoteen vierelle. Mitä teen siinä? Mikä oikeus minulla on sanoa mitään tai edes olla siellä? Papinpuku luo puitteet sille, missä ollaan ja miksi ollaan. Se kertoo molemmille, että nyt ollaan tekemisissä ikuisuuskysymysten kanssa. En ole siellä tietämässä ja pätemässä. Olen siellä, koska se on minun tehtäväni. Minun tehtäväni on puhua ja kuunnella, laulaa epävireisellä äänelläni tai antaa ehtoollinen. Minun tehtäväni on tuoda viestiä Jeesukselta, joka on käynyt sen rajan takana ja tullut takaisin. Viesti siitä, että hänen kanssaan se matka on turvallinen.
Toiset haluavat tehdä sen matkan Jeesuksen kanssa, toiset eivät. Se ei ole minun päätettävissäni. Mutta minun tehtäväni on tuoda se mahdollisuus tai olla tukemassa sitä uskoa, joka ihmisellä jo on. Se on vaikeaa ja joskus haluaisin poistua paikalta nopeasti. Mutta samalla juuri siinä on jotakin hyvin todellista, ja ikuista.
t: se sama pappi
Kaksi vastausta yhden hinnalla...
Olotila ja tunnetila. Olotila oli ehkä huono termi. Tarkoitin sillä meidän tunteistamme riippumatonta todellisuutta. Anoppi on anoppi, vaikka meistä miltä tuntuisi. Lapsi on rakas (todellisuus), vaikka ne rakkauden tunteet eivät kolmelta yöllä juuri sillä hetkellä niin huipussaan olisikaan. Kun ihminen turvautuu Jeesukseen, hänen ja Jumalan välillä on rauha. Se ei ole riippuvainen meidän tunteistamme, hyvistä tai pahoista.
joka päätyi itsemurhaan kääntyessään seurakuntansa papin puoleen. Tämä äiti oli hyvin ahdistunut ja masentunut.
Jäähyväiskirjeessään hän kirjoitti papin sanomat sanat. Viimmeinen lause oli "tämä vei minulta kaiken toivon ja uskon"
Jotakin meni siis pahasti pieleen. Papin koulutus ei ehkä ollut riittävä tilanteen hallintaan. Aina ei pappikaan onnistu. Oliko papilla edes vastuuta tästä äidistä?
Siinä mielessä vastuuta, koska opetukseen kuuluu, että Jeesus pitää omistaan huolen ja papin vastuu jää vähäiseksi.
Kirkon ja papin oppien mukaan tämä äiti on tietysti helvetissä kärsimässä teostaan.
Ps. tarkoitus ei ole loukata vaan puhua asioista oikeilla nimillä
Ymmärrän kuitenkin näkökantasi.
Kerron hieman omasta pastoristamme joka toimii sairaalassa.
Hän itse on kertonut hiukan päinvastaista.
On helpompi kohdata ihminen ihmisenä, kun ei esiinny virka-asussa. Papin vaatetus luo jopa kiusallista etäisyyttä jäykkyyttä. Ei saada luonnollista kontaktia ihmiseen.
Tämä pappi oivalsi sen, että kyllä potilas tietää kenen kanssa juttelee, onhan pastorilla raamattu kainalossa. "minä olen pappi" se riittää.
Potilas on vapautuneempi ja avoin. Jutellaan elämästä ja sen tarkoituksesta, epätoivosta ja Jeesuksesta.
Pastorimme keskustelee myöskin niiden kanssa jotka eivät halua kuulla Jeesuksesta, mutta haluavat jutella papin kanssa. Silloin puhutaan jostain muusta.
Tämä pappi on saanut paljon kiitosta työstään. Hän on saattanut monta ihmistä "rannalle". Kyllä hänestä kuulee, että hän on pappi.
Hänen oma kokemuksensa kohtaamisesta kohtaamisen vaikeudesta on päätynyt harkittuun työasun riisumiseen.
Moni häkeltyy papin nähdessään. "se tietää vain yhtä" uteliaat katseet kääntyvät pappiin, mihin hän astelee ... pappi liittyy vahvasti kuolemaan se herättää ahdistusta ihmisissä, jopa kuolevassa.
///Itse olen kokenut sen kuitenkin hyvänä niissä tilanteissa. Ilman sitä olisin vain joku vieras ihminen, joka tulee siihen vuoteen vierelle. Mitä teen siinä? Mikä oikeus minulla on sanoa mitään tai edes olla siellä? Papinpuku luo puitteet sille, missä ollaan ja miksi ollaan. Se kertoo molemmille, että nyt ollaan tekemisissä ikuisuuskysymysten kanssa. En ole siellä tietämässä ja pätemässä. Olen siellä, koska se on minun tehtäväni. Minun tehtäväni on puhua ja kuunnella, laulaa epävireisellä äänelläni tai antaa ehtoollinen. Minun tehtäväni on tuoda viestiä Jeesukselta, joka on käynyt sen rajan takana ja tullut takaisin. Viesti siitä, että hänen kanssaan se matka on turvallinen.\\\
Aloittaessani tätä ketjua minulla oli mielessä kysymys, jonka laitoin otsikoksi. Kaipasin vastauksia kirkon työntekijöiltä, koska heillä jos kenellä on rahkeita vastata. Saattaa olla nimittäin niin, että moni, jopa hyvin suurikin osa kirkon jäsenistöstä, on tekemisissä seurakunnan kanssa vain kirkollisten toimitusten yhteydessä. Tästä syystä monikaan ei ehkä ajattele kirkon olemusta ja olemassaolon tarkoitusta. Ollakseni rehellinen, minulle tuli hätä (mikä saattaa olla turhistakin turhin) siitä, mihin luterilainen kirkko on menossa; siis siksi, että pysyykö se raamattu-uskollisena näiden viimeaikaisten mediamyllytysten paineissa ja jälkeen. Mutta eipä minun pienet hätäilyni paina, tulipa kuitenkin tehtyä tähän foorumiin tällainen aloitus. Aloituksen motiivina on vahvasti myös monien ystävieni kanssa käydyt keskustelut ja heidän kysymyksensä sekä epäilyksensä Jumalan olemassaolon ja raamatun suhteen.
Itse en ole opiskelut teologiaa lainkaan. Siksi monet teologiset termitkin ovat minulle vieraita. Uskon sydämestäni siihen, mitä raamattuun on kirjoitettu. Uskoon olen tullut riparilla ja jaan sen kokemukseni tässä palstalaisten kesken.
Sillä riparilla, jolla olin, puhuttiin Jumalan kutsusta ja ihmisen etsikkoajasta. Mieleeni nousi heti kaipaus, että tuon minäkin haluan kokea, haluan, että Jumala kutsuu minua. Iltaisin leirillä vietettiin aina hetki rukouksessa, nämä olivat vapaaehtoisia tilaisuuksia. En niihin erityisemmin halunnut mennä, mutta yhtenä iltana menin jo uskossa olevan leiriläisen pyynnöstä. Ja siellä se tapahtui, ilman mitään epäilyksen häivää koin kirkkaasti, että Jumala kutsuu minua pelastukseen. Ei siellä saarnattu, ei pidetty mitään puheita, ainoastaan rukoiltiin. Koin sen hetken niin, että kuinka suuri Jumala voi nähdä minut ja välittää niin paljon pienestä elämästäni, että kutsuu juuri minua. Se oli hyvin liikuttavaa. Ja kuin tilauksesta, leirin isosena oleva ohjaaja sanoi sillä hetkellä, että jos joku haluaa, että sinua siunataan, tule eteen ja polvistu penkeistä tehdylle alttarille. Menin, ja siellä minulle julistettiin kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä, hänen sovitustyönsä perusteella. Tässä siis oma kokemukseni siitä, että se mitä raamattuun on kirjoitettu, on tullut henkilökohtaiseksi todellisuudeksi. Ei se usko minusta tullut, vaan Jumalan Henki synnytti sen, armon kautta.
Ja tämän ketjun miespastori, suuri kiitos kun tulit mukaan! Mukaantulosi on hyvin rohkaisevaa. Kiitos erityisesti siitä, että jaat tänne kokemuksiasi työskentelystäsi ihmisten parissa. Tekstisi rohkaisevat ainakin minua jatkamaan tätä uskon kilvoitustani Jeesuksen seuraajana. Ja rohkaisevat siinä, että kirkossa on Jumalaa pelkääviä pappeja, joilla on ravitsevaa elämän leipää tarvitseville. Ketjussa on ollut jo tähän mennessä paljon keskustelijoita ja en pysty kommentoimaan teille kaikille, koska aika on rajallista. Mutta kaikille suuret kiitokset pohdintaan osallistumisesta.
on monenlaista käytäntöä, ja monenlaista suhtautumista. Papit ovat erilaisia ja päätyvät erilaisiin käytäntöihin. Isommassa sairaalassa kyse on myös tunnistettavuudesta. Ihmiset ovat erilaisia ja kullekin papinpuku tuo mieleen erilaisia asioita, ihan laidasta laitaan. Toisille se luo turvaa, toisille etäisyyttä. Toisaalta kuvittelisin, että se ulkoisena seikkana vaikuttaa ennen kaikkea keskustelun alkuvaiheessa - niin kuin meillä kaikilla, kun tapaamme uuden ihmisen. Keskustelun jatkuessa sillä ei enää ole niin suurta merkitystä. Toki olen puhunut myös ei-hengellisistä asioista - jopa papinpuku päällä ;-)
se miespappi - osa 1
Pappi on ihminen, se lienee kaikille selvää. Hän tekee virheitä, se on ihan varmaa. Tästä kertomastasi tapauksesta en tiedä sen enempää, joten siihen en suoranaisesti osaa ottaa kantaa. Yleisemmällä tasolla kannattaa muistaa, että pappi ei ole psykologi tai psykiatri - ellei hän ole erikseen kouluttautunut siihen. Jos masennus on nimenomaan sairautena eikä vain yksittäisenä kautena, silloin yksittäinen keskustelu papin kanssa ei käytännössä voi muuttaa mitään. Vaikka keskustelijana olisi kuka tahansa ihminen, masennus sairautena ei parane kerrasta. Se on pitkä ja raskas prosessi. Masennusta sairastavalle ihmiselle taas yksittäinenkin kohtaaminen voi olla liikaa, jos se ei vastaa hänen odotustaan avusta. Tämä siis yleisellä tasolla, edelleenkään en ota kantaa tähän tapaukseen.
Elämän kunnioitus on yksi keskeisistä asioista Raamatussa - yhtenä keskeisenä ilmauksena esim. 5.käsky Älä tapa. Sitä kautta itsensä surmaaminen on väärin yhtä lailla kuin kenen tahansa toisenkin surmaaminen. Kirkon opetus ei kuitenkaan ole, että itsemurhan tehnyt joutuu automaattisesti helvettiin. Miksi?
Vaikka suhde Jumalan kanssa olisi kunnossa, ihminen tekee elämänsä varrella syntiä. Synnittömäksi ei kukaan tule, vaikka uskon myötä monet synnit jäävätkin pois. Kyllä niitä riittää ihan kuolemaan saakka. Valtaosa meistä kuolee ennen kuin on ehtinyt pyytää anteeksi viimeisiä syntejään. Jos suhde Jeesukseen on ollut kunnossa, eli uskon Jeesukseen pelastajanani ja syntieni anteeksiantajan, silloin saan luottaa, että kaikki syntini on tosiaan annettu anteeksi. Kysymys on siitä, että minä olen silloin Taivaan kansalainen. Silloin myös viimeiset syntini kuuluvat anteeksiannon piiriin.
Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että syntiä saisi ehdoin tahdoin tehdä. Se olisi sitten siitä kansalaisuudesta luopumista. Ja silloin kävisi köpelösti. Mutta jos ihminen sairastaa kroonista masennusta ja kulkee jossain todella syvällä, silloin ei helposti näe elämässä enää mitään mieltä. Ei näe elämässä elämää. Se ei tee itsemurhaa oikeaksi. Mutta meillä ihmisillä ei koskaan ole mahdollisuutta antaa kenenkään yksilön kohdalla viimeistä tuomiota - tässäkään tapauksessa. Yleissääntönä voidaan sanoa, että vain Jeesuksen kanssa on ikuinen elämä Taivaassa. Ja nimenomaan sen vuoksi keskeiseksi nousee (jälleen kerran) kysymys siitä, mikä on masentuneen henkilön suhde Jeesukseen. Myös Jeesuksen oma voi sairastua masennukseen. Senkin keskellä on kuitenkin toivo, kun sen vain saisi pidettyä mielessä.
se miespappi - osa 2
minun puolestani. Jotain tuon suuntaista ounastelinkin ap:n taustoista... :-)
Vilkaisen tätä ketjua vielä aamulla kerran, jos jotakin uutta on tullut, muuten päätän omalta osaltani tähän. Kiitokset ja siunausta itse kullekin.
...ja sitten tenavien iltapesuja tekemään.
miespappi
Katsotaan, että vilpittömyyden tae olisi palkattomuus. Mutta millainen yhteisö sallisi ihmisten rahallisen hyväksikäytön? Minä ainakin eroaisin kirkosta heti, jos se rupeaisi olettamaan, että työt tehtäisiin ilmaiseksi, tai että ihmistyötä voi "harrastaa".
Ennenvanhaa, kun papit eivät saaneet palkkaa, he saivat seurakunnilta täyden ylöspidon perheineen, isot ilmaiset omakotitalot, oman henkilökunnan, vaatetuksen ja ruoan. Se on ollut enemmän kuin mitä tänäpäivänä raha-palkalla saa. Samoin työntekijöiden määrä on lisääntynyt huimasti, kuten myös Jumalanpalvelusten ulkopuolella tapahtuva työ. Mitä hyötyä olisi palata vanhaan, hyvin pappiskeskeiseen ja hierarkiseen kirkon organisaatioon? Halvemmaksi se toki tulisi seurakunnille.