Millainen ihminen on henkilökohtaisesti tuntemasi psykologi/terapeutti/psykiatri?

Naapuri on psykiatri, en tunne kovin syvällisesti, mutta ihan tavallinen ihminen, leipoo mokkapaloja lasten jalkapallojoukkueelle siinä missä muutkin. Ystävällinen ja iloinen.

Tuttava on myöhäisellä iällä kouluttautunut psykoterapeutiksi. Ikävää sanoa, että rouvalla on oma elämä niin sekaisin kuin olla ja voi. Sääliksi käy perheen lapsia. Olisi kiva tietää mitä mieltä asiakkaat ovat hänestä? Itse en ikinä menisi hänen vastaanotolleen, enkä myöskään suosittelisi häntä kenellekkään.

Psykologi, kauhea räpätäti, on kyllä helposti lähestyttävä ihminen. Ei oikein osaa käsitellä asioita omien teiniensä kanssa vaan menettää hermonsa yllättävän herkästi. Jännä piirre, kun luulisi, että pinnaa riittää.

Asiakkaista puhuminen muille vaikka nimettömänäkin on kyllä raskauttavaa. Niin ei tule tehdä. Kertoo mielestäni epäluotettavuudesta.

Narsisti. Ei puhu kuin itsestään. Jos hänestä ei puhuta, hän rupeaa tuhahtelemaan ja mököttämään. Jutut ovat myös hyvin lapsellisia ja hän pilkkaa muita eikä koskaan näe omassa toiminnassaan mitään vikaa.

Kyllä ihmettelen, että miten hän pystyy tekemään psykologin työtä, jossa pitäisi kuunnella asiakkaita...

Tunnen kaksi psykologia ja yhden psykiatrin.

Ei ammatti heistä näy vapaalla. Ihan normi ihmisiä. Kellään ei mitään outoja mt-ongelmia. Tekevät raskasta työtä, henkisesti varmaan välillä hyvin kuormittavaa, mutta en ole koskaan kuullut valituksia työstä tai ammatinvalinnasta. Toinen psykologeista lastensuojelussa ja hän välillä kiroaa vanhempia, mutta ei koskaan lapsia tai nuoria.

Läheisin kuoli traagisesti onnettomuudessa ja vasta jälkikäteen tajusin, että sillä kerralla he olivat käyttäneet ammattiosaamistaan minun kanssa.

Olen itse opettaja ja vapaa-ajalla kiroilen, poltan viihteellä tupakkaa ja juon välillä itseni humalaan. Nuorempana tosin enemmän kuin nyt. Kärsin myös paniikkihäiriöstä ja välillä ahdistuneisuus on ottamassa niskalenkkiä.

Olen silti asiallinen ope työpaikalla.

Psykologi ja psykiatri ovat ammatteja. Eivät persoonallisuuspiirteitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 20:48"]

Veikkaan suurimman osan psykologeista, terapeuteista ja psykiatreissa olevan itse mielenterveysongelmaisia. Ei siis vakavasti, mutta jollain tasolla. Mielenkiinto mielesterveysasioihin lähtee monissa tapauksissa itse koetuista vastoinkäymisistä ja toisaalta taas heidän työnsä on varmasti poikkeuksellisen ahdistavaa ja kuluttavaa.

En sano tämän siis olevan totuus. Oiskohan tästä jotain kattavaa tutkimusta?

 

Ystäväni on sosiaalityöntekijä ja sanoo samaa kollegoistaan.

Millä eväillä arvostelee ?

Täysin eri asia vetää terapiaa amis tai amk pohjalta kunn yliopistotutkinnolla.

Sosiaalityöntekijät ovat maistereita, yliopistosta riippuebn VTM tai YTM. Nyt kompastuit omaan ylimielisyyteesi.

-Sossu

Helppo duuni toi on. Myötäillä ja välillä sanoa jotain neutraalia. Kuka ei pysty tohon? Psykiatrilla on lääkkeenmäärämisoikeus ja älyäkin, kun on lääkikseen päässyt.

Tuntemani psykiatri on erittäin analyyttinen ja suorastaan kontrollifriikki. En ole koskaan nähnyt niin siistiä kotia tai tarkkoja rutiineja. Vähän pelottava tyyppi, päällisin puolin perusmukava, joskin takakireän oloinen.

Serkkuni. Mukava, perinteitä kunniottava (järjestää lapsille joulun, syntymäpäivät ja muut juhlat aina viimeisen päälle), hyvä äiti lapsilleen, eikä puhu työstään.

Tunnen mieheni kautta useita psykologeja. Yhteistä heille on lähinnä älykkyys, hyvät keskustelu- ja kuuntelutaidot ja ystävällisyys. Ovat ottaneet minut lämpimästi mukaan joukkoonsa, ihailen heitä ja heidän työtään.

Miksi mode nosti tämän? Eikö sinun pitänyt odottaa Elämää.

Meitä on moneksi, kuten ihmisiä on, ja tiedätkö mitä, se mitä on ei todellakaan ole kuin tehdä.

T. Paykologi

Ainakin kahdesta lukion luokkakaverista tuli psykologeja. Molemmat olivat kärkipään oppilaita, sosiaalisia, itsevarmoja ja pidettyjä. Minä myös tapailin erästä psykologia hyvin monta vuotta sitten. Tämä oli seksuaalisesti aloitteellisin ja kokeilunhaluisin nainen jonka olen tavannut, mutta valitettavasti meidän välillä ei ollut mitään muuta. 

Näiden lisäksi olen omien ongelmieni vuoksi tavannut yhtä työterveyspsykologia, kahta psykologitaustaista psykoterapeuttia ja yhtä psykiatria. Näistä vain yksi psykoterapeutti tuli edes vähän tutuksi. Ihan mukava mummeli, joka osasi olla tilanteen mukaisesti huolestuneen myötätuntoinen tai ilkikurisen huvittunut. 

Kaverini psykiatri on rento tyyppi.

Tunnen työn kautta monia. Ihan normaaleja ihmisiä. Jokainen omanlaisensa niin kuin muutkin ihmiset.

Aika erilaisia persoonia tavannut jotka ovat/tulevat olemaan tälläisissä töissä.

Ohimennen juttelin vain vanhemman miespsykologin kanssa, erittäin mukava ja hyvät keskustelutaidot. En tiedä millainen on kun lähemmin tutustuu mutta parin tunnin juttelusta jäi positiivinen kuva älykkäästä tyypistä.

Toinen keski-ikäinen nainen, myös älykäs ja mukava. Vaikka onkin arvostettu terapeutti niin ei ole kyennyt jättämään väkivaltaista miestään. Ihan kamala juttu joka taas näyttää ettei ammattilaisetkaan kaikkea pysty omassa elämässään hallitsemaan vaikka kuinka pätevä olisi.

Sitten tämä psykologian opiskelija jonka tunnen, älykäs ja hyvä keskustelija mutta erittäin hyökkäävä ystäviään kohtaan ja narsistinen. Laittaa kyllä itsensä jalustalle eikä muita voi kuunnella koska itse on viisaampi.

Neljäs myös nuori opiskelija, haluaa olla lasten tai koulupsykologi mutta ei oikein usko että mt-ongelmia voi olla keskivertoihmisellä jolle ei ole mitään tosi traumaattista tapahtunut. Positiivinen ja ystävällinen ihminen, mutta en tule koskaan ymmärtämään miten päätyi opiskelemaan paykologiaa.

Hei kaikille. Minä olen psykologi. Huomasin tämän ketjun ja kiinnostuin.

En toimi kliinisessä työssä vaan tutkimuksessa ja viestinnässä. Meitä psykologian maistereita on siis monenlaisissa tehtävissä (mitä kaikki ei ehkä tiedä....).  En ole hoidollisesti suuntautunut, vaikka haluankin työssäni auttaa ihmisiä ja parantaa maailmaa.

Rupesin lukemaan tätä ketjua koska olen itse kärsinyt paljon mielenterveysongelmista (ahdistuneisuudesta ja masentuneisuudesta) ja käynyt terapiassa. Ensin nuorena, sitten aikuisena. Minulla on aina ollut alemmuudentunne niihin, jotka toimivat kliinisessä työssä. Siihen ei oikeastaan ole mitään syytä, sillä minulla on heistä niin paljon omaa huonoa kokemusta asiakkaana (jos on hyvääkin). Kun menin opiskelemaan psykkaa pari vuosikymmentä sitten olin arka enkä uskaltanut juuri tehdä tuttavuutta opiskelutovereihini. Arvelin olevani ainoa joka kävi terapiassa.  (Ei pitänyt paikkaansa.) Olin aina kurssini parhaita arvosanoilla ja opettajien palautteella mitattuna, mutta minua riivasi alemmuudentunne. Muut kun olivat mielestäni niitä hyviä ja oikeita ja terveitä ihmisiä.

Tosiasia kuitenkin on että terveen ulkokuoren alla on usein vaikka mitä kamalaa. Joskus se voi paljastua psykologin/terapeutin asiakkaalle, ja se on ikävä tilanne. :(  Vastuutonta käytöstä, potilaan hyväksikäyttöä tunnetasolla, omien turhaumien tai aggressioiden epäsuoraa purkua jne. jne. Tai vain epäempaattisuutta. Olen aina halunnut varoittaa ihmisiä, että kun menette elämän ongelmien vuoksi ammattiauttajan luo niin luottakaa itseenne ja omaan vaistoonne.  Auttajaa kannattaa ja voi vaihtaa jos henkilökemiat ei toimi tai epäilee hoidossa olevan jotain mikä vaikuttaa vahingollisesti. Ainahan näiden arvioiden tekeminen ei ole helppoa, mutta se kannattaa.

Psykoterapeutit (ne psykologit tai psykiatrit siis joilla on perustutkinnon lisäksi terapiakoulutus)  käyvät koulutuksensa osana oman terapian, mutta se ei ole mikään autuaaksitekevä kenellekään. Eli ei muuta persoonallisuutta eikä poista kaikkia ongelmia eikä särmiä. Joskus koulutusterapia saattaa myös jäädä puolitiehen. Siinä on määrätty tuntimäärä mikä pitää käydä, mutta mikään ei takaa että sen päätyttyä olisi kertynyt riittävästi itsetuntemusta ja tasapainoa että voi turvallisesti hoitaa muita ihmisiä. - Toki parempi että on joku terapia käyty kuin ei mitään; psykologinahan voi työskennellä terapeuttisestikin ilman että on psykoterapiakoulutusta.

Lopuksi vielä että tunnen ja tiedän myös hyviä ja luotettavia ihmisiä terapeutteina. Onneksi. Olen parin sellaisen avulla vaikeuksistani parantunutkin. - Terapiaa voin suositella kaikille. Omaa itseä kannattaa tutkia, ja siihen kun löytää ammattitaitoisen kumppanin joka tukee ja opastaa, niin elämä voi todella muuttua. Kelan kuntoutuspsykoterapia on onneksi nykyään lakisääteistä.  Siitä vaan terapeuttia valkkaamaan!:)

Arvostettu Alice Miller kohteli etäisesti omaa poikaansa. Yle esitti dokumentin n. kuukausi sitten.

Kaverini on psykiatri. Hän on aina ollut vähän hankala ihminen, mutta sitten sekosi noin 40-vuotiaana ja pakotettiin sairaseläkkeelle.

Monta vuotta hoiti potilaita sekona. (Harhoja, harhaluuloja yms)

Saako siivoojalla olla sotkuinen koti, saako lääkärillä olla sairauksia, saako sihteeri/tilintarkastaja unohtaa maksaa laskuja tms... nää on vähän samaa kauraa kuin ihmettely siitä, et psykologit/psykiatritkin on ihmisiä, joilla monenlaisia ongelmia.