Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Tämän ketjun luettuani tuli mieleen sanonta:
TEIT NIIN TAI NÄIN
AINA MENI VÄÄRINPÄIN!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1960 luvun loppupuolella olen syntynyt. Aloitus kuulosti monelta osaa hyvinkin tutulta. Kun 14 vuotiaana kuukautiset alkoivat, pyysin äidiltä rahaa siteisiin. Äitini teki siitä hirveän numeron isäni tullessa töistä. Nyt se tarttee rätteihin rahaa. Piti tämäkin päivä nähdä. Minä punastelin sängyssäni kun äitini koilotti kovssn ääneen ja isä naureskeli. Äiti soitteli kolme siskoaan läpi ja päivitteli heille myös kovaan ääneen, kuinka tytölle pitää nyt rättejä hankkia. Noloa, minua nöyryyttävää. Emme olleet kotona koskaan puhuneet kuukautisista. Tuohon aikaan oltiin häveliäitä. Vanhenpani naureskelivat minulle, nyt se on naimaiässä pian. Olin muutenkin arka, ujo, hiljainen. Monia vastaavia tapahtumia tapahtui. Minulle ei koskaan sanottu että olet rakas tai mitään hellitelty. Kylmäkiskoista ja vähättelevää kohtelua. Kun aloitin 14 vuotiaana kesätyöt, kaikki raha piti antaa äitille. 17 vuotiaana muutin pois kotoa. Muistan ikäni kun äitini sanoi että älä kakaroita tuo sitten meille hoitoon, eiköhän tämä ollut tässä. En seurustellut kuin vasta 20 vuotiaana. He eivät ole olleet kiinnostuneita elämästäni koskaan. Eivät pidä yhteyttä. Nyt kun minulla on lapsia he eivät ole halunneet nähdä lapsenlapsia. Orpo olo ollut usein, olisi kiva tietää mistö tälläinen tunnekylmyys kumpuaa.
Itse olen 60-luvulla syntynyt, mutta äitini on 40-luvun kasvatti ja tuo oikeista asioista puhumattomuus vaivaa meidänkin välejä.
Hassua, että itse olen yli 50v ja on asioita, joista en todella keskustelisi hänen kanssaan, toisaalta puhun niistä avoimesti aikuisen tyttäreni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun luettuani tuli mieleen sanonta:
TEIT NIIN TAI NÄIN
AINA MENI VÄÄRINPÄIN!
Minulle ei, vaan tässä ketjussa on syvää totuutta sukupolvien ketjusta.
Ymmärrys ja myötätunto omaa vanhaa äitiä kohtaan lisääntyy tätä lukemalla.
Meillä myös tuota, että äitini ei ole kiinnostunut lastensa asioista. Muodon vuoksi saattaa kysyä, mutta sen huomaa ettei kuitenkaan kuunnella tai olla oikeasti kiinnostuneita. Lapsena ei myöskään lasten kanssa oltu, vaan enemmän päivät meni siivotessa (siivous oli todella tärkeä asia aina) ja ruuanlaitossa.
Ihana anoppini on onneksi toista maata, vaikka on samaa ikää. On todella kiinnostunut astensa ja lastenlastensa asioista, on myös perillä siitä, mitä kaikille kuuluu. Ja siis hyvällä tavalla kiinnostunut, sillä tavalla että lämpö ja rakkaus huokuu. Kuvaavaa, että anopilleni kerron paljon enemmän meidän perheen asioista kuin omalle äidilleni. Omien lasteni suhde anoppini on paljon läheisempi ja lämpimämpi kuin omaan äitini, olen tästä hyvästä isovanhemmuudesta mahdottoman kiitollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä täydelliset äidit piileskelevät. Yhdestäkään en ole kuullut. Oma äitisuhteeni oli vaikea, hän oli ankara tuomitseva, mutta myös luotettava tukipilari. Monet rahat lainasi ja mummona antoi hoitoapua. Mennyt on mennyttä eikä muuttaa voi, Lapsuus ja nuoruus on vain pätkä elämää. Jokainen lapsi rakentaa itse tulevaisuutensa, ja nuoruuden asiat pitää jättää taakse. Jos ei pysty, terapia auttaa. Täällä vatvominen välttämättä ei. Sitten voi keskittyä elämään omaa elämäänsä ja tekemään omat virheensä äidin roolissa. Niitä nimittäin jokainen tekee.
Tämä on sitten just sitä edellisten sukupolvien asennetta, että mistään vaikeasta tai ongelmista ei saisi puhua.
Jos jotain ongelmia tai sanotaanko lievemmin "kysymyksiä" oli kouluun tai naiseksi kasvamiseen (nolottaa kirjoittaa 'naiseksi kasvaminen') liittyen niin niistä piti vain selviytyä ihan yksin.
Joku aikaisempi kirjoittaja kirjoitti hyvin vaikuttavasti, että jos piti puhua mistään vaikeasta, vanhemmat menevät aivan lukkoon. Vastaus on syvä hiljaisuus, paheksunta ja sanaton viestintä. Niin tuttua. Sain lievän ahdistuneisuuskohtauksen lukiessani tuota, mutta tämä on nyt se, mikä teijän aikaisempien sukupolvien pitää oppia: minun ahdistuneisuuskohtaus on vain tunnetila. Kaikki tunnetilat menee ohi, ja tyypit hei, kaikilla on oikeus tuntea mitä tahansa he kulloinkin tuntee. Ei niistä tarvi itse ahistua tai yrittää tukahduttaa ilmaisua tai kieltää tunteiden olemassaoloa.
Muistan kerran kun meiltä katosi lemmikielän ja itkin sitä ja muistan pienenä tyttönä ajatelleeni, että olen ainoa tääsä perheess, joka uskaltaa surra ja itkeä. 40-luvulla syntynyt äitini yritti tietysti nolata minua jotenkin tästä.
Äiti on syntynyt 40-luvun puolivälissä ja minä 70-luvun puolivälissä. Tutulta kuulostaa juuri tuo kuukautisiin ja moneen muuhunkin liittyvä häpeäsalailu ja lisäksi paljon muuta omituista. Siskoani pahoinpiteli toistuvasti, minua ei koskaan. Minusta monesti tuntuu että tasapuolisuuden nimissä olisi voinut huitaista minuakin 🤔
Olen kasvattanut omat lapseni tietoisesti ilman äitini myrkyllistä ilmapiiriä. Ilmapiiri oli myrkyllinen jo 80-luvulla mutta asia ei ole muuttunut miksikään vaikka äitini elää nyt yksin ja todennäköisesti viimeisiä vuosiaan kun syöpäkin kertaalleen jo leikattu. Äitini on edelleen sama toksinen ihminen joka pitää itseään jollain tavalla parempana ja fiksumpana ihmisenä kuin muita ja jos ei toistuvasti halveksu vastapäätä istuvaa ihmistä halveksuu ainakin seinän takana olevat. Kerää kasoittain materiaa ja tavaroita ympärilleen, lattiapinnat täynnä tavaroita ja rojua täynnä olevia kasseja ja laatikoita ja siellä se sit elelee niiden roinien keskellä. Jo 40 vuotta sitten hän tykkäsi tavaroista ja vaatteista, ei lapsista niinkään, mutta olisi vielä viidennenkin hankkinut, onneksi isäni ei suostunut.
Lasteni synttäreille olen kutsunut mutta ei ole päässyt kun on "ollut jotenkin hassu olo". Viime kesänä ei päässyt lapsenlapsensa rippijuhliin kun ahdisti. En toki ihmettele yhtään, ketäpä ei laatikkokasojen keskellä ahdistaisi mutta luopua ei laatikoistaan osaa ja siskoni on ainut joka niihin saa koskea mutta kauhukseni on alkanut saman laatikkomanian hänkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
1960 luvun loppupuolella olen syntynyt. Aloitus kuulosti monelta osaa hyvinkin tutulta. Kun 14 vuotiaana kuukautiset alkoivat, pyysin äidiltä rahaa siteisiin. Äitini teki siitä hirveän numeron isäni tullessa töistä. Nyt se tarttee rätteihin rahaa. Piti tämäkin päivä nähdä. Minä punastelin sängyssäni kun äitini koilotti kovssn ääneen ja isä naureskeli. Äiti soitteli kolme siskoaan läpi ja päivitteli heille myös kovaan ääneen, kuinka tytölle pitää nyt rättejä hankkia. Noloa, minua nöyryyttävää. Emme olleet kotona koskaan puhuneet kuukautisista. Tuohon aikaan oltiin häveliäitä. Vanhenpani naureskelivat minulle, nyt se on naimaiässä pian. Olin muutenkin arka, ujo, hiljainen. Monia vastaavia tapahtumia tapahtui. Minulle ei koskaan sanottu että olet rakas tai mitään hellitelty. Kylmäkiskoista ja vähättelevää kohtelua. Kun aloitin 14 vuotiaana kesätyöt, kaikki raha piti antaa äitille. 17 vuotiaana muutin pois kotoa. Muistan ikäni kun äitini sanoi että älä kakaroita tuo sitten meille hoitoon, eiköhän tämä ollut tässä. En seurustellut kuin vasta 20 vuotiaana. He eivät ole olleet kiinnostuneita elämästäni koskaan. Eivät pidä yhteyttä. Nyt kun minulla on lapsia he eivät ole halunneet nähdä lapsenlapsia. Orpo olo ollut usein, olisi kiva tietää mistö tälläinen tunnekylmyys kumpuaa.
Meidän 40-luvulla syntyneiden jälkeläisten olisi pitänyt yhdistäytyä ja olla "mummoja" toistemme lapsille!
Voi, aika oli silloin aivan toinen.
Ei asioista puhuttu lapsille, edes kuukautisista.
Tämä avoimempi meininki ei kovin montaa vuosikymmentä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi, aika oli silloin aivan toinen.
Ei asioista puhuttu lapsille, edes kuukautisista.
Tämä avoimempi meininki ei kovin montaa vuosikymmentä ole.
Ja voi mikä selite, tuohonko todella tuudittaudutte? Aivot teilläkin (oli).
Aina jaksaa hymyilyttää toi otsikko, olen -72 syntynyt ja äitini on 73vuotias.
Mietin että äidiltäni kysellään miten minun kanssa pärjää... ja ihan hyvin vois kysellä, sillä äiti edelleen on mulle suurin turva, hyväkuntoinen ihminen ja minä sairas. Äiti on tavallaan omaishoitajani, vaikkei virallisesti olekaan. Ja osaan olla varmaan aika rasittava, mutta äidilleni rakas taakka.. Mutta samalla äiti on luultavasti pysynyt niin hyväkuntoisena, koska hänellä on edelleen tärkeä tehtävä, huolehtia minusta ja lapsestani.
Lapseni sitten on mummon tukena, kun tältä voimat loppuvat.
Sori, ei liity ketjuun. Mutta toi otsikko on hauska.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aina jaksaa hymyilyttää toi otsikko, olen -72 syntynyt ja äitini on 73vuotias.
Mietin että äidiltäni kysellään miten minun kanssa pärjää... ja ihan hyvin vois kysellä, sillä äiti edelleen on mulle suurin turva, hyväkuntoinen ihminen ja minä sairas. Äiti on tavallaan omaishoitajani, vaikkei virallisesti olekaan. Ja osaan olla varmaan aika rasittava, mutta äidilleni rakas taakka.. Mutta samalla äiti on luultavasti pysynyt niin hyväkuntoisena, koska hänellä on edelleen tärkeä tehtävä, huolehtia minusta ja lapsestani.
Lapseni sitten on mummon tukena, kun tältä voimat loppuvat.Sori, ei liity ketjuun. Mutta toi otsikko on hauska.
Kiitos kun kerroit, ihana kuulla äidistäsi ja hänen hyvyydestä. Kertomasi on myös hyvä esimerkki siitä että aikakaudella ei voi yksilön tekoja selittää.
Äiti syntynyt -49, minä 79.
Tunnistan tuon että kaikki naiseuteen liittyvä oli pahaa: siteet oli "persrättejä", ja äitiä olisi pitänyt jotenkin erityisesti kiitellä että niitä minulle osti. Sain kulkea Anttilan halpisvaatteissa jotka äiti osti oman makunsa mukaan, koska kaikkien muiden käyttämät 502:t "ei sovi naisen perseelle". Äidillä oli joku ällitys naisten perseistä, minun piti esim. ajaa ns. mummopyörällä, koska kapea satula ei sovi naisen perseelle... Siis hänen sanansa tuo perse, ei minun. Muutenkin äiti on outo siinä mielessä että on toisaalta älyttömän tekosiveä, toisaalta käyttää rumia sanoja ja sanoo rivouksia, minkä jälkeen sitten huutaa ja heittää kädet suulleen että mitä hän sanoikaan.
Kuukautisilla oli myös kätevä nöyryyttää teinitytärtä. Jos kävelin jäykästi (harrastin balettia ja kerran esim. takareisi revähti aika pahasti. Siihen ei tietenkään kiinnitetty mitään huomiota.) äiti kysyi: "No, onko sulla vaippa housuissa kun noin kaakerrat?" Jos satuin koskemaan vatsaani, kysyttiin heti että onko sulla kuukautiset tulossa kun pitelet mahaasi?
Äitiä ei saanut herättää yöllä vetämällä vessaa, joten kuukautisten aikaan pönttö oli tietysti melko verinen kun kävin yöllä vessassa ja vaihdoin siteen. Sidettä ei missään nimessä saanut jättää vessan roskikseen vaan piti viedä keittiöön. Jne.
Äiti on itse hirveän turhamainen ollut aina, mutta jotenkin minut kasvatettiin pelkäämään naiseutta ja pitämään sitä jotenkin likaisena? Kuvaavaa on että voin olla pikkuisessa kesämekossa pelkät stringit sen alla vaikkapa miesvaltaisella työpaikallani tai mökkireissulla mieheni kavereiden kanssa tms. Mutta kun mennään vanhempieni tykö, pukeudun suurin piirtein pilkkihaalariin. Tulee liian haavoittuvainen olo jos naiseuteni näkyy yhtään.
jatkuu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jatkuu
Kerran kun oloni oli ollut kovin paha pidemmän aikaa, uskaltauduin sanomaan äidille että olen masentunut. Kommenttina oli vaan että sulla on vissiin kuukautiset tulossa. Joopa. Olen sitten kärsinyt koko elämäni toistuvasta masennuksesta.
Opin jo hyvin nuorena varomaan äidin mielialoja ja yritin koko ajan haistella tuntosarvet pystyssä ja valaa öljyä laineille. Turhaan, aina tuli raivokohtaus ja olen pyytänyt eläessäni tuhansia kertoja anteeksi tietämättä edes mitä pyydän. Äiti "antoi anteeksi" ja piti sitten sen jälkeen mykkäkoulua. Joskus aikuisena yritin selittää että mykkäkoulu on henkistä väkivaltaa, mihin äiti sanoi että joskus on parempi olla hiljaa ettei tule sanottua liikaa. Äiti, aikuinen, siis koki suuttuvansa lapselleen niin paljon että edes lapsen anteeksipyynnön jälkeen ei lepy vaan pitää olla hiljaa ettei tule sanoneeksi liian pahasti! Ja minä olin ihan helvetin kiltti ja pelokas pikku tyttö.
Kun olimme lapsia, äitini oikein kehuskeli sillä että ei kehu meitä koskaan sen enempää meille itsellemme kuin muille. Oli aika holjaa kuunnella sukulaisnaisten juttuja lastensa koulumenestyksestä, kun oma keskiarvo oli ysin pinnassa ja paljon parempi kuin serkuilla. Eikä äiti sanonut siitä mitään. Iskä joskus vahingossa tuli kehuneeksi sukulaisille jos olin hyvä jossain ja äiti heti ärähti että mitä sä sillä kehuskelet.
Kun aikuisena lopulta vakavan masennuksen takia menin terapiaan, opin olevani introvertti. Puhuin tästä äidille, joka oli aivan pöyristynyt siitä että ihmiset voi kuormittaa ja tuomitsi minut täysin. Kyllä sukujuhliin täytyy tulla, koska se on sosiaalinen velvollisuus. Hitot siitä miltä itsestä tuntuu. Ylipäänsä minut on kasvatettu niin että minulla on vain velvollisuuksia, ei oikeuksia. Kolmen vuoden terapian jälkeenkin minusta tuntuu epäuskottavalta että minun pitäisi oikeasti ottaa omat tunteeni huomioon!
Äitini ei ole edes elänyt mitään kovaa elämää millä voisi käytöstään puolustella. Hemmoteltu ainoa lapsi. Pappa oli vähän kärttyinen luonne, mutta äiti palvoo sen muistoakin. Mamma oli kiltti ja lempeä ihminen ainakin vanhoilla päivillään ja sukutarinoiden mukaan ilmeisesti aina.
Vierailija kirjoitti:
Voi, aika oli silloin aivan toinen.
Ei asioista puhuttu lapsille, edes kuukautisista.
Tämä avoimempi meininki ei kovin montaa vuosikymmentä ole.
Kyllä tämä avoimempi meininki on ollut jo noin 35 vuotta ja siinä ajassa on jokaisella aikuisella ihmisellä ollut mahdollisuus muuttua, avautua, korjata virheitään ja suhdettaan lapsiinsa sekä itseensä. Moni 70-luvulla syntynyt ketjussa kerrotun kaltaisesti tullut kohdeltu aikuinen, oli lapsena arka, hiljainen, kiltti, syrjitty ja supernöyrä. Silti nämä lapset ovat halunneet muuttua niin, että kertovat avoimesti lapsuudestaan, käsittelevät menneitä ja toimivat myös niin, etteivät kohtelisi muita, kuten aikoinaan heitä kohdeltiin. Yhtälailla näiden vanhemmilla on ollut samat mahdollisuudet ainakin viimeisten 30 vuoden aikana. Ei hyvät suhteet omiin lapsiin synny piikittelemällä, vähättelyllä tai sulkeutumalla tosiasioista, vastuuttomuudella omasta vanhemmuudestaan.
Olen ehkä tänne kirjoittanutkin joskus jo, en ole varma. Lukenut kyllä ketjua aiemminkin. Minun äitini on syntynyt 30-luvun lopulla ja on toisaalta ollut edistyksellinen äiti. Lapsuus oli hyvä ja turvallinen. Teki minulle vaatteita, halasikin aina välillä ja tiedän että välitti. Kuukautisista kertoi hyvissä ajoin ja siteitä oli saatavilla, sikäli kaikki ok. Hoitanut lapsenlapsiaan ja heillä on erittäin hyvät välit, on hyvä mummo. Arvostan näitä asioita.
En tiedä onko tätä ollut jo kun olin lapsi, enkö vaan muista sitä, mutta nyt kun olen aikuinen ja minulla on omia lapsia, niin tuo vähättely, kannustamattomuus, epäily, ulkonäön kommentointi on niin raivostuttavaa.
Viimeksi eilen puhuimme puhelimessa ja totesi lapsistani puhuttaessa että tuleekohan ***:stä yhtä pyöreä kuin äidistään. Olen ollut tosi hoikka nuorena, samoin kuin molemmat lapseni on nyt. Huvitti, kun mieheni on vielä enemmän ylipainoinen kuin minä, mutta ei kultavävyn ulkonäöstä mainita mitään. Mulla on hyvä ja ihana mies, mutta toivoisin samaa hehkutusta äidiltä itsenikin suhteen kuin mieheni. Kun sarkastisesti vastasin kommenttiin kiitos, niin puolusteli, kuinka hän osaa aina olla niin hienotunteinen. Tahtoo vain unohtaa ne minuun kohdistuvat "pikku viillot" joita silloin tällöin heittää. Olen sanonut että onko pakko kommentoida, voisi vaan olla hiljaa, en minäkään puutu hänen ulkonäköönsä, kotinsa sisustukseen, siivoukseen jne.
Uskon taustalla olevan kateutta, koska hän on elänyt perheelle ja miehelleen unohtaen omat toiveet ja halut. Minä taas olen edennyt uralla perheestä huolimatta tai oikeastaan juuri sen ansiosta. Teen asioita joista pidän ja hän ihmettelee sitä. Pitää minua itsekkäänä.
Työtehtäviä vaihtaessa ei koskaan onnittele, ennemminkin miettii pärjäänkö minä, osaanko tai selviänkö nyt. Ei kannustusta, vaan vähättelevästi sanottuja epäileviä kommentteja vaikka itse tuon kannustamisena kokee (on sanonut aina kannustaneensa, itse en muista muuta kuin huolestuneena mainitut kommentit.). Ajattelee aina pahinta joka asiassa. Positiivisen ajattelun oppiminen on ollut minulle pitkä tie, mutta kannattava sellainen.
Minua voi moittia samoista asioista, joita itse tekee mutta ei tunnusta koskaan tekevänsä. Ei ota vastaan minkäänlaista asiallista kritiikkiä vaan suoltaa aina kaikki minun huonot puoleni ulos vastaiskuna. On kuin kilpailu, jossa en voi olla voittaja, minä olen aina se huonompi, ikävämpi, itsekkäämpi. Minun päätökseni voidaan kyseenalaistaa, hänen ei.
Jos haluaisin keskustella kunnolla siitä mitä mieltä on jostain asiasta ja miksi minä olen sitä mieltä mitä olen, heittää koko keskustelun vitsiksi ja se loppuu lyhyeen. Ei halua että olen jostain asiasta eri mieltä. Häntä myös häiritsee kun luotan lapsiini ja annan vapauksia vastineeksi luottamuksesta. Kun minun pitäisi pelätä että heille sattuu jotain. Saatan pelätäkin, mutta en anna sen pelon hallita vanhemmuutta, en voi enkä halua kahlita liikaa. Kertaakaan lapseni eivät ole luottamusta pettäneet ja meillä on hyvät välit ja keskustelemme kuten toivoisin voivani keskustella äitini kanssa, tasaveroisena, toistemme mielipiteet huomioiden. Eikä meidän tarvitse olla samaa mieltä, lapset ovat minulle rakkaita sellaisena kuin ovat.
Kuitenkin kokonaisuutena vaaka kallistuu paremman puolelle ja meidän perheessä onkin jo vitsi se kuinka mummo äitiä kannustaa. Lapsenlapsiaan kannustaa oikeasti kyllä ja miestä ja on heistä ylpeä. Uskon, että on minustakin mutta ei saa sanottua sitä.
Kiitos, terapeuttinen ketju!!
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt -91, vasta 28-vuotias siis, mutta allekirjoitan kaiken tässä ketjussa. Ihan samanlaista vihaa ja halveksuntaa olen saanut osakseni koko ikäni, nimenomaan äidiltä. Ei ikinä kannustuksen sanaa, ei lämpöä, ei lohtua, ei mitään. Siskoni on joutunut vielä pahemmin äitimme hampaisiin koska hän on harvinaisen kaunis, siis oikeasti aivan häikäisevän kaunis. Äiti on aina käyttäytynyt kuin haluaisi tuhota hänet. Ihan järkyttävää. Veljemme taas on kultapoika jota on suorastaan palvottu. Ihan sairaat kuviot siis.
Meidän suvussa samanlainen kuvio eli poika on se kuningas jota äiti palvoo ja tytöt ovat toista kastia. Varsinkin toinen tyttö saa halveksuntaa, hänen osansa aikuisena on lähinnä palvella ja auttaa muita.
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen tyttären tekemisten kommentointi ja pilkkaaminen. Äitini on aina hokenut minulle, etten ole liikunnallinen, no sinä se et kyllä tykkää jumpata, koitas nyt vähän liikkua edes. Lihomisesta alkoi huomautella, kun olin jo aikuinen. Kuitenkin aina, jos kerroin lähteväni esimerkiksi lenkille, tuli kommentteja kuten "ohhoh, nyt rasti seinään, Minna lähtee lenkille" tai "onkos susta joku urheilija tullut". Palattuani lenkiltä pilkattiin, miksi kävin niin lyhyen lenkin.
Aikuisena sanoin äidilleni ihan suoraan, että eipä kiinnosta urheilla, kun aina tulee vittuilua. No hänestä se oli kannustavaa ja hauskaa, älä nyt oo tommonen tosikko, höh! Enpä koskaan oppinut tuomaan liikuntaa osaksi arkea. Olen kolmikymppinen ja opettelen sitä edelleen, vaikeaa on. Ja yhä edelleen äitini kommentoi liikuntaharrastuksiani tuolla lailla. Aina samaa naureskelua, eikä koskaan rehellistä tsemppaavaa kommenttia. Voisiko sanoa vaikka, että hyvä juttu, hyviä treenejä?
Samoin äitini on hokenut, että Minna se on niin epäsosiaalinen ja epäempaattinen. Eikä se tule ihmisten kanssa toimeen, tommonen erakko. Ei se halatakaan tykkää (tykkään, mutta en osaa, kun ei kotona koskaan halailtu). Kotona opetettiin pitämään suu kiinni kun aikuiset puhuvat, keskusteluun ei saanut osallistua eikä sitä odotettu edes teini-ikäisiltä.
Jos nykyäänkin halaan vaikkapa jotain sukulaista, tulee äkkiä parjausta, että jopas se Minna nyt halailee.
Voi perkele! Eikö voi antaa ihmisten vaan olla?
Toi "ihmisten kanssa toimeen tuleminen" tuntuu olevan ton sukupolven ihmisille jokin ihme obsessio. Sillä ei tarkoiteta mitään oikeasti toisista välittämistä tai huolenpitoa tai hyvän yhteishengen luomista, vaan jotain ihme teatteria missä jokainen näyttelee rooliaan ja "pitää olla tekemisissä" vaikka hampaat irvessä. Selän takana jupistaan, naureskellaan, paheksutaan. Tai sitten joku valitaan syntipukiksi jota on lupa haukkua aina, oli syytä tai ei.
Alue: Aihe vapaa
Äiti oli syntynyt ihan 30-luvun lopussa ja minä 70-luvun alussa. Äidinisä oli sodassa, mutta ei haavoittunut fyysisesti, eikä ilmeisesti henkisestikään. Äidin lapsuus oli ilmeisesti turvallinen, mutta hän menetti äitinsä varhain.
Äidin tragedia oli avioliitto psyykkisesti epävakaan isäni kanssa. Isän (hoitamattomat, mutta päivänselvät) mielensairaudet ja niiden aiheuttamat todella ikävät tapahtumat traumatisoivat jokaisen lapsen lapsuudenperheessäni.
Tunnistan kyllä äidissäni tuon, että ei puhuta kuukautisista, seksistä tai parisuhteesta ja myös sen, että noihin asioihin liittyy häpeää. Äiti puhui kuitenkin monista muista asioista ja oli pääasiassa viisas, lohduttava ja huumorintajuinen, mistä olen kiitollinen. Kävi kuitenkin niin, että äitikin menehtyi melko nuorena ja itse olin silloin parikymppinen.
Tässä ketjussa moni on pystynyt katkaisemaan surullisen kierteen. Minä en ole pystynyt. Ei äidin vaan isän traumat ovat eläneet minussa ja olen kai niiden vuoksi lyhytpinnainen ja helposti lamaantuva. Itsetuntoni on mitätön ja koen, että kaikki vastoinkäymiset tai huono kohtelu on oma vikani. Omien lasten kanssa olen kyennyt parempaan vanhemmuuteen kuin isäni, mutta valitsin vääränlaisen puolison ja isän vanhemmille lapsilleni ja siitä koitui heille paljon surua ja vaikeuksia sekä itselle voimakas syyllisyys. Avioerostamme on jo paljon aikaa, mutta itsesyytökset jatkuvat. Itseä kohtaan en osaa olla armollinen, mutta isästä olen nyt hänen poismentyään ajatellut, että hän kykeni juuri sellaiseen vanhemmuuteen, mihin oli saanut eväät. Häntä ei oltu hellitty, eikä osoitettu rakkautta. Häntä kuritettiin kovakouraisesti, ellei raa'asti ja hän joutui todistamaan kotonaan pettämistä, josta seurasi karmeita riitoja ja jopa aseella uhkaamista. Ei ihme, että isä oli sekaisin.