Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Moikka!
En ihan kaikki sivuja lukenut läpi, mutta mielestäni ei välttämättä kyse ole tietyn ikäluokan naisista (äideistä), vaan myös ihan äiti-tytär-dynamiikasta. Kuvailemanne äitien käytös vaikuttaa hyvin narsistiselta ja no, tunnekylmältä ja epäempaattiselta.
Suosittelen lukemaan kirjan "Enkö ole koskaan tarpeeksi hyvä? Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä", Kirjoittajana Karyl MCBride.
Siinä kuvataan juuri tällaisia vähätteleviä ja tunnekylmiä äitejä, heidän "sydämestä ottaa" - tapaansa saada haluamansa ja myös poissaolevia isejä ja sitä, miksi tyttäret olivat aina syntipukkeja ja huonompia kuin perheen pojat. Tämä ainakin avasi omat silmäni ja sen miksi edelleen nyt 30 vuotiaana vähättelen itseäni ja koen syyllisyyttä lapsuudestani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulle kuulostaa. Kuukautiset oli häpeä. Siteitä ostettiin kuitenkin vaivihkaa mutta äiti kyllä muistutti että vessapaperi hänellä itselläänkin on. Mitään yksityisyyttä ei ollut tietenkään. Minä tein kotitöitä ja isovanhemmilta sain rahaa. Niistä säästin että sain vaatteita ostettua ja koulutarvikkeita. Sain ihan itsekseni pärjätä miten sattui. Nyt aikuisena on kaikki heittänyt ylösalaisin. Äiti tuputtaa rahaa, hoiti minua kuukausia yötä päivää kun sairastuin vakavasti, maksoi veloistani osan että pääsin nopeammin velkajärjestelyyn, on hoitanut lapsiani kun en sairauteni takia ole pystynyt ja minua siinä sivussa. Kun olin lapsi mollasi jatkuvasti. Nyt olen eläkkeellä eikä sano mitään. On tyytyväinen että olen saanut itseni siihen kuntoon että pärjään lapseni kanssa jo ilman apua. Minä olen äidille sanonut että en tiedä miten jaksoi ne vuodet mutta minä olisin oman lapsenikin suhteen luovuttanut. Ei ikinä olisi voimia siihen mitä hän teki. Että vaikka alku oli hankala niin enemmän äiti on lopulta tehnyt kuin olisi voinut olettaa.
Äitini on katkera ja kostonhimoinen ihminen. Aina on nauttinut tilanteista, joissa voi nolata minut. Koskaan hän ei ole hyväksynyt minua itsenäni. Poikaystäviäni, tahi myöhemmin miesystäviäni, tahi aviomiestäni, niissä on aina ollut joku vika, hänellä on aina ollut patoutunut miesviha. Siitä olen onnellinen, että olen ihmisenä erilainen, vaikka tuntuu että minua on lapsesta asti aivopesty ja koulutettu, mutta luojan kiitos, edes ulkonäöltäni en muistuta häntä.
Lapsena äitini ei pitänyt siitä, että kaverini olisi käyneet kylässä. Kerran onnistuin ruinaamaan yhden luokkakaverin, ja eiköhän äitini sitten kostanut sen nolaamalla mut ja sain hävetä silmät päästäni äitini käytöstä.
Lapsena jäin pyörän alle, ja sattui ja itketti. Mutta äiti alkasi huutamaan mulle, ja alkoi kovakouraisesti retuuttamaan mua kotiin. Ihan nätisti kävelin, kun takaa sitten pyöräilijä töytäisi mut kumoon. Joskus hän jätti mut pitkäksi aikaa odottelemaan mua käytävälle, kun sillä oli aika varattu kosmetologilla. Itku sitten tuli, ja vastaanotosta joku nainen vei mut sinne huoneeseen. Siinä tilanteessa se oli vielä rauhallinen, mutta kotona huusi mulle suu vaahdossa, kuinka hän häpesi sitä tilannetta.
Ja lapsuudessa aina sain kuulla, että se on mun vika jos kuolee. Kun otti kuulemma pumpusta, ja kun se suuttui mulle, niin lupasi juosta niin lujaa kotiin et varmasti saa sen sydärin. Ei se muiden aikana koskaan noita asioita puhunut, ei kun aina se oli herttainen muiden aikana. Piru pääsi irti aina kun olimme kahden.
Käytti myös alkoholia tosi reippaasti mun koko lapsuuteni. Iski miehiä ja toi niitä kotiin, eikä piitannut lapsistaan, vaikka näkivät ja kuulivat asioita, jotka ei ikinä unohdu.
Kuukautiset kun alkoi, niin en tiennyt niistä mitään. Ihmettelin vain kun housut oli tuhrussa. Viruttelin niitä lavuaarissa ja kuivailin salaa. Joskus sitten laitoin niitä puoleksipestyjä pyykkikoriin. Voi sitä pilkkaamisen ja ivaamisen määrää, kun eihän tyttö osaa edes takapuoltaan pyyhkiä. Ja mä en kehdannut sanoa, että mistä se tuhru tulee.
Äitinä arvosteli minua aina, ja aina lasteni kuullen. On hyvin vahingoniloinen ihminen, jos menee huonosti, vaikka yrittää pitää naamansa peruslukemilla.
Koskaan se ei sano mitään mukavaa. Se ei kohtele minua edes ihmisenä. Puhelimessa huutaa että ole hiljaa, ettei hänen tarvitse huutaa. Joka tilanteen käyttää omaan paremmuuden korostamiseen. Tai minun nolaamiseeni, sitä myötähäpeän määrää kun tilanteet ollut ristiäisiä, hääjuhlia, aina pitää arvostella mua jotenkin.
Olen yrittänyt hänen kanssaan keskustella, mutta eihän siitä mitään tule. Mun pitäisi ymmärtää häntä, kun joskus puhuu kuinka paska lapsuus sillä oli. Kuinka joutui 15-vuotiaana muuttamaan kotoa pois. Kuinka isänsä koskaan näyttänyt kuin fyysistä ja henkistä valtaansa. Tai kuinka huono äitisuhde hänellä oli. Mutta en ymmärrä, koska tuntuu että sen ainut päämäärä on ollut kostaa omat traumansa minuun. Mulla oli paska lapsuus, mutta ikinä en olisi voinut omille lapsilleni siirtää tuota kierrettä.
Juu ja äitini -43 syntyny ja itse -65
Surullista, mutta samalla lohduttavaa lukea tätä ketjua. Koska lapsena ei näistä asioista voinut puhua kodin ulkopuolella. Tätä ketjua lukiessa, vaikka moni kirjoitus on kuin omaa painajaista, niin ajattelen että joku syy täytyy olla että äitini on niin ilkeä. Ja tiedostan ettei hän koskaan tule muuttumaan, ja olen oman jaksamiseni vuoksi deletoinut hänet pois elämästäni. Suurimman osan aikuisikääni olen sairastanut masennusta, käyttänyt mielialalääkkeitä sekä käynyt terapiassa. Tuntuu että avioeroni johtui osittain siitä etten ajoissa laittanut välejä poikki äitiini. Hän on vain jotenkin päässyt pääni sisälle. Osaa olla herttainen, mutta aina puukottanut selkään. Toivon että hakisi itselleen terapia-apua, koskaan se ei ole myöhäistä. Mutta hän on päättänyt katkeroitua, ja elää yksinäisen vanhuuden. Minä olisin jo kauan sitten voinut laittaa välit poikki, mutta jotenkin äitini ei ole halunnut päästää irti. Tuntuu että se tarve kontrolloida ja ilkeillä on se voima millä hän jaksaa elää. Sairasta mutta totta.
Onpas uskomattomia tarinoita. Omissa vanhemmissani oli myös vikansa, mutta ei sentään tuollaista. Isä ei koskaan puhunut , mutta sehän koski kaikkia tuon sukupolven miehiä kaikkialla maailmassa. Mies ei puhunut. Äiti nyt oli liian kyttäävä ja holhoava, totta, mutta kuitenkin omat vanhempani sentään tukivat minua ja tahtoivat minulle hyvää. Ja tahtovat edelleen, ovat siis elossa.
Uskomatonta näin miehenä lukea tuosta kaameasta, sisäistetystä naisvihasta. Muistan sen kyllä itsekin. Esimerkiksi vanhempieni vanhempien sukupolven naiset, siis isovanhempieni ikäiset, aina kritisoivat suvun nuoria tyttöjä: "Sulla on liian iso nenä". "Sääresi on on hyvät mutta takapuolesi leveä". Me pojat tietysti oltiin pelkästään komeita ja fiksuja. Ja kouluissa ja työpaikoilla sama meno ja sitten televisiossa tympeä navanalus "huumori". Hohhoijaa.
Täälläkin on viitattu Suomen nopeaan muutokseen. Suomi muuttui yhdessä sukupolvessa agraarisesta (jälki)teolliseksi. Sekoaahan siinä pää. Muualla teollisuusmaissa kaupungistuminen ja maallistuminen alkoi jo 1800-luvun lopulla. Ei edes uskonto vaan kansanusko loitsuineen eli Suomessa vielä 1900-luvun alkupuolella! Suomessa voi elää vieläkin ihmisiä jotka syntyi saunassa parantajan loitsittavana ja nyt eletää tekoälyn aikaa. Uskontohan oli maaseudun naisille turvaverkko ja se "oma huone". Maallistuminen tapahtui äkkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkoa edelliseen: Ja sitten poikana vielä se älytön militarismi ja väkivaltaisuus. Varsinkin kun kasvoi pienessä kasarmikaupungissa. Kaupungille mentiin viikonloppuisin vetämään jengiä turpaan. Eihän sellaista muualla maailmassa ollut. Todella aggressiivinen ja tympeä ilmapiiri, mutta se nyt liittyi yleisemmin yhteiskuntaan, ei perheeseeni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea, että muilla on vastaavia kokemuksia. Olen luullut olevani ainoa.
Olen syntynyt -84 ja äitini -50.
Lapsuudessani ei koskaan halattu, ei kehuttu, ei sanottu että rakastaa. Vaatimukset olivat kuitenki suuret, koulussa ja harrastuksissa piti pärjätä hyvin. Äiti pakotti pianotunneille ja balettiin vaikka en olisi halunnut. Kokeista piti saada ysejä ja kymppejä. Vaikka sai hyvän numeron, vertailtiin kuitenkin kavereiden numeroihin ja aina jollain oli parempi, joten kehuja ei tullut.
Äiti oli todella kriittinen minua kohtaan ja arvosteli aina vaatteitani, tyyliäni, ulkonäköäni. Aina tuotiin esiin, että mitä opettajatkin ja muut ihmiset ajattelevat kun näytän tältä.
Kun söi herkkuja piti tuoda esiin kuinka paljon siinä on kaloreita ja voi voi kun taas lihoaa. Äiti katseli aina itseään peilistä ja haukkui itseään läskiksi. Sairastuin syömishäiriöön kahdenkympin kieppeillä ja äiti kehui (harvinaista kyllä) kuinka hienoa on kun olen laiha. Jos olisin vielä laihtunut, olisin ollut sairaalahoidossa.
Vanhempani erosivat isäni salasuhteen paljastuttua kun olin 6v. Tästä lähtien olin äitini psykologi, jolle äiti tilitti kaiken. Huolehdin kaikesta vanhempieni välisestä viestinnästä. Isää piti vihata eikä isästä tai isän luona olemisesta saanut puhua mitään hyvää. Äiti kertoi pienelle tytölle kaiken mitä isäni oli puuhannut salaa ”huoransa” kanssa. Kuulemma jo ennen kun minä olin syntynyt.
Eron jälkeen kuvioissa oli äitimme epämääräisiä miesystäviä, jotka olivat kodissamme kännissä, sekavina. Myös näiden suhteiden erodraamoihin minut vedettiin mukaan ja yksi mm. stalkkasi meitä kotipihallamme ja uhkaili minua. Äiti itse oli masentunut ja sekaisin ja isämme teki meistä lastensuojeluilmoituksia, äidin mielestä koska halusi kiusata. Menimme veljeni kanssa isäni toiveesta käymään perheneuvolassa, mutta äitimme kielsi meitä puhumasta siellä mitään. Äiti luki meille naureskellen ääneen lastensuojelutyöntekijöiden huolestuneita viestejä.
Kotona ei myöskään puhuttu mistään, minun kuulumisia ei kyselty. Pääasia oli, että ulospäin oli kulissit kunnossa. Kuukautisten alkamisen salasin ainakin vuoden, koska en uskaltanut kertoa niistä. Opin olemaan näkymätön, tarvittaessa psykologi, sivuttamaan omat tarpeeni. Vieläkin tämä näkyy miellyttämisenä ja epävarmuutena omasta itsestä. On vaikea uskoa, että joku oikeasti välittää minusta ja on kiinnostunut tunteistani, mielipiteistäni tai asioistani. Äidin kanssa en osaa puhua mistään oikeista asioista. En avaudu mistään enkä pahemmin jaksa olla tekemisissäkään.Oman vanhemman terapeutiksi joutuminen on raskasta. Vanhemman tulisi olla se, joka tukee lasta, ei toisin päin. On surullista, miten paljon suomalaisessa kulttuurissa on tätä: toisaalta vaikenemista ongelmista, puhumattomuutta, ja sitten toisaalta omista ongelmista ja traumoista tilittämistä ja siirtämistä lapsille, jotka ovat syyttömiä ja viattomia tilanteeseen. Lapsen ei pitäisi joutua kantamaan oman vanhempansa tunnekuormaa, ei aikuisenakaan.
Niin totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitin sanoi kerran että olin kamala lapsi. Ja välillä kertoo asioita, joita en itse muista, mutta nauttii selvästi kun minulle tulee paha mieli. Ja ne asiat joita kertoo liittyy aina muihin ihmisiin, ei koskaan häneen. Mutta on tilanteita kun muiden aikana kertoo samoja asioita mitä minulle lapsena tapahtui, niinkuin tuplanolaaminen.
Olen miettinyt että oliko se tapa kasvattaa, että lasta ei saa huomioida. Ehkä se oli yleinen käytäntö, tai neuvolasta saatu suositus.
Ja noita seksuaalisia asioita tapahtui. Äitini ystävättären mies puhui todella irstaita. Tuijotteli rintoja yms. Kerran olin yksin keittiössä, niin tämä mies tuli viereen ja tarttui rinnoista, ja puristeli. Ja sellaisia inhottavia huomautuksia. Tänäpäivänä jos tuollaista tapahtuisi, niin lapsi varmasti menisi itkien kertomaan äidilleen. No minä poistuin huoneeseeni itkemään. Vaihtoehtona ei ollut mennä olohuoneeseen kertomaan äidilleni ja tälle naiselle, mitä hänen miehensä teki. Selkäsauna ja huutaminen siitä olisi seurannut.
Ja se olohuone oli meillä suorastaan pyhä huone. Sinne ei saanut ilman lupaa mennä. Mutta kun äitini päätti viikonloppuisin kutsua ystäviään, niin sitä huonetta siivottiin aamusta asti. Ja siellä sitten ystävineen remusivat ja ryyppäsivät, kuka minnekkin sammuen. Ja aamulla taas se huone siivottiin edustuskelpoiseksi. Ja jotenkin kohtuutonta, että minä ja siskoni jouduttiin pyytämään lupa, että siihen pyhättöön saatiin edes mennä, saatikka istua sohvalle.
Mulla on vanhempi sisko, joka oli isovanhempien lellikki. Tasapuolisesti saimme isovanhemmilta vaatteet, ja matkusteltiin paljon kun oltiin lapsia. Mutta hän sai aina jotain enemmän, eikä kyse ollut mistään pikkuhankinnoista. Omia lapsiani olen aina kohdellut tasavertaisesti, minusta on sairasta että joku lapsi on suosikki, sen toisen kustannuksella.
Toisaalta se lapsuus avarsi silmäni, mitä en itse koskaan haluaisi olla. Jos edes huomaan että alan puhua kuten äitini, tai huomaan muita tuttuja piirteitä, niin pakotan itseni niistä pois. Ja sitä en koskaan voinut sietää että siskoni lapset olivat rakkaampia äidilleni. Tosin hän muistaa asiat nykyään siten, että minä vein häneltä mahdollisuuden olla lasteni kanssa, kun he olivat pieniä. Toki se että hän syyttelee, ja muistaa asiat väärin on ehkä hänen keinonsa selvitä elämässä.
Olen monasti yrittänyt puhua menneistä hänen kanssaan. Silloin totesin että turhaa energiantuhlausta. Mutta edes kerran olisi kiva kuulla sana anteeksi hänen huuliltaan, sen kummemmin tarvetta selitellä enempää.
Olen miettinyt miten toinen vanhempi suhtautui kaikkeen tähän kerrottuun. Moni asia pitää omalta kohdaltani paikkaansa. Näin jälkikäteen ihmetyttää miten kumpikaan vanhemmista ei puuttunut toisen huonoon käytökseen lasta kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En sovi ikäkriteereihin, mutta minua oikeasti harmittaa, että olen ollut liian kiltti ja tottelevainen myös äitiä kohtaan. Hän oli kuitenkin se turvallisempi aikuinen isän ollessa sodan ja oman kovan kotikurinsa muokkaama raivoava despootti. Ja aika usein kännissä. Mutta olisi minun pitänyt enemmän puolustaa itseäni. Äiti kun tykkäsi arvostella ja loukata ihan tahallaan. Milloin oli liian lihava, milloin taas yllättäen laitunut, ettei vaan olisi ollut se UUSI TAUTI (80-lukua elettiin).
Olen vasta aika vanhana tajunnut, ettei äiti valttämättä ole ollenkaan lapsensa puolella, vaan ihan tietoisesti haluaa lapsen epäonnistuvan. Levätköön nyt kuitenkin rauhassa kuitenkin. Ikävä kyllä huomaan itsekin syyllistäväni omaa lastani. Äiti sen osasi, kuten mykkäkoulunkin - jota itse en hallitse, onneksi.
sori ohis
Tänään kohti vanhoja päiviäni vasta ymmärsin todella, miten moninaisessa muodoissa ihminen voi toimia persoonallisuudessaan ja sellainen voi olla äiti. Miten paljon voi yksi ihminen vaikuttaa piilokavalasti lapsen elämään ja tulevaisuuteen vahingoittavasti kateellisuudessaan, vaikka lapsi on terve tunnemaailmaltaan. Terve tunnemaailma kehittyy yhdenkin aina läsnäolevan huoltajan vaikutuksesta, kuten isän. Tai isovanhempien. Loppu on sekasortoa ja luonnollista tervetunteista painiskelua hyvien tuntemusten puolesta, kun vastassa on narsisti, äiti. Mietin, että mitä pitäisi seuraavaksi tehdä, kun on jo ymmärtänyt kaiken?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halusin vain kertoa. Kun tämä ketju vuonna 2014 alkoi, olin jo hylännyt aikeet hankkia lapsia. Ketjun lukeminen oli kuitenkin minulle aivan järisyttävän terapeuttinen prosessi ja tajusin, että minun on mahdollista olla hyvä äiti, vaikken olekaan sellaisen mallia omasta kotoa saanut. Voin todellakin "olla itse se äiti, jota lapsena kaipasin".
Minulla on nyt oma pieni tytär ja olen hänelle hyvä äiti. Aion olla elämäni loppuun. :)
Itse olen 44-v nainen ja edelleen ihan hukassa 40-luvun puolivälissä syntyneen äitini kanssa. Hän on omasta mielestään edelleen perheen pää joka sanelee mitä tehdään ja jonka sana on oltava laki. Hän voi kyllä tehdä jotain joskus meidän "lasten ehdoilla" (lapset tässä tapauksessa lähemmäs 50v) mutta silloin asenne on alleviivaavan alentuva ja vähättelevä; "oletteko te nyt edes osanneet keittää perunoita".
Minuun, tyttäreen, äiti suhtautuu kuin vajaaälyiseen. Olen akateemisesti koulutettu ja johtavassa asemassa mutta hänelle olen juuri ja juuri oikeustoimikelpoinen. Äidiltä pitäisi kysyä kuinka elämä pitää järjestää, ketä voi äänestää, hän kertoo minne voin ajaa autolla ja milloin on käytettävä julkisia, voinko mennä veneeseen vai onko tuuli nyt tänään liian kova. Hän myös kertoo minulle kuinka asiat ovat minun töissäni, siitäkin hän tietää tietenkin kaiken paremmin kuin minä.
Hän viettää mielellään aikaa kahden lapseni kanssa, ilman minua, ja usein olen kuullut hänen haukkuvan ja vähättelevän minua lapsilleni. Hän myös tukistaa lapsia tarvittaessa useista ehdottomista kielloistani huolimatta, koska "äiti ei osaa teitä kasvattaa".
Minua hän haukkuu, vähättelee ja arvostelee sekä minulle että muille. Hänelle on tärkeää että muut ihmiset huomaavat ja näkevät monenlaiset puutteeni. Olen hänelle kerta kaikkiaan aivan vääränlainen, kelpaamaton, epäonnistunut nainen kun hän itse on kodinhengetär ja erinomaisuuden perikuva.
Vanhemmiten äidistä on tullut todella itsekäs, vaativa ja vielä pahempi marttyyri. En oikein enää jaksa edes teeskennellä ystävällistä, pelkkä ajatuskin rasittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen 44-v nainen ja edelleen ihan hukassa 40-luvun puolivälissä syntyneen äitini kanssa. Hän on omasta mielestään edelleen perheen pää joka sanelee mitä tehdään ja jonka sana on oltava laki. Hän voi kyllä tehdä jotain joskus meidän "lasten ehdoilla" (lapset tässä tapauksessa lähemmäs 50v) mutta silloin asenne on alleviivaavan alentuva ja vähättelevä; "oletteko te nyt edes osanneet keittää perunoita".
Minuun, tyttäreen, äiti suhtautuu kuin vajaaälyiseen. Olen akateemisesti koulutettu ja johtavassa asemassa mutta hänelle olen juuri ja juuri oikeustoimikelpoinen. Äidiltä pitäisi kysyä kuinka elämä pitää järjestää, ketä voi äänestää, hän kertoo minne voin ajaa autolla ja milloin on käytettävä julkisia, voinko mennä veneeseen vai onko tuuli nyt tänään liian kova. Hän myös kertoo minulle kuinka asiat ovat minun töissäni, siitäkin hän tietää tietenkin kaiken paremmin kuin minä.
Hän viettää mielellään aikaa kahden lapseni kanssa, ilman minua, ja usein olen kuullut hänen haukkuvan ja vähättelevän minua lapsilleni. Hän myös tukistaa lapsia tarvittaessa useista ehdottomista kielloistani huolimatta, koska "äiti ei osaa teitä kasvattaa".
Minua hän haukkuu, vähättelee ja arvostelee sekä minulle että muille. Hänelle on tärkeää että muut ihmiset huomaavat ja näkevät monenlaiset puutteeni. Olen hänelle kerta kaikkiaan aivan vääränlainen, kelpaamaton, epäonnistunut nainen kun hän itse on kodinhengetär ja erinomaisuuden perikuva.
Vanhemmiten äidistä on tullut todella itsekäs, vaativa ja vielä pahempi marttyyri. En oikein enää jaksa edes teeskennellä ystävällistä, pelkkä ajatuskin rasittaa.
Tuohon ilmiöön olen törmännyt, että vanhempi nainen suhtautuu nuorempaan, kuin vajaaälyiseen pikkulapseen. Molemmat tietämäni tapaukset ovat itse kouluttamattomia ja arvioni mukaan 65-80 ÄO.
On kertakaikkisen raivostuttavaa ja hermoja repivää olla heidän kanssaan 15 minuuttia pidempiä aikoja.
Etenkin kun itse on keskivertoa älykkäämpi valitettavasti.
Olen yksi teistä, kaltoinkohdelluista lapsista, se tytär. On ollut järkyttävää loppujenlopuksi tajuta kaikki. Mistään muualta en saanut vastaavaa vertaistukea ymmärtämään lapsen kaltoinkohtelua. Elän ja olen oppinut arvostamaan arvoani, koska jätin kaltoinkohtelijani ja valitsin hyväsydämisiä ihmisiä elämääni. Kiitos teille! Tulen varmasti tekemään elämäntyötäni puolustan kaltoinkohdeltujen lapsien tuntemuksia ja heidän kertomiaan faktoja todella selvittäen niitä, näkien vanhempien selittäen ihanuusjutten läpi. Kun lapsi on hiljaa, tai aina miellyttäen, aina kiltti, ja aina lapselle kuuluu vain hyvää ja hänelle sopii kaikki.
Iltapäivälehdet kirjoittavat vähän väliä siitä kuinka suuret ikäluokat eivät saa tavata lastenlapsiaan, ja kuinka pitäisi säätää laki jonka turvin isovanhemmilla olisi pääsy lastenlastensa luo.
Kumma ettei yksikään lehti tai toimittaja ole tarttunut tämän ketjun sisältöön, kun kuitenkin tältä palstalta juttuideansa niin usein hakevat.
Vierailija kirjoitti:
Iltapäivälehdet kirjoittavat vähän väliä siitä kuinka suuret ikäluokat eivät saa tavata lastenlapsiaan, ja kuinka pitäisi säätää laki jonka turvin isovanhemmilla olisi pääsy lastenlastensa luo.
Kumma ettei yksikään lehti tai toimittaja ole tarttunut tämän ketjun sisältöön, kun kuitenkin tältä palstalta juttuideansa niin usein hakevat.
Ja aina löytyy asiantuntija joka neuvoo vain ymmärtämään isovanhempaa ja joustamaan.
Ap, olen 80-luvulla syntynyt ja äitini 50-luvulla mutta jotkut asiat mitä kuvasit suhteenne pintapuolisuudesta kuulostivat tosi tutuilta. Myös mun äiti on ollut tekevä ja ahkera, mutta tunnepuolella ja syvemmässä vuorovaikutuksessa on aina ollut aukkoja. Olen ajatellut että paljon on kyse sukupolvierosta siinä, miten esim rakkautta ilmaistaan ja mistä asioista on sallittua puhua. Toisaalta kyse on varmasti myös äidin omista vajavaisuuksista ja kipupisteistä, niitähän meillä kaikilla on. Välillä tuntuu kuitenkin aivan älyttömältä se miten tyhjiä keskustelut äidin kanssa ovat. Hän vaikka puhelimessa luettelee mitä on siivonnut ja pyykännyt, eikä kerro eikä kysy mitä oikeasti kuuluu.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä kuulostaa tutulle tuo että mistään ei puhuttu. Kuukautisista ilmoitin niin sain sentään siteitä. Ikävä kyllä huomaan että kyllä tuo puhumaton tyyli on tarttunut minuunkin oikeastaan. En ole äiti, joten en tiedä siirtäisinkö sitten omille lapsillekin tuon vai muuttaisiko äityis asennetta. En puhu juurikaan tunteistani vaikka mikä olisi. Välillä teen jotain äitini kanssa (konsertti tms), mutta lähinnä kun itse ehdotan asiaa.
Toisaalta, minun ei tarvinut koskaan antaa kotiin rahaa, mutta ei kyllä mitään turhaa osteltu (vaatteita esim). Ehkä ihan hyvä niin. Turhia vaatteita kaapit täynnä nykyään.