Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Kuulostaa jonkin verran tutulta - ostin lapsilisästä rintaliivit, siteet. Kanssani ei koskaan keskusteltu kuukautisista/ehkäisystä, eikä muutenkaan voinnistani. Annan äitini viettää omanlaistaan elämää. Hänen omat lapsuuden/elämän kokemukset ovat tehneet hänestä rajallisen. Itse yritän olla avoimempi äiti ja lapset tulevat kysymään avoimesti kaikesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
]Olen syntynyt -91, vasta 28-vuotias siis, mutta allekirjoitan kaiken tässä ketjussa. Ihan samanlaista vihaa ja halveksuntaa olen saanut osakseni koko ikäni, nimenomaan äidiltä. Ei ikinä kannustuksen sanaa, ei lämpöä, ei lohtua, ei mitään. Siskoni on joutunut vielä pahemmin äitimme hampaisiin koska hän on harvinaisen kaunis, siis oikeasti aivan häikäisevän kaunis. Äiti on aina käyttäytynyt kuin haluaisi tuhota hänet. Ihan järkyttävää. Veljemme taas on kultapoika jota on suorastaan palvottu. Ihan sairaat kuviot siis.
Se on kyllä jännä miten asiat eivät muuttuneet vielä 80- tai 90-luvuillakaan.
Tyttönä ei ollut samanlaista arvoa kuin esim serkuilla, jotka poikia. Saati sitten aikuiset miehet, he olivat kuninkaita joita palveltiin. Ulkonäköä ja vartalon muotoja arvioitiin vaikka kenen kuullen. Epäiltiin kaikesta mahdollisesta vaikka olin todella kiltti tyttö. Ja monta muuta ikävää juttua. Luulin aina sukumme olleen poikkeuksellisen sovinistista, kunnes luin tätä ketjua.
Suhtautuminen vähättelevää, paheksuvaa, rintaliivien salaa peseminen, tabu siteistä... tutun kuuloista.
Kun aloitin seurustelun, alkoi pahantahtoinen juoruaminen muiden sukulaisten kanssa raskaaksi "pamahtamisesta", vaikka mitään sellaista ei tapahtunut. Kuitenkaan ehkäisystä ei koskaan puhuttu. Kun poikaystävän (ja seuraavan) kanssa suhde loppui, vika oli tietenkin heti minussa. En "osannut hoitaa miesasioitani."
Aina oli jotain kritisoitavaa. Hyvinäkin hetkinä aina löytyi jotain: "muuten hyvä tyttö / nuori nainen mutta x ja x ja x"...
Omien ongelmien ja ajatusten projisointia, veikkaan. Nähdään siinä tytössä tai nuoressa naisessa oma itse samanikäisenä.
Meillä mutsi vuosimallia -54 ja samanlainen etäinen, tunnekylmä, empatiakyvytön tapaus. Tiuskii, pitää mykkäkoulua, heittäytyy marttyyriksi. Olen vaan jättänyt huomiotta tai vittuillut takaisin.
Koulukavereiden äitejä tapasin myös (olin yökylässä kavereilla alakouluikäisenä) ja ihmettelin, kun kavereiden äidit olikin ystävällisiä, hyväsydämisiä, lempeitä ja empatiakykyisiä. Ja samaa ikäluokkaa kuin oma mutsi. Niin että ei tuo ole mikään sukupolvikysymys ole vaan yksinkertaisesti tunneälyn puutetta.
Itse olen aina ollut herkkä ja empaattinen. En tunne kuuluvani ollenkaan koko perheeseen, koska kaikki muut (äiti, isä, sisarus) ovat juuri tuollaisia etäisiä tuppisuita. Mikään ei hetkauta heitä. Ei edes perheen lemmikiieläinten kuolemat, joita itse surin monta vuotta.
Kun eihän nämä tarinat tosiaan kaikkia 40-luvulla syntyneitä naisia koske, niin millaistahan on ollut olla sellainen lämmin äiti kun naiseutta on noin vahvasti arvosteltu ja hävetty kaikkea? Onkohan nämä naiset olleet sitten vähän hyljeksittyjä muiden naisten toimesta? Onko heistä kenties keksitty juoruja ja jopa haukuttu selän takana/päin naamaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun eihän nämä tarinat tosiaan kaikkia 40-luvulla syntyneitä naisia koske, niin millaistahan on ollut olla sellainen lämmin äiti kun naiseutta on noin vahvasti arvosteltu ja hävetty kaikkea? Onkohan nämä naiset olleet sitten vähän hyljeksittyjä muiden naisten toimesta? Onko heistä kenties keksitty juoruja ja jopa haukuttu selän takana/päin naamaa.
40-luvulla syntynyt ex-anoppini on sellainen aivan ihana, lämmin ihminen. Minulle hän oli kuin varaäiti, omasta äidistä en ollut saanut mitään tukea. Hän ei ole hyljeksitty tai muuta, mutta hiljaisempi on, muutama hyvä pitkäaikainen ystävä hänellä. Tuttavapiiri vaikuttanee miten näihin kiltteihin ihmisiin suhtaudutaan.
Tutulta kuulostaa, ainakin osin.
Vaikeista asioista ei koskaan voitu puhua, vaikka minä olisin sitä pyytänyt. Suhtautuminen niihin ja ylipäätään mun huoliin, kiinnostuksenaiheisiin ym. oli pilkallinen ja vähättelevä. Kaikki asiat, myös luottamuksellisesti kerrotut, se jakoi koko suvulle ja kylälle.
Minäkään en olisi varmaan juuri missään tekemisissä, jossei olisi omia lapsia. Mummona äitini on ok, joskin aika lyhytpinnainen ja töksäyttelee välillä sen verran ilkeästi, että herkkä esikoinen etenkin on ollut pahoilla mielin. Koitan pitää oman suhtautumisen viileän asiallisena, mutta välillä keittää se jatkuva muitten arvostelu, haukkuminen ja yleinen negatiivisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä mutsi vuosimallia -54 ja samanlainen etäinen, tunnekylmä, empatiakyvytön tapaus. Tiuskii, pitää mykkäkoulua, heittäytyy marttyyriksi. Olen vaan jättänyt huomiotta tai vittuillut takaisin.
Koulukavereiden äitejä tapasin myös (olin yökylässä kavereilla alakouluikäisenä) ja ihmettelin, kun kavereiden äidit olikin ystävällisiä, hyväsydämisiä, lempeitä ja empatiakykyisiä. Ja samaa ikäluokkaa kuin oma mutsi. Niin että ei tuo ole mikään sukupolvikysymys ole vaan yksinkertaisesti tunneälyn puutetta.
Itse olen aina ollut herkkä ja empaattinen. En tunne kuuluvani ollenkaan koko perheeseen, koska kaikki muut (äiti, isä, sisarus) ovat juuri tuollaisia etäisiä tuppisuita. Mikään ei hetkauta heitä. Ei edes perheen lemmikiieläinten kuolemat, joita itse surin monta vuotta.
Tiedän lähipiiristä just tuontyylisiä kovanahkaisia saman ikäluokan vanhempia. Oikein ylpeilevät kovanahkaisuudellaan, eivät kuulemma pienestä hetkauta. No, ei voikaan hetkauttaa jos keskinäinen vuorovaikutus on kovaa. Yrittävät hyväksynnällään ja paheksunnallaan tai marttyyrikohtauksilla tai kiristämällä saada aikuiset lapsensa tottelemaan. Jos jotain ikävää tapahtuu, ollaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa, ainakin osin.
. Kaikki asiat, myös luottamuksellisesti kerrotut, se jakoi koko suvulle ja kylälle.
.
Joo, noin meilläkin, olinkin jo unohtanut tuon nöyryytyksen. Arkaluonteiset asiat suvulle vaan jaettavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äiti on syntynyt 40-luvun puolivälissä ja minä 70-luvun puolivälissä. Tutulta kuulostaa juuri tuo kuukautisiin ja moneen muuhunkin liittyvä häpeäsalailu ja lisäksi paljon muuta omituista. Siskoani pahoinpiteli toistuvasti, minua ei koskaan. Minusta monesti tuntuu että tasapuolisuuden nimissä olisi voinut huitaista minuakin 🤔
Olen kasvattanut omat lapseni tietoisesti ilman äitini myrkyllistä ilmapiiriä. Ilmapiiri oli myrkyllinen jo 80-luvulla mutta asia ei ole muuttunut miksikään vaikka äitini elää nyt yksin ja todennäköisesti viimeisiä vuosiaan kun syöpäkin kertaalleen jo leikattu. Äitini on edelleen sama toksinen ihminen joka pitää itseään jollain tavalla parempana ja fiksumpana ihmisenä kuin muita ja jos ei toistuvasti halveksu vastapäätä istuvaa ihmistä halveksuu ainakin seinän takana olevat. Kerää kasoittain materiaa ja tavaroita ympärilleen, lattiapinnat täynnä tavaroita ja rojua täynnä olevia kasseja ja laatikoita ja siellä se sit elelee niiden roinien keskellä. Jo 40 vuotta sitten hän tykkäsi tavaroista ja vaatteista, ei lapsista niinkään, mutta olisi vielä viidennenkin hankkinut, onneksi isäni ei suostunut.
Lasteni synttäreille olen kutsunut mutta ei ole päässyt kun on "ollut jotenkin hassu olo". Viime kesänä ei päässyt lapsenlapsensa rippijuhliin kun ahdisti. En toki ihmettele yhtään, ketäpä ei laatikkokasojen keskellä ahdistaisi mutta luopua ei laatikoistaan osaa ja siskoni on ainut joka niihin saa koskea mutta kauhukseni on alkanut saman laatikkomanian hänkin.
Siinä on kuolinpesien selvittelijöille hommaa.
Vierailija kirjoitti:
Kuvaavaa on että voin olla pikkuisessa kesämekossa pelkät stringit sen alla vaikkapa miesvaltaisella työpaikallani tai mökkireissulla mieheni kavereiden kanssa tms. Mutta kun mennään vanhempieni tykö, pukeudun suurin piirtein pilkkihaalariin. Tulee liian haavoittuvainen olo jos naiseuteni näkyy yhtään.
jatkuu
Tämä. Teini-ikäisenä ei koulun liikuntatunnilla pukuhuoneessa tarvinnut hävetä, kun kaikilla muillakin samanikäisillä tytöillä oli rinnat ja Sloggi-topit. Vain kotona rintoja piti hävetä ja peitellä. Toivoin, että olisinpa pian aikuinen ja saisin muuttaa pois. Omassa aikuisen kodissa ei tarvitsisi piilotella rintaliivejä eikä siteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei noiden myrkyllisten muorien kanssa ole enää pakko olla tekemisissä. Eläkää omaa elämää.
Kiitos tästä ketjusta! Ensimmäistä kertaa ymmärrän että muillakin - ja monilla - on ollut samanlaista kuin minulla. Häpeä naiseksi kasvamisesta, omasta kehosta, kaikesta sukupuoleen ja seksuaalisuuteen millään tavalla viittaavasta johtuen äitini suhtautumisesta. Jollakin erikoisella tavalla vapauduin tuosta häpeästä pian kun pääsin muuttamaan pois kotoa lukion jälkeen, mutta siihen asti jonkinlainen äitini epäilys painoi aina niskassa. Hän oli saanut omaan tyyliinsä mukaan myös useita vuosia vanhemman siskoni ja he yhdessä ivasivat ja väheksyvät kaikkea edellämainittuihin asioihin liittyvää.
Rintaliivit (vanhat ja epäsopivat) pöllin äitini kaapin perältä. Kun se joskus paljastui, siitä häpäistiin. ”Kuinka nyt pikkutytölle rintaliivejä”. Sain sittemmin yhdet (!) sloggi-toppirintsikat. Niitä pesin ja pidin. Lukioon mennessä ostin kolmet kauniit liivit joissa oli kaarituet. Kun näytin ostokset äidille, hän katsoi niitä halveksien ja kysyen ”mitkä raudat näissä on”. Itse pesin aina nekin käsin.
Näitä tapauksia on paljon. Kerron ehkä myöhemmin lisää. Näitä on raskas muistella. Tuntuu käsittämättömältä miksi äidit toimivat näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
]Olen syntynyt -91, vasta 28-vuotias siis, mutta allekirjoitan kaiken tässä ketjussa. Ihan samanlaista vihaa ja halveksuntaa olen saanut osakseni koko ikäni, nimenomaan äidiltä. Ei ikinä kannustuksen sanaa, ei lämpöä, ei lohtua, ei mitään. Siskoni on joutunut vielä pahemmin äitimme hampaisiin koska hän on harvinaisen kaunis, siis oikeasti aivan häikäisevän kaunis. Äiti on aina käyttäytynyt kuin haluaisi tuhota hänet. Ihan järkyttävää. Veljemme taas on kultapoika jota on suorastaan palvottu. Ihan sairaat kuviot siis.
Se on kyllä jännä miten asiat eivät muuttuneet vielä 80- tai 90-luvuillakaan.
Tyttönä ei ollut samanlaista arvoa kuin esim serkuilla, jotka poikia. Saati sitten aikuiset miehet, he olivat kuninkaita joita palveltiin. Ulkonäköä ja vartalon muotoja arvioitiin vaikka kenen kuullen. Epäiltiin kaikesta mahdollisesta vaikka olin todella kiltti tyttö. Ja monta muuta ikävää juttua. Luulin aina sukumme olleen poikkeuksellisen sovinistista, kunnes luin tätä ketjua.
Sen takia näitä vastaavia kokemuksia varmaan on muillakin kuin 70-luvulla syntyneillä, koska saman ikäpolven sisarusten lapset on syntyneet laajemmassa skaalassa. Tai miten nyt sanoisi.
Esim. meidän äidin seitsemän sisarusta on syntyneet 1949-1962. Meidän äiti kolmanneksi nuorin -57. Äidinäiti syntynyt 1922 ja äidinisä 1928, molemmat kokeneet sota-ajan.
Me lapsenlapset ollaan synnytty eka ihan 60-luvun lopussa, iso osa 70-luvulla/etenkin 75-79, minä -81 ja veljeni -77, sit nuorempien tätien ja enojen lapset syntyneet yksi 80-luvun lopussa ja ihan 90-luvun alussa -90, -91 ja -93.
Ei siis ihan kaikki serkusparvesta mahduta 70-luvulla syntyneiksi. Kuitenkin äitini ja siskonsa & veljensä ovat kaikki hyvin samaa kaliiberia. Kullakin vain vähän omat vivahteensa, esim. riippuen kuka ollut vanhin siskoista=joutunut olemaan kaikista vastuussa, kuka oli nuorin sisko jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
]Olen syntynyt -91, vasta 28-vuotias siis, mutta allekirjoitan kaiken tässä ketjussa. Ihan samanlaista vihaa ja halveksuntaa olen saanut osakseni koko ikäni, nimenomaan äidiltä. Ei ikinä kannustuksen sanaa, ei lämpöä, ei lohtua, ei mitään. Siskoni on joutunut vielä pahemmin äitimme hampaisiin koska hän on harvinaisen kaunis, siis oikeasti aivan häikäisevän kaunis. Äiti on aina käyttäytynyt kuin haluaisi tuhota hänet. Ihan järkyttävää. Veljemme taas on kultapoika jota on suorastaan palvottu. Ihan sairaat kuviot siis.
Se on kyllä jännä miten asiat eivät muuttuneet vielä 80- tai 90-luvuillakaan.
Tyttönä ei ollut samanlaista arvoa kuin esim serkuilla, jotka poikia. Saati sitten aikuiset miehet, he olivat kuninkaita joita palveltiin. Ulkonäköä ja vartalon muotoja arvioitiin vaikka kenen kuullen. Epäiltiin kaikesta mahdollisesta vaikka olin todella kiltti tyttö. Ja monta muuta ikävää juttua. Luulin aina sukumme olleen poikkeuksellisen sovinistista, kunnes luin tätä ketjua.
Sen takia näitä vastaavia kokemuksia varmaan on muillakin kuin 70-luvulla syntyneillä, koska saman ikäpolven sisarusten lapset on syntyneet laajemmassa skaalassa. Tai miten nyt sanoisi.
Esim. meidän äidin seitsemän sisarusta on syntyneet 1949-1962. Meidän äiti kolmanneksi nuorin -57. Äidinäiti syntynyt 1922 ja äidinisä 1928, molemmat kokeneet sota-ajan.
Me lapsenlapset ollaan synnytty eka ihan 60-luvun lopussa, iso osa 70-luvulla/etenkin 75-79, minä -81 ja veljeni -77, sit nuorempien tätien ja enojen lapset syntyneet yksi 80-luvun lopussa ja ihan 90-luvun alussa -90, -91 ja -93.
Ei siis ihan kaikki serkusparvesta mahduta 70-luvulla syntyneiksi. Kuitenkin äitini ja siskonsa & veljensä ovat kaikki hyvin samaa kaliiberia. Kullakin vain vähän omat vivahteensa, esim. riippuen kuka ollut vanhin siskoista=joutunut olemaan kaikista vastuussa, kuka oli nuorin sisko jne.
Ja siis se vielä, että uskon, että vaikkakin maailma on muuttunut 80- ja 90-luvuilla paljon 70-luvusta ja mm. lapsenkasvatuksessa on menty yleisesti eteenpäin, neuvolat on kehittyneet, tieto lisääntynyt ym. ja siinä mielessä näillä asioilla on varmasti ollut osuutensa kasvatukseen myös, niin silti kuitenkin voi 80- ja 90-lukujen lastenkasvatuksessa ja oloissa olla ollut samoja tekijöitä kuin 70-lastenkin. Paljonkin, koska vanhemmat on kuitenkin saattaneet olla edelleen vahvasti omien vanhempiensa tai sisarustensa "oppien alaisuudessa" ja se perhekulttuuri, tavat ja omat lapsuudenkokemukset on samoja, mitä he on omaksuneet kuin nekin sisarensa, jotka ehtivät saada lapsensa aiemmin 70-luvulla.
t. Nro 1975
Tämä on sitä ikiaikaista naisten ja tyttöjen väheksyntää, joka ehkä edelleenkin jatkuu.
Äidit eivät arvosta itseään naisina (suomalainen misogynia taustalla), eivätkä täten tyttäriäänkään.
Ap.n äiti näkyy pitävän häntä itsestään selvyytenä, joka on jotenkin "hankala" ja "tiellä".
Olkoon syntynyt minä vuosikymmenenä tahansa, hänenkin olisi tullut oppia arvostamaan omia
lapsiaan ja muita ihmisiä ainutlaatuisina ja arvokkaina ihmisinä.
Itse olen synt. -60, ja tämä ap.n kertomus oli mielestäni ahdistava. Ehkä siksi, että rivien välissä
oli niin paljon vähättelevyyttä, mitätöimistä ja kylmyyttä äidin taholta.
Itse olen ottanut etäisyyttä äitiin. Toki vanhennuttuaan hän on pyrkinyt itse lähentymään, ehkäpä vanhuuden pelossakin. Ei äitiään ole pakko rakastaa tai edes ymmärtää. Tärkeämpää on ap.hyvä, että rakastat ja hyväksyt itsesi ihmisenä ja naisena. Niin sinun on hyvä. Älä kolkuttele oville, joita ei avata. Aikamme on rajallista.
Kuitenkin hiukan karaistuttiin kasvatuksessa lapsesta alkaen ja oltu sitten samanlaisia kriisikimppuja kuten nykynuoret jotka saaneet lapsesta alkaen lähes kaiken haluamansa.
Myös varmaan ikääntyessä huomaa miten muistuttaa äitiään monella tavalla väistämättä mikä siirretään sitten lapsuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaavaa on että voin olla pikkuisessa kesämekossa pelkät stringit sen alla vaikkapa miesvaltaisella työpaikallani tai mökkireissulla mieheni kavereiden kanssa tms. Mutta kun mennään vanhempieni tykö, pukeudun suurin piirtein pilkkihaalariin. Tulee liian haavoittuvainen olo jos naiseuteni näkyy yhtään.
jatkuu
Tämä. Teini-ikäisenä ei koulun liikuntatunnilla pukuhuoneessa tarvinnut hävetä, kun kaikilla muillakin samanikäisillä tytöillä oli rinnat ja Sloggi-topit. Vain kotona rintoja piti hävetä ja peitellä. Toivoin, että olisinpa pian aikuinen ja saisin muuttaa pois. Omassa aikuisen kodissa ei tarvitsisi piilotella rintaliivejä eikä siteitä.
Meillä oli kotona myös jäätävän ahdistava ilmapiiri, äidin johtamana. Haaveilin vain rintaliiveistä, kun luokkakavereilla oli ne. Odotin myös, että kotona olisi edes joskus mykkäkoululta sanottu nätisti eikä aina haukuttu minua termeillä, joita en kehdannut kenellekään puhua. Ei enää koskaan sitä ilmapiiriä, ohi on.
Äitihullu
tunnistatko itsesi tästä ketjusta?
Alue: Aihe vapaa
Yleensä ne, jotka haukkuvat toista ettei tule ihmisten kanssa toimeen, eivät yleensä itse tule ihmisten kanssa toimeen.