70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Kirjoitin aiemmin tähän ketjuun yhden kommentin omista kokemuksistani - olen sikäli onnekas, että muistan lapsuuteni yleisesti ottaen hyvänä, eikä meidän perheessä ole ollut esim. vanhempien alkoholismia tai fyysistä väkivaltaa (selkäsaunoja lukuunottamatta). Nuo moneen kertaan toistuvat tarinat omituisen häpeilevästä tai jopa vihamielisestä suhtautumisesta kuukautisiin / kuukautissuojiin, rintaliivien ostamiseen, seurusteluun ym. ovat kyllä tuttuja - itse esim. ostin ensimmäiset rintaliivini 17-vuotiaana ja maksoin ne omasta opintotuestani. Kadehdin niitä ystäviäni, jotka kävivät yhdessä äitinsä kanssa rintaliiviostoksilla ja jopa pystyivät puhumaan näiden kanssa EHKÄISYSTÄ. Senkin asian aina ensimmäisistä kortsuista ja gynekologikäynneistä olen hoitanut yksin ja vanhemmilta salaa.
Koko aihetta miettiessä nousee mieleen asioita, jotka loukkaavat vuosien jälkeenkin, vaikka päällisin puolin kotiolot ovat olleet ok. Yhtenä esimerkkinä: pääsin suoraan lukiosta opiskelemaan yliopistoon. Äiti selitti tästä puhelimessa sukulaisille, että pääsin yliopistoon, "vaikka kylläkin rimaa hipoen". Kyse oli alasta, jonne sisäänpääsyprosentti oli jotain 10-15% luokkaa, eivätkä pääsykoepisteeni olleet edes se alin pistemäärä (sisäänotetuista). Eikä sillä herran jestas pitäisi olla mitään merkitystä, pääseekö yliopistoon parhaimmilla vai huonoimmilla pisteillä, pääasia että pääsee sisään! Tämäkin, siihenastisen elämäni suurin käännekohta, piti ihmeellisellä tavalla mitätöidä... sen jälkeen olenkin hankkinut enemmän yliopistotutkintoja kuin koko suvulla on yhteensä. Ähäpaska. Asia, joka eniten äidin "kasvatuksessa" häiritsee ja jonka valitettavasti olen sisäistänyt niin, että siitä on mahdoton päästä eroon, kiteytyy kauhistelevalla äänensävyllä lausuttuun "miten sie muka pärjäät". Lukion alussa harkitsin vakavasti yliopisto-opintoja Englannissa, mutta sen sijaan, että vanhempani olisivat auttaneet etsimään tietoa käytännön asioista, äiti teki kaikkensa iskostaakseen päähäni sen, etten missään tapauksessa pärjäisi yksin ulkomailla. Näitä esimerkkejä riittäisi. Aina vain "miten sie muka pärjäät" sen sijaan, että olisi OPETETTU pärjäämään. Tämän asenteen takia olen jäänyt jotenkin araksi tekemään asioita yksin (ihan alkaen erilaisille harrastuskursseille osallistumisesta) - kun on jatkuvasti vihjailtu, etten kuitenkaan pärjäisi. Osaisiko joku kyökkipsykologi neuvoa, miten tästä sisäistetystä "et kuitenkaan osaa / pärjää" -viestiä huutavasta äänestä pääsisi lopullisesti eroon?
[quote author="Vierailija" time="10.03.2015 klo 11:58"]
Osaisiko joku kyökkipsykologi neuvoa, miten tästä sisäistetystä "et kuitenkaan osaa / pärjää" -viestiä huutavasta äänestä pääsisi lopullisesti eroon?
[/quote]
Kuulin myös joka käänteessä lapsesta asti, että ei siitä mitään tule, mitä tuostakin tulee, ei sillä pärjää ja höhhöttelyt. Tukea ei tullut, ei opastusta, ei neuvoja. Jääräpäänä jotenkin onnistuin nuo kommentit laittamaan niillä käännehetkillä toisesta korvastani ulos, vaikka sattui. Ja omalla sisulla hiljaa tein itse. Hoin itselleni mielessäni, että minä osaan, vieläkin joskus töissäkin. :) "Mottaa" mieltäsi tuolla -minä osaan- iskostuksella ja lisäksi että muut saa tehdä, ajatella ja sanoa mitä lystäävät, minä teen mitä itse haluan. Ja tee myös! Näytä perävalot niille, jotka eivät kannusta. Eipähän tule sen jälkeen lyttäämään. Näin tämä kyökkipsykologi selvisi.: )
Mikä ihmeen tarve äideillämme on ollut nujertaa meitä? Mikseivät he ole pystyneet olemaan meistä iloisia ja ylpeitä, mikseivät pysty antamaan tunnustusta vaikka näkevät että menestymme ja pärjäämme? Olen kirjoittanut tähän ketjuun aiemmin ja kyllä nämä asiat ovat jääneet pyörimään mieleeni. Ihan uskomatonta kyllä, anoppini, joka suhtautui minuun kylmäkiskoisesti ja nuivasti vuosikaudet ( samaa ikäluokkaa kuin äitini jolla on myös omat ongelmansa) on yllättänyt minut ihan viime aikoina pariin otteeseen kehumalla äitiyttäni, sitä kuinka kärsivällinen olen lasten kanssa ja miten hyvin olen heidät kasvattanut. Täytyy sanoa että olin tipahtaa tuoliltani kuultuani vuosikaudet aivan muuta. Mutta pehmentävätkö ikävuodet sentään joitakin näistä naisista?
Siinäpä kysymys (1514 pohti), jota pitäisi kysyä äideiltämme. Tuskin vastausta saamme, koska äidin pitäisi ottaa vastuuta. Olen onnellinen puolestasi, jos anoppisi on pehmennyt.: ) Tuntuu varmasti hyvältä saada kehuja kaiken jälkeen.
Pehmeitä päitä tässä kans aikani odottelin. Nyt olen vela ja pehmopäät jatkavat nujertamisprosessiaan.
Tämä oli joulukuulta, mutta pakko kommentoida:
[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 21:00"]
Mikä noita tiettyjä äitejä vaivaa? Luulisi, että äidit olisivat onnellisia, kun lapset käyvät kotona, edes jouluna.
[/quote]
Miksi ihmeessä tuollainen äiti, joka selkeästi ei välitä lapsestaan, olisi onnellinen kun se "yhdentekevä tyyppi" tulee käymään? Näiden kanssa pitää aina muistaa, että eivät he välitä lapsestaan; siinä viitekehyksessä ymmärtää kyllä mainiosti, miksi he eivät myöskään sen kummemmin ilahdu kun se lapsi tulee käymään (pl. tilanteet joissa he hyötyvät vierailusta jotenkin).
1520 - Ei sinun ole pakko jatkaa. Tuosta pelistä voi astua ulos, ihan oikeasti. Äitisi on pukenut sulle pelinappulapuvun ja piilottanut vetoketjun, mutta se on siellä. Uskalla etsiä se.
Tämä nettilinkin löytäminen pelastani elämäni, kun aihealueeseen löysin jotain todellisuutta, muidenkin kokoemaa. Saattaa tuntua näin epätodelliselta, kun haluan sanoa, että te kaikki siellä, jokaikinen, jotka tänne linkkiin olette kirjoitelleet, se kokonaisuus on ollut vertaistuessa niin avointa, rehellistä, kolahtavaa, todellisuutta, samaa, että se on auttanut niin paljon hahmottamaan ja ymmärtämään omaa kohtaloa. Olen miettinyt välillä niin paljon sitä, että haluanko ola olemassa vai enkö, riippuvaisena kyllä siitä instituutiosta, että vanhempien pitäisi luonnollisesti edes jotain tuntea lapsiaan kohtaan, rakkaus on outo käsite.
Tänään olen vain niin onnellinen, kuten olen ollut viime viikkojenkin ajan. Syynä vain tämä ketju, te kanssasisaret siellä, olette olleet siellä kullanarvoikkaita, kun olette täällä avautuneet. Nöyrin ja arvostettavin kiitos teille, jokaikisille!! En olisi oikeasti enää jaksanut tai kyennyt, selviytämään elossa, ilman teitä!!!
Jos voisin halata teitä, niin tekisin. Olette arvokkaita ihmisiä, tyttärinä, joita kunnioitan. Tyttärenä. + muut.
Olen -74, äiti -50. Olen tätä ketjua lukiessani kokenut valtavan helpotuksen. En olekaan ainoa! Mahtavan vapauttava tunne.
Monet asiat ja kokemukset tunnistan. Pitkään olen nuorempana miettinyt näitä asioita ja tullut siihen tulokseen että vanhemmat ovat kantaneet omien vanhempiensa taakkoja, onneksi olen pystynyt ketjun ainakin osittain katkaisemaan.
Omassa historiassa näen jatkumon isoäitini(evakko, se huonompi tytär, hulttio mies ja lopuksi vielä kamala kakkospuoliso joka alisti), äitini (niukka, vaikea lapsuus köyhissä oloissa, kamala isäpuoli ja kamala alkkismies) ja minun kohdallani (kamala lapsuus alkkisperheessä, monen vuoden krooninen masennus ym). Kaikkea paskaa olen saanut kestää, klähmivää isää, äitiä joka on paikalla, muttei läsnä, nukkavierut vaatteet, jatkuvaa mollaamista ja vähättelyä. YÖK.
Sinä päivänä, kun tajusin etten vaan enää välitä, eheydyin. Ihan sama, minä olen arvokas minuna itsenäni ja se siitä. Äidin kanssa ollaan yhteyksissä, eikä ilkeilyt enää vaikuta, vaan sanon aina suoraan etten välitä. Tosin äitini on saanut tasan kaksi kertaa hoitaa lastani ilman valvontaa ja isäni ei ole saanut, eikä saakkaan koskaan tavata lastani.
Minun äitini on syntynyt maalla 30-luvulla, eikä hänellä ollut tuollaisia ongelmia. Menkoista puhuttiin, minulle ostettiin siteitä ja jopa tamponeita kun kinusin. Rintaliivikauppaan äiti vei minut heti ja oli tosi ylpeä ja osteli vaatteista ja kauniita alushousuja ym.
Äiti ei koskaan tonkinut muiden tavaroita ja paheksui syvästi sellaista muiden tekemänä.
Diskot tosin olivat synnin pesiä äidin mielestä, joten niihin en päässyt lapsena :)
[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 18:57"]
[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 18:42"]
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:42"]
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
quote]
Hyvin samanlaista. Äitini syntyi 30-luvulla ja minä 60-luvulla.
[/quote]
Tässä ketjussa varsinkin olisi kannattanut lukea kakki viestit, ennenkuin heittää randomina kommenttia aloitukseen.
[/quote]
EI tosiaan yli 60 sivua viitsi lukea. Vastasin aloittajalle.
Olen itse -86 syntynyt ja äitini on syntynyt 1957. Meillä on aivan erilaiset välit kuin tähän ketjuun kirjoittaneilla 40-luvun äitien seitkytlukulaisilla tyttärillä yleensä ottaen. Mieheni on 40-lukulaisen äidin iltatähti, ja täytyy sanoa, että tämä ketju on avannut silmiä anoppini suhteen.
Anoppi on todella epämiellyttävä ihminen lähtökohtaisesti. En ole tullut tutustuneeksi elämäni aikana moneenkaan noin lähtökohtaisesti pahantahtoiseen ihmiseen. Onneksi anopillani on vain kolme poikaa, sillä hänen kanssaan erityisesti teini-ikäisellä tytöllä olisi varmasti ollut hyvin ikävää ja rankkaa.
Kun asuimme vielä mieheni kanssa etäsuhteessa kahden kaupungin välillä, jätin kerran miehen kylppärin kaappiin juuri avatun tamponipaketin, josta olin ehtinyt käyttää ehkä pari tamponia. Hänen äitinsä kävi kylässä tässä välissä. Kun seuraavan kerran tarvitsin tamponeita miehen luona ollessani, niitä ei löytynyt kaapista, vaikka olin melko varma, että niitä piti olla. No, ohitin asian olankohautuksella, ja ostin uuden paketin. Melko pian tämän episodin jälkeen muutimme miehen kanssa yhteen, ja hänen kämppäänsä pakatessamme tamponini löytyivät siivouskomeron perukoilta piilotettuna :D
olin kuitenkin jo anopin tavannut tuossa vaiheessa, ja oli ihan yleisesti ihmisten tiedossa, että seurustelimme miehen kanssa ja olimme jo pitkään olleetkin yhdessä. Anoppini on saatanallisen utelias kyylä, joka ei usko ihmisten yksityisyyteen ollenkaan. Poikansa kanssa olimme molemmat noihin aikoihin jo kuitenkin kahdenkymmenenviiden vanhemmalla puolella, ja meille kummallekaan niin luonnollinen asia kuin kuukautiset ei todellakaan ollut mitenkään vaivaannuttava tai hävettävä. Röyhkeästi aion vuotaa verta alapäästäni vielä jokusen vuoden, ja todellakin käyttää tamponeita sieluni kyllyydestä.
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 01:04"]Mun äiti on syntynyt 1953 ja pitkälti samanlainen kuin äitisi.
Yksityisyyttä ei ollut, päiväkirjat ja kirjeet tuo luki, jopa jätti puumerkkinsä.
Työtä piti kovasti tehdä ja pitää yhä muuten et ole mitään.
Vaatteet yms piti ostaa itse, mutta sain pienen kuukausirahan työtä vastaan.
Kuukautisista äiti oli rennompi. Ei niistä jaariteltu, kun kerroin, että vuotoa on, niin hän osti veskiin laatikon jonka sitten täytti.
Mistään asioista ei puhuttu, vain pintapuolisia.
Kaverini kuoli yläasteella, niin yksin jäin niiden tunteiden ja asioiden kanssa.
Äiti nolas mut usein.. Käytti alkoa ja mokasi paljon.
Anteeksi ei ole pyydellyt koskaan. Meillä ei halailtu, ei suukoteltu. Paitsi mä nuorempia siskojani ja se loppui siihen, kun äiti itki häpeäänsä, kun mä olin lesbo!
Mä olen parikymmentä vuotta ollut saman miehen kanssa, hyvä suomalainen mies, puhuu ja pussaa. Äiti yhä jaksaa naljailla miehestäni ja latistaa meidän suhdetta, siinä onnistumatta.
Muutenkin jatkuva lannistaminen kuuluu äitini repertuaariin. Koskaan mä en tunnu olevan hyvä tai tekevän mitään arvokasta jne. Sisko on sentään diplomi-insinööri ja mä vaan kondiittori. Kehuja en muista koskaan kuulleeni.
Mummona äitini on onnistunut myös paremmin, mutta hellyys ja kosketukset puuttuvat myös niistä suhteista. En varmaan olisi myöskään tekemisissä, jos lapsia ei olisi.
[/quote]
Tutulta kuulostaa. Tuokin että koskaan en tunnu tekevän mitään hyvää tai arvokasta. Jopa niin että olen ison sisarussarjan koulutuksen ja työn suhteen kaikin tavoin onnistunein lapsi mutta mitäs tuosta. Eihän se ole mitään siskoni 6- vuotias lapsi on voittanut 20 metrin juoksukilpailun eskarissa se on mahtavaa.
Täytyy myöntää, että en jaksanut lukea tätä ketjua ihan kokonaan vaan lähinnä poimintoja sieltä täältä. Olen itse syntynyt 80-luvun puolivälissä ja äitini 40-luvun lopussa. Oli jotenkin hämmentävää lukea teidän muiden tarinoita ja tajuta, että äitini käytöksessä ei olekaan kyse ainoastaan hänen luonteestaan, vaan taustalla vaikuttaa mitä todennäköisemmin hyvin paljon muutakin.
En muista, että äitini olisi koskaan kehunut minua tai puhunut minusta ylpeään sävyyn muiden kuullen -päinvastoin, aina hän on löytänyt jotain negatiivista sanottavaa. Yhtenä esimerkkinä mieleen on jäänyt keskustelu, jossa eräs isäni sukulainen kommentoi äidilleni minussa olevan hyvin paljon samaa näköä kuin pari vuotta vanhemmassa (kauniissa ja hoikassa) serkussani. Tähän äitini totesi vain että höpöhöpö, minähän olen paljon lihavampi ja tummempi kuin X... Olin tuolloin aivan normaalipainoinen. Opiskelemaan minua ei ole koskaan kannustettu, yliopistoon päästyänikin äitini oli huolissaan siitä miten pärjäisin, koska olen hänen mielestään enemmän käytännöllinen kuin fiksu... Tämä siitä huolimatta, että kirjoitin lukiosta E:n paperit käydessäni samalla töissä. En muista, että äitini olisi koskaan halannut tai pitänyt minua sylissä lapsena tai nuorena, sen sijaan isäni sylissä muistan olleeni useinkin. Kuukautisista, saati sitten muista intiimijutuista ei meillä koskaan puhuttu, ensimmäiset rintaliivit ja meikit ostin itsekseni omilla rahoillani.
Minulla on nykyisin äitiini ihan normaalit välit, mutta en voi sanoa meidän olevan läheisiä. Sen sijaan olen vähitellen ymmärtänyt, että näennäisesti onnellinen lapsuuteni on kuitenkin kaikessa kylmyydessään vaikuttanut paljon siihen, millaiseksi aikuiseksi olen kasvanut. Olen kamppaillut huonon itsetuntoni kanssa koko ikäni, mistä on aiheutunut monenlaisia vaikeuksia. En kuitenkaan ikinä pystyisi sanomaan asiasta äidilleni mitään, sillä en missään tapauksessa usko hänen käytöksensä olleen tahallisesti vahingollista.
Minun tapauksessani oma lapsuuteni vaikuttaa myös siten, että en usko koskaan pystyväni olemaan äiti. Oman kokemukseni pohjalta tiedän, että pelkästään tavallinen, ulkopuolisen silmin hyvinkin normaalilta näyttävä lapsuus ja sinällään "hyvä" perhe ei riitä kasvattamaan normaalia aikuista. En tiedä miten osaisin olla rakastava, kannustava ja hellyyttä osoittava äiti, kun ei minulla ole kokemusta sellaisesta.
[quote author="Vierailija" time="28.06.2015 klo 16:15"]Täytyy myöntää, että en jaksanut lukea tätä ketjua ihan kokonaan vaan lähinnä poimintoja sieltä täältä. Olen itse syntynyt 80-luvun puolivälissä ja äitini 40-luvun lopussa. Oli jotenkin hämmentävää lukea teidän muiden tarinoita ja tajuta, että äitini käytöksessä ei olekaan kyse ainoastaan hänen luonteestaan, vaan taustalla vaikuttaa mitä todennäköisemmin hyvin paljon muutakin.
En muista, että äitini olisi koskaan kehunut minua tai puhunut minusta ylpeään sävyyn muiden kuullen -päinvastoin, aina hän on löytänyt jotain negatiivista sanottavaa. Yhtenä esimerkkinä mieleen on jäänyt keskustelu, jossa eräs isäni sukulainen kommentoi äidilleni minussa olevan hyvin paljon samaa näköä kuin pari vuotta vanhemmassa (kauniissa ja hoikassa) serkussani. Tähän äitini totesi vain että höpöhöpö, minähän olen paljon lihavampi ja tummempi kuin X... Olin tuolloin aivan normaalipainoinen. Opiskelemaan minua ei ole koskaan kannustettu, yliopistoon päästyänikin äitini oli huolissaan siitä miten pärjäisin, koska olen hänen mielestään enemmän käytännöllinen kuin fiksu... Tämä siitä huolimatta, että kirjoitin lukiosta E:n paperit käydessäni samalla töissä. En muista, että äitini olisi koskaan halannut tai pitänyt minua sylissä lapsena tai nuorena, sen sijaan isäni sylissä muistan olleeni useinkin. Kuukautisista, saati sitten muista intiimijutuista ei meillä koskaan puhuttu, ensimmäiset rintaliivit ja meikit ostin itsekseni omilla rahoillani.
Minulla on nykyisin äitiini ihan normaalit välit, mutta en voi sanoa meidän olevan läheisiä. Sen sijaan olen vähitellen ymmärtänyt, että näennäisesti onnellinen lapsuuteni on kuitenkin kaikessa kylmyydessään vaikuttanut paljon siihen, millaiseksi aikuiseksi olen kasvanut. Olen kamppaillut huonon itsetuntoni kanssa koko ikäni, mistä on aiheutunut monenlaisia vaikeuksia. En kuitenkaan ikinä pystyisi sanomaan asiasta äidilleni mitään, sillä en missään tapauksessa usko hänen käytöksensä olleen tahallisesti vahingollista.
Minun tapauksessani oma lapsuuteni vaikuttaa myös siten, että en usko koskaan pystyväni olemaan äiti. Oman kokemukseni pohjalta tiedän, että pelkästään tavallinen, ulkopuolisen silmin hyvinkin normaalilta näyttävä lapsuus ja sinällään "hyvä" perhe ei riitä kasvattamaan normaalia aikuista. En tiedä miten osaisin olla rakastava, kannustava ja hellyyttä osoittava äiti, kun ei minulla ole kokemusta sellaisesta.
[/quote]
Tiedostamalla tuon olet lähtökohtaisesti parempi vanhempi. tee toisin kun vanhempasi olisi tilanteessa tehnyt.
Nro:184. Olisi kiva keskustella kanssasi.
-kohtalotoverisi
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 08:50"]
Ongelmien määrä on aina se sama. Vaikka kaikki olisi ollut lapsuudessa todella hyvin, pyritään etsimällä etsimään traumatisoivia asioita. Näin meidänkin lapset tulevat tekemään. Miksi äiti oli aina tietokoneella ja räpläsi puhelimella? Mun muistaakseni hän ei nostattanut ikinä katsetta pois niitten ruuduilta. Meniköhän edes öisin nukkumaan vai olikohan niitten kimpussa ympäri vuorokauden? Arvelen vähän et varmasti oli. Kukakohan meille ruuan toi? Äiti ei varmasti ikinä ruokaa tehnyt eikä pessyt vaatteita kunhan vaan tuijotti ruutuu.
[/quote]
Puhu vaan itsestäsi.
Olen eri mieltä siitä, että suuret ikäluokat olisivat saaneet lastenhoitoapua omilta vanhemmiltaan. Niin ei usein ollut, koska suuret ikäluokathan muuttivat sankoin joukoin kaupunkiin. Vanhemmat jäivät kotipitäjään ja vaikka sen ajan isoäidit varmaan mielellään olisivat hoitaneet lastenlapsiaan (olivat itse olleet kotiäiteinä eivätkä olleet isoäidiksi tullessaan siis työelämässä) niin he vain asuivat liian kaukana. Lomilla hoitivat varmaan pidempiä aikoja.
Tätä ketjua lukiessa tuli mieleen se ratkaisevin ero suurten ikäluokkien ja edellisten välillä. Vasta suurten ikäluokkien kohdalla naiset menivät töihin. Sitä aiemmissa sukupolvissa naiset olivat kotiäitejä ja hoitivat paitsi lapset myös kodin. Suurten ikäluokkien naiset ryntäsivät työelämään ja työnteosta tuli heidän elämänsä tärkein asia. Lapsia hankittiin varmaan usein siksi, että niin kuului, ei siksi että heitä välttämättä niin kovasti haluttiin. Tällainen olo minulle on tullut. Useinhan sukupolvet kapinoivat edellisen sukupolven ratkaisuja vastaan ja niin tekivät meidänkin äitimme. Eivät arvostaneet edellisen sukupolven arvoja eli kotia ja perhettä vaan työstä tuli uusi jumala. Materiaa tavoiteltiin silmät kiiluen ja piti vähintään olla hienompi auto kuin naapurilla. Kai he omia lapsuuden traumojaan hyvittivät eli jos itsellä oli ollut pula materiasta niin käyttivät elämänsä materian tavoitteluun ja unohtivat (tai eivät välittäneet) antaa lapsilleen rakkautta.
Nyt meidän sukupolvemme taas palaa osittain vanhaan eli perheen merkitys on korostunut, samoin vapaa-ajan. Nuoret eivät enää halua uhrata elämäänsä työlle vaan haluavat elämyksiä ja nautintoja. Suuret ikäluokat eivät koskaan ole osanneet nauttia mistään, eivät edes lapsistaan. Kaikkea piti suorittaa.
Summa sumarum: mielestäni suuret ikäluokat ovat melko itsekeskeistä sukupolvea, joka asetti omat tarpeensa muiden edelle. Ovat myös sen mukaisia isovanhempia ja mieluummin matkustelevat, harrastavat ja tekevät töitä kuin hoitavat lastenlapsiaan. Eli edes vuosikymmenien aikana eivät pääse karvoistaan eroon.
Olen vieläkin katkera äidilleni esim. siitä, että hän ei auttanut minua esikoisen syntymän jälkeen, kun olin uupunut ja masentunut ja vauva valvotti pitkin öitä ja itki pitkin päiviä. Äidilleni oli tärkeämpää tehdä töitä ja juosta harrastuksissa kuin auttaa tytärtään ja hoitaa ensimmäistä lastenlastaan. Joskus vaivautui katsomaan vauvaa, istui sohvalla ja odotti, että minä synnytysrepeämieni kanssa uupuneena tarjoilen hänelle kahvia! Vieläkin pistää niin vihaksi. Ja olin niin lammas etten sanonut mitään. Jos nyt olisi vastaava tilanne komentaisin häntä tuomaan kahvit ja pullat mukanaan, istuttaisin vauvan hänen syliinsä ja menisin nukkumaan. Mutta kaipa yritin näyttää, että osaan ja pärjään, ihan niinkuin äiti oli aina opettanut.:(
220, mun vuonna 1950 syntyneet vanhempani ovat saaneet omilta vanhemmiltaan mm. ensimmäisen omakotitalonsa ja kesämökkinsä lahjaksi. Heitä on lellitty. Sodan traumatisoimat isovanhempani ovat painaneet ihan raivona duunia, jotta vanhemmillani olisi helppo elämä.
Kolme isovanhemmista pantiin tästä "kiitokseksi" laitokseen. Neljättä hoidimme hänen kotonaan minä ja siskoni. Kun hän kuoli, vanhempamme kirjaimellisesti soittivat pankkiin ja penkovat väkisin lompakkomme selvittääkseen, ettei mummi vain ehtinyt antaa meille rahaa ennen kuolemaansa. Epäily ja syyttely jatkuu yhä. Joitain lapsuudessa mummilta saamiamme synttärirahoja muistellaan katkerana. Meitä haukutaan vanhempiemme toimesta laiskoiksi ja ahneiksi.
Laiskoja ja ahneita ovat tosiasiassa vanhempamme itse. He ovat sitä todellista pullamössöä. Ei koskaan mitään lainoja, laiskasti hoidetut eläkevirat jne. Isovanhempien vastuuseen, huolenpitoon ja rakkauteen he ovat vastanneet olemalla yksiä helvetin loisia.
Koko vanhempieni tuttavapiiri on tällaista samanlaista loisporukkaa. Kaikki puhuvat vittuillen lastensa pätkätöistä, kaupunkiinmuutoista ja "liian tasa-arvoisista parisuhteista". Nauretaan, kun joku joutuu ottamaan Helsingissä lainaa asunnon ostoon, ei heidän tarvinnut...
Rakennemuutos on hypännyt tuon porukan yli. Ylipainoisina ja ylimielisinä ilmaisissa elämissään he haukkuvat seuraavaa sukupolvea, omia lapsiaan, niitä, jotka todella lähtivät omilleen kokeilemaan onneaan. Oli toki pakkokin. Ollaan juteltu vanhempien kavereiden lasten kanssa, ja moni on kertonut saman tarinan: kotoa muutettua ei tullut koskaan "pärjäätsä?"-puheluita vaan pelkästään "koskas tuut maitojunalla takas" ja "ei taida sinun opinnoista tulla mitään, turhaan lähdit itseäs häpäisemään, et saa itseäs elätettyä".
Itse muutin ulkomaille opiskelemaan. Kiva raskaan koulupäivän ja työillan jälkeen kuunnella äidin vastaajaviesti, jossa hän pelkästään haukkuu uutta asuinmaatani. Valittaa ja vittuilee, miten taas oli telkkarissa ollut sitä ja sitä ja naapurikin sanoi, että paska paikka se on, ja mitä sinä siellä, nauraa ne sinulle.
"Nauraa ne sinulle", avainlauseita. Kuultu jopa häissäni, synnärillä, joka paikassa. Kaikki muka nauraa mulle. Mun pitäsi hävetä.
Mitä näiden tarinoiden "provolta tuntuvaan" samankaltaisuuteen tulee, niin kun missä tahansa puhutaan naiseksi kasvamisesta, tarinoissa todella toistuvat aina samat asiat. Puhutaanpa me suomalaisista, skoteista, ndembuista tai vaikka marsilaisista, niin käsiteltäviä asioita ovat kuukautiset ja kuukautissuojat, erilaiset naisellisten muotojen myötä hankittavat uudet vaatekappaleet, ehkäisyvalistus jne. Meillä Suomessa on perinteisesti äiti valistanut tytärtään, joten se karsii monivalintavastauksia: a) äidin kanssa, b) äidin rahalla, c) äidin kaapista, d) äidiltä salaa jne. Meistä kukaan ei edes teoriassa voisi saada siteitä esim. enoltaan, koska meidän kulttuurissa niin ei tehdä. Meillä ei myöskään ole yhteisöllisiä naiseksitulojuhlia, joissa koko yhteisö kokoontuu kannustamaan tyttöjä ja iloitsemaan heidän naiseksi tulostaan. Meillä naiseksi tulo kuuluu yksityisen piiriin, perheen naisväen piiriin, ja se koetaan salattavaksi ja noloksi asiaksi. Nekin, jotka eivät usko Raamattuun, puhuvat esim. menkoista vaivana ja likana. Menkoista, aikuistumisesta, luonnollisesta asiasta iloitseminen on meillä jotain tosi noloa. Tytöt vieläkin vaivaantuneina punastuu ja miehet huvittuneina hörähtää, kun kadulla on tamponimainos. Meidän kulttuurissa pojille ei opeteta, mitä menkat käytännössä on. Jotain piilotettavaa ja haisevaa ne on, tietävät pojat mainoksista. Naisten vaiva, joka tekee naiset vielä vähän naurettavammiksi.
Ei tässä ketjussa tosiaankaan puhuta 1970-1980-luvun reppanaäideistä, joilta oli vanhempiensa sotaveteraaniuden takia oma vanhemmuus hukassa. Ei ne reppanoita ole. Ne on yhä edelleen mitä tunnekylmimpiä ihmisiä. Mukavassa taskussa kahden todellisia mullistuksia kokeneiden sukupolvien - sodan isovanhemmat, jälkimodernin ajan me - välissä.
Ihan ajatusleikkinä voi kokeilla, pystyisikö itse katsomaan pientä tyttöään silmiin ja sanomaan hänelle - kuten yllä joku kertoi -, että hänen kaveripoikansa haluavat häneltä vain ripsipiirakkaa. Tai lukemaan salaa lapsensa lapsen käsialalla, lapsen tyylillä kirjoittamia päiväkirjoja - lapsen uskottuja! - ja sen jälkeen vittuillen siteeraamaan niitä ruokapöydässä. Jos mä tekisin jotain tuollaista, niin johan mun mies ottais tytön mukaansa ja lähtisi meneen. Ellen itse olisi jo vetänyt itseäni häpeästä kiikkuun.
Häpeä - se on jotain, mitä vain kusipää-äitien tulisi tuntea.
[quote author="Vierailija" time="09.03.2015 klo 23:36"]
Tuttuja tarinoita täällä...tuo kuukautissuojien puuttuminen ja kaikki! Kerran pyysin äidiltäni tampponeja, hän käveli vain ohitse niin kuin ei olisi kuullutkaan!
40-luvulla syntyneet on jollain tavalla vanhemmuuteen kykenemättömiä ihmisiä. Itse en koskaan päässyt äidin syliin tai kainaloon, minua ei halattu eikä sanottu mitään kivaa. Sisko oli äidin (yh) lellikki, häntä kohdeltiin eritavalla.
Itsellä mieleen on jäänyt äidin suhtautuminen itse tekemiin lahjoihin joita koulussa väkerrettiin, oli keittiöpyyhettä, pannunalusta ym. käyttötavaraa. Koskaan ei äiti ottanut näitä käyttöön. Siitä jäi itselle tunne että ne ovat niin huonoja ja hävettäviä, ettei niitä voi pitää esillä. Ne oli pirun hienoja! Ei ollut koskaan piirustuksia seinällä tms. Teen kovasti ajatustyötä etten olisi samanlainen äiti.
[/quote]
Toivottavasti sinua on aikuisena halittu, täältä tulee sinulle halaus, kohtalotoveri. Tuntuu kyllä vielä raaemmalta tuo, että olet nähnyt siskosi pääsevän syliin. Siinä lapsi tuntee ja näkee selkeän syrjinnän. Meillä ei kumpaakaan lapseen kohdistettu mitään lämpöä.
Koulussa tehdyt käsityöt, en ole tuota tullut ennen ajatelleeksi, mten paljon merkitystä niillä on lapselle. Nehän oli taideteoksia, arvokkaita tuotoksia omista pikkukätösistämme, ja kuinka monen vuoden ajalta! Kun koulussa piti miettiä, minkälaisen pannumyssyn tekisi tai liinan kirjoaa, mietti sitä silloin että mistähän äiti tykkäisi. Kehuja ei kotona tullut ja kaapin perälle jonnekin äiti ne työnsi. Yksi kirjoilemani liina tuli jouluna esiin, koska työn jälki oli huippua. En tiedä, mihin kaikki muut on joutunut, ei ole näkynyt. Tuskin koskaan tulen näkemäänkään, vaikka haluaisinkin.
Se, että teet ajatustyötä ollaksesi parempi äiti, on tärkeää. Yleensäkin, että välität ja tiedostat asioita, kertoo että olet oikealla polulla. Haluat katkaista kierteen. Monet äitimme eivät välitä edes ymmärtää, saatika että haluaisivat muuttaa itseään rakastavaksi äidiksi.