Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:16"]
Tiejyrän tytär, miksi ihmeessä et vaan käyttänyt rahojasi farkkuihin? Ja miksi kyselit lähes aikuisena lupaa mihin asti saat olla jossain? Mitä äitisi olisi tehnyt jos olisit vain samaan tyyliin kuin hänkin, ilmoittanut että tulet silloin ja silloin, ostin farkut ym. Mun mielestä aika kummallisia pitkiä analyysejä mitä äitisi tarkoitti sillä että määräsi että tulet kotiin kello 23. En usko että hän ajatteli mitään muuta sen kummempaa kuin sitä, että tyttären kuuluu tulla kotiin "ihmisten aikoina" niin kauan kuin hänen kattonsa alla asuu.
Murrosikä ihmisellä tulee sen takia että ihmislapsen pitää alkaa tietyssä vaiheessa itsenäistymään, eli irrottautumaan vanhemmista niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Sinä et tainnut paljon omia aivojasi käyttää, ja kapinoida äitäsi vastaan, vaan hyväksyit kaiken mitä hän töksäytteli, ja surit sitten hiljaa mielessäsi?
[/quote]
Sinä et ilmeisesti ole kuullut sanontaa, että sitä kuusta kuuleminen, minkä juurella asunto? Minä olen, ja usein. Lähes asiasta kuin asiasta uhkailtiin, että jos teet niin-näin-tai-noin, lennät pihalle kuin leppäkeihäs. Niin siinä lopulta sitten tapahtuikin, oma kotoa muutto kävi silmänräpäyksessä. Kontrollointi ja määräily jatkuu edelleen eikä äiti ja isä edes ymmärrä, mistä puhun, kun käsken heitä pitämään mielipiteensä omana tietonaan.
Huorittelut, päiväkirjojen lukemiset, minun henkilökohtaiseten asioiden juoruilu ulkopuolisille ja kaikki muu oli minunkin nuoruuden arkipäivää. Ikävää, että meitä on näin monta, mutta hienoa on saada vertaistukea. Olen yrittänyt veljeltäni kysyä hänen lapsuusmuistojaan, mutta hän sanoo, ettei muista mitään. Äiti kieltää kaikki ongelmat, ja saa joko marttyyrisen megaitkupuuskan tai ryhtyy muistelemaan omia - ah, niin ihania, mutta taatusti valheellisia - lapsuusmuistojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti -43 ja itse olen -79. Eli äitini oli aikuinen syntyessäni ja kasvaessani. Kyseli vaiteliaalta anopiltaan kuulteni koskas ne menkat alkoivat, tiedätkö koska omalla äidilläsi ja anopillasi alkoi menkat. -Jep ja kun tyttäreni syntyi tiedusteli nuo asiat myös minun anopilta. Eli äitini puhui noista asioista enemmän, vaikka ei itse kohdun poiston jälkeen menkoista edes kärsinyt.
Rintaliiveistä puhui isäni kanssa,"nyt tyttö tarvii liivit"periaatteella. Ne haettiin myöhemmin sokokselta liivikonsulentin avulla. Siteet löytyi kaapista, tosin kun äitini huomasi että koin nolona siteiden ostamisen sain niihin rahaa ja minut passitettiin kauppaan ihan omine nokkineni. Oma tyttäreni ohjasi minut liivi kauppaan viime kesänä ja halusi topin paidan alle- siis olkaimettomat rintsikat. Oli sitten hakenut viikkorahoilla ja muilla rahoilla h&m liivejä lisäksi, tajusin niitä pestessä ja kävin hakemassa vielä kahdet tukevat sportti liivit. Mutta en kyllä vie tyttöä konsulentin arvioon liiveistä.
Toisaalta puhuimme kaikesta äitini kanssa lapsuudessani ja yhä, toisaalta äiti välillä unohti asioita tarkoituksella - kielsi ne. Hyvin määrätietoista kasvatusta. Välit on läheiset edelleen. Mieheni ei pidä siitä, että puhun tyttärelleni yhtä avoimesti asioista, mutta vielä siitä ei ainakaan ole ollut haittaa. Tosin tyttärelläni alkaa olla omia salaisuuksi, mutta niin minullakin aikoinaan. Ne tietää, mutta kunnnioituksesta toista kohtaan odotetaan koska niistä ollaan valmiita puhumaan.
Eiköhän äitiys ole persoonaan eikä syntymävuoteen sidottua? Tosin minulla ja äidilläni oli läheiset välit myös isoäitiini, kuten joku aiemmin kuvasi ketjussa.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:51"]
Sinä et ilmeisesti ole kuullut sanontaa, että sitä kuusta kuuleminen, minkä juurella asunto? Minä olen, ja usein.
[/quote]
Niin, nuo sananlaskut. Oliko sun pakko muistuttaa :)
Niitähän äidinkielenopella riitti.
Näihin ajattelin kyllä oman tyttäreni tutustuttaa. Noin niin kuin kulttuurihistorian ja suvun historian kannalta, en elämänohjeena.
-tiejyrän tytär-
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:50"]
Ulkona ei saanut itkeä. Ihmiset olisivat nähneet, ja ajatelleet - niin mitä? Mitä jos vaikka nelivuotias kaatuu ja itkee kun sattuu, ajattelisivatko ihmiset todellakin pahaa? Sama on pätenyt lapsenlapsiinkin. Vanhemmillani on iso piha. Silti siellä käydessä äitini aina hoputti äkkiä sisälle, jos istuttiin ulkona syömässä, vauva sylissä, ja vauva alkoi itkeä. Ulkona pitää olla kunnolla, parikuisenkin...
[/quote]
Äitisi on ihan kuin oma äitini! Olin 4-vuotias, kun leikin isoveljeni kanssa pihatiellä. Veli kiusasi minua ja minä rupesin parkumaan ääneen. Äiti tuli portaille ja houkutteli meitä sisään sanoen, että kotona on herkkuja. Minä lähdin iloisena ja lällättelin veljelleni, kun hän ei liikahtanutkaan, että minä saan syödä kaiken. Ne herkut olikin selkäsauna. Muutenkin meillä lasten paha mieli ratkaistiin joko pullalla tai selkäsaunalla riippuen siitä, millainen päivä äidillä oli.
Oma esikoinen oli muutaman kuukauden ikäinen, kun äiti tuli käymään meillä ja lähdimme vauvan kanssa kävelylle. Vähän ennen kotiipaluuta lapsi rupesi itkemään nälkäänsä. Rappukäytävässä oli siivooja, jolle äiti rupesi heti selittämään, että nälkää tämä lapsi vaan itkee, oikeasti se on ihan kiltti. Siivooja taisi olla yhtä hämillään kuin minäkin.
Miten vinksahtanut voi olla sellaisen ihmisen maailmankuva, joka kykenee sepittelemään elämänsä ja tunne-elämänsä uusiksi, uskomaan tämän narratiivin ja suhtautumaan vihamielisesti kaikkiin niihin, jotka eivät tätä sepitettä niele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:51"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:16"]
Tiejyrän tytär, miksi ihmeessä et vaan käyttänyt rahojasi farkkuihin? Ja miksi kyselit lähes aikuisena lupaa mihin asti saat olla jossain? Mitä äitisi olisi tehnyt jos olisit vain samaan tyyliin kuin hänkin, ilmoittanut että tulet silloin ja silloin, ostin farkut ym. Mun mielestä aika kummallisia pitkiä analyysejä mitä äitisi tarkoitti sillä että määräsi että tulet kotiin kello 23. En usko että hän ajatteli mitään muuta sen kummempaa kuin sitä, että tyttären kuuluu tulla kotiin "ihmisten aikoina" niin kauan kuin hänen kattonsa alla asuu.
Murrosikä ihmisellä tulee sen takia että ihmislapsen pitää alkaa tietyssä vaiheessa itsenäistymään, eli irrottautumaan vanhemmista niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Sinä et tainnut paljon omia aivojasi käyttää, ja kapinoida äitäsi vastaan, vaan hyväksyit kaiken mitä hän töksäytteli, ja surit sitten hiljaa mielessäsi?
[/quote]
Sinä et ilmeisesti ole kuullut sanontaa, että sitä kuusta kuuleminen, minkä juurella asunto? Minä olen, ja usein. Lähes asiasta kuin asiasta uhkailtiin, että jos teet niin-näin-tai-noin, lennät pihalle kuin leppäkeihäs. Niin siinä lopulta sitten tapahtuikin, oma kotoa muutto kävi silmänräpäyksessä. Kontrollointi ja määräily jatkuu edelleen eikä äiti ja isä edes ymmärrä, mistä puhun, kun käsken heitä pitämään mielipiteensä omana tietonaan.
Huorittelut, päiväkirjojen lukemiset, minun henkilökohtaiseten asioiden juoruilu ulkopuolisille ja kaikki muu oli minunkin nuoruuden arkipäivää. Ikävää, että meitä on näin monta, mutta hienoa on saada vertaistukea. Olen yrittänyt veljeltäni kysyä hänen lapsuusmuistojaan, mutta hän sanoo, ettei muista mitään. Äiti kieltää kaikki ongelmat, ja saa joko marttyyrisen megaitkupuuskan tai ryhtyy muistelemaan omia - ah, niin ihania, mutta taatusti valheellisia - lapsuusmuistojaan.
[/quote]
Ai niin, unohtui vastata itse kysymykseen. Jos minä olisin ostanut farkut ilman vanhempien lupaa, minun olisi pitänyt ne palauttaa. Kerran jouduin jonkun pikkuostoksen palauttamaan ja minun piti sitten näyttää vanhemmille palautuksesta kuitti ja rahat. Sain toki valita, menenkö vapaaehtoisesti vai viedäänkö minun korvasta raahaten. Valitsin sitten sen vehemmän nöyryttävän tavan.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:58"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:51"]
Sinä et ilmeisesti ole kuullut sanontaa, että sitä kuusta kuuleminen, minkä juurella asunto? Minä olen, ja usein.
[/quote]
Niin, nuo sananlaskut. Oliko sun pakko muistuttaa :)
Niitähän äidinkielenopella riitti.
Näihin ajattelin kyllä oman tyttäreni tutustuttaa. Noin niin kuin kulttuurihistorian ja suvun historian kannalta, en elämänohjeena.
-tiejyrän tytär-
[/quote]
Äitini tiesi muutaman sananlaskun, joita toisteli aika usein. Ne ovat iskostuneet aika syvälle. Elämänohjeeksi niistä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:55"]
Siinä tapauksessa myös minun äitini on mt-potilas.
Epäilen, että lihomispelko on halua kontrolloida. Vielä enemmän tuo tikkulaihuus on manifestaatio ympäristölle: minä en ole laiska, saamaton pullamössö.
[/quote]
Olen tullut samaan tulokseen. Sama asia on jatkuva siivoaminen. Ulkoisesti kaiken pitää näyttää hyvälle, mitä sitten vaikka sisältä ollaan ihan rikki. Eihän sitä kukaan näe eikä tiedä.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:28"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:59"]
Ei ole minun omaa keksintöäni, vaan ihan maailman laajuisesti psykologiassa tunnettu asia. Se on toki vähän vaikea asia ymmärtää, mitä tarkoittaa se että päästää itsensä vapaaksi, ehkä sinä oletkin tehnyt niin, etkä ajattele enää asiaa, olet mennyt eteenpäin ym. Anteeksi antaminen poistaa taakan sinun harteiltasi, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että hyväksyisit pahat teot, niitä ei tarvi edes unohtaa, vaan lakata antamasta niiden vaikuttaa negatiivisesti sinun henkiseen hyvinvointiisi.
[/quote]Minusta sinä et edes puhu anteeksi antamisesta, vaan jostain ihan muusta. Anteeksi antaminen vapauttaa tekijän, ei uhria. Anteeksi antaminen tarkoittaa että tekijän teot on unohdettu ja uhri ei enää vaadi mitään, vaan kanssakäyminen alkaa puhtaalta pöydältä. Mitään näistä lapsiaan laiminlyövä ihminen ei ansaitse, eikä mikään niistä tee hyvää uhrille. Asioiden käsittely ja etennpäin meneminen, sekä itsestään rakastamaan oppiminen ovat ihan eri asia kuin anteeksianto.
Ps. Psykologia on kaukana eksaktista tieteestä, jossa olisi vain yksi totuus. Kyllähän monet psykologian ammattilaiset väittävät sitäkin, että vanhemmat rakastavat aina lapsiaan. Hevonpaskaa on monenlaista.
[/quote]
Pitää nyt vielä vängätä vastaan. Anteeksianto nimenomaan vapauttaa uhrin, ei hänen tarvi olla missään tekemisissä tekijän kanssa, vaan hän puhdistaa sen kaiken henkisen paskan pois mielestä, ja vapauttaa tilaa omalle elämälle. Ei tarvi unohtaa, se on eri asia, eihän ihminen voi pakottaa itseään unohtamaan, mutta toipua voi kun ei anna sen vallan olla sillä tekijällä. Ja se että ei vaadi mitään, no jos siitä vaatimuksesta ei ole mitään hyötyä kun tekijällä ei ole mitään mitä antaa, miksi jatkaa vaatimista vuosikymmenestä toiseen, sekin on vain ajan hukkaa, ja sitä aikaahan meillä on hyvinkin rajallisesti.
Sitä että antaa anteeksi, ei ole välttämätöntä sanoa edes tekijälle, kyse on vain ja ainoastaan uhrista.
Kyse on ihan erilaisesta asiasta kuin siitä että lapsi lyö toista, ja sanotaan että pyydä anteeksi, ja lapsi pyytää tai että teet vahingossa jotain, ja olet todella pahoillasi ja pyydät anteeksi, ja toinen sanoo että ei se mitään, saat anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 16:26"][quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:28"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:59"]
Ei ole minun omaa keksintöäni, vaan ihan maailman laajuisesti psykologiassa tunnettu asia. Se on toki vähän vaikea asia ymmärtää, mitä tarkoittaa se että päästää itsensä vapaaksi, ehkä sinä oletkin tehnyt niin, etkä ajattele enää asiaa, olet mennyt eteenpäin ym. Anteeksi antaminen poistaa taakan sinun harteiltasi, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että hyväksyisit pahat teot, niitä ei tarvi edes unohtaa, vaan lakata antamasta niiden vaikuttaa negatiivisesti sinun henkiseen hyvinvointiisi.
[/quote]Minusta sinä et edes puhu anteeksi antamisesta, vaan jostain ihan muusta. Anteeksi antaminen vapauttaa tekijän, ei uhria. Anteeksi antaminen tarkoittaa että tekijän teot on unohdettu ja uhri ei enää vaadi mitään, vaan kanssakäyminen alkaa puhtaalta pöydältä. Mitään näistä lapsiaan laiminlyövä ihminen ei ansaitse, eikä mikään niistä tee hyvää uhrille. Asioiden käsittely ja etennpäin meneminen, sekä itsestään rakastamaan oppiminen ovat ihan eri asia kuin anteeksianto.
Ps. Psykologia on kaukana eksaktista tieteestä, jossa olisi vain yksi totuus. Kyllähän monet psykologian ammattilaiset väittävät sitäkin, että vanhemmat rakastavat aina lapsiaan. Hevonpaskaa on monenlaista.
[/quote]
Pitää nyt vielä vängätä vastaan. Anteeksianto nimenomaan vapauttaa uhrin, ei hänen tarvi olla missään tekemisissä tekijän kanssa, vaan hän puhdistaa sen kaiken henkisen paskan pois mielestä, ja vapauttaa tilaa omalle elämälle. Ei tarvi unohtaa, se on eri asia, eihän ihminen voi pakottaa itseään unohtamaan, mutta toipua voi kun ei anna sen vallan olla sillä tekijällä. Ja se että ei vaadi mitään, no jos siitä vaatimuksesta ei ole mitään hyötyä kun tekijällä ei ole mitään mitä antaa, miksi jatkaa vaatimista vuosikymmenestä toiseen, sekin on vain ajan hukkaa, ja sitä aikaahan meillä on hyvinkin rajallisesti.
Sitä että antaa anteeksi, ei ole välttämätöntä sanoa edes tekijälle, kyse on vain ja ainoastaan uhrista.
Kyse on ihan erilaisesta asiasta kuin siitä että lapsi lyö toista, ja sanotaan että pyydä anteeksi, ja lapsi pyytää tai että teet vahingossa jotain, ja olet todella pahoillasi ja pyydät anteeksi, ja toinen sanoo että ei se mitään, saat anteeksi.
[/quote]
Miksi tuota psyykkistä prosessia pitäisi kutsua anteeksi antamiseksi?
Tuo anteeksi antamisen pakkovaatimus on sitä vihonviimeistä kyökkipsykologiaa, mikä ei oikeasti todellakaan ole mikään vallalla oleva psykologinen paradigma. Minä kävin neljä vuotta psykoterapiassa paskan lapsuuteni takia. Yksi ongelmani oli juuri se, että minutkin oli aivopesty uskomaan, että KAIKKI pitää antaa anteeksi. Muuten on ITSE syyllinen omaan pahaan oloonsa. Koska siitähän tuossa vaatimuksessa on loppujen lopuksi kyse.
Olin ihan äimänä, kun psykologi kysyi minulta, että miksi sinusta tuntuu, että sinun pitäisi antaa anteeksi. Se oli niin vapauttavaa! Ei tarvitse. Ei etenkään psykologian mukaan. Katkeruudesta ja vihasta voi vapautua muutenkin. Ei tarvitse vaatia itseltään superihmisen suorituksia eikä tarvitse hyväksyä pahoja tekoja tai pahantekijöitä. Voi hyväksyä sen että näin tapahtui, mutta minä pääsin siitä tilanteesta pois. Nyt olen jo aikuinen, eri ihminen, ja voin arvioida tuota tilannetta aikuisen näkökulmasta. Kyllä, äitini teki väärin jälkeenpäinkin katsottuna. Ei, hän ei ole pyytänyt anteeksi eikä myönnä toimineensa väärin. Kyllä, minä olen päässyt noista asioista yli (helvetillisen ja pitkän henkisen urakan ansiosta), mutta ei, minä en anna anteeksi.
Ja äitiäni en aio tavata enää koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin on joitakin noita samoja asioita äidissäni niinkun te olette kirjoittaneet.
Äitini on syntynyt -51 ja minä -74.
Minulle kyllä äiti osti ensimmäiset rintaliivit, taisi olla kahdet jopa. Mutta kuukautisten alkamisesta ei oltu puhuttu, mutta siteitä taisi ostaa. Ja mistään seksuaalisuuteen ja ehkäisyyn liittyvästä ei ikinä puhuttu.
Meillä sai kyllä näyttää tunteensa ja " tuulettaa". Mutta äiti oli aina töissä ja teki pitkiä päiviä (työnarkomaani), minä olen ainoa lapsi ja yleensä olin aina yksin kotona ( välillä kavereilla) ja odotin vanhenpia kotiin. Äidille on aina ollut työ se tärkein asia, ihan kun olidi pitänyt päteä jotenkin, että kyllä minä osaan ja ei vähästä väsy (perheessä oli 8 lasta, joten töitä oli aina pitänyt tehdä, johtuu kenties siitä?).
Jossain vaiheessa olin äidin kanssa niinkun "hyvä kaveri/ystävä", mutta teini-ikäisenä se muuttui ja meistä tuli lähes "taistelupari". Olen teininä ja vanhempanakin saanut mennä menoni suht vapaasti.
Äitini on myös kova valittaja ja aina jossain on jotain vikaa, ja mikään ei ole hyvin mitä isäni tekee. Riitelivät paljon myös silloin kun olin n. 18v.
Äitini ei ole oikein koskaan juuri soittanut minulle, kun esim olin opiskelemassa, eikä juuri nykyäänkään soita kun valittaakseen jostain asiasta. Jossain vaiheessa äitini käyttäytyminen meni minulta yli ja annoin tulla yli laidan.
Ja ei oikeastaan koskaan ole pyytänyt lapsiani heille kylään (hoitoon).
Jonkinlaista tunteiden panttaamista on meilläkin jossain vaiheessa ollut, kun asuin vielä vanhemmillani. Äitini on myös määräilevä minua kohtaan, vieläkin.
Meillä kyllä sai rahaa shoppailuun ja käytiin ulkomaan matkoilla.
Oli jotenkin hienoa, että oli käynyt eri maissa. Ja vieläkin äitini pitää käydä edes kerran vuodessa jonnekin ulkomaan matkalle "hermolomalle" ilman isää, mutta minua ei ole koskaan pyytänyt mukaan. On vähän selllainen "minä, minä-tyyppi". Ja kauheasti pitää saada huomiota (ehkä lapsuudessa ei saanut?). Että näin.
"Antaa anteeksi" on eri kulttureissa erilaista. Esimerkiksi amerikanenglannissa to forgive tarkoittaa toki suomennettuna 'antaa anteeksi', mutta sillä on siellä pohjoisamerikkalaisessa kulttuurissa aivan eri merkityssisältö. Sikäläinen anteeksi antaminen tähtää omien kasvojen säilyttämiseen. Anteeksi antamisen logiikkaan kuuluu siellä, että oma maine pysyy hyvänä. Anteeksi antaminen on PR-työtä.
Suomen kielessä anteeksi antaminen merkitsee huolta siitä, että sillä toisella osapuolella on paha, syyllinen olo. Halutaan säästää sen toisen osapuolen tunteet ja kasvot. Luovutetaan, ei välitetä omista tarpeista.
Muun muassa tästä syystä jenkkien populaari(sosiaali)psykologia ei toimi meillä. Sanat voi kääntää, mutta merkitys ei toimikaan meidän kulttuurissa.
Toinen syy on sitten se, että ei me tässä ketjussa haluta unohtaa äitiemme tekoja vaan panna heidät niistä tilille, nyt kun vielä ehtii. On äitiemme aika PYYTÄÄ anteeksi. Vielä ei nimittäin kukaan ole kertonut, että äiti olisi muuttunut paremmaksi vanhetessaan, päinvastoin. Yksikään ei ole kuvaillut, että äiti olisi katunut tekojaan - edes tunnustanut.
Olemme koko elämämme yrittäneet keksiä selitystä äitimme julmuudelle. Elämämme aikana maailma on muuttunut todella paljon. Me ja äitimme olemme mukautuneet noihin muutoksiin hyvin. Ainoa muuttumaton asia on äidin tunteettomuus ja silmitön viha muita, etenkin nuorempia naisia kohtaan. Tälläkin hetkellä lukemattomat äitimme pitkin Suomea hymähtävät kaupan kassajonossa halveksuen nuoren tytön shortseille, aivan kuten oman tyttärensä shortseille aikoinaan. Ei kannustavaa hymyä. Katsovat vinoon ja virnistelevät, kun parkkipaikalla nuori äiti tasapainoilee ostoksia autoon itkevä vauva toisessa kädessä. Ei puhettakaan auttamisesta. Vahtaavat autosta naiskuskeja, arvostellen, vittuillen, kommentoivat äkäisesti ääneen ohi lipuvien mainosten naisia, heittelevät myrkyllisiä katseita tietä ylittäviin naisiin, hoputtavat, kommentoivat ulkonäköä, kävelytyyliä, kotona selaavat ostamansa naistenlehden, mollaten riittämättömiksi lehden sivuilla esitellyt ihannenaisetkin.
Myrkyllisiä ämmiä. Anteeksipyynnön sijaan pitäisi oikaista. ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, äitienne pitäisi pyytää anteeksi, mutta he eivät siihen koskaan pysty, joten tekö odottelette hampaita kiristellen koko ikänne, tai ainakin äitinne iän sitä kaunista päivää kun se anteeksipyyntö tulee?
On minullakin ollut elämässä paljon kaikenlaista, ja juoppo isäni on joskus pyytänyt anteeksi tekemisiään, mutta se ei ollut minulle mikään autuaaksi tekevä asia. Nuorena vaadin häntä tilille tekemisistään ja sanomisistaan, ja hän suuttui eikä ottanut yhteyttä moneen vuoteen, vasta yli viisikymppisenä alkoi vähän ymmärtää, niillä vähillä aivosoluillaan mitä oli jäljellä, ja tosiaan pyysi anteeksi. Ehkä se anteeksipyyntö olisi ollut merkittävä silloin nuorena, mutta kun on itsellä ollut aika paljon muitakin vastoinkäymisiä sen jälkeen, on asiat tullut käsiteltyä jo, niin että ihan sama mitä se ihminen puhuu. Minä en mieti menneisyyden asioita kovinkaan usein, 90-luvun elämäkin tuntuu kuin unelta, tai kuin kuulisi jonkun muun elämästä, mutta minä suhtaudun siihen niin, että jos en olisi tehnyt niitä virheitä aikoinaan, en olisi tässä nyt, jos elämäni olisi mennyt aina hyvin, kukaan ei olisi satuttanut minua, niin minkälainen ihminen mahtaisin olla? En varmaankaan osaisi nauttia tavallisesta tylsästä arjesta, ja pienistä jutuista, enkä varmasti ymmärtäisi toisia ihmisiä joilla on vaikeuksia samalla tavalla kuin nyt, kun on tullut kaikenlaista koettua ihan itse.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:59"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:50"]
Ulkona ei saanut itkeä. Ihmiset olisivat nähneet, ja ajatelleet - niin mitä? Mitä jos vaikka nelivuotias kaatuu ja itkee kun sattuu, ajattelisivatko ihmiset todellakin pahaa? Sama on pätenyt lapsenlapsiinkin. Vanhemmillani on iso piha. Silti siellä käydessä äitini aina hoputti äkkiä sisälle, jos istuttiin ulkona syömässä, vauva sylissä, ja vauva alkoi itkeä. Ulkona pitää olla kunnolla, parikuisenkin...
[/quote]
Äitisi on ihan kuin oma äitini! Olin 4-vuotias, kun leikin isoveljeni kanssa pihatiellä. Veli kiusasi minua ja minä rupesin parkumaan ääneen. Äiti tuli portaille ja houkutteli meitä sisään sanoen, että kotona on herkkuja. Minä lähdin iloisena ja lällättelin veljelleni, kun hän ei liikahtanutkaan, että minä saan syödä kaiken. Ne herkut olikin selkäsauna. Muutenkin meillä lasten paha mieli ratkaistiin joko pullalla tai selkäsaunalla riippuen siitä, millainen päivä äidillä oli.
Oma esikoinen oli muutaman kuukauden ikäinen, kun äiti tuli käymään meillä ja lähdimme vauvan kanssa kävelylle. Vähän ennen kotiipaluuta lapsi rupesi itkemään nälkäänsä. Rappukäytävässä oli siivooja, jolle äiti rupesi heti selittämään, että nälkää tämä lapsi vaan itkee, oikeasti se on ihan kiltti. Siivooja taisi olla yhtä hämillään kuin minäkin.
[/quote]
Olin viisivuotias, kun äitini saattoi minut pianotunnille erään kerrostalon alaovelle. Menin vahingossa soittamaan väärän asunnon ovikelloa ja säikähdin. Juoksin nopeasti ulos itkien. Tullessani äitini luo parkuvana äiti löi minua rintaan. Kovasti. Niin että sattui.
Meillä käytettiin ruumiillista kuritusta muutenkin. Läheskään aina en tiennyt, mikä aiheutti tukasta vetämisen tai muun väkivallan. Kimmastuessaan vanhemmat vain tarttuivat tukasta ja repivät.
Tuo on jäänyt erityisesti mieleeni tuo itkevän lapsen lyöminen. Ei mahdu kaaliini. En ole itse täydellinen äiti, päinvastoin. Ei kuitenkaan ihan ekana tule mieleen lyödä lasta, joka itkee säikähtäneenä.
Joku tässä ketjussa aiemmin totesi, etteivät kaikki äidit rakasta lastaan. Tämä on minunkin näkemykseni. Äitini on inhonnut minua hyvin paljon aika ajoin ja ärsyyntynyt olemisestani.
Aika tutulta monet asiat kuulostavat, ainut ero on, että minä olen äitisi sukupolvea ja minun äitini oli syntynyt 20-luvun lopulla. Ei meilläkäänj koskaan syvällisiä puhuttu, vaikka minä joskus yritinkin. Äiti vain murahti jotain. Samoin se erilaisen mielipiteen mitätöinti. Minun oli vaikea löytää jatkokoulutuspaikkaa ja olisin todella kaivannut keskustelukumppania, mutta turha toivo.
Äiti ei osannut suhtautua tunneilmauksiin, vaan ainut reaktio oli suuttumus ja vihainen ärjäisy. Ei puhettakaan, että hän olisi lohduttanut, jos maailma oli murjonut. Kaikkinaiset biologiaan ja sukupuoleen liittyvät asiat olivat tabu.
Erojakin toki on. Minulla oli aina kauniita vaatteita, sillä äiti oli ammatiltaan ompelija ja hän teki minulle vielä opiskelun alkuaikoina vaatteita, ennen kuin aloin tehdä itse. Koulun konviin ja yleisiin tansseihin niin kesällä kuin talvellakin pääsin ruinaamatta. Paljon menemisiäni minäkin rahoitin itse jo keskikoulun yläluokilla ja lukiossa. Olin lomilla isovanhempien "käskassarana" ja he aina antoivat pientä palkkaa, vaikka hyvinkasvatettuna tietysti ensin kieltäydyin ottamasta heiltä rahaa. Vähän myöhemmin sitten tulivat kesäansiot, joilla hankin koulutarpeita sekä vaatteitakin.
En tiedä, millainen äiti olisin itse ollut, sillä en koskaan saanut lapsia. Joitakin asioita olin tosin päättänyt jo nuorena. Minun ja äidin väliltä henkinen yhteys katkesi jo hyvin varhain,lienen ollut ensimmäistä vuotta koulussa. Minä päätin, että luotan lapsiini ja pyrin säilyttämään sen henkisen yhteyden, jota minulla itselläni ei siis ollut. Välillä on pyrkinyt kateus mieleen, kun olen nähnyt, miten hyvä ja lämmin suhde äidillä ja tyttärellä voi olla, enkä nyt tarkoita ystävyyssuhdetta, jollaista monet tunnetut äidit ja tyttäret mainostavat.
Luin vain ap:n tekstin. Kyllä, aivan kuin olisin lukenut omaa tekstiäni. Erityisesti kuukautisista muistan että minulla oli tosi kovat kivut. Lääkettä en saanut ottaa kun eihän mitään kipuja äitini mielestä voinut olla. Siteinä piti käyttää paksuja huonosti pysyviä vuokkosia. Aina pelkäsin että vuotaa yli kun ei pysynyt paikoillaan side, ja imukyky ei riittänyt. Ja se side näkyi läpi. :(
Äitini urkki ihan kaiken. Luki päiväkirjan, avasi kirjeeni ym.
Ei olla kovin läheisiä.
Kyllä nolaaminen on ollut yleinen ''kasvatuskäytäntö'' sodan jälkeen syntyneiden äitien ohjelmistossa. Ehkä moni on jäänyt isättömäksi, rakkautta on ollut vähän - kun on yritetty pärjätä kurjassa Suomessa - ja nämä äitöset ovat sitten ottaneet elämänohjakseen itse PÄRJÄTÄ keinolla millä hyvänsä ja ovat laittaneet seurvaan sukupolven TYTTÄRET nimenomaan maksumieheksi vähäisestä rakkaudensaannistaan. Vähättely, pilkaaminen ja tunteiden täysi ohittaminen on kaiketi hyvinkin tyypillistä tämän sukupolven NAISILLE!
Miehet erilaisia. Enemmän.
Mä en ole aiemmin näistä asioista kirjoittanut mihinkään,sukulaiseni ovat ainoat ym läheiset jotka tietävät. Äidillä on 7 sisarusta,hän on nuorin,kaikki ovat ihmetelleet miten hän voi kohdella omia tyttäriään noin ja minua varsinkin.Onneksi olen saanut apua sukulaisilta,anopilta,veljeltä ym. Äidin apua olisin kaivannut,kun naapuri talossa melkeen asui. Hän tokasi ei hän auta,ei hänelläkään ollut äitiä. Heidän äiti kuoli linja-auton alle,äitini ollessa 7v. Mut miksi se pitää meille kosta?Tästä kiitos aloittajalle joka otti asian esille,huomasin en ole ainoa jota on kohdeltu todella kaltoin lapsena ja nuoren,aikuisiästä puhumattakaan. Siksi en ole asiasta maininnut mihinkään,nyt voi ja teille kaikille suuri kiitos,tää auttaa ymmärtämään aika paljon...Oon monesti miettinyt,olenko minä valmis auttamaan äitiäni,kun hän on siinä iässä että tarvitsee omien lasten apua,mun vastaus on kyllä. Mä en ole samanlainen kylmä, julma ja välinpitämätön ihminen kun hän on. Toki on lapsena ollut hyviäkin muistoja paljon,mutta nää julmuudet,niitä en koskaan voi unohtaa,anteeksi pystyn antamaan,jos hän joskus osaa sen taidon. Nainen -71
Alue: Aihe vapaa
Laihuuden ihannoinnin lisäksi kontrollointi näkyy mielestäni siivouksessa. Kaiken piti aina olla ihan tip top, järjestyksessä. Parkettia piti varoa naarmuttamasta.
Ulkona ei saanut itkeä. Ihmiset olisivat nähneet, ja ajatelleet - niin mitä? Mitä jos vaikka nelivuotias kaatuu ja itkee kun sattuu, ajattelisivatko ihmiset todellakin pahaa? Sama on pätenyt lapsenlapsiinkin. Vanhemmillani on iso piha. Silti siellä käydessä äitini aina hoputti äkkiä sisälle, jos istuttiin ulkona syömässä, vauva sylissä, ja vauva alkoi itkeä. Ulkona pitää olla kunnolla, parikuisenkin...