Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Oma äitini myös omi lähes kaiken tekemisen vain itselleen. Jos itse halusin laittaa vaikka ruokaa, opetella kokkailemaan, naama oli norsunSillä. Jotenkin sellainen asenne, kyllävainminäosaanjaolenhyväjapärjään - mentaliteetti koko lapsuuden.
Vähättely, iva - pilkka - asioita, joita ihmettelin jo ihan pikkulapsena, että miten aikuinen nainen voi vetää v***luvaihteen päälle, jos häviää vaikka lautapeleissä.
Lapsi aistii ja tiedostaa asiat hyvin varhain. Varmaan meidän äitimme ovat yrittäneet unohtaa kurjat kokemuksensa ja siten ovat laittaneet kaiken tyttäriensä kantaaksi. Pojillehan se kohtelu on ollut usein huomattavankin erilaista. Poikia äidit ovat palvoneeet ja palvovat yhä. Siten on syntynyt hyvin sairaita perhedynamoja.
Äidit ja pojat liittoutuneina, isä ja tytär aisaparina.
Äitini käyttäytyi usein kuin uhmaikäinen pikkulapsi ja käytti hyvinkin loukkaavia sanontoja - mutta ei ollut moksiskaan itse. Jos tytär sanoi jotain takaisin, karmea martyyri-itkupuuska. Joo. TUttua.
Nämä äidit ovat halunneet sabotoida tyttäriensä elämää. Eipä tule ikävä. Minkä sille tekee. Aikansa kun yrittää, lopulta kovenee itse sisältä niin, että toivoo melkeinpä ajan jättävän. Karmeaa, mutta totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen tahto on vanhemman taskussa.
Nämä jutut, kuin omasta elämästäni. Onkohan näillä mitään yhteyttä asuinpaikkaan? Itse lähtöisin Pohjois-Karjalasta.
Espoo ja molemmat vanhemmat Helsingin seudulta joten ihan eri suunnasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lounais-Suomesta ties monennessako polvessa
Tästä ketjusta jouku kasvastussosiologi tjsp saisi hyvää matskua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, läpi suomen näyttää olevan sama juttu.-355-
Kiitos tästä ketjusta.
Äitini on syntynyt vuonna -48 ja mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän ja enemmän kaikkea ajatusmaailmaa valtaa negatiivisuus, katkeruus ja kateellisuus.
On aina ollut kateellista sorttia: isän veljellä on aina käynyt parempi "tuuri" työelämässä, vaikka isäni eteni tosi korkealle omassa työssään ja tienasi lopulta loistavasti.
Omat siskonsa ovat aina päässeet helpolla äitiin verrattuna, varsinkin pikkusisko, jolle aviomies toi alusvaatteita ja kenkiä työmatkoiltaan, mitä siitä, että ukko oli alkoholistipsyko, joka luultavasti hakkasi tätä pikkusiskoa - mutta ulospäin näytti hienolta! Audi pihassa ja talo Tapiolassa.
Naapuri on aina hyötynyt ansiottomasti jostain ja meillä (siis lapsuudenperheellä) ollut aina niin huono tuuri kaikessa, vaikka kaikki asiat ovat hienosti. On autot, purjeveneet, kesämökit ja velaton talo. Kaikesta on aina kauhea valitus. Naapurilla on isompi tontti ja vähemmän rikkaruohoja.
Isäni kuoli joitakin vuosia sitten ja äitini on suunnattoman katkera siitä, ettei isä halunnut tehdä omistusoikeustestamenttia äidin hyväksi, vaan minä ja veljeni perimme isän ja äidille jäi hallintaoikeus kaikkeen omaisuuteen. Kuinka on nöyryyttävää joutua pyytämään meiltä valtakirjaa "oman kesämökin" asioihin. Sama laulu aina ja aina. Riitojen välttämiseksi annoimme äidille valtakirjan isän tilien ja sijoitusten hallinnointiin ja veikkaanpa ettei ropoakaan ole niistä rahoista kohta jäljellä.
Itselleen voi silmää räpäyttämättä ostaa vaikka minkkiturkin tai tonnin saappaat, mutta jos hankkii jotain käyttötavaraa, vaikka uuden jääkaapin, on se aina halvin mahdollinen ja sitten ollaan aivan järkyttyneitä kun siinä ei nyt sitten ollutkaan ihan kaikkia ominaisuuksia mitä naapurin Seijan kaapissa on ja kun se hajoaakin jo neljän vuoden jälkeen. Tämä leimasi erityisesti muuten myös meidän lasten teini-ikää, uusia vaatteita oli tosi hankalaa saada, mutta äidillä oli harva se päivä vaatekaupan kassi töistä tullessaan - itselleen. Myöhemmin on väittänyt ettei me koskaan haluttu mitään. Juu. Myös arvokkaita koruja osti, tai siis laittoi isän ostamaan itselleen synttäri-, äitienpäivä-, hääpäivä ja ties mikä kihlajaisten miettimisen vuosipäivän vuoksi.
Työn, koulutuksen ja uran merkitys on myös keskeinen, vaikkei itse ole kuin ylioppilas, mutta 70-luvulla siitäkin saattoi ponnistaa ja äitini oli lopulta pankinjohtaja eläkkeelle jäädessään. Kun kerroin hakevani OKL:ään opiskelemaan, äiti parahti, että "no, susta tulee sitten ihan vaan keskiluokkaa". Tärkeintä ei ole hankkia ammattia josta pitää, vaan ammatti josta saa rahaa! Tähän äiti kannusti lapsesta asti. Ettei
Hassua sinänsä, että mielestäni isovanhemmillani olisi ollut syytä olla katkeria: heidän elämänsä sota katkaisi, rikkoi varmasti unelmia. Molemmat isoisät olivat rintamalla. Äidin isä kuoli kun olin lapsi, mutta kaikki kolme muuta isovanhempaa elivät vanhoiksi ja olivat kertakaikkiaan positiivisia, empaattisia ja anteliaita. Erityisesti äitini äiti ja isäni isä.
Tunnistan ketjusta tuon häveliäisyyden ja vähättelyn. Vieläkin äitini käy jopa omassa kodissani arvostelemaan minua siitä, kuinka kasvatan lapsia, siivoan, syön, juon, pukeudun tai käytän rahaa. Jatkuvasti jankuttaa, kuinka minun pitää panostaa itseeni (hoikkuus on tottakai tärkeää) eikä käyttää rahaa lapsiin. Pitäisi juosta kampaajalla ja kauneushoitoloissa, ostaa koruja ja vaatteita.
Lapset saavat näkyä (jos ovat nätisti puettuja), mutta eivät kuulua, varsinkaan poikalapset. Meitä lapsena hoitivat isovanhemmat mm. kaikki kesälomat, omalla äidilläni on hankalaa löytää viikonloppua, jolloin ehtisi käydä meillä, koska on niin paljon kaikkea: golfia, teatteria, oopperaa, eläkeläiskerhojen matkoja ja Tallinan reissuja. Ja kaikkeen pitää osallistua, koska "jos ei koskaan mihinkään mene, ei kohta enää edes pyydetä". Ja sitten jälkikäteen päivitellään kuinka se ja sekin oli niin lihonut ja huonosti pukeutunut ja kuinka oli rasittavaa niiden kanssa.
Huh, sainpahan sanottua. Erittäin terapeuttinen ketju.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut koko ketjua, aion sen kyllä tehdä. Nyt olen vasta sivulla 6. Mutta pakko kirjoittaa tässä vaiheessa jo tuntoja ylös. Äitini on syntynyt 40-luvun loppupuolella, minä 80-luvun loppupuolella.
Tämä ketju on auttanut minua ymmärtämään omaa äitisuhdettani. Anoppini on myös samalta vuosikymmeneltä, ja ymmärrän myös häntä tämän jälkene paremmin. Aiemmin olen kadehtinut niitä ystäviäni, jotka pystyivät puhumaan miltei kaikesta ja saivat murrosiässä ja nykyäänkin tukea äideiltään. Nyt vasta osaan yhdistää, että heidän äitinsä ovat syntyneet 50- ja 60-luvuilla.
Minun äitini ei ainakaan tietääkseni lukenut päiväkirjojani, muistan kun kerran hän puolusti kun eräs sukulaisnainen oli menossa penkomaan laatikoitani. Että tyttö ei tykkää kun tavaroita pengotaan.
Kuukautisista ei juuri puhuttu, niihin viitattiin sanalla "ne." En kertonut kun "ne" alkoi, mutta kaipa äiti pikkupyykistä osasi päätellä. Siteitä oli kaapissa, sillä isosiskoja minulla oli ja heiltäkin sain tietää näistä asioista. Kun siteitä piti ostaa, sanoin äidille että pitäisi ostaa "niitä." Rintsikat ostin itse, äiti antoi kyllä rahaa muutenkin helposti, vaikka oltiin ihan tavallinen ei kovin isotuloinen perhe.
Mutta eniten tutulta tuntuu se tietynlainen tunnekylmyys. En muista, että montaa kertaa olisi otettu syliin tai halattu. Muuta kuin ihan pienenä. Halata ei nykyään muulloin kuin onniteltaessa. Kyllä ne siitä pitävät ihan selvästi, lapsuudessa ei halattu. En muista nähneeni äidin ja isän edes halailleen. Toisaalta pienenä monesti sain nukkua äidin ja isän sängyssä. Ja isompanakin sillä muistan sen miten mukavaa oli mennä lämpimän äidin viereen.
Meillä vanhemmat ei olleet irstaita tai mitään sellaista, uskonnollisia ihmisiä kun olivat, joten en meillä irstaat jutut oli harvinaisia. Isäni kyllä joskus jotain kaksimielistä jossain porukassa laukoi, mutta ei meistä lapsista koskaan mitään. Ulkonäköä ei kyllä arvosteltu, jos ei kehuttukaan.
Toisia ihmisiä ikävä kyllä arvosteltiin, ja itse olen tehnyt kovan työn päästä siitä asenteesta pois. Muistutan aina itselleni, että minulla EI ole oikeutta arvostella toisia. Ja onneksi pikku hiljaa siitä pois opin.
Yhä vieläkin vanhempani kovasti arvostelevat, ja tyyliin "akka ratissa" ja esim. naispoliitikkojen arvostelu on sellaista mitä isäni harrastaa. Isä myös puhuu äidilleni alentavasti. Huomaan monen muunkin sen ikäisen miehen puhuvan vaimoilleen ilkeästi vieraiden kuullen.
Perustarpeet lapsuudessani kyllä huolehdittiin hyvin. Aina oli ruoka pöydässä ja tuoretta leipää ja leivonnaisia. Äiti kyllä touhusikin koko ajan jotain, meitä lapsiakin oli paljon. En muista että paljon olisi lepäillyt. Ruokalevon saattoi joskus ottaa. Anoppini on ihan samanlainen. Ruokaa tarjotaan ja leipomuksia, kaipa sitä rakkautta osoitetaan sillä tavalla. Siivoavat paljon ja tekevät kotitöitä muutenkin koko ajan, tai käsitöitä. Itse olen rennompi. Jos ei joskus jaksa niin ei jaksa. Juuri puhuttiin mieheni kanssa, että emme ole koskaan kuulleet vanhempiemme sanovan että he eivät jotain jaksa.. Vaikka varmasti on ollut tilanteita, että aina ei olisi jaksanut. Eli työteliäisyyttä on arvostettu kyllä. Eikä sitä ole sanottu että ei jaksa.
Äidiltäni olen kyllä kysellyt lapsuudestaan ja kyllä hän kysyttäessä on vastannut ja kertoo kyllä asioista kunhan vaan kysyy. Niukka ja vaikea lapsuus on ollut. Mutta muuten vaikeista asioista, tunteista tms. keskustelu ei oikein ota lähteäkseen. Enkä oikein osaa kysyä, tiedän missä raja menee mitä ei kannata kysellä. Seksistä ei puhuta, eikä ole puhuttu. Ehkäisyasiat oli kiellettyjä taas uskonnon puolesta.Tietyt säännöt elämään tuli myös sen uskontoryhmän kautta mitä vanhempani edustavat. Toisaalta lapsuus oli alkoholiton, joten sen haittoja ei meillä tarvinnut todistaa.
Isä puolestaan ei meitä tyttöjä ehkä niinkään arvosta, ainakin minulla on se tunne. Hän puhuu pojistaan enemmän ja jotenkin tuntuu että myös lapsenlapsista poikalapsia arvostaa enemmän. En ole ihan varma siitä onko näin, mutta en ihmettele jos hän näin ajattelisi. Ei hän sitä myöntäisi tietenkään.
Itse olisin kaivannut kehuja tai onnitteluja tai edes jotain kun olen intoillut saamistani opiskelupaikoista, työpaikoista tms.. Mutta vastaukseksi olen saanut vain hyminää. Edes kommentti "hieno juttu" olisi riittänyt.
Ennen olen pistänyt vanhempieni käytöksen uskonnon piikkiin, mutta näköjään se ei siitä pelkästään olekaan kiinni.
Huomasin tiedostamattani toistavani äitini (?) kaavaa, kun lapseni tahtoivat syliin, minulle tuli monesti tunne työntää lapsi pois ja mennä touhuamaan "jotain." Ihmettelin sitä mistä moinen kumpuaa ja kaipa se lapsuudesta kumpuaa, vaikka en muistakaan sitä että minut olisi työnnetty sylistä aina pois. Voi olla, että olen saanut hetken olla sylissä sinne pyrkiessäni, mutta äidillä on ollut aina kiire touhuta jotain niin siihenpä syliin ei olla jääty asumaan. Onneksi omien lasten kohdalla tiedostin tämän ajoissa ja tietoisesti pyrin asiasta eroon. Lapset saavat olla sylissä niin kauan kuin haluavat. Yleensä sylintarve täyttyy äkkiä. En työnnä lasta sylistä pois.
Kaikenlaista sitä.. tässähän jää nyt kotityöt tekemättä kun tätä ketjua uppoutuu lukemaan.. :D
Ihan ok, turvallinen lapsuus minulla silti on ollut, vaikka tunteista ym. ei vanhempien kanssa puhutakaan, sitä varten minulla onneksi on muita ihmisiä lähellä. Vanhempani vain osoittavat välittämistään eri tavalla kuin minä haluaisin. Mutta he ovat aikansa lapsia, eipä sille mitään voi.
AP:lle tuhat pistettä ja kymmenen papukaijamerkkiä. Niin hyvän ja kerrankin ärkevän ja tarpeellisen aloituksen teit!! KIITOS.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 21:27"]
Mikähän selitys silläkin on että perheissä pojat nostettiin jalustalle ja tyttöä kohdeltiin kuten tässä ketjussa kuvataan?
Vaikka äitien käytöstä on sotien traumoilla selitetty niin mikähän selittää tämän?
Onko se jotain patoutuneen vihan projisoimista siihen tyttöön? Ja miksi juuri häneen?
[/quote]
Ja sitten kun se palvottu kultapoika löytää elämänsä naisen ja menee naimisiin niin äiti kokee hänet kilpailijana ja tunkee itsensä nuorenparin elämään. Ja pahimmillään miniä saa saman kohtelun kuin tyttäret.
Tiejyrä on Karjalan evakko ja taaperona evakkomatka päätyi Varsinais-Suomeen.
On kyllä kertonut paljon lapsuudestaan muttei nuoruudestaan, isovanhempien tarinaa ja roudasi minutkin yhdelle kotiseuturetkelle Venäjälle. Tiedä sitten mitä uskoa ja mitä ei kun niin vahvasti väittää aina muistavansa kaiken prikulleen oikein. Vaikka isosiskonsa vieressä sanoo ettei se tarina noin mennyt....
Hitto noita sananlaskuja....mä olen kyllä niin autuaasti onnistunut ne unohtamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen v70 syntynyt ja äitini v43.
Äidin kanssa emme tehneet juuri mitään yhdessä. Hän valitsi lomareissuillensakin siskonsa tytön, joka oli 15v äitiäni nuorempi. Olin jo 18v, kun teimme äidin kanssa yhteisen reissun ulkomaille.
Äiti kuvittelee, että olemme olleet läheisiä, mutta toisin on. Hän vähättelee minua edelleen minun kuulteni ystävilleni ja ex-miehelleni.
Omista asioistaan ei halua avautua eikä ymmärrä, kun minä olen käynyt vuosikausia terapiassa ja halunnut avautua omista ahdistusta tuottavista asioista.
Kun yritän hakea tukea häneltä omiin raskaisiin asioihin, niin hän alkaa heti puhua miten HÄNEN elämänsä on ollut NIIN rankkaa ja blaa blaa.
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 21:20"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 21:27"]
Mikähän selitys silläkin on että perheissä pojat nostettiin jalustalle ja tyttöä kohdeltiin kuten tässä ketjussa kuvataan?
Vaikka äitien käytöstä on sotien traumoilla selitetty niin mikähän selittää tämän?
Onko se jotain patoutuneen vihan projisoimista siihen tyttöön? Ja miksi juuri häneen?
[/quote]
Ja sitten kun se palvottu kultapoika löytää elämänsä naisen ja menee naimisiin niin äiti kokee hänet kilpailijana ja tunkee itsensä nuorenparin elämään. Ja pahimmillään miniä saa saman kohtelun kuin tyttäret.
[/quote]
Minun isoveljelleni kävi just näin. Meidän äitimme sekaantui ja ennen kaikkea arvosteli kaikkea veljeni ja vaimonsa elämää vuosikausia niin paljon, että ensin veli otti kunnolla etäisyyttä, ja lopuksi lopetti yhteydenpidon kokonaan. Tästä on aikaa jo yli 10 vuotta, vanhempani eivät ole nähneet veljeni lapsia koko tuona aikana. Se on sääli että ennen minulle läheinen veljeni katkaisi välit myös minuun, en tiedä miksi. Arvelen hänen ajatelleen että olen jotenkin samaa porukkaa vanhempieni kanssa, koska en ollut mikään ylin ystävä hänen nyt jo ex-vaimonsa kanssa. Olen hänen esikoisensa sylikummi, mutta en ole saanut nähdä lasta yli 10 vuoteen.
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 21:20"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 21:27"]
Mikähän selitys silläkin on että perheissä pojat nostettiin jalustalle ja tyttöä kohdeltiin kuten tässä ketjussa kuvataan?
Vaikka äitien käytöstä on sotien traumoilla selitetty niin mikähän selittää tämän?
Onko se jotain patoutuneen vihan projisoimista siihen tyttöön? Ja miksi juuri häneen?
[/quote]
Ja sitten kun se palvottu kultapoika löytää elämänsä naisen ja menee naimisiin niin äiti kokee hänet kilpailijana ja tunkee itsensä nuorenparin elämään. Ja pahimmillään miniä saa saman kohtelun kuin tyttäret.
[/quote]
Voi käydä niinkin, että "kultapojun valitsema" vaimoke on niin täydellinen (vain anopin silmissä) että menee tyttärien ohitse. Asiaa auttaa, jos "miniä" on hieman narsistinen ja osaa vedellä oikeista naruista.
Tommonen ainakin mun äiti on
http://narskulandia.blogspot.fi/2012/09/narsistisen-aidin-piirteet-8-testi.html
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 21:42"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 21:20"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 21:27"]
Mikähän selitys silläkin on että perheissä pojat nostettiin jalustalle ja tyttöä kohdeltiin kuten tässä ketjussa kuvataan?
Vaikka äitien käytöstä on sotien traumoilla selitetty niin mikähän selittää tämän?
Onko se jotain patoutuneen vihan projisoimista siihen tyttöön? Ja miksi juuri häneen?
[/quote]
Ja sitten kun se palvottu kultapoika löytää elämänsä naisen ja menee naimisiin niin äiti kokee hänet kilpailijana ja tunkee itsensä nuorenparin elämään. Ja pahimmillään miniä saa saman kohtelun kuin tyttäret.
[/quote]
Minun isoveljelleni kävi just näin. Meidän äitimme sekaantui ja ennen kaikkea arvosteli kaikkea veljeni ja vaimonsa elämää vuosikausia niin paljon, että ensin veli otti kunnolla etäisyyttä, ja lopuksi lopetti yhteydenpidon kokonaan. Tästä on aikaa jo yli 10 vuotta, vanhempani eivät ole nähneet veljeni lapsia koko tuona aikana. Se on sääli että ennen minulle läheinen veljeni katkaisi välit myös minuun, en tiedä miksi. Arvelen hänen ajatelleen että olen jotenkin samaa porukkaa vanhempieni kanssa, koska en ollut mikään ylin ystävä hänen nyt jo ex-vaimonsa kanssa. Olen hänen esikoisensa sylikummi, mutta en ole saanut nähdä lasta yli 10 vuoteen.
[/quote]
Ja siis vaikka isoveli olikin se kultapoika, jonka eduksi ratkottiin aina esim. KAIKKI sisarusten väliset riidat, sai hänkin silti kokea lapsuudessaan sen kaiken saman paskan mitä minäkin. Vähättelyn, mitätöinnin, nimittelyn, pilkan, ivan, häpäisyt. Surullisinta on, ettei hän ole koskaan tavannut minun lapsiani.
Minun äiti oli hylkivä ja välinpitämätön, hauskana juttuna kertoo edelleen, kuinka makasin vastasyntyneenä henkitoreissa ja keltaisena. Isä pelasti. Velipoika oli kaikki kaikessa, ja kuulemma harmiteltiin, kun syntyi tyttö eikä kaveria veljelle. Vieläkin naureskellaan , kuinka veli uhosi tappavansa vauvan . Hauska vitsi.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 16:05"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:58"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:51"]
Sinä et ilmeisesti ole kuullut sanontaa, että sitä kuusta kuuleminen, minkä juurella asunto? Minä olen, ja usein.
[/quote]
Niin, nuo sananlaskut. Oliko sun pakko muistuttaa :)
Niitähän äidinkielenopella riitti.
Näihin ajattelin kyllä oman tyttäreni tutustuttaa. Noin niin kuin kulttuurihistorian ja suvun historian kannalta, en elämänohjeena.
-tiejyrän tytär-
[/quote]
Äitini tiesi muutaman sananlaskun, joita toisteli aika usein. Ne ovat iskostuneet aika syvälle. Elämänohjeeksi niistä ei ole.
[/quote]
Minun äitini aina hoputti ja moitti sanomalla "ei siitä näytä tulevan lasta eikä paskaa". Kaunista, eikö? Vasta aikuisuuden rajoilla tajusin mitä tuo tarkoittaa. Itse en kyllä keksi tilannetta jossa sanoisin noin, varsinkaan lapselleni.