Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Tulee mieleeni, kun lukion jälkeen pääsin yliopistoon. Minulla oli tuohon aikaan tapanani kertoa iloisina pitämiäni uutisia äidille pelkästään saadakseni häneltä hyväksyvää kommenttia. Äitini kommentti asiaan:
-Mikä sinusta muka tuolla aineyhdistelmällä tulee? Ja mistä meinasit asunnon saada? Huoraamallako senkin meinaat hommata?
Äitini muutti pois luotani ollessani yläasteella, joten minulla ei ollut huoltajaa ollenkaan - oli tuohon aikaan mahdollista sekin. Hän ei ollut lainkaan elämässäni, kun kasvoin täysi-ikäiseksi. Lakkiaispäivänäni hän totesi, että olen sellainen huora, että hänen on mahdotonta kutsua minua omaksi tyttärekseen.
Ymmärrän, ettei tällaisia sanoja ja tekoja voi olla ilman sairautta. Jos äitini hakisi apua itselleen, voisin ehkä olla tekemisissä hänen kanssaan. Mutta koska hän elää yhä samoissa soosseissaan (toki enää ei kutsu minua huoraksi, koska olen pelkästään lihava ja rupsahtanut), hänen kanssaan oleminen on suorastaan mahdotonta.
Mitä tulee anteeksi antamiseen, haluaisin joskus vapautua tästä katkeruudesta. Se tuntuu kuitenkin liian vaikealta. Olen lapsena ja nuorena kasvanut kieroon. Äitini teot vaikuttavat tänäkin päivänä minuun niin paljon, että on vaikea unohtaa asioita. Viimeisinä vuosina kuvaan mukaan on tullut mielistely. En osaa arvostaa sitä. Ei aikuinen ihminen tarvitse äitinsä mielisteleviä kommentteja. Lapsena kaipasin hyväksyntää, rakkautta ja tukea. En enää, ainakaan äidiltäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole samoja kokemuksia, vaikka sovin samaan aikakauteen, eli äitini syntynyt 40-luvllla ja minä 70-luvllla.
En ole äitini kanssa kovin läheinen nykyään enkä ole hänen ystävänsä. Mutta ei mun mielestä mun kuulukaan olla äitini kanssa ystävä, vaan hän on äitini, ystävät ovat erikseen.
Kyllä meillä perustarvikkeet hankittiin, kuukautisista kerrottiin, ja siteitä oli tarjolla ja niitä ostettiin tai sain rahaa niiden ostamiseen. Myös jos halusin vaikkapa kalliimmat merkkifarkut, äitini antoi halpisfarkkujen hinnan arvosta rahaa ja lisäämällä omia tienaamia rahoja, sain ostettua merkkifarkut.
Eikä äitini minulle tiuskinnut, mutta tietenkin hänkin oli vaan ihminen silloin ja välillä väsytti kun raskaasta työstä tuli kotiin eikä jaksanut aina.
Mutta tietenkin hänellä oli omat huonot puolet, mutta ei tällaisia ap kuvaamia.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:16"]
Tiejyrän tytär, miksi ihmeessä et vaan käyttänyt rahojasi farkkuihin? Ja miksi kyselit lähes aikuisena lupaa mihin asti saat olla jossain? Mitä äitisi olisi tehnyt jos olisit vain samaan tyyliin kuin hänkin, ilmoittanut että tulet silloin ja silloin, ostin farkut ym. Mun mielestä aika kummallisia pitkiä analyysejä mitä äitisi tarkoitti sillä että määräsi että tulet kotiin kello 23. En usko että hän ajatteli mitään muuta sen kummempaa kuin sitä, että tyttären kuuluu tulla kotiin "ihmisten aikoina" niin kauan kuin hänen kattonsa alla asuu.
Ja miksi ihmeessä oletit että äitisi alkaa sinulle tilittämään miksi hän on äänestänyt jotain tiettyä ihmistä, jos hän kerran jo kertoi kriteerinsä, hän halusi periaatteessa äänestää naista, niin teki moni muukin vaikka ei hänen puoluettaan kannattanut, niin käy aina kun nainen on ehdolla.
Murrosikä ihmisellä tulee sen takia että ihmislapsen pitää alkaa tietyssä vaiheessa itsenäistymään, eli irrottautumaan vanhemmista niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Sinä et tainnut paljon omia aivojasi käyttää, ja kapinoida äitäsi vastaan, vaan hyväksyit kaiken mitä hän töksäytteli, ja surit sitten hiljaa mielessäsi?
[/quote]
Päinvastoin. Minä ostin farkut ja valitsin asuntoni itse. Olisn halunnut puhua äitini kanssa edes tällaisista yksinkertaisista, arkisista asioista. Mutta ei niistä voinut keskustella, yksin keskusteleminen on aika helkatin vaikeaa.
Yritin nyt tähän keskusteluun valita muutaman konkreettisen esimerkin miksi minäKÄÄN en mene äidiltä kysymään, miksi hän käyttäyti kuten käyttäytyi. Eihän sellaista tapahtunut.
Ja kyllä, minäkin olen vähän katkera siitä että nuoruuteni meni äidin kanssa tapellessa ja hänen hyväksyntäänsä hakiessa. Olisi voinut olla toisenlainenkin nuoruus... muutama kaveri näytti tulevan todella hyvin parikymppisenä toimeen äitinsä kanssa.
Ja kyllä, olen analysoinut näitä itsekseni vuosien varrella. Joten tunnen itseni ja tiedän millainen äiti minä haluan olla. Ja ennenkaikkea olen hyväksynyt sen että äitini oli mielestäni itsekeskeinen kusipää, en tarvitse enää häneltä sitä tunnustusta, ei minun tarvitse antaa anteeksikaan.
Äiti on ollut nyt muutaman vuoden dementoituneena. Minulla ei ole häntä ikävä. Käyn velvollisuudentunnosta parin kk välein morjestamassa - en tunne mitään.
-tiejyrän tytär-
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 19:47"]
Mä en lähtisi syyttämään kaikesta sotaa. Viime sodista on tekemällä tehty syy ihan kaikkeen Suomessa sittemmin tapahtuneeseen. En missään tapauksessa vähättele sodan kokeneita, päinvastoin - mutta he ovat meidän isovanhempia ja isoisovanhempia, niitä sukuvalokuvissa helpottuneina hymyileviä, meitä paijanneita tasapainoisia elämänviisaita tyyppejä, jotka opettivat meidän vanhempien sukupolvelle jälleenrakennusajan ahkeruutta ja rauhanaatetta.
Tuloksetta. Meidän vanhempien sukupolvi on suhteessa aivan helvetin laiskaa, sotaisaa, ihmisyyttä arvostamatonta, lellittyä porukkaa, jolla inflaatio söi lainat ja viihde turrutti aivot. En vähättele heittäkään, päinvastoin - mutta jollain tavalla kaikki 1940-1960-luvulla syntyneiden paskamainen käytös on sukupolvikapinaa heidän omia vanhempiaan, niitä sodan kokeneita ihmisparkoja kohtaan.
Mä en antaisi meidän vanhemmille sitä iloa, että he voivat syyttää tunnekylmyydestään sotaa. He eivät sitä kokeneet. Tulee niin sappi suuhun, kun 1950-luvun puolivälissä - siis kymmenen vuotta sodan jälkeen - syntyneet vaikeasti ylipainoiset vanhempani selittelevät, miten he lihovat, koska "sota-aikana oli ruoasta pulaa ja piti ahmia kaikki, mitä sai". Maahanmuuttoa he vastustavat, koska "me sodittiin tää maa meille suomalaisille". Maailman tämän hetken sotia he kannattavat, ne ovat heille kuin tv-sarja tai tietokonepeli, eivät ihmisyksilöiden mielipuolista kärsimystä.
1920-luvulla syntyneet isovanhempani olivat sodassa mukana, ja se vei heiltä kaikilta nuoruuden, perhettä, terveyden, suunnilleen koko maailman. He ovat silti totaalisen normaaleja ihmisiä. Toinen mummoista tekee vapaaehtoistyötä turvapaikanhakijoiden parissa.
Tämä ei ole ulko- eikä puoluepoliittinen mielipiteeni, joten älkää alapeukuttako Nato-kantanne, maahanmuuttoasenteenne tms. mukaan. Tämä on yritykseni jatkaa tätä keskustelua, sen sijaan että se typistyisi tyypilliseen suomalaiseen "noh, johtuu varmaan sodasta" -loppukaneettiin. Sota on liian helppo ja abstrakti selitys, suurten ikäluokkien käyttämä selitys.
Sanotaan, että estoinen ja itsetunnoton äiti kasvattaa tytöstään samanlaisen. Mites, kun meistä monilla on tosi vapaamielinen, seksuaalisuutta jopa ylikorostava, itsestään narsistisen varma äiti - ja silti meidät on kasvatettu häpeämään seksuaalisuuttamme ja itseämme?
Meidän tähän ketjuun kirjoittaneiden äitien ikähaitari käsittää jo pari vuosikymmentä. Mukana ei ole enää pelkkiä 40-luvun mutseja.
Mua pohdituttaa nuo esimerkit 70-80-luvun seksistisestä, sovinistisesta viihteestä. Mitä siinä oli sellaista, että naiset lähti siihen naisen pilkkaamiseen vahingoniloisesti mukaan? Mediatutkimusta on Suomessa paljon ja hyvää, pitäisi vilkaista, onko tuosta jotain. Pintajulkisuuteen pääsee vieläkin kaikki se paska, esim. jostain Veikko Ennalasta, Spedestä ynnä muista kirjoitetaan ylistäviä juttuja, nauretaan ja ihmetellään niiden itsemurhaan asti kiusaamia vaimoja, hempukkamaisia jalkavaimoja, hulvattoman seksistisiä juttuja... Tutkimuspuolelta saattaisi kuitenkin löytyä juttua myös siitä, miten miesten lokalehdet ja sovinismi vaikutti naisten keskinäisiin suhteisiin ja naisiin tytärten kasvattajina.
[/quote]
Todella hyvin sanottu. Ja minä taisin ensimmäisenä ehdottaa sotaa heille tekosyyksi tässä ketjussa... :) Olen ihan samaa mieltä ja meillä on asenneilmapiiri samanlainen. Kaikki erilaisuus on jotain aivan käsittämättömän hirveää. Eri väriset, muualta tulleet, homot ja kaikki erilaiset ihmiset tuomitaan kyselemättä. "Pakkoruotsin" viha on uskomattoman syvällä, samoin venäläisviha. Oikeastaan sanan "viha" voi liittää minkä tahansa ihmisryhmän nimityksen jälkeen. Naisia dissataan ihan kaikesta, mutta äitini vihaa silmittömästi myös miehiä. Tulee väkisin mieleen, onko yhtäkään ihmistä maailmassa, jota hän ei vihaisi?
Ja tosiaan, miten tämä kaikki edes voisi johtua sodasta, kun he eivät sotaa kokeneet? Toki jälleenrakennuksen aika oli vaikeaa, köyhää jne. Mutta ainakaan minun vanhempani eivät myöskään osaa ymmärtää kenenkään muun vaikeuksia kuin omiaan. Kaikilla muilla on niin helppoa heihin verrattuna... Työttömyys on laiskuutta ja masennus teeskentelyä.
Ja on hyvä muistaa sekin, että suurin osa tuon polven ihmisistä sai aika paljon apua esim. lastenhoitoon omilta vanhemmiltaan. Minä ja moni muu seuraavan sukupolven äiti ja isä on jätetty täysin yksin etsimään omaa vanhemmuuttaan. Apua ei ole saatu. "Hoida itse mukulas, sinähän ne teitkin." Itse muistelen lämmöllä kesiä mummolassa. Saatettiin olla siellä melkein pari kuukautta putkeen ja kivaa oli. Myös mummosta!
Mistä ihmeestä se pohjaton katkeruus kumpuaa?!
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:22"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:08"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:01"]
Anteeksi antaminen ei ole hyväksymistä, vaan sitä että päästää siitä omasta katkeruudesta irti. Ei se ole ihmiselle hyväksi vihata pahantekijää lopun ikäänsä ja helliä mielessään sitä katkeruutta, juuri sillä tehdään näitä hirviöäitejä. Tekoja ei tarvi hyväksyä, vaan antaa anteeksi sille pahalle ihmiselle että tämä teki mitä teki, joku syy hänellä itsellään on tekoihinsa, mutta se on hänen asiansa, uhrin ei kannata tuhlata elämäänsä sen märehtimiseen.
[/quote]Tarkoittaako anteeksi antamattomuus vihaa? Tekeekö se katkeraksi? Tarkoittaako se sitä, että uhri "märehtii loppuikänsä" Miksi ihmeessä oletat näin???
Anteeksi antamisen vaatimus on vain yksi vaatimus lisää ihmisille, joiden tunteita on mitätöity ja laiminlyöty koko ikänsä. On totaalisen väärin vaatia sitä, ja vielä antaa ymmärtää että jos ei anna anteeksi on "vihainen ja katkera loppuikänsä". Eihän se tarkoita ollenkaan samaa asiaa! Voi olla antamatta anteeksi JA silti ymmärtää väärintekijää JA silti päästä asiassa eteenpäin. Väitän että joskus se eteenpäin pääseminen jopa vaatii sen, että antaa itselleen oikeuden olla antamatta anteeksi - jotkut teot ovat anteeksiantamattomia, ja kullakin on oikeus ihan itse päättää haluaako antaa jotain anteeksi vai ei.
[/quote]
Kyllä se tarkoittaa juuri sitä, että jos ei anna anteeksi, niin se asia on mielessä koko ajan, se jäytää mielenpohjalla ikuisesti kuin tulehdus. Sinä et ymmärrä mikä ero on anteeksi antamisella ja teon hyväksymisellä. Anteeksi antamalla päästää itsensä vapaaksi, kun antaa itsensä olla antamatta anteeksi kerää itselleen syytä muuttua pikkuhiljaa katkeraksi, ja jatkaa samaa seuraavalle sukupolvelle joka ihmettelee että mistä moinen katkeruus voi kummuta.
[/quote]Et sinä voi määritellä, että anteeksiantamattomuus tarkoittaa tuollaista. Se on ihan sinun oma määritelmäsi, ja jos se sinulle tarkoittaa tuota, niin ei se tarkoita sitä kaikille. Älä yleistä omaa ajatusmaailmaasi muihin, ja älä etenkään "manaa" ikuisesti katkeriksi vihaajiksi niitä, jotka ovat kanssasi eri mieltä.
Minä sain vapauden siitä, kun vihdoinkin tajusin ettei minun tarvitse antaa (kerta toisensa jälkeen) anteeksi vanhempieni menneitä ja nykyisiä ja tulevia tekoja. Ei tarvitse, vaan minä saan suojella itseäni ja olla antamatta anteeksi ihmisille, jotka eivät mielestään ole tehneet mitään pahaa, ja jotka aikovat jatkaa samaa pahaa myös jatkossa.
Heidän(kin) mielestään minun olisi vain "pitänyt hyväksyä että he ovat mitä ovat, antaa anteeksi jos ovat muka jotain tehneet josta olen mieleni pahoittanut, ja jatkaa niinkuin ennenkin". Ei, minulle tuli mitta täyteen - minäkin olen arvokas ihminen, eikä minun ole pakko antaa anteeksi ns. käynnissä olevaa rikosta. Hyväksyn sen että he ovat pahoja ja eivät muuksi muutu, mutta en anna anteeksi enkä siten anna heidän myöskään enää kohdella minua huonosti. En ole vihainen, enkä ole katkera, mutta rakastan itseäni eikä minua saa kohdella huonosti.
Muutes, äitinikin sanoi minua katkeraksi ja vihaiseksi, kun ilmoitin hänelle että minua pitää kohdella kuin ihmistä. Ilmeisesti tuo "katkera ja vihainen" on monille ainoa tunnetila jonka tiedätte, ja siksi kaikki mahdollinen leimataan "katkeraksi ja vihaiseksi", jopa se, kun toinen penää ihan perusihmisoikeuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 20:30"]
Tämän ketjun kun lukee niin ymmärtää miksi Suomessa syödään niin paljon masennuslääkkeitä.
[/quote]
Juuri tätä olen ajatellut lukiessani tätä ketjua, tämä selittää niin paljon. Minä luulen että tuo sotajuttu voi olla osa sitä selitystä, mutta suurin on varmaan vaan se järkyttävän nopea ja suuri muutos koko maailman menossa sotien jälkeen, mikään ei ollut enää kuin ennen ydinpommien jäljiltä. Kun ajattelee sitä minkälaista oli isovanhempien elämä, ja sitten meidän vanhempien elinaikana tapahtuneet muutokset, ihan kaikessa, niin ei mikään ihme että joillakin on mennyt nuppi sekaisin. Silti tuntuu ihmeelliseltä että nämä tarinat on näiden tiettyjen asioiden osalta niin samanlaisia, itsekin epäilin että onko tämä kaikkien aikojen paras provo-ketju. Tästä voisi tehdä sellaisen testin, kysymykset: 1. rintaliivit a) äidin kanssa ostin b) ostin itse ja sain vanhemmilta rahaa c) ostin itse, omilla rahoilla d) varastin äidin rintsikat e) olin ilman liivejä ...
Kotoa kyllä sai välttämättömyydet, siteet, rintsikat yms. Mutta menkoista lähinnä pilkattiin suureen ääneen, jos ne paksut siivekkeettömät siteet oli yön aikana fuskanneet. Mihinkään "turhakkeeseen" ei saannut rahaa, kaverit kävi leffoissa laskettelemassa ja muissa riennoissa.. meillä ei päästetty, se oli turhaa rahan menoa, tämä ei tietenkään koskenut isoveljeä.
Kotitöitä piti tehdä raatamiseen asti, muistan kuinka pikkutytöstä asti minun ja nuoremman siskoni vastuulla oli tiskata ja imuroida. Kaikeassa sellainen vähättelevä fiilis, koulumenestys ei tuntunut erityisesti kiinnostavan, joko pärjäsi tai ei, tyhmä oli joka tapauksessa, koska äitini oli aina "lukematta saannut kymppejä"...
Kun menin naimisiin, niin mies on kuin ilmaa, hänen ohitseen kävellään, koska "kaikki miehet on sikoja". Lapsia kun sain ja sairastuin masennukseen, en saannut osakseni mitään tukea tai apua. Vähättelyä ja haukkumista, kuinka laiska olen, että pitää ottaa itseään vaan niskasta kiinni. Erotessa, tokaisu oli "jaa", eikä siitä sen koomin ole puhuttu. Koskaan ei itse soita kysyäkseen kuulumisia. Sitten ihmettelee, ettei koskaan käydä kylässä. Ulospäin kyllä esittää, että on läheinen lastenikin kanssa.
Äiti -54, minä -82
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käsittämätöntä, kuinka maailmani avartui tästä keskustelusta. Olen luullut yli neljäkymmentä vuotta olevani ainoa laatuani. Meitä onkin näin paljon! Ja noita superäitejä on näin hemmetisti!
Kaiken muun kauhean ohella mietin kuumeisesti, mistä tuo laihuuden ihannointikin tulee. Miksi nämä sairaat lastensa mitätöijät pitävät nimenomaan lihomista elämänsä suurimpana uhkakuvana hyvin usein? Oman akateemisen äitini henkinen testamentti voidaan kiteyttää muutamiin sanoihin: laihuus, ahkeruus, epäseksuaalisuus, viha, huorittelu.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:16"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 12:43"]
3. Hän jatkaa lievänä samaa sairasta menoaan omien tyttärieni kohdalla. Olen sanonut todella napakasti hänelle monia kertoja, ettei tyttölasten kanssa keskusteltaessa puhuta laihduttamisista, toisten ihmisten mahdollisista läskeistä, selluliiteista, rumuudesta jne. Mutta ei, äitini suoltaa murrosikäiselle tyttärelleni omaa anorektista paskaansa. Myös kommentoi esiteini-ikäisen tyttäreni sortseja ällöttävästi, kuinka nyt miehet katsovat jne.
[/quote]
Minun äitini tekee samaa. Hän on tikkulaiha, ja tuskin koskaan lihoo. Silti hän aina esim joka joulu sanoo miten on lihonut kun on syönyt niin paljon, nyt pitää laihduttaa. Samoin joka kevät pitää laihduttaa. Kun hän tulee meille kahville, niin sitä pullanpalasta ei voi syödä ilman kommenttia, miten sen jälkeen pitää mennä lenkille. Joskus hän esittelee lautamahaansa ja sanoo että katsokaa kun se pömpöttää, kun söin eilen niin paljon. Hetki, haen suurennuslasini. Minulla on kaksi murrosikäistä tyttöä. Heidän kasvattaminen on tarpeeksi haasteellista ilman mummon tuomaa lisähaastetta. Kyllä, olen kieltänyt, mutta ilman vaikutusta.
Huomaan kadulla kulkiessani toistavani päässäni äitini sanoja, miten tuokin lihava/läski on laittanut tuommoisen vaatteen päälleen jne. En sentään sano niitä ääneen. Enkä lasteni kuulleen puhu laihduttamisesta. Meillä mennään lenkille, koska sydän pitää siitä. Lihaksia jumpataan, koska lihakset pitävät siitä. Joka suupalaa ei lasketa.
Äitini mielestä hyvän, kunnollisen ihmisen tunnusmerkki on se ettei liho. Laiskat lihovat. Ja mikä voi olla pahempaa kuin laiskuus. Hänellä on hyvin laaja käsitys laiskuudesta. Lomallakin pitää ahkeroida. Puutarhakeinussa lukeminen on laiskuutta, pitäisi kitkeä kukkapenkkiä, tai leipoa, tai ylipäätänsä tehdä jotain. Myöhään nukkuminen on laiskuutta. Ruokapöydässä pitkään istuminen, tekevision katsominen keskellä päivää jne.
[/quote]
Toi äitykkä kuulostaan kyllä jo mielenterveyspotilaalta tai ainakin vähintää neurootikolta. Otan osaa! Vanhemmitenhan nuo omien vanhempien huonot puolet saattavat putkahtaa lapsissakin esiin, vaikka koko nuoruuden ja aikuisuuden niitä vastaan oisi taistellut ja niitä vihannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä tapauksessa myös minun äitini on mt-potilas.
Epäilen, että lihomispelko on halua kontrolloida. Vielä enemmän tuo tikkulaihuus on manifestaatio ympäristölle: minä en ole laiska, saamaton pullamössö.
Kun ei osaa olla aikuinen muuten, on osoitettava pätevyytensä olemalla anorektisen laiha. Jos jokin sukupolvi on pullamössöä, avutonta ja ajattelematonta, niin tämä 40-50-luvuilla siitetty.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:33"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:22"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:08"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:01"]
Anteeksi antaminen ei ole hyväksymistä, vaan sitä että päästää siitä omasta katkeruudesta irti. Ei se ole ihmiselle hyväksi vihata pahantekijää lopun ikäänsä ja helliä mielessään sitä katkeruutta, juuri sillä tehdään näitä hirviöäitejä. Tekoja ei tarvi hyväksyä, vaan antaa anteeksi sille pahalle ihmiselle että tämä teki mitä teki, joku syy hänellä itsellään on tekoihinsa, mutta se on hänen asiansa, uhrin ei kannata tuhlata elämäänsä sen märehtimiseen.
[/quote]Tarkoittaako anteeksi antamattomuus vihaa? Tekeekö se katkeraksi? Tarkoittaako se sitä, että uhri "märehtii loppuikänsä" Miksi ihmeessä oletat näin???
Anteeksi antamisen vaatimus on vain yksi vaatimus lisää ihmisille, joiden tunteita on mitätöity ja laiminlyöty koko ikänsä. On totaalisen väärin vaatia sitä, ja vielä antaa ymmärtää että jos ei anna anteeksi on "vihainen ja katkera loppuikänsä". Eihän se tarkoita ollenkaan samaa asiaa! Voi olla antamatta anteeksi JA silti ymmärtää väärintekijää JA silti päästä asiassa eteenpäin. Väitän että joskus se eteenpäin pääseminen jopa vaatii sen, että antaa itselleen oikeuden olla antamatta anteeksi - jotkut teot ovat anteeksiantamattomia, ja kullakin on oikeus ihan itse päättää haluaako antaa jotain anteeksi vai ei.
[/quote]
Kyllä se tarkoittaa juuri sitä, että jos ei anna anteeksi, niin se asia on mielessä koko ajan, se jäytää mielenpohjalla ikuisesti kuin tulehdus. Sinä et ymmärrä mikä ero on anteeksi antamisella ja teon hyväksymisellä. Anteeksi antamalla päästää itsensä vapaaksi, kun antaa itsensä olla antamatta anteeksi kerää itselleen syytä muuttua pikkuhiljaa katkeraksi, ja jatkaa samaa seuraavalle sukupolvelle joka ihmettelee että mistä moinen katkeruus voi kummuta.
[/quote]Et sinä voi määritellä, että anteeksiantamattomuus tarkoittaa tuollaista. Se on ihan sinun oma määritelmäsi, ja jos se sinulle tarkoittaa tuota, niin ei se tarkoita sitä kaikille. Älä yleistä omaa ajatusmaailmaasi muihin, ja älä etenkään "manaa" ikuisesti katkeriksi vihaajiksi niitä, jotka ovat kanssasi eri mieltä.
Minä sain vapauden siitä, kun vihdoinkin tajusin ettei minun tarvitse antaa (kerta toisensa jälkeen) anteeksi vanhempieni menneitä ja nykyisiä ja tulevia tekoja. Ei tarvitse, vaan minä saan suojella itseäni ja olla antamatta anteeksi ihmisille, jotka eivät mielestään ole tehneet mitään pahaa, ja jotka aikovat jatkaa samaa pahaa myös jatkossa.
Heidän(kin) mielestään minun olisi vain "pitänyt hyväksyä että he ovat mitä ovat, antaa anteeksi jos ovat muka jotain tehneet josta olen mieleni pahoittanut, ja jatkaa niinkuin ennenkin". Ei, minulle tuli mitta täyteen - minäkin olen arvokas ihminen, eikä minun ole pakko antaa anteeksi ns. käynnissä olevaa rikosta. Hyväksyn sen että he ovat pahoja ja eivät muuksi muutu, mutta en anna anteeksi enkä siten anna heidän myöskään enää kohdella minua huonosti. En ole vihainen, enkä ole katkera, mutta rakastan itseäni eikä minua saa kohdella huonosti.
Muutes, äitinikin sanoi minua katkeraksi ja vihaiseksi, kun ilmoitin hänelle että minua pitää kohdella kuin ihmistä. Ilmeisesti tuo "katkera ja vihainen" on monille ainoa tunnetila jonka tiedätte, ja siksi kaikki mahdollinen leimataan "katkeraksi ja vihaiseksi", jopa se, kun toinen penää ihan perusihmisoikeuksia.
[/quote]
Ei ole minun omaa keksintöäni, vaan ihan maailman laajuisesti psykologiassa tunnettu asia. Se on toki vähän vaikea asia ymmärtää, mitä tarkoittaa se että päästää itsensä vapaaksi, ehkä sinä oletkin tehnyt niin, etkä ajattele enää asiaa, olet mennyt eteenpäin ym. Anteeksi antaminen poistaa taakan sinun harteiltasi, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että hyväksyisit pahat teot, niitä ei tarvi edes unohtaa, vaan lakata antamasta niiden vaikuttaa negatiivisesti sinun henkiseen hyvinvointiisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:43"]
Käsittämätöntä, kuinka maailmani avartui tästä keskustelusta. Olen luullut yli neljäkymmentä vuotta olevani ainoa laatuani. Meitä onkin näin paljon! Ja noita superäitejä on näin hemmetisti!
Kaiken muun kauhean ohella mietin kuumeisesti, mistä tuo laihuuden ihannointikin tulee. Miksi nämä sairaat lastensa mitätöijät pitävät nimenomaan lihomista elämänsä suurimpana uhkakuvana hyvin usein? Oman akateemisen äitini henkinen testamentti voidaan kiteyttää muutamiin sanoihin: laihuus, ahkeruus, epäseksuaalisuus, viha, huorittelu.
[/quote]
Joo, ja nämä laihuuden ihannoijat käyvät täälläkin haukkumassa lihavia, nytpä senkin tietää minkälaisia ihmisiä siellä viestien takana on, samat ihmiset käyvät haukkumassa myös työttömät.
Kiitos ap mielenkiintoisesta aloituksesta. Tulin lukemaan tätä ihan yleisestä mielenkiinnosta enkä ajatellut että koskee minua ja aluksi näytti siltä etten ihan ymmärrä mistä tässä puhutaan mutta yllättäen avautuikin!
Olen 80-luvulla syntynyt iltatähti, vanhempani siis syntyneet ennen suurta ikäluokkaa. Olen aina ollut varhaiskypsä ja olen osasyyksi pohtinut äitiäkin iäkkäämpää isääni, isä on puhunut aina paljon historiasta, olemme mökeilleet paljon kahdestaan jne, minulla ei ole oman ikäisiä sisaruksiakaan.
Olen kokenut että vanhempieni sukupolvikokemukset ovat heijastuneet myös minuun ja selvästi huomannut että minut on eri tavalla kasvatettu kuin suurten ikäluokkien 80-luvulla syntyneet lapset.
Tätä ketjua lukiessa asia entisestään taas kirkastui minulle. Aiemminkin olen jotenkin etäisesti tiedostanut että äitini eli lapsuuttaan kovin erilaisena aikana kuin minä ja onhan hän kertonutkin jotain pientä lapsuudestaan. Hänellä on kuitenkin ollut kaikenlaista ongelmaa ja vahva persoona joka on vienyt kaiken huomion. En ole ymmärtänyt sen vuoristoradan lisäksi ottaneeni vielä osaa tähän 70-luvulla syntyneiden tyttärien sukupolvikokemukseenkin. Luulin tähän päivään asti että äitini on vain ollut persoonaltan sellainen kun on ja jotkut lapsuuden piirteet ovat vain liittyneet ongelmallisiin elämäntilanteisiin.
Kuitenkin nyt teidän juttuja lukiessani heräsin miettimään että alusvaateasioihonhan tutustuttivat muut tytöt ja naiset ja itse sain ottaa selvää, salailin kuukautisia ja isän muistan kysyneen asiasta pakon edessä kun kivut oli sietämättömät, en muista että äiti olisi mitään tukea tuolloin alkuaikoina asiassa antanut. Sama tarina myös vaatteiden ja meikkaamisen kanssa, vaateostokset oli ihan huuhaata ja kaupungista tuttavanaisen kanssa ostetuille vaatteille naurettiin. Meikistä kuulemma tuli vain ihottumaa.
Lapsuuteni kokemukseni ja tuntemukseni niistä äitini kieltää täysin. Monesti olemme muulla porukalla päivitellyt että miten edes voi niin totaalisesti pystyä vaikenemaan tapahtuneet asiat. Ollessani teini myös naureskeli suoraan sille että käsittelin asioitani juttelemalla ulkopuoliselle vaikka minulla oli takana pahimmassa kasvuiässä sattunut hyvinkin traumaattinen kokemus ja kenen tahansa fiksun aikuisen mielestä varmasti ihan hyvä syy käsitellä asioita.
Tehtyäni pesäeron vanhempiini ja löydettyäni oman tieni olen sitten löytänyt sellaisia pieniä iloja kun kivat vaatteet, nätti meikki jne ja sitten onkin taas jo oltu ylpeitä siitä kuinka komia tytär on. Äitini kyllä myös näyttää tunteitaan jne, siinä mielessä ei ole sellainen vaikenevat konservatiivinen hahmo. Itse en tosin oikein osaa tunteisiin vastata, omalla kohdalla kun aito välittäminen lähtee keskinäisestä kunnioituksesta, myötätunnosta ja mahdollisten kivikkojenkin rehellisesti myöntämisestä.
Tällaisia kokemuksia itselläni siis 'feikki seitkytlukulaisena' tyttärenä. Kiitos oivalluksen hetkistä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
40-luvulla syntyneet ja suuret ikäluokat - siinä porukassa on jotain mätää. Suurin osa heistä on lähtöisin maaseudulta, on ollut ainakin niukkaa jos ei suorastaan puutetta kaikesta. On ollut rikkaita isojen tilojen lapsia ja pientilallisen vähävarasempia perheitä. Lapsia on useimmiten ollut aika paljon, sisarusten kanssa ollut kiistaa ja kateutta alusta lähtien ja nyt nämä arjen sankarit sitten tappelevat siitä perikunnan omistamasta mummolarakennuksesta verissä päin ja sisarussuhteet katkolla koko ajan.
Nämä suurten ikäluokkien edustajat ovat sitten kukin käyneet kansakoulunsa ja keskikoulunsa, menneet merkonomeiksi ja teknilliseen kouluun, eläneet 60-luvulta lähtien yhtä suurta nousukautta, olleet taistelemassa itselleen isoja eläke-etuja ja sosiaaliturvaa, oppineet mantran "meillä on oikeus vaatia" ja vaatineet, saaneet. Heillä on muistissa se eriarvoisuus, joilla ihmisiä arvotettiin 40-60-luvuilla, me 70-luvun kasvatit ja peruskoulun tasapäistämät tiedämme vain häviävän pienen osan siitä uskomattomasta eriarvoisuudesta, mitä takavuosina Suomessa vallitsi. Suurella osalla suurista ikäluokista on järjettömän huono itsetunto, ja tästä syntyy pohjaton kateus muita kohtaan, jopa omia lapsiakin kohtaan. "Kun tämänkin sinä saat niin paljon helpommalla". Omanarvontuntoa on pönkitetty käyttämällä hyväksi hyvinvointivaltiota, eletty läpi lihavat vuodet jolloin töitä oli tarjolla kaikille, edetty uralla ja päästy eläkeputkeen. Silti koko ajan pelko siitä, että maaseudun paskan haju on tarttunut niin lähtemättömästi ihoon kiinni, ettei solahdakaan sujuvasti pikkukaupungin sosiaalisiin suhteisiin.
Kun itseään häpeävälle ja heikon itsetunnon omaavalle annetaankin yhtäkkiä vakituinen työ, viisipäiväinen työviikko, vuosilomat, eläkekertymät ja aravalaina, on helppo tuudittautua, että "minä itse olen tämän itselleni hankkinut". Että olen ponnistellut itseni sieltä paskaisen pellon laidalta tiilitaloon ja turvalliseen elämään. Suuret ikäluokat ovat sairas ikäluokka. Mitään ei haluta antaa muille, solidaarisuus toisia kohtaan on aivan tuntematon käsite. Ei osallistuta hyväntekeväisyyteen, ei tehdä vapaaehtoistyötä KUIN AINOASTAAN YHDISTYKSISSÄ, JOS PÄÄSTÄÄN HALLITUKSEEN. Suuret ikäluokat ovat kannatelleet suomalaista kummallista yhdistys-hulluutta ja syy siihen ei ole innokkuus vaikuttaa asioihin vaan saada mitätön nimike kotiseutu- tai sairausyhdistyksessä. "Harrastusvastaava" my ass. Siellä nämä valkoisen vehnän turvottamat "ikivireät" sitten möhnäävät ja kuhnaavat itselleen kunniaa ja riitelevät keskenään. Samaa meininkiä havaittavissa taloyhtiön hallituksissa, "minun etuni vastaista" - ei hyväksytä.
Me 70-luvun kasvatit, joilla on menneisyydessä häivähdys köyhyyttä, me peruskoulu-kokeilun koekansalaiset, tasa-arvoon ja tasapäisyyteen kasvatetut, vanhempiemme kadehtimat "pullamössöt" olemme ehtineet elämään jo yhden laman ja nyt elämme toista, näemme hyvinvointiyhteiskunnan alas ajon ja suurten ikäluokkien kitinän, vaikka he ovat jo turvallisesti eläkkeellä, lainat on maksettu, tiilitalon pihaan ostettu jo Mersu ja Kanarialla on jo käyty vuosikaudet kerran talvessa.
Suuret ikäluokat jättivät voimainsa tunnossa äitinsä ja isänsä lahoavaan maalaistönöön ja siirsivät sieltä laitokseen, jonka hyvinvointivaltio mahdollisti.
Nyt, kun suuret ikäluokat alkavat olla itse laitostarpeessa, suurin osa hyvinvointiyhteiskunnan rippeistä menee vanhustenhoitoon. Hoitajia tilataan Filippiineiltä asti. Lapsilisistä kyllä leikataan. Tutkimus osoittaa, että me 70-lukulaiset olemme koko Suomen historiassa ensimmäinen sukupolvi, joka saatamme olla köyhempiä kuin edellinen sukupolvi.
Suuret ikäluokat ovat se todellinen pullamössösukupolvi, jonka sosiaalisen nousun mahdollistivat sen ajan rakenteet, eivät he itse.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:59"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:33"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:22"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:08"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:01"]
Anteeksi antaminen ei ole hyväksymistä, vaan sitä että päästää siitä omasta katkeruudesta irti. Ei se ole ihmiselle hyväksi vihata pahantekijää lopun ikäänsä ja helliä mielessään sitä katkeruutta, juuri sillä tehdään näitä hirviöäitejä. Tekoja ei tarvi hyväksyä, vaan antaa anteeksi sille pahalle ihmiselle että tämä teki mitä teki, joku syy hänellä itsellään on tekoihinsa, mutta se on hänen asiansa, uhrin ei kannata tuhlata elämäänsä sen märehtimiseen.
[/quote]Tarkoittaako anteeksi antamattomuus vihaa? Tekeekö se katkeraksi? Tarkoittaako se sitä, että uhri "märehtii loppuikänsä" Miksi ihmeessä oletat näin???
Anteeksi antamisen vaatimus on vain yksi vaatimus lisää ihmisille, joiden tunteita on mitätöity ja laiminlyöty koko ikänsä. On totaalisen väärin vaatia sitä, ja vielä antaa ymmärtää että jos ei anna anteeksi on "vihainen ja katkera loppuikänsä". Eihän se tarkoita ollenkaan samaa asiaa! Voi olla antamatta anteeksi JA silti ymmärtää väärintekijää JA silti päästä asiassa eteenpäin. Väitän että joskus se eteenpäin pääseminen jopa vaatii sen, että antaa itselleen oikeuden olla antamatta anteeksi - jotkut teot ovat anteeksiantamattomia, ja kullakin on oikeus ihan itse päättää haluaako antaa jotain anteeksi vai ei.
[/quote]
Kyllä se tarkoittaa juuri sitä, että jos ei anna anteeksi, niin se asia on mielessä koko ajan, se jäytää mielenpohjalla ikuisesti kuin tulehdus. Sinä et ymmärrä mikä ero on anteeksi antamisella ja teon hyväksymisellä. Anteeksi antamalla päästää itsensä vapaaksi, kun antaa itsensä olla antamatta anteeksi kerää itselleen syytä muuttua pikkuhiljaa katkeraksi, ja jatkaa samaa seuraavalle sukupolvelle joka ihmettelee että mistä moinen katkeruus voi kummuta.
[/quote]Et sinä voi määritellä, että anteeksiantamattomuus tarkoittaa tuollaista. Se on ihan sinun oma määritelmäsi, ja jos se sinulle tarkoittaa tuota, niin ei se tarkoita sitä kaikille. Älä yleistä omaa ajatusmaailmaasi muihin, ja älä etenkään "manaa" ikuisesti katkeriksi vihaajiksi niitä, jotka ovat kanssasi eri mieltä.
Minä sain vapauden siitä, kun vihdoinkin tajusin ettei minun tarvitse antaa (kerta toisensa jälkeen) anteeksi vanhempieni menneitä ja nykyisiä ja tulevia tekoja. Ei tarvitse, vaan minä saan suojella itseäni ja olla antamatta anteeksi ihmisille, jotka eivät mielestään ole tehneet mitään pahaa, ja jotka aikovat jatkaa samaa pahaa myös jatkossa.
Heidän(kin) mielestään minun olisi vain "pitänyt hyväksyä että he ovat mitä ovat, antaa anteeksi jos ovat muka jotain tehneet josta olen mieleni pahoittanut, ja jatkaa niinkuin ennenkin". Ei, minulle tuli mitta täyteen - minäkin olen arvokas ihminen, eikä minun ole pakko antaa anteeksi ns. käynnissä olevaa rikosta. Hyväksyn sen että he ovat pahoja ja eivät muuksi muutu, mutta en anna anteeksi enkä siten anna heidän myöskään enää kohdella minua huonosti. En ole vihainen, enkä ole katkera, mutta rakastan itseäni eikä minua saa kohdella huonosti.
Muutes, äitinikin sanoi minua katkeraksi ja vihaiseksi, kun ilmoitin hänelle että minua pitää kohdella kuin ihmistä. Ilmeisesti tuo "katkera ja vihainen" on monille ainoa tunnetila jonka tiedätte, ja siksi kaikki mahdollinen leimataan "katkeraksi ja vihaiseksi", jopa se, kun toinen penää ihan perusihmisoikeuksia.
[/quote]
Ei ole minun omaa keksintöäni, vaan ihan maailman laajuisesti psykologiassa tunnettu asia. Se on toki vähän vaikea asia ymmärtää, mitä tarkoittaa se että päästää itsensä vapaaksi, ehkä sinä oletkin tehnyt niin, etkä ajattele enää asiaa, olet mennyt eteenpäin ym. Anteeksi antaminen poistaa taakan sinun harteiltasi, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että hyväksyisit pahat teot, niitä ei tarvi edes unohtaa, vaan lakata antamasta niiden vaikuttaa negatiivisesti sinun henkiseen hyvinvointiisi.
[/quote]
Mitä tämä mystinen "anteeksi antaminen" oikein tarkoittaa? Ei yhtään mitään. Amerikkalaista sanahelinää ja täyttä huttua. Asioiden kanssa voi olla sinut ilman että antaa anteeksi kenellekään. Minä olen päässyt vapaaksi menneisyydestä mutta en koe antaneeni anteeksi kenellekään.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:59"]
Ei ole minun omaa keksintöäni, vaan ihan maailman laajuisesti psykologiassa tunnettu asia. Se on toki vähän vaikea asia ymmärtää, mitä tarkoittaa se että päästää itsensä vapaaksi, ehkä sinä oletkin tehnyt niin, etkä ajattele enää asiaa, olet mennyt eteenpäin ym. Anteeksi antaminen poistaa taakan sinun harteiltasi, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa että hyväksyisit pahat teot, niitä ei tarvi edes unohtaa, vaan lakata antamasta niiden vaikuttaa negatiivisesti sinun henkiseen hyvinvointiisi.
[/quote]Minusta sinä et edes puhu anteeksi antamisesta, vaan jostain ihan muusta. Anteeksi antaminen vapauttaa tekijän, ei uhria. Anteeksi antaminen tarkoittaa että tekijän teot on unohdettu ja uhri ei enää vaadi mitään, vaan kanssakäyminen alkaa puhtaalta pöydältä. Mitään näistä lapsiaan laiminlyövä ihminen ei ansaitse, eikä mikään niistä tee hyvää uhrille. Asioiden käsittely ja etennpäin meneminen, sekä itsestään rakastamaan oppiminen ovat ihan eri asia kuin anteeksianto.
Ps. Psykologia on kaukana eksaktista tieteestä, jossa olisi vain yksi totuus. Kyllähän monet psykologian ammattilaiset väittävät sitäkin, että vanhemmat rakastavat aina lapsiaan. Hevonpaskaa on monenlaista.
Tuttua on minullekkin. Äitini on syntynyt -50 ja minä -71. Mitään ei koskaan saatu,rahat piti hankkia ite kotitöillä,mustikoita poimimalla tai auttaa äitiä hänen omassa työssään(jota hän teki kotona). Kaverit ei saanu käydä kylässä,joten aloin karkailemaan teini-iässä kotoa. Pahaa en teininä tehnyt,mutta yksinkertaisesti kuri oli hirveä.Jos en ollut illalla klo 8 kotona hän ei avannut ovea,meillä ei ollut kotiavainta,paitsi sillon kun oltiin keskenään isän kanssa,hän ei meitä kieltänyt. Kun sitten tapasin lasteni isän alle 18 olin,salasin yli vuoden suhteen. No sitten kun ensimmäinen lapsi syntyi -95,äiti oli innoissaan,mutta kun ei menty naimisiin alkoi kamalat haukkumiset ja mustamaalaamiset,hän katkasi välit, syntyi toinen lapsi -97 ja kolmas lapsi -99 ,ei mitään...Lisäksi 3 lasta on menehtynyt...Alle 5 kertaa 19,5-vuoden aikana hän on käynyt kylässä ei lapseni tunne omaa isoäitiänsä. Tästä olen erittäin murheellinen,olisin paljon tarvinnut apua,kun lapset olivat pieniä,omalta äidiltäni en kertaakaan ole saanut minkäänlaista apua. Tässä näin lyhyesti.Tällainen on minun äiti ja elossa on!
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:32"]
Tuttua on minullekkin. Äitini on syntynyt -50 ja minä -71. Mitään ei koskaan saatu,rahat piti hankkia ite kotitöillä,mustikoita poimimalla tai auttaa äitiä hänen omassa työssään(jota hän teki kotona). Kaverit ei saanu käydä kylässä,joten aloin karkailemaan teini-iässä kotoa. Pahaa en teininä tehnyt,mutta yksinkertaisesti kuri oli hirveä.Jos en ollut illalla klo 8 kotona hän ei avannut ovea,meillä ei ollut kotiavainta,paitsi sillon kun oltiin keskenään isän kanssa,hän ei meitä kieltänyt. Kun sitten tapasin lasteni isän alle 18 olin,salasin yli vuoden suhteen. No sitten kun ensimmäinen lapsi syntyi -95,äiti oli innoissaan,mutta kun ei menty naimisiin alkoi kamalat haukkumiset ja mustamaalaamiset,hän katkasi välit, syntyi toinen lapsi -97 ja kolmas lapsi -99 ,ei mitään...Lisäksi 3 lasta on menehtynyt...Alle 5 kertaa 19,5-vuoden aikana hän on käynyt kylässä ei lapseni tunne omaa isoäitiänsä. Tästä olen erittäin murheellinen,olisin paljon tarvinnut apua,kun lapset olivat pieniä,omalta äidiltäni en kertaakaan ole saanut minkäänlaista apua. Tässä näin lyhyesti.Tällainen on minun äiti ja elossa on!
[/quote]
Tähän lisään vielä,hän ei ole ollut lasteni ristiäisissä,ei rippijuhlissa eikä ainoilla syntymäpäivilläkään. Yhtenä jouluna on käynyt kylässä.
Olen yksi tähän ketjuun jo aiemmin kirjoittaneista, mut kerron yhden jutun kavereistani: hänen vanhempansa eivät ostaneet hänelle edes vaatteita, vaikka perhe oli tosi rikas. Niinpä tämä kaverini varasti vaatteita kaupasta. Jotenkin freudilaista, että hän käytti näistä varastamistaan vaatteista nimitystä "äiteen ostamia".
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:16"]
Tiejyrän tytär, miksi ihmeessä et vaan käyttänyt rahojasi farkkuihin? Ja miksi kyselit lähes aikuisena lupaa mihin asti saat olla jossain? Mitä äitisi olisi tehnyt jos olisit vain samaan tyyliin kuin hänkin, ilmoittanut että tulet silloin ja silloin, ostin farkut ym. Mun mielestä aika kummallisia pitkiä analyysejä mitä äitisi tarkoitti sillä että määräsi että tulet kotiin kello 23. En usko että hän ajatteli mitään muuta sen kummempaa kuin sitä, että tyttären kuuluu tulla kotiin "ihmisten aikoina" niin kauan kuin hänen kattonsa alla asuu.
Ja miksi ihmeessä oletit että äitisi alkaa sinulle tilittämään miksi hän on äänestänyt jotain tiettyä ihmistä, jos hän kerran jo kertoi kriteerinsä, hän halusi periaatteessa äänestää naista, niin teki moni muukin vaikka ei hänen puoluettaan kannattanut, niin käy aina kun nainen on ehdolla.
Murrosikä ihmisellä tulee sen takia että ihmislapsen pitää alkaa tietyssä vaiheessa itsenäistymään, eli irrottautumaan vanhemmista niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Sinä et tainnut paljon omia aivojasi käyttää, ja kapinoida äitäsi vastaan, vaan hyväksyit kaiken mitä hän töksäytteli, ja surit sitten hiljaa mielessäsi?
[/quote]
En ole tuo "tiejyrän tytär", mutta kommentoin silti. Jos ihminen on aivan lapsesta saakka jyrätty, alistettu, mitätöity, niin puolensa pitäminen, omista asioista päättäminen ja vastaan sanominen ei vaan onnistu tuosta vain, vaikka ikää olisi melkein 18v. Todennäköisesti vasta sitten, kun pääsee muuttamaan omilleen, ja pääsee kauemmas siitä lapsuudenkodista. Työtä se vaatii, ja tavallaan murrosikä voi sitten tulla myöhemmin. Mutta en ollenkaan ihmettele, että äiti saattoi noin määräillä ja häntä uskottiin.