Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Vierailija
05.07.2014 |

Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.

 

Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus. 

 

Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa! 

 

Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.

 

Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani. 

 

Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...

 

Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.

 

Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.

Kommentit (8042)

Vierailija
181/8042 |
09.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Keski-Suomesta, tosin en usko, että asuinseudulla väliä paitsi, että Etelä-Pohjanmaa, Pohjois-Pohjanmaa  ja Lappi voisi ottaa tarkempaan syyniin.

Vierailija
182/8042 |
09.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

"Highway or my way"

 

Äitini kuuluu siihen sarjaan, joka osaa englantia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
183/8042 |
10.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 03:15"]

[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 00:59"]

Kyllä minuakin kehoitettiin hampaita pesemään, ostettiin tahnaa ja harjoja, mutta ei sitä harjaamista tosiaankaan kukaan valvonut. No se oli vähän sitä sun tätä sitten. Minun äidilläni oli myös jo minun varhaislapsuudessani tekohampaat, en tiedä koska tarkalleen hän ne sai, mutta minut hän sai 21-vuotiana.

 

Äitini mielestä mitään kariesbakteeria ei ole olemassakaan, ja tästä olen väitellyt hänen kanssaan paljonkin. Hän kun halusi syöttää minun pikkulapsilleni ruokaa lusikalla, joka oli käynyt hänen suussaan! Minä huomautin tästä ja estin sen, ja siitäkös hän suuttui tulisesti. Hän sanoi mm., ettei häneltä mitään bakteeria tartu, koska hänellä on tekohampaat. Tämä siis nyt 2010-luvulla. En minäkään mikään hammaslääkäri ole, mutta tuollainen tietämättömyys ällistytti.

[/quote]

 

Offtopic mutta pakko näin alan opiskelijana todeta että kariesbakteeri tarvitsee elinympäristökseen "hampaallisen suun"  voidakseen elää suussa. Eihän bakteeri pysty tarttumaan lapsellekaan ennen ensimmäisen hampaan puhkeamista.

 

[/quote]

 

No äidilläni on toisessa leuassa sellainen osaproteesi vai miksi sitä nyt sanotaankaan, eli muutama oma hammas hänellä suussaan vielä on. Se, että hänellä on toinen leuka hampaaton ja toinenkin melkein kokonaan, ei hänen mielestään ole karieksen aiheuttamaa, koska sellaista ei ole olemassakaan. Se on ihan höpönhöpöä, samoin kuin xylitol ja sen väitetyt hyödyt.

 

Minä en tiedä mikä muukaan on voinut viedä 75-80% hänen hampaistaan kuin peikko, mutta hän kiistää tämän jyrkästi.

Vierailija
184/8042 |
09.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

up

Vierailija
185/8042 |
09.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

"Joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa"

 

Mieluisia sananlaskuja äidiltä (ja isäsltä).

Vierailija
186/8042 |
09.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ylpeys käy lankeemuksen edellä.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
187/8042 |
09.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Äiti syntynyt -50. Perusjutut (vaatteet jne) sain ja sukupuolivalistus toimi. Mutta syyllistävä asennoituminen mitä tulee kaikkeen muuhun kuulostaa tutulta. Syyllisyys, häpeä, ainainen kyylääminen ja kritiikki. Jos joku kohteli minua huonosti, minut itseni syyllistettiin. Niin ikään sain aina kuulla miten huono olen käsitöissä, kotitaloudessa ym asioissa joissa äitini muuten itsekin oli aika huono. Nyt jälkeenpäin olen ajatellut että voiko 10-vuotiaalta näissä asioissa niin paljon odottaakaan... Nykyään olen kelpo perheenemäntä, haha. Kaikki hellyys oli kortilla ja tuskinpa minulle olisi mukavaa iltaa toivotettu mihin vain olinkin menossa. Myöhemmin aikuisena olen kysynyt miksi minua piti aina niin parjata, vieläpä muiden kuullen. Äitini kielsi aluksi mutta sanoi sitten että siksi kun olin koulussa niin hyvä niin hän ei halunnut että minusta tulisi liian omahyväinen...

Vierailija
188/8042 |
10.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

366 jatkaa...:)

 

"Kyl niippal kärssi saa" oli äidin lempihokema, mikä kuvastaakin hyvin tuon ajan ihmistä ja ajatustapaa.

 

 Meilläkin veljeni (s.74, minua 4v nuorempi) nostettiin jalustalle ja sai prinssin kohtelun. Saa tänä päivänäkin vielä. Häntä kehutaan ja hänen edesottamuksiaan puidaan, positiivisessa sävyssä. Myös äidin äiti oli aivan hullaantunut tähän veljeeni. 

 

Tietynlainen perusturva on tosiaankin puuttunut, vaikkakin perheessämme asiat olivatkin ns.hyvin. Minut laitettiin hoitoon vieraalle pariskunnalle ollessani vasta 2kk ikäinen. Äidin läheisyyttä ja turvaahan olisi sen ikäinen ehdottomasti tarvinnut.

Terapeuttini sanoi, että haen tänä päivänä sitä turvaa mm. tiukalla ruokavaliolla (samoja ruokia, kaloreiden laskemista), mahdollisemman samanlaisella päivärytmillä, etc. 

 

Huoh, kyllähän näitä asioita olisi vaikka kuinka, jos oikein alkaisi miettiä :(

Ihanaa saada jakaa näitä kokemuksia ja tuntemuksia täällä kanssanne <3

Terapeuttista!

 

Nainen vm70.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
189/8042 |
09.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minut yritettiin raiskata....no haukuthan siitä tuli. 

 

Yksi aihealue, mistä ei tässä ketjussa ole kauhean paljon tekstiä nimittäin oman terveyden laiminlyöminen ja sairauden hoitamisen laiminlyöminen. Tästä kokemusta: 11-vuotiaana itse päivystykseen munuaisiin yltäneen virtsarakontulehduksen takia (ilmeisesti hävettävä sairaus) tai muuten vain välinpitämätön.

Vierailija
190/8042 |
10.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Äitisi kuulostaa mieleltään sairaalta ihmiseltä. Hän ei ilmeisesti ole ollenkaan tietoinen omasta käyttäytymisestään ja sen vaikutuksesta sinuun. Pidä vaan etäisyyttä. Sinä vaikutat itse fiksulta ja ajattelevalta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
191/8042 |
10.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

On kiinnostavaa kirjoittaa saman ajan äideistä ja myös pohdiskella heidän riittämättömyyttään vähän suuremmassakin perspektiivissä. Kuten sanottu, tästä saisi vaikka tutkimusta- kyllä sota jne varmasti on vaikuttanut. Ja varmasti meillä 60-70-lukulaisilla äideillä on omat temppumme, erilaiset vain, pahoin pelkään. Mutta voi silti toivoa että olemme hiemän tietoisempia siitä ettei lapsia tarvitse lytätä maan rakoon, mikä vaikuttaa olleen erittäin tavallista aikaisemmin.

Sinä joka kehuskelet sekä äidilläsi että anopillasi, mitä täydellisiä ihmisiä he ovat, ole iloinen siitä äläkä siksi väheksy muiden kokemuksia. Huomaathan itsekin kuinka samanlaisia kokemuksia monilla meistä on. Kovan lapsuuden kokeneena minulle on ainakin kehittynyt vähän myötätuntoa toisia kohtaan, en voisi lyödä lyötyä syyllistämällä jotakuta jolla on ollut asiat huonosti. Eihän se ole lapsen vika jos äitiys ontuu. Ehkä tämä myötätunto ja toisten tarinoiden kuunteleminen ja jopa ymmärtäminen on se pikkuinen plussa joka loppupeleissä kovemmanpuoleisesta lapsuudesta jää käteen.

Vierailija
192/8042 |
09.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tosi mahtava viestiketju tämä! Kunpa joku isompi tiedotusväline ottaisi tämän esille ja toisi sen esim. sanomalehtiin, joita 1940-luvulla syntyneet äidit lukevat :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
193/8042 |
10.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 23:53"]

Hoidettiinko teidän muiden hampaat? Tai opetettiinko teidät hoitamaan hampaanne itse? Minua ei. :(

[/quote]

Ei opetettu. Ei hoidettu. Hampaat aivan järkyttävässä kunnossa 5-vuotisen suloisen pikkulapsen suussa. Tuohon aikaan myös vielä äidit syöttivät omalla lusikallaan puurot sun muut lapselle ja tartuttivat karieksen iäksi lapsen suuhun.

 

MELKO välinpitämätöntä tosiaankin! Puhuttiin vaan jostain rautatableteista, jotka muka pilasivat hampaat. KIITOS NYT TÄSTÄKIN.. ;)

 

Ihan kuin äitimme olisivat halunneet kostaa omille tyttärilleen heidän omat puutteensa ja ei opastaa, auttaa ja neuvoa. Jakaa elämäänsä pienen ihmeellisen olennon kanssa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä julmemmalta oman äidin olemus vaikuttaa. Käykö monellkin näin, kun alkaa tiedostaa todellisia tunteitaan ja tapahtumia lapsuudesa?

 

Vierailija
194/8042 |
09.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

"Tommonen ainakin mun äiti on

 

http://narskulandia.blogspot.fi/2012/09/narsistisen-aidin-piirteet-8-testi.html"

 

Täällä samanlainen tulos. Kaikki kohdat sopivat äitiin. Mistä tahansa puhuttaisiin, niin se kaikki kiertyy aina häneen. Jos sanon, että selkä on ollut kipeä niin jänellä on sen lisäksi ollut kipeänä pää, hartiat ja polvet. Jos sanon, että lapsella on nuhakuume, niin hänellä on sen lisäksi vähintään kurkkumätä. Ja hän joutui niin koville meitä lapsena hoitaessaan kun sairastelimme. Jos olen lähdössä matkalle hän kertoo, kuinka ei ole päässyt minnekään tai ei edes kommentoi koko juttua. Koskaan hän ei ole iloinnut menestyksestäni.

Ja koulussa hän oli mahdottoman hyvä. Ei mun kympit ja ysit olleet mitään sen rinnalla, hänellä kun oli päätä! Kerran sitten näin äidin todistuksen. Näytti olleen kasia parhaimmillaan. Ruotsi oli peräti 5 ja matematiikka, hänen bravuurinsa, 6. Itse kamppailin matematiikan kanssa, mutta oli se sentään lukiossakin 8, fysiikka ja kemia 9. Kehnouteni olin äidin mielestä pernyt isältäni...

Olen aina ollut hoikka ja n. 25 cm äitiä pidempi. Äiti on taas pyöreä ja paksu tyyliin 150 cm ja 80 kg. Itse 175 cm ja 55 kg. En ole koskaan meitä bertaillut, mutta äiti sitten kerran totesi että samnpainoisia ollaan. Mulla kun on vaan pitemmät sääret ja nehän ei paina mitään. En ihan logiikkaa ymmärtänyt, olin jo muuttanut kotoa ja elellyt omillani.

Halusin äiti-tytär -suhdetta, luottamuksellista. Äiti vaan heti hölötti mun luottamuksella kertomat asiat muille, jopa opettajalleni. Yleensä vielä niin, että sai minut mahdollisimman epäedulliseen valoon. Jos ei muuta enää keksinyt, niin soitteli sukulaisille ja kertoi, että olen alkoholisti/narkkari/kevytkenkäinen/varas. Jep, ekan kerran kävin kapakassa 20 v. ja en harrastellut pussikaljoja. Kirjastossa ja urheillessa (omatoimista, mulla ei ollut maksettuja harrastuksia) meni aika. Mutta saipahan äiti myötätuntoa.

Tämä on ollut hyvä ketju. Kiitos aloittajalle ja asiallisesti tarinansa jakaneille.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
195/8042 |
10.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 10:38"]

366 jatkaa...:)

 

"Kyl niippal kärssi saa" oli äidin lempihokema, mikä kuvastaakin hyvin tuon ajan ihmistä ja ajatustapaa.

 

 Meilläkin veljeni (s.74, minua 4v nuorempi) nostettiin jalustalle ja sai prinssin kohtelun. Saa tänä päivänäkin vielä. Häntä kehutaan ja hänen edesottamuksiaan puidaan, positiivisessa sävyssä. Myös äidin äiti oli aivan hullaantunut tähän veljeeni. 

 

Tietynlainen perusturva on tosiaankin puuttunut, vaikkakin perheessämme asiat olivatkin ns.hyvin. Minut laitettiin hoitoon vieraalle pariskunnalle ollessani vasta 2kk ikäinen. Äidin läheisyyttä ja turvaahan olisi sen ikäinen ehdottomasti tarvinnut.

Terapeuttini sanoi, että haen tänä päivänä sitä turvaa mm. tiukalla ruokavaliolla (samoja ruokia, kaloreiden laskemista), mahdollisemman samanlaisella päivärytmillä, etc. 

 

Huoh, kyllähän näitä asioita olisi vaikka kuinka, jos oikein alkaisi miettiä :(

Ihanaa saada jakaa näitä kokemuksia ja tuntemuksia täällä kanssanne <3

Terapeuttista!

 

Nainen vm70.

[/quote]

 https://www.facebook.com/photo.php?v=803360656353473

 

Vertaistuki lienee kaikkein terapeuttisinta. Ihmiset, joita näyttää olevan TOOOOODELLA paljon, kokeneet hyvin samankaltaisia asioita 30-40-luvulla syntyneiden äitiensä taholta.

 

Toivoisi tämän aiheen nousevan julkiseempaankin keskusteluun, ja jopa tutkimuksen alle. Ehkä jokin vihjaisu jollekin areenalle voisi poikia tämän, mikäli ihmiset kykenevät nousemaan poteroistaan ja tunnustamaan kipunsa. 

 

Sosiologian opinnot ei enää monen tutkinnon omaavana itseäni kiinnosta, mutta toki aihe olisi erittäin mielenkiintoinen ja varmasti sukupolvemme naisille hyvin eheyttävä. Ja herätys äideillemme, jotka vielä ei haudoissa näkemään minkä tuskan aiheuttaneet eteenpäin. Hehän kieltävät yleensä kaiken ja syyllistävät heti vain tyttäriään, mikäli kehtaavat nostaa esiin kohtelun. Ainoastaan pojat saavat täyden huomion ja he eivät voi tehdä mitään väärin. Ei, vaikka pahoinpitelisivät siskonsa. Tai äitinsä.

 

Vierailija
196/8042 |
09.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ihan totta! Monet kerrat kärvisteltiin 40 asteen kuumeessa eikä edes Buranaa voinut saada. Mulla oli myös migreeni, diagnoosi oli selvä. Mutta ei ibuprofeenia, ei parasetamolia, ei niin mitään. Korva puhkaistiin ilman rauhoittavia/kipulääkkeitä (nykyään tehdään lapsille nukutuksessa koska on niin kivuliasta- JOS puhkaistaan, tahtoo sanoa, kun on huomattu ihan hyödyttömäksi toimenpiteeksi...), huusin kuin porsas (4 v.), äidillä oli hauskaa, tätä kerrottiin hyvänä juttuna monta vuotta. Siksiköhän musta tuli lääkäri, mutta terveyskeskusta pelkäsin vuosikausia tämän jälkeen!

Vierailija
197/8042 |
10.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

miten tää vauvapalsta on näin vilkas? :D keskustelun aloituksia minuutin välein tai jopa samalla minuutilla :P

Vierailija
198/8042 |
10.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

saitteko muuten viikkorahaa? tuntuu olevan nykyään ihan must ja itsestäänselvyys. itse en muista koskaan mitään kiinteää viikorahaa saaneen. menin tosin töihin jo 14-vuotiaana ja olin duunissa 19 vuotiaaksi asti, kunnes valmistuin yoksi..

 

kaikki aikani oli sidottu harrastuksiin tai siihen liittyvän työntekoon. en koskaan ymmärtänyt, että ehkä minun aikani oli todellakin liian tiukilla. ei yhtään hetkeä vapaa-aikaa ns pelkkää oleilemista ja teinielämään oppimista. hengailua sun muuta pidettiin hyvin pahana syntinä suurinpiirtein. en saanut koskaan lähteä kaupungille yms kahviloihin. 

 

opin että olin ainoastaan arvokkaana jatkuvana suorittajana. hyvin araksihan siinä kehittyi, kun kaikkea tuomittiin - ja pelkästi tekevänsä jonkun ison mokan. aikuiselämässäni olen ajautunut burn outtiin, erakkoelämään ja voimaan erittäin pahoin. 

 

mutta äitiäni ei ole koskaan elämäni lapsi-iän jälkeen kiinnostunut. alkoi kuulemma ''kapina'' jo 11-vuotiaana :D eli tuli sanottua jopa vastaan. ahdistaa ajatella lapsuutta, kun huomaa kaiken ohitetun, mikä olisi ollut erittäin tarpeellista. onneksi oli suvussa edes yksi ihminen, joka näki minut ihmisenä, pass the grace of doing.

Vierailija
199/8042 |
10.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Sain ala-asteella muutaman markan karkkirahaa. Yläasteella asuttiin kaukana mun kavereista ja viikkosiivousta vastaan sain 100mk viikossa, jolla sitten pääsi kulkemaan harrastuksissa ja kavereilla kaupungissa. Eli jos et siivonnut, kökötit kotona kun ei päässyt mihinkään. Kyllä mä sisuuntuneena muutaman kerran 15-16 -vuotiaana pyöräilin tuon 25km ja soitin sitten illalla kotiin etten jaksa polkea takaisin (lähetti isoveljen hakemaan). 

Isä oli pelastus tässäkin. Äiti aina maksoi bussirahat kun sanoin lähteväni käymään isällä (olivat siis eronneet). Isä maksoi ne samat bussirahat toiseen kertaan.

Vaatteet äiti osti tai antoi rahaa, siinä ei valittamista.

 

-tiejyrä-

Vierailija
200/8042 |
10.07.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meillä...

-45 syntynyt äitini on lempeä ja alistuva, hiukan marttyyriuteen taipuvainen. Hänen elämänsä pyörii isäni ympärillä, joka on perinteinen mies monessa suhteessa. Minulla on myös kaksi veljeä, jotka saivat paljon minua lepsumman kasvatuksen. Minä toin kotiin kokeista kymppejä ja ysejä, veljeni nelosia ja vitosia. "Olit niin hyvä, että veit veljiltäsi kaikki mahdollisuudet", puuskahti äiti kerran kiukuspäissään.

Veljet saivat kiroilla, minä en.

Veljien ei tarvinnut tehdä kotitöitä, minun täytyi.

Kun muutin kotoa opiskelemaan, minua ei tuettu taloudellisesti, vaan itse piti pärjätä. Veljiä autettiin enemmän, kun vuosia myöhemmin vihdoin lähtivät kotoa.

Nykyään äitini mielestä kaikki, mitä puolisoni tekee, on hyvin ja oikein. Jos olemme jostain eri mieltä vanhempieni kuullen, syy on äitini mielestä aina minussa.

Poikani on temperamenttinen erityislapsi, mutta äitini ei ole koskaan suostunut myöntämään tätä. Lapsen käytös johtuu vain siitä, että minä olen huono kasvattaja ja menin liian aikaisin töihin pojan ollessa pieni. Asiantuntijan diagnoosilla ei ole merkitystä, koska äitini tietää tämän asian paremmin. Silti hän hoitaa lastani vain äärimmäisen harvoin, koska väsyy ja rasittuu oitis hänen seurassaan... huoh, onhan näitä. ;-)