Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 23:54"]
Kotona ei rakkautta osoitettu. Siitä huolimatta lapsena kerran rohkeasti kirjoitin isänpäiväkorttiin: Rakastan sinua Isä! Äitini luki kortin edessäni ja alkoi nauramaan minulle ivallisesti halveksuen. Isäni oli hetken hiljaa äitiä katsoen ja yhtyi ivalliseen nauruuni. En koskaan enää kirjoittanut rakastavani kumpaakaan. Onko teille naurettu, kun ilmaisitte välittävänne? Tai se lapsen luonnollinen rakkaus vanhempia kohtaan torjuttu? Miten sitä asiaa olette käsitelleet aikuisena?
[/quote]
Kyllä on naurettu tai muuten mitätöity. Sellaisia jänniä tilanteita on ollut, että jotain tekemääni on kehuttu muille. Minulle on tullut vain tuhahtelua tai kysymys, että mikä tämäkin on. Olen aika epävarma osoittamaan rakkautta, ystävyyttä tai kiintymystä muille ihmisille. On helpompaa kuin nuorena, muta vaikeaa edelleen. Nyt en löydä yhtään aiempaa viestiäni, mutta kirjoitin aiemmin siitä, että minut lähetettiin koko kesäksi usean vuoden ajan sukulaisten luo. Olin ehkä noin 10 v ja koti-ikävä oli kova. Koin olevani aivan yksin. Soitin kotiin ja kerroin, että minulla on koti-ikävä. Äiti nauroi ja sanoi, että älä nyt höpötä tyhmiä. Se tuntui tosi pahalta. Yksinäisyys vahvistui ja koin, että minulla ei ole ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kirjoittanut tähän ketjuun aikaisemmin, olin sellainen joka on antanut äidille anteeksi ja jollain tasolla ymmärtää. Mulla on itsellä tyttövauva ja tuo yläpuolella mainittu pojan toivominen oli mullakin. En tietoisesti, mutta salaa. Odotin poikaa, ja sitten rakenneultrassa kysyttiin sukupuoli ja kun kuulin sen, mun on pakko rehellisesti sanoa, että petyin, tai en tiedä, mitä koin. Aloin pelätä siitä hetkestä lähtien. En todellakaan pidä poikia parempina, mutta ajattelin, ettei musta ole kasvattamaan tyttöä. Pelkään näkeväni siinä pikkutytössä itseni, äitini, hänen äitinsä... kaikki nämä kaltoinkohdellut ja -kohdelleet naiset on joskus olleet samanlaisia pieniä tyttövauvoja.
Rakastan vauvaani ja yritän kaikin voimin katkaista kaiken pahan. Haluan suojella tuota vauvaa enemmän kuin mitään.
[quote author="Vierailija" time="11.08.2014 klo 10:39"]
Olen kirjoittanut tähän ketjuun aikaisemmin, olin sellainen joka on antanut äidille anteeksi ja jollain tasolla ymmärtää. Mulla on itsellä tyttövauva ja tuo yläpuolella mainittu pojan toivominen oli mullakin. En tietoisesti, mutta salaa. Odotin poikaa, ja sitten rakenneultrassa kysyttiin sukupuoli ja kun kuulin sen, mun on pakko rehellisesti sanoa, että petyin, tai en tiedä, mitä koin. Aloin pelätä siitä hetkestä lähtien. En todellakaan pidä poikia parempina, mutta ajattelin, ettei musta ole kasvattamaan tyttöä. Pelkään näkeväni siinä pikkutytössä itseni, äitini, hänen äitinsä... kaikki nämä kaltoinkohdellut ja -kohdelleet naiset on joskus olleet samanlaisia pieniä tyttövauvoja.
Rakastan vauvaani ja yritän kaikin voimin katkaista kaiken pahan. Haluan suojella tuota vauvaa enemmän kuin mitään.
[/quote]
Niin se varmasti on, että tyttölapset ovat sinun kasvutarinasi. Minä en varmaan olisi ollut hyvä äiti tytöille, mutta toivon, että voin joskus harjoitella tyttöjen kanssa olemista pojantyttärien kanssa.
Taidan kokeilla kehumisen voimaa. Helpoin kai aloittaa lapsista, heitähän on ihan luontevaa kehua. Mutta toimisiko se äitiin? Uskaltaisinkohan kokeilla? En nyt heti keksi, mistä kehuisin, mutta ehkä jotain kehuttavaa hänessäkin on. On toki, kunhan vain se näkyisi.
Saisiko kehumalla katkeamaan äitejä ja tyttäriä rasittavat ketjut? Jos huolehtisi siitä, että jokainen saa joskus kehun ja hyvää palautetta.
Taidan kokeilla. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja aikuisia myös, heitä jotka eivät hauku lapsiaan. Kehut oikeita arvoja tukien.
Lapsia ei hankittu hyvin vahingoittavan äitisuhteen takia. Hope, you,,,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 14:25"]
Minun äitini oli syntynyt 30-luvulla ja tutulta kuulostaa kaikki....
.... Kenties en vaan ollut toivottu lapsi.
[/quote]
1427 / Ymmärrän sinua täysin. Et ole ainoa tuota kokenut, ja olet maailmassa arvokas. Vihlaisee tuo kirjoituksesi, siinä on niin koskettavia asioita, samanlaisia kuin minulla. Ja silti olet eri ihminen, nähnyt ja kokenut sen miljöön, saman mutta erin.
Mielenkiintoista tuo, miten luontoon lapsena niin tykästyy. Se tuntuu aina kotoisalta, missä tahansa maailmalla aikuisenakin liikkuukin. Niinkuin sieltä tullutkin, siihen haluaa soluttautua.: ) Ja mättäällä vain istuskella, vedessä lillua, se kontakti tuntuu jotenkin elämää syvemmältä. Kauneus ja rauha, kuten kirjoitit.
Ja sitten, samoin minullakin, että itsekseen on selvitty, ilman lääkäreitä ja pillereitä. Olet vahva, ole siitä piirteestä onnellinen. Monet eivät selviä, tiedän. Oma lääkkeeni oli luottamus omiin arvoihin ja tajuntaan oikeissa ja väärissä asioissa. Se on pienen tytön kova elämänpolku, yksin ymmärtää elämää, kun kukaan ei ohjaa, ei aidosti välitä.
Ei ollut merkitystä, mistä itse oli kiinnostunut, äiti saneli kaiken. Siihenhän koko elämä perustui, mitä äiti halusi. Isäkin oli vain lopulta vain äidin jatke, ei isä, jonka jälkeenpäin vasta ymmärsin kun kovasti olin yrittänyt pitää isää isänä.
Sattuu niin lukea tuota kirjoittamaasi (luin sitä muutamaan kertaan silloin kun tuon kirjoitit/tuli tänne). Tuo liika kiltteys, ymmärrän senkin, mutta mietityttää miten olet sen piirteen kanssa toiminut, miten pyrkinyt kenties eroon? Rajat ehkä? Minä jatkoin, ja jatkan edelleen ns. liikaa kiltteyttä, mutta valitsin ne, kenelle sitä teen. Äitini ei kuulu enää siihen kategoriaan, se olikin elämäni parhaimmista ratkaisuista, olo on kuin lähes uudelleensyntynyt. Ja nautin nyt aivan täysillä tästä (totuus: välillä mietin näitä, mutta en enää valvo öitä, kuten joskus vuosikausina. Otti terveyden päälle.)
Se oma elämänpolku tällaisten äitien tyttärinä on vaikea, vaikka itsessä on ainakin ripaukset sisua, taitoa, älyä ja viisautta, ulkoista kauneuttakin. Itse en uskonut aikuiseen ikään asti, että olen vanhempieni biologinen lapsi. Puolisatasena sen selvitin virallisten tahojen kautta ja sain selville, että kyllä, olen heidän biologinen lapsensa. Positiivinen tieto siinä mielessä, että ei tarvinnut selvittää kaiken näiden epäterveiden äiti-tytär-suhteiden päälle lisää. Toisaalta pettymys, kun haaveilin oikeasta äidistä. Mikään ei ole tähän päivään asti muuttunut äidissäni. Minä muutuin.
Karua luettavaa tuo, että mietit, että olitko toivottu lapsi. Ymmärrän, mutta lopeta tuo. Nuo ko. äidit sitä ohjaavat epä-äidilliseillä toiminnoiltaan aikansa, mutta meillä on järki ja tunteet - onneksi, nauttikaamme siitä täysin! Äidit eivät ole täydellisiä. Emme ole äidin narussa, meillä on oma elämä. Ja tiedostamme oikean ja väärän. Tervettä lienee, että sen tunnistaminen sattuu ja mietityttää. Hienoa kuitenkin, että tunteitasi ja historiaasi ilmaisit, se on rohkeutta, arvostettavaa, viisautta miettiä -omia tunteitaan ja tuoda niitä julki tännekin -auttaa tod. näk. sinuakin ja muita kanssasisaria. Kiitos sinulle rohkeudesta ja viisaudesta. Kunnioitan sinua ja arvostan.
Ole onnellinen siitä, mitä itse ymmärrät, olet viisaampi kuin äitisi. Näissä jutuissa hyvä kuitenkin miettiä kääntöpuolta, että kyllä ne äiditkin on ehkä näitä vastaavia asioita kokeneet. Eivätkä omilta äideiltään tai varsinkaan tuohon aikaan ympäristöltään tukea välttämättä saaneet. (Oma äitini sai rakkautta omilta vanhemmiltaan, ehkä liiaksikin, lellitty. Ja oli mustasukkainen, kateellinen kun minua huomioitiin. Varovaiseksi opin, pienistäkin välittävyyden vivahteista, ettei äidiltä viedä päähuomiota.) Huolimatta menneistä sukupolvista, eikö tärkeätä ole ymmärtää katkaista tuo välinpitämättömyyden kierre? Se, mitä olemme nykyään, millaisia tunteemme ja ymmärryksemme on, sillä eläkäämme, nauttikaamme ja sitä jakakaamme. Heille, jotka tervetunteisesti sen kykenevät vastaanottamaan ja reagoimaan rakentavasti.
1427, halaan sinua ja olen mielessänäi kanssasi rantakalliolla, höpötetään näitä asioita viltin päällä eväitä syöden. Ja ollaan onnellisia, miten haluamme sekä osaamme ymmärtää näitä asioita. Vahvoina ja välittävinä paremmasta, hyvästä elämästä.
Joulu ahdistaa. Miten joulusi aiot viettää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistin tämän ketjun ja päätin tuoda omia kokemuksiani esille. Olen vm.-79.
- onnistumisista kehuttiin harvoin, epäonnistumisista kyllä huomautettiin alta aikayksikön ja joskus nauroivat päälle. Opi siinä sitten nauramaan itsellesi... vihaan vieläkin epäonnistumisia ja sitä, etten tajua jotakin juttua heti.
- yleissivistystä ei jaeltu kauhalla, ennemminkin lusikalla. Tämä on aiheuttanut minulle noloja tilanteita vielä aikuisiälläkin.
- meillä ei kotona oikein koskaan olla luontevasti halailtu. Ei silloin kun olin lapsi, eikä oikein vieläkään kun käyn kylässä.
- köyhiä oltiin, meillä ei oikein osattu valaa lapsiin itseluottamusta ja -arvostusta. Koulutukseen ei juuri kannustettu, onneksi tajusin itse kouluttautua korkealle ja pääsin pois köyhyyden kierteestä. Itseluottamukseni ei tosin tänä päivänäkään ole mitenkään rautainen, vaan hyvinkin ailahteleva.
Mun äiti on syntynyt 30 luvulla ja itse olen 60 luvulla ja mun äitini tyyliin kuuluu haukkua minut aina. Tavalla tai toisella. Jos kerron jonkun asian mennen pieleen tms. niin äiti alkaa heti etsiä syytä minusta ja haukkua minun toimintaani. Aina. Ikinä hän ei edes huvikseen etsi vikaa muista vaan minun on syy aina. En enää juurikaan jaksa olla väleissä. Soittelen harvakseltaan ja käyn vielä harvemmin.
Nostan tämän ketjun.
Olen kirjoittanut aiemmin ketjuun. Nyt kuitenkin olen alkanut miettimään, että ajattelevatko samassa kerrostalossa asuneet muut suunnilleen ikäiseni samalla tavalla asioista. Sen mitä heidän äitejään tunsin, osa oli jopa pahempia kuin omani. Yhtä tyttöä alkkariäitinsä hakkasi niin että huuto kuului pihalle asti (kukaan ei tietenkään soittanut poliisia tms.), toinen oli veljineen ulkona jouluyönä kun vanhemmat olivat niin kännissä, kolmas hoiti jatkuvasti pienempiä sisaruksiaan ja vanhempien huuto kuului meille joka päivä. Siinä talossa ei tosiaan tainnut olla yhtään täyspäistä 70-lukulaisten tyttöjen äitiä. Mitähän heille muille kuuluu?
Viimeksi toissapäivänä ajattelin tätä ketjua ja nyt täällä ollaankin taas aktivoiduttu :) Moni muukin varmaan mietiskelee täällä lukemiaan asioita.
Kiitos sanoistasi 1360. Kommenttisi on minulle tärkeä ja jokainen kannustava palaute on suorastaan tienviitta oikeaan suuntaan. Sellaisia opasteita en perheestäni tule koskaan löytämään joten vertaistuki ja muunkinlainen tuki ovat elintärkeitä. Jossain vaiheessa oli suuri oivallus kun käsitin että ihmisiin voi luottaa. On olemassa aidosti hyviä ihmisiä jotka tarkoittavat kaikkia niitä ystävällisiä ja kauniita sanoja joita he sanovat. Äiti muistutti välillä, etten saa luottaa kehenkään, ainoastaan äitiin voi luottaa.
Tuli vielä mieleeni kaksoisviestit vai mitä mahtavat olla viralliselta nimeltään. Episodi vanhojentanssit. Itse juhlassa äitini hehkutti miten olin ehdottomasti kaunein kaikista. Kotiin päästyämme, kun olimme vain me kaksi, hän alkoi huutaa ja riehua kuin raivotautinen miten ruma olin, kaikista rumin, miten hän joutui häpeämään minua katsomossa kun kaikki muut tytöt olivat kauniimpia ja tanssivat taidokkaammin. Kuinka häpäisin hänet kaikkien edessä. Samanlainen tapaus sattui jokunen vuosi aiemmin, olimme kuultavina sosiaalitoimistossa ja äiti siellä ylisti miten rakastaa minua. Tästä innostuneena ja helpottuneenakin (nyt äiti vihdoin sanoi sen!) kerroin kotona hänelle, kuinka koulussa jokainen sai mainita itselleen tärkeimmän ihmisen. Minä nimesin äitini, hän on minulle maailman tärkein. Äiti katsoi minua lehden yli kylmästi kuin käärme ja totesi hyytävästi, että minulla ja hänellä on huonot välit. Ei muuta. Menin itkemään huoneeseen. Olen onnellinen että olen unohtanut äitini kasvot. Siihen ei tarvittu yllättäen kovin montaa vuotta. Vaikka yritän, en saa niitä ilmeettömiä, pistäviä silmiä mieleeni.
Pikkuveljeeni minulla on varsin etäiset välit. Pääsyy on varmasti se huostaanotto jolloin vieraannuimme toisistamme. Kun olin vielä äitiini yhteydessä, kuulin häneltä puhelimitse että veljeni oli eronnut naisystävästään. Tämä olikin täysi paska koko nainen. Kuvitelkaa, veljeni oli tullut kaupungilta kotiin ja ämmä ei ollut saanut edes ruokaa pöytään vaan kehottanut velipoikaa ottamaan jääkaapista eilisen tähteet ja lämmittämään. Voitteko kuvitella, mikä helvetin huora! ;) Sama veli soitti minulle pari vuotta sitten spontaanisti illalla kun olin nukuttamassa lapsia. Puhuin jonkin aikaa ja sanoin että jatketaan myöhemmin kun olen yksin lasten kanssa kotona ja meillä on iltatoimet kesken. Veli vastasi että "haista sinä vaan vittu, voi jumalauta!" Ja löi luurin korvaan. En vastannut hänen puheluihinsa tuon jälkeen pariin kuukauteen.
Oman tyttären saaminen on ollut tosiaan elämän korkeakoulu itselleni. Luin vanhempia tekstejä ja myös minä toivoin että saisin vain poikia, itseni takia. Ajattelin ettei minusta ole kasvattamaan tytärtä, ties miten sitä raukkaa kohtelisin. En siinä kohdassa, ensimmäistä odottaessani nähnyt ulospääsyä. Ultrassa ei sukupuolta näkynyt ja olin erittäin toiveikas. Sen oli pakko olla poika, se ei vain voinut olla tyttö. Halusin kuumeisesti uskoa lapsen olevan ainoa oikea vaihtoehto, etsin pojan merkkejä hömppätesteistä ja mahan muodosta, samalla sisimmässäni tietäen että peli on menetetty. Syntymä- ja pikkulapsiaikoina ei sukupuoli ollutkaan enää oleellinen mutta lapsen kasvaessa alkoi herätä äidin ääni mielessäni. Tähän saakka kaikki lapseni ovat tyttöjä. :) Ajatus ei enää ahdista lainkaan kun oivalsin, että juuri nämä lapset minun piti saada kasvaakseni ihmiseksi joka pohjimmiltani olen. Tämä koulu minun piti käydä ja olen kiitollinen siitä. Varmasti kyse on jonkinlaisesta defenssistä ja poikalasten äidit selittävät asian itselleen edulliseksi, kuten minäkin. Sehän on ihmiselle tyypillistä.
Pakollinen kevennys: äitini puhui minusta todella harvoin nimelläni. Olin "sinä, tuo, kakara" tai muulla tavoin hän kiersi nimeni lausumisen. Alkoi vienosti hymyilyttää nämä numerot, äitini olisi pitänyt tästä tyylistä. ;)
Terveisin 1324/1343