Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten kaikki sanoo että eivät saaneet elää sellaista nuoren ihmisen elämää kuin muut, kun täällä tuntuu että kaikilla oli sama juttu, ketä ne onnelliset "muut" oli jotka sai käydä diskossa ym.? Minä en tunnista juurikaan noita tyttöjä mun lapsuudesta ja nuoruudesta, pari on ehkä sellaista joita voisi epäillä, mutta he eivät olleet kauhean hyviä koulussa, joten se ei sovi. Ja luulen että se tyttö joka oli paras koulussa ei ole kärsinyt siitä että ei ostettaisi tissiliivejä ym. kyllä hänellä oli vaatteet aina parhaasta päästä.
Ja silloin kun minulla alkoi kuukautiset, ei kyllä ollut olemassakaan kuin paksuja siteitä, niitä tuli vasta joskus lähempänä 90-lukua, joten niistä ei ole traumoja, niitä ostettiin mitä kaupasta sai, enkä muista koskaan nähneeni kenenkään takapuolessa siteen rajoja, ei ne mihinkään näkyneet, jos ei nyt tosiaan olisi yösiteitä tai vauvan vaippoja käyttänyt.
1974
Hyvin tuttua juttua. Sitä ihmettelen, että jos he ovat itse jääneet vaille jotain, niin luulisi sitten, että haluaisivat tarjota lapselleen toisenlaista? Vai "paha kiertämään"? Äitini kertoili aina, miten haaveili nuorena pääsevänsä näyttelijäksi ja kuinka heidän kaveriporukkansa joskus 60-luvulla käytti tansseissa ja kylillä mustia kumppareita ja farkkuja, kun muut tytöt pitivät mekkoja, että he olivat "sen ajan punkkareita" mutta että se tehtiin salassa, kotoa lähdettiin pumpulimekossa ja riihen nurkalla vaihdettiin vaatteet. Aina välillä vanhin veljistä antoi selkään tämän takia, hän kun piti nuoremmille siskoille jöötä, isä eli vaarini oli kuollut.
Minä en pukeutunut erikoisesti, päin vastoin pukeuduin äitini tekemiin vaatteisiin. Just vähän aikaa sitten laskin, että mulla on melkein kaikkiaan seitsemässä luokkakuvassa äitini tekemä vaate yllä.
Kun sitten lukiossa ostin Prismasta (!) bootsi-tyyppiset nilkkurit, joissa oli solki, äitini aukoi päätään useamman päivän, että olenko tullut taas murrosikään tai "mikä kettutyttö susta on tullut" - en edes käsitä, miten bootsit ja kettutytöt liittyvät toisiinsa.
Jokin aika sitten katselin valokuvia, kun vanhempani olivat järjestöretkellä Pärnussa. Illanvietto-kuvassa äidilläni oli yllään farkkupaita ja jalassa juuri kyseiset Prisman "bootsit", on tosiaan säilyttänyt niitä näköjään 90-luvulta tähän päivään saakka. Jätin ne lapsuudenkotiini, kun muuten pois opiskelemaan. Äitini oli löytänyt myös musta-valkoisen bandanahuivin, jonka oli kuvassa sitonut kaulaansa. En kommentoinut hänelle mitään uudesta murrosiästä tai mahdollisesti alkavasta vanhuudenhöperyydestä, koska olen ulkonäköön menevän kuittailun yläpuolella.
Nainen vm.-75, äiti -47
Siteistä: niin, jos on syntynyt 1974 ja kuukautiset alkaneet n. 13-vuotiaana (näin minulla), niin sehän on juurikin lähempänä 90-lukua...
Mä olin paras koulussa, rintaliivitön. Kiusattiin mua molemmistra em. syistä. Äiti sanoi, että kiusaamisessa osasyy on kiusatussa ja käski olla kuin ei mitään. Kiusaamista jatkui vuosia, en kertonut kotona enää, koska ajattelin, että vika on minussa. ja että se loppuu, kun olen vain välittämättä.
Paska äiti.
nimim. akat. 40-vuotias äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 17:41"]Miten kaikki sanoo että eivät saaneet elää sellaista nuoren ihmisen elämää kuin muut, kun täällä tuntuu että kaikilla oli sama juttu, ketä ne onnelliset "muut" oli jotka sai käydä diskossa ym.? Minä en tunnista juurikaan noita tyttöjä mun lapsuudesta ja nuoruudesta, pari on ehkä sellaista joita voisi epäillä, mutta he eivät olleet kauhean hyviä koulussa, joten se ei sovi. Ja luulen että se tyttö joka oli paras koulussa ei ole kärsinyt siitä että ei ostettaisi tissiliivejä ym. kyllä hänellä oli vaatteet aina parhaasta päästä.
Ja silloin kun minulla alkoi kuukautiset, ei kyllä ollut olemassakaan kuin paksuja siteitä, niitä tuli vasta joskus lähempänä 90-lukua, joten niistä ei ole traumoja, niitä ostettiin mitä kaupasta sai, enkä muista koskaan nähneeni kenenkään takapuolessa siteen rajoja, ei ne mihinkään näkyneet, jos ei nyt tosiaan olisi yösiteitä tai vauvan vaippoja käyttänyt.
1974
[/quote]
Mihin sä viittaat? Olen kirjoittanut tähän ketjuun kaksi kommenttia, enkä kummassakaan ole identifioinut itseäni "erilaiseksi nuoreksi" tai puhunut diskoissa käymisestä. Siteistäkään en ole puhunut mitään paitsi nyt voin sanoa, että käytin äitini jemmasta tavallisia paksuja siteitä, ei siihen aikaan ollut ohkaisia, ne tulivat laajemmin markkinoille siinä vaiheessa kun olin muuttanut pois kotoa.
Ei tässä kai ole kyse monellakaan asetelmasta minä itse vs. Onnelliset nuoret vaan kipeästä äitisuhteesta, joka heijastuu tähänkin päivään.
Tämä on oikeasti todella terapeuttinen ketju. Vielä kiitos ap:lle avauksesta. Minäkin toivoisin, että asiasta tulisi julkista keskustelua tai että joku sosiologi tai sosiopsykologi kiinnostuisi asiasta.
Minä ainakin olen syntynyt vasta ihan 70-luvun lopussa ja äitini taas 40-luvulla vielä sodan aikana. Vanhempani olivat siis paljon vanhempia kuin suuri osa kavereideni vanhemmista. Tämän ketjun myötä tajusin, miksi olen aina tuntenut olvani jotenin tosi erilainen kuin muut (siis miksi mm., tietysti siihen on muitakin syitä): olen vielä 70-luvun lapsi, mutta syntynyt murrosvaiheeseen, jolloin surkea 70-luku muuttui maagiseksi 80-luvuksi. Monet kavereistani elivät 80-lukua (hienot vaatteet, kivaa musaa, laskettelua, etelänmatkoja, huolettomuutta), kun minusta tuntui siltä että elin vielä 70-lukua (ei hömpötyksiä, ei rahan tuhlailua, ei matkoja muualle kuin mökille, ahdistusta, jne.). Tietysti, kuten tästä ketjusta käy ilmi, monet ovat samanaikaisesti kokeneet samanlaisia tuntemuksia uskaltamatta jakaa niitä muiden kanssa, vaikka kohtalotovereita loppujen lopuksi onkin ollut paljon. Kyseessä on toisaalta yhden perheen tai yhden ihmisen henkilökohtainen tragedia, mutta ottaen huomioon tämän ketjun saaman suosion, myös yhteiskunnallinen ilmiö. Musta tämä varmasti liittyy aika paljon perisuomalaiseen häpeän tunteeseen jotenkin.
Uskon, että äitini on aina ollut masentunut tai vähintäänkin ahdistunut, vaikka mitään diagnoosia tai apua hän ei ole koskaan saanut, vaikka on kasvattanut neljä lasta töitä tehden (isämme oli lähes kokonaan poissa kuvioista). Sen sijaan, että olisi vanhemmalla iällä osannut kasvaa ahdistuksestaan ulos, minusta tuntuu kuin hän käpertyisi siihen entistä tiukemmin.
Äitini on korkeasti koulutettu (päinvastoin kuin vanhempansa) ja luonut akateemisen uran, hän on älykäs ja tietoinen monista asioista, mutta hänen omassa elämässään, perheessään ja lähipiirissään on paljon sellaista, mitä hän ei yksinkertaisesti pysty havaitsemaan ja ottamaan huomioon. Esimerkiksi meillä seksuaalisuus ei ollut tabu eikä likainen asia, mutta juuri tuo kuukautisten alku ja rintaliivien ostaminen oli meilläkin niitä hetkiä, jolloin äiti mielestäni nolasi minut ja paljasti ihan kummallisen puolen itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:09"]
Minun äitini on syntynyt 1945 ja on aivan erilainen.
Avoin, tunteellinen ja meillä on erittäin läheiset välit äitini kanssa. Hänelle kerron kaikki asiat ja hän minulle. Hän on mieheni ohella paras ystäväni.
Luulen, että enemmän on kyse ihmistyypistä kuin mistään syntymävuodesta.
Miksi et ota näitä asioita puheeksi äitisi kanssa ja kysy miksi hän toimi niin kuin toimi? Turha täällä on kysellä, me emme tunne äitiäsi.
[/quote]
Hei, täällä ei kukaan ole väittänytkään, että kaikki 40-luvulla syntyneet äidit olisivat samanlaisia.Toki ihmiset ovat aina olleet omanlaisiansa. Monet ovat täällä kertoneet kokemuksistaan, ja myös siitä, etteivät ole ikään kuin päässeet viettämään samanlaista nuoruutta kuin muut - mikä sekin kertoo siitä, että myös muunlaisia äitejä on ollut. Mukavia äitejä ovat olleet varmasti myös muut kuin sinun äitisi ja anoppisi. Olen kirjoittanut tänne aiemmin kokemuksistani, ja kyllä minun ystävilläni oli joillakin myös rentoja äitejä, joiden kanssa saattoi keskustella mistä vaan, ja jotka nauroivat ja juttelivat lasten kanssa. Kuitenkin tässä ketjussa on tullut esille, että monilla on näitä ikävämpiäkin muistoja.
Uskon kyllä, että sota on vaikuttanut. Miehet ovat olleet rintamalla ja tulleet takaisin muuttuneina. Jos ajatellaan lapsuuden kiintymyssuhteita, tällä on varmasti ollut valtava vaikutus. Monet ovat kertoneet kokemuksestaan, että joskus 10-20 -luvulla syntyneet ovat olleet lämpimämpiä ihmisiä. Onhan heilläkin vaikeita aikoja ollut, oma isoäitini eli isättömänä varsin köyhissä olosuhteissa, mutta oli silti lämmin ja rakastava. Toisaalta hän on varmaan ollut äitinä sodan jälkeen erilainen omalle lapselleen, en tiedä, äitini ei ole koskaan puhunut lapsuudesta. Sanonut vain, ettei muista.
Oma äitini muutti kaupunkiin opiskelemaan, rahasta oli tiukkaa. Naisen asema on ollut käsittämättömän erilainen silloin 60-luvulla. Monia asioita on, jotka tekevät äidistäni paljon ymmärrettävämmän, toki.
Sanot tuossa, että kysykää äidiltänne. Ei minun äidiltäni voi kysyä, tai voi, mutta hän ei vastaa. Luuletko, etten olisi yrittänyt? Äiti ei halua puhua lapsuudestaan, nuoruudestaan, häneltä ei voi kysyä miten hän voi (siis voi kysyä, vastaus on "ihan hyvin, sokerit vähän koholla, huimaa, kaaduin..." ja huokaus päälle). Jos yrittää jotakin syvällisempää, hän vaihtaa puheenaiheen. Tai loukkaantuu. Ja olen yrittänyt todellakin syyllistämättä ja kauniisti ja ymmärtävästi puhua.
Ne "onnelliset muut" oli mun kavereita, joiden elämää tarkastelemalla tajusin, miten sairasta omani oli. Missä lie olisin tänä päivänä, elleivät heidän normaalit mutsinsa olisi kohdelleet mua normaalisti ja antaneet mallia normaalista nainen-tyttö-suhteesta.
Perheiden elintasossa yms. ei ollut juuri mitään eroa. Vain vanhempien käytöksessä.
Mua ei ole kiusattu vanhempieni takia. Säälitty kyllä. Puolusteltukin. Muistan monia tapauksia, joissa jossakin seuraelämän tilanteessa äiti esittää muille aikuisille oman pikku ohjelmanumeronsa, johon kuuluu halveksiva katse minuun, kunnes hämmennyn, sitten outo kylmä naurahdus, puuskahdus ja pään puistelu, sitten sanat tyyliin "mitähän sustakin/tostakin tulee". Isällä sama show, mutta sanat "kukahan mies tuonkin aikanaan saa / ristikseen ottaa". Lapsena oli tosi kummallinen fiilis tuntea, miten muiden aikuisten fiilis noissa tilanteissa vaihteli. Rasvaiset vanhat miehet ja naiset nauroi räkäisesti tai heitti jotain, jonka merkitys oli "seksiin nyt ainakin kelpaa", mutta etenkin sukujuhlissa nuorimmat aikuiset saattoivat puolustaa mua sanomalla vaikka että "siitä tulee ihan mitä se haluaa" tai "joku onnekas mies fiksun tytön saa". Erääseen poikaserkkuun, joka puolusti minua tällä tavalla 1980-luvulla eivät vanhempani suostu pitämään yhteyttä vieläkään. Ensin he vihjailivat, että serkulla (tuolloin 17) ja minulla (tuolloin 8) on jotain ihastusta ja seksijuttuja välillämme, sitten katkaisivat välinsä serkkuun kokonaan, ei menty hänen lakkiaisiinsa, valmistujaisiinsa, häihinsä... Serkku demonisoitiin, koska hän oli suvun edessä puolustanut minua vanhempiani vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti on 40-luvun alkupuolella syntynyt, minä 70-luvun. Olin luullut äitiäni aika tiukaksi ja estyneeksi, mutta tätä ketjua lukiessani näyttää sille, että äitini on suorastaan vapaamielinen ja avoin. Häveliäs hän kyllä oli, ja aika ankara tai arvosteleva (persoonaa, ei tekemisiä) mutta kyllä hän aina ymmärsi hankkia minulle mitä tarvitsin ja olin todella ylpeä, kun hän yh:na maksoi minulle about kaveripiirini isointa viikkorahaa ja sain käyttää sen kuten halusin - hän maksoi elämiseen liittyvät kulut. Saihan hän tosin tukea isältäni, mutta silti. Äitini myös kuunteli jonkun verran rock musiikkia, kuten Rollareita, Abbaa ja Tina Turneria.
Mutta osaan silti kuvitella tuon ajan äiteihin paljon inhimillisempiäkin ihmisiä, äitejä ja olen aina harmitellut, ettei äitini ole kuulunut heihin (tyyliin Mirja Pyykkö.) Äitini ei esimerkiksi ole koskaan hyväksynyt sitä, että masennuin, se ei ole hänen mielestään sairaus ollenkaan ja olisin voinut hänestä lopettaa sen koska tahansa. Seksuaalisuus oli hänelle olematon asia ja minusta tuntui, että jos minulla olisi ollut poikaystävä hän olisi kuristanut minut.
Yksityisyyttäni hän kunnioitti, mutta muistan kyllä kerran kun eräs poika toi meille kirjeen minulle kotiin kun en ollut kotona, niin äiti oli lukenut sen, repinyt ja heittänyt roskiin. Pojan kanssa olleet kaverini kertoivat tämän. Äitini antoi myös jotenkin ymmärtää, ettei luonteeni ole kellekään mieluinen ja jos joku on kanssani hän ei vain halua loukata minua ja sanoa, että olen paha tai huono ihminen. Uskoin olevani todella inhottavaa seuraa ja sain ekan poikaystäväni 25-vuotiaana.
En myöskään oikein tuntenut äitini rakastavan minua, hän oli vain huolehtija ja kasvattaja. Nykyään välimme ovat ihan hyvät, kunhan emme yritäkään puhua mistään kauhean syvällisestä. Lapsille hän on ihan hyvä mummi, mutta en halua jättää lapsia hänelle yökylään (ovat 4- ja 6-vuotiaat) koska äitini saattaa suhtautua kylmästi lasten koti-ikävään yms. mielipahaan.
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 18:41"]
Ne "onnelliset muut" oli mun kavereita, joiden elämää tarkastelemalla tajusin, miten sairasta omani oli. Missä lie olisin tänä päivänä, elleivät heidän normaalit mutsinsa olisi kohdelleet mua normaalisti ja antaneet mallia normaalista nainen-tyttö-suhteesta.
Perheiden elintasossa yms. ei ollut juuri mitään eroa. Vain vanhempien käytöksessä.
[/quote]
Tämä on mielenkiintoista, mikä sai aikaan sen eron käytöksessä? Meidän vanhemmat ovat eläneet lapsuutensa sodan jälkimainingeissa, miksi osasta tuli järkeviä vanhempia ja osasta ei? Minun äitini syntyi 1950-luvun alussa teinivanhemmille, eivät he olleet sodassa. Toki hänen vanhempiensa lapsuus/nuoruus meni pilalle sodan takia. Olen siis kolmas sukupolvi, joka kärsii sodasta. Ja nyt teen kaikkeni, ettei lapsistani tule neljättä sukupolvea. Se on liian kallis hinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse tiivistän ohjenuoraksi kerran lehdestä leikkaamani (hienosti kuvan kanssa ja keittiön seinälle ripustetun, mutta nyt jo muutoissa hävinneen) mietteen:
'Äiteydessä on parasta se, että voi olla lapsilleen juuri sellainen äiti jollaisen olisi itselleen toivonut'
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 01:04"]
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 00:00"][quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 22:45"]
Unohdin nuo päiväkirjan lukemiset. ..ja monta muutakin asiaa, esim marttyyriuden.
Ja sen ettei vanhemmat ikinä pyytäneet anteeksi!
Mä yritän kanssa aktiivisesti muuttaa käytössäni ja pyrin tiedostamaan huonot tavat, jotka meinaavat esim väsyneenä nousta pintaan lapsuuden kodista.
Pyydän anteeksi, silloin kun olen tehnyt väärin, esim suuttunut liikaa tms
Annan hellyyttä joka päivä.
Arvostan lasta itsessään, en suoritusten kautta.
En nolaa lasta.
Annan lasten osallistua kaikkeen toimintaan, enkä totea että et sä kuitenkaan osaa, kuten itselleni todettiin aina :(
Lapsi saa harrastaa tai olla harrastamatta mitä haluaa rahavarojen puitteissa.
Puolustan aina omaa lastani, enkä mene kiusaajien puolelle kuten omat vanhempani.
[/quote]
Näistä voisi tehdä taulun. Tai opaskirjan jokaiselle vanhemmalle. Aivan loistavasti tiivistetty. Pitääkin mennä halaamaan noita teinejä, ovat menossa nukkumaan.
[/quote]
Kiitos, tulipa hyvä mieli tästä!
Sitä aina välillä kyseenalaistaa itsensä, että osaako olla parempi vanhempi mutta näköjään menee oikeinkin monta asiaa! :)
[/quote]
Tosi vapauttavaa lukea muidenkin äitisuhteen olevan hieman samanlainen kun itsellä. Olen syntynyt-73. Kotonani perus asiat olivat kunnossa, emme olleet köyhiä, ihan tavallinen työläis perhe. Lapsuus kului avain kaulassa, kuten monilla luokkakavereillakin. Kotonani ei halailtu eikä tunteita näytetty, ja aina oli tärkeää, ettei käytöstä tarvi "hävetä". Jos jonkun asian tein hyvin, kehuja ei tulut ikinä. Kun näytin kotona kehuja saaneita piirrustuksia, äiti totesi vain: kukas kissan hännän nostaa ellei kissa itse. Kuukautisista ei puhuttu, kerran äiti totesi sivu lauseessa, että jos jotain tulee, niin tuolla vaatekomerossa on sitten niitä tuppuja. Olin nolostuksissani käyttänyt veskipaperia siteenä jo ainakin vuoden. Rintsikoita ei hankittu, niinpä pidin collegea päällä kesä helteelläkin, enkä juossut kun pakolla, ettei "tissit" heiluisi. Ekat rinsarit olikin suoraan kokoa c, kun lopulta ne hankin . Kesätöissä käynti oli pakollista, kotonani ei nukuttu yli yhdeksään koskan, ei kukaan. Äiti oli sitä mieltä että aamun torkku talon hävittää. Nyt omille lapsenlapsileen hän on erilainen, lempeä ja jopa hieman hemmotteleva. Meidän välimme ovat lähinnä asialliset, ja vieläkin äiti toisinaan vähättelee tekemisiäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 17:53"]
Siteistä: niin, jos on syntynyt 1974 ja kuukautiset alkaneet n. 13-vuotiaana (näin minulla), niin sehän on juurikin lähempänä 90-lukua...
[/quote]
No mulla alkoi kesällä ennen kuudetta luokkaa, eli 11-vuotiaana, 80-luvun puoltaväliä, ja muistaakseni aika monta vuotta mentiin niillä paksuilla siteillä, ohuita kun tuli niin se oli jotain luksusta :)
1974
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 17:57"]
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 17:41"]Miten kaikki sanoo että eivät saaneet elää sellaista nuoren ihmisen elämää kuin muut, kun täällä tuntuu että kaikilla oli sama juttu, ketä ne onnelliset "muut" oli jotka sai käydä diskossa ym.? Minä en tunnista juurikaan noita tyttöjä mun lapsuudesta ja nuoruudesta, pari on ehkä sellaista joita voisi epäillä, mutta he eivät olleet kauhean hyviä koulussa, joten se ei sovi. Ja luulen että se tyttö joka oli paras koulussa ei ole kärsinyt siitä että ei ostettaisi tissiliivejä ym. kyllä hänellä oli vaatteet aina parhaasta päästä.
Ja silloin kun minulla alkoi kuukautiset, ei kyllä ollut olemassakaan kuin paksuja siteitä, niitä tuli vasta joskus lähempänä 90-lukua, joten niistä ei ole traumoja, niitä ostettiin mitä kaupasta sai, enkä muista koskaan nähneeni kenenkään takapuolessa siteen rajoja, ei ne mihinkään näkyneet, jos ei nyt tosiaan olisi yösiteitä tai vauvan vaippoja käyttänyt.
1974
[/quote]
Mihin sä viittaat? Olen kirjoittanut tähän ketjuun kaksi kommenttia, enkä kummassakaan ole identifioinut itseäni "erilaiseksi nuoreksi" tai puhunut diskoissa käymisestä. Siteistäkään en ole puhunut mitään paitsi nyt voin sanoa, että käytin äitini jemmasta tavallisia paksuja siteitä, ei siihen aikaan ollut ohkaisia, ne tulivat laajemmin markkinoille siinä vaiheessa kun olin muuttanut pois kotoa.
Ei tässä kai ole kyse monellakaan asetelmasta minä itse vs. Onnelliset nuoret vaan kipeästä äitisuhteesta, joka heijastuu tähänkin päivään.
[/quote]
Olen lukenut kaikki vastaukset tästä ketjusta, ja aika moni sanoo että ei ole saanut elää kuten muut nuoret, eikä elämä ole ollut tavallista, muilla on tuntunut olevan ne liivit ja siteet ja uudet nuorisovaatteet. Johonkinhan tässä verrataan sitä omaa elämää silloin aikoinaan, eihän sitä voi nykyaikaan verrata. Jos koulussa on kiusattu siitä että ei ole liivejä, niin kyllä sen on pitänyt olla harvinaista, mutta tämän ketjun mukaan todella yleistä.
Mä en lähtisi syyttämään kaikesta sotaa. Viime sodista on tekemällä tehty syy ihan kaikkeen Suomessa sittemmin tapahtuneeseen. En missään tapauksessa vähättele sodan kokeneita, päinvastoin - mutta he ovat meidän isovanhempia ja isoisovanhempia, niitä sukuvalokuvissa helpottuneina hymyileviä, meitä paijanneita tasapainoisia elämänviisaita tyyppejä, jotka opettivat meidän vanhempien sukupolvelle jälleenrakennusajan ahkeruutta ja rauhanaatetta.
Tuloksetta. Meidän vanhempien sukupolvi on suhteessa aivan helvetin laiskaa, sotaisaa, ihmisyyttä arvostamatonta, lellittyä porukkaa, jolla inflaatio söi lainat ja viihde turrutti aivot. En vähättele heittäkään, päinvastoin - mutta jollain tavalla kaikki 1940-1960-luvulla syntyneiden paskamainen käytös on sukupolvikapinaa heidän omia vanhempiaan, niitä sodan kokeneita ihmisparkoja kohtaan.
Mä en antaisi meidän vanhemmille sitä iloa, että he voivat syyttää tunnekylmyydestään sotaa. He eivät sitä kokeneet. Tulee niin sappi suuhun, kun 1950-luvun puolivälissä - siis kymmenen vuotta sodan jälkeen - syntyneet vaikeasti ylipainoiset vanhempani selittelevät, miten he lihovat, koska "sota-aikana oli ruoasta pulaa ja piti ahmia kaikki, mitä sai". Maahanmuuttoa he vastustavat, koska "me sodittiin tää maa meille suomalaisille". Maailman tämän hetken sotia he kannattavat, ne ovat heille kuin tv-sarja tai tietokonepeli, eivät ihmisyksilöiden mielipuolista kärsimystä.
1920-luvulla syntyneet isovanhempani olivat sodassa mukana, ja se vei heiltä kaikilta nuoruuden, perhettä, terveyden, suunnilleen koko maailman. He ovat silti totaalisen normaaleja ihmisiä. Toinen mummoista tekee vapaaehtoistyötä turvapaikanhakijoiden parissa.
Tämä ei ole ulko- eikä puoluepoliittinen mielipiteeni, joten älkää alapeukuttako Nato-kantanne, maahanmuuttoasenteenne tms. mukaan. Tämä on yritykseni jatkaa tätä keskustelua, sen sijaan että se typistyisi tyypilliseen suomalaiseen "noh, johtuu varmaan sodasta" -loppukaneettiin. Sota on liian helppo ja abstrakti selitys, suurten ikäluokkien käyttämä selitys.
Sanotaan, että estoinen ja itsetunnoton äiti kasvattaa tytöstään samanlaisen. Mites, kun meistä monilla on tosi vapaamielinen, seksuaalisuutta jopa ylikorostava, itsestään narsistisen varma äiti - ja silti meidät on kasvatettu häpeämään seksuaalisuuttamme ja itseämme?
Meidän tähän ketjuun kirjoittaneiden äitien ikähaitari käsittää jo pari vuosikymmentä. Mukana ei ole enää pelkkiä 40-luvun mutseja.
Mua pohdituttaa nuo esimerkit 70-80-luvun seksistisestä, sovinistisesta viihteestä. Mitä siinä oli sellaista, että naiset lähti siihen naisen pilkkaamiseen vahingoniloisesti mukaan? Mediatutkimusta on Suomessa paljon ja hyvää, pitäisi vilkaista, onko tuosta jotain. Pintajulkisuuteen pääsee vieläkin kaikki se paska, esim. jostain Veikko Ennalasta, Spedestä ynnä muista kirjoitetaan ylistäviä juttuja, nauretaan ja ihmetellään niiden itsemurhaan asti kiusaamia vaimoja, hempukkamaisia jalkavaimoja, hulvattoman seksistisiä juttuja... Tutkimuspuolelta saattaisi kuitenkin löytyä juttua myös siitä, miten miesten lokalehdet ja sovinismi vaikutti naisten keskinäisiin suhteisiin ja naisiin tytärten kasvattajina.
Kiitos teille kaikille kirjoittajille sekä erityisesti ap:lle aiheen esille ottamisesta! Olen ihan vilpittömästi kuvitellut, että omat vastaavat kokemukset ovat harvinaisia ja äitini vain poikkeuksellisen v**mäinen ihminen. Kokemukset ovat vaivanneet minua paljon sen jälkeen kun lapseni syntyi eivätkä isovanhemmat osaa olla yhtään enempää läheisiä, huolehtivia tai kiinnostuneita heistä kuin aikoinaan minustakaan. Samaa tunnekylmyyttä, kosketuksen kavahtamista ja vähättelyä. Nyt ymmärrän asiaa merkittävästi laajemmin!
Jokaisessa ikäluokassa on omat kipuilunsa, mutta kuten joku hyvin sanoi aina voi äitiydessä yrittää olla sellainen kuin itse olisi äidin toivonut olevan.
1970-1980-luvun seksivalistus oli oikeasti paljon asiallisempaa, vapaampaa ja sukupuolineutraalimpaa kuin tässä ketjussa kuvattu kamala huorittelu ja häpeän lietsonta. Kyllä äideillä olisi tuolloin ollut paljonkin materiaalia ja tukea valistaa tyttöjään oikein. Vain tahto puuttui.
Tässä autenttista matskua Ylen arkistosta jo varhaiselta 1970-luvulta...
http://yle.fi/uutiset/lasten_seksivalistuksessa_ei_turhia_kainosteltu_70-luvulla/5466790
Omat vanhempani taisivat ottaa kasvatuksen mallia jostain aikuisviihteestä. Saamani seksivalistus oli sitä, että pikkutytöstä asti he vihjailivat mulle jotain ihmeellistä likaista ja heitä varmaan kiihottavaa tuhmaa, näin esim. leikkiessäni poikien kanssa ja käydessäni ratsastustunneilla. :(
Kyllähän ihmisellä pitää itsellä olla todella paha olla henkisesti jos ei osaa lapsensa kanssa nauraa ym. positiivista, vaan haukkuu ja pilkkaa ja on kireä ja katkera koko ikänsä.
Se että ei puhuta intiimiasioista tai sanota että rakastaa, tai halailla isoja ihmisiä on ihan normaalia suomalaista elämää. En minäkään puhu aikuisen tyttäreni kanssa seksistä, enkä myöskään äitini kanssa, vaikka molempien kanssa olen todella läheinen. Ns. syvällisiä voin puhua, mutta aiheet on eri kuin jonkun parhaan ystävättären kanssa. Myöskään halailua en harrasta kuin miehen ja pienten lasten kanssa, en tykkää edes kätellä ketään. En käsitä miksi pitäisi kosketella vieraita ihmisiä, tai edes halailla tuttujakaan. Meidän lapsuuden perheessä nauretaan paljon, ja kaikki ovat läheisiä, aina autetaan toisiamme ym. mutta aikuiset tai teinit ei halaile, ja mielestäni siinä ei ole mitään pahaa. Myös se että ei sanota että rakastaa, kuin korkeintaan miehelle ja pienille lapsille, ei myöskään ole huono asia, koska kyllä minä tiedän että äitini ja sisarukseni minusta välittävät ja äitini ainakin rakastaa, olenhan hänen lapsensa. Ja kyllä tyttäreni tietää että rakastan häntä vaikka en ole sitä sanonut hänelle enää sen jälkeen kun meni kouluun, samoin tiedän että hän rakastaa minua, olenhan hänen äitinsä, ja hän kertoo kaikki asiansa minulle ja viettää aikaansa minun kanssani.
Mieheni ei ole koskaan vapaaehtoisesti sanonut että rakastaa minua, vaikka kuulemma rakastaa, ei osaa sanoa sellaista, ei ole saanut kotoa sellaista mallia. Se minua harmittaa, koska en minäkään ole saanut kotoa sellaista mallia, vaan olen väkisin opetellut nuorena sanomaan sen ääneen puolisolle, aluksi se oli vaikeaa. Mieheni ei edes kirjoita sitä tekstiviestiin, kun lähetän hänelle viestin että minä rakastan häntä, niin hän vastaa "samoin". Joskus seurusteluaikoina kirjoitti "I love you".
Mulla oli samanlaista kuin lapsena.
Luulin aikuiseksi asti, että olimme köyhiä, kun en tosiaan saanut edes tarpeellisia vaatteita. Sitten jossain vaiheessa tajusin, että vanhemmilla oli rahaa. Äidillä esim. matkustella, ostaa turkki, jalokiviä yms. Minä ostin tosiaan sukulaisilta saamillani syntymäpäivälahjarahoilla terveyssiteitä, vaatteeni yms.
Äiti myös tonki kaikki tavarani ja suuttui aiheetta. Rintaliivejä en saanut ikinä, äiti väitti ettei minulla ole rintojakaan. ( Kokoni on nyt 75 d.) Ostin sitten salaa jotkut halvat ja huonot, kun en kehdannut kulkea koulussa ilman. Äiti löysi ne laatikoitani tutkiessaan ja haukkui minua huoraksi. Hän myös moitti aina ulkonäköäni, sanoi, että olen lihava, on läskiä ja selluliittia, pömppömahaa jne. Olen ollut aina normaalipainoinen. Joskus olin hyvin hoikka, silloinkin löytyi valittamista. Jo kävelytyylini oli äidin pilkan kohde.
En välitä muistella enempää. En myöskään tapaa äitiäni.