Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
1950 syntynyt äitini oli vähän samasta puusta, mutta hänellä onkin nykyään ADHD-diagnoosi. Eli hän ei välttämättä ymmärrä toisten tarpeita, luuli esim. että kerran ostetut liivit riittäisivät lopuksi elämää, piti selviönä että yhteiset siteet ( jotka hän käytti loppuun, eikä ostanut tilalle varoiksi uusia ) riittää jne. Hän on myös sitä lajia vammassaan, että on hyvin vanhakantainen ja taantuu helposti, vaikka selviäisi parhaiten helpossa automaatiomaailmassa.
Olen myös huomannut yhtäläisyyksiä saman ikäluokan äiteihin, joilla on taustalla lestadiolaisuutta, ovat kotoisin köyhistä/henkisesti tiukoista maalaisoloista ym. On tietynlaista saituutta tai äkäisyyttä, estyneisyyttä,hyvääkin tiukkuutta, vaikka ovatkin ihan ok, ja nuorempana kenties radikaalejakin.
Äitini äiti oli itäisestä Suomesta lahkolaisperheestä, ja vaikka eli melko tavanomaista sodanjälkeistä naiselämää läntisessä Suomessa, toi henkisiä vaikutteita mukanaan.Kotona vaikuttivat myös molempien vanhempien monet sota-aikojen kokemukset, molemmat kun olivat syntyneet jo ennen sisällissotaa. Nämä sitten siirtyivät äitini mukana meille, sitäkin vankemmin,kun olomme olivat vaatimattomampaakin niukemmat 80-luvun alkuvuosiin asti.
Kaverin 40-luvulla syntynyt äiti on kokenut yhtä ja toista henkisesti koettelevaa, ja vaikka hänestä on paljon hyvääkin sanottavaa, hänen luonteensa on pahimmillaan ylivaativa.Kaikki pitäisi tehdä paremmin kuin hyvin, eikä sekään riitä.Ikään kuin koko ajan valmistauduttaisiin pahempaan ja vieläkin pahempaan. Jokaisen pitää käydä läpi tietynlainen kiirastuli.Tosin, olen huomannut suorittavahkon kaverini luonteessa samanlaista kehitystä viime vuosina.
1940-lukulaisilta on vaadittu kaikkea maan ja taivaan välillä sekä jätetty henkiset ja ruumiillisetkin tarpeet kaappiin. On pitänyt huolehtia itsestään ja usein muistakin lapsista,opiskella ja muuttaa nuorena pois kotoa, tabuja on ollut enemmän kuin apteekissa. Aika ja kasvatus on ollut kahden maailman vedenjakajalla. Sekin vaikuttaa, onko syntynyt sodan aikana vai vasta sen jälkeen, ja ovatko vanhemmat pysyneet yhdessä. Tämän olen huomannut omista appivanhemmista, joilla on vain 3 vuotta ikäeroa, mutta joita erottaa kaksi erilaista aikakautta ja perhetaustaa.
En hirveästi diggaa Mirja Pyykköä, mutta hänen muistelmansa ja niissä kerrotut 40-luvulla syntyneen naisen realiteetit olivat valaisevaa luettavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Tiedän, että monet ystävystyvät aikuisena äitiensä kanssa, mutta minusta tuntuu, että minulla on iso muuri vastassa. En tiedä, kuka äiti on. Yhtäältä näen rehellisen ja ahkeran naisen, lempeän ja kärsivällisen mummon ja toisaalta vähättelevän, rajoja kunnioittamattoman äidin."
Minä en enää edes yritä saada läheistä suhdetta äitiini. Tässä vaiheessa kun minä olen 40 ja äitini lähes 70, eiköhän se ole liian myöhäistä. Riittää, että molemmat hoidamme velvollisuutemme äitinä ja tyttärenä, ei sen enempää tarvitse. On se tavallaan surullista ettei omaa äitiään ihmisenä aidosti koskaan tuntenut, mutta olen sen hyväksynyt eikä se minun elämääni oikeastaan haittaa.
t. 21
Äitini äiti on suurinpiirtein samanikäinen kuin äitisi ja oma äitini syntynyt 70-luvulla. Äiti aina kertoo kui ka hän ei nuorena saanut edes deodoranttia, siteitä saatikka mitään uusia vaatteita. Mummo (äitini äiti) oli välinpitämätön niiden suhteen. Lopulta äitini muutti pois kotoa 16 vuotiaana poikaystävänsä (isäni) vanhemmille toiseen kaupunkiin eikä mummo piitannut.
Äiti itse on meille omille lapsilleen tarjonnut päinvastaista. Olemme saanneet paljon, mutta henkinen tuki on meiltä puuttunut. Luulen että äiti ei jotenkaan osaa lähestyä meitä silleen "läheisesti" henkisellä tasolla oman lapsuutensa takia. Mikä on sääli mutta itse aion yrittää lapseni kohdalla panostaa nimenomaan henkiseen tukeen ja tarjota kaiken tarvittavan :)
Sama juttu menkkojen ja rintsikoiden kanssa. En usko äitini ostaneen mulle yksiäkään rintaliivejä vaan pöllin siltä yhdet ja taisin sitten ostaa parit omilla rahoilla. Samoin menkat meni niin, että työnsi mulle superpaksuja Vuokkosia paketillisen ja käski ottaa häneltä lisää. Siihen aikaan kalliimmat merkit (Vuokkoset nykyään ok) Libresset ja Allwaysit olisi ollut ohuita, mutta mulla oli noi vaipat. Tamponeja opettelin itse käyttämään ja ostamaan.
En tajua, miten se oli niin vaikeaa.
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:27"]
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
[/quote]
Äiti tulotta, ylityöllistettynä ja sekaisin kotona, isä pienellä palkalla velkoja keräten, ei sähköä, ei vesijohtoa eikä viemäriä, ei hoitopaikkaa eikä päiväkerhoa,purkukypsä koti sinisenä tupakansavusta, ruokana peruna, ruisleipä ja kahvi 3-vuotiaalle.Sosiaaliväki ja neuvola ajastaan jäljessä.
Toki myös satuja, mielikuvitusta, harvinaisia leivontapäiviä jne, mutta paljon täysturhaa tuskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan paljon samaa ap:n tarinasta ja omasta lapsuudestani. Äitini on syntynyt -50 ja minä -79. Ulkoiset puitteet meillä on aina ollut kunnossa ja siitä kaikki kunnia vanhemmille. Sen sijaan tunteista puhuminen tai niiden julkisesti osoittaminen on aina ollut tabu. Koin, että onnistumisia, esim. koulumenestystä pidettiin itsestään selvyytenä ja erityistä kannustusta suuntaan tai toiseen ei ollut. "Teepähän niinkuin teet" on aina ollu ohje kaikissa valintatilanteissa lapsuudesta saakka.
Jonkinlainen negatiivinen elämänasenne kaikkea kohtaan syö läheistenkin voimavaroja. Kaikessa on jotain hankalaa tai huonosti.
Välit äidin kanssa ovat nykyisin ystävällisen etäiset. Tiedän kyllä, että äiti varmaan omalla tavallaan rakastaa, mutta osoittaa sen omalla tavallaan. Luulen, että sukupolvikokemus sodan jälkeisessä yhteiskunnassa leimaa oman äitinikin käyttäytymistä ja selittää omalla tavallaan tiettyjä tunnelukkoja.
Tutulta kuulosti tuossa kuukautis ja rintaliivit asiassa. Omituinen häpeä asian yllä ja kieltäminen. Minäkin sain olla ilman liivejä kunnes itse ostin. Aivan kauheaa. Olen vieläkin vihainen äidilleni asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä aloitus! Minulla ei ole materiasta ollut puutetta ja olen kyllä aina ollut kovasti kehuttu ja tuettu. Mutta gyne kysyi, milloin äidilläni alkoi vaihdevuodet. En tiedä, enkä voi kysyä. Ajattelin, että oma äitisuhteeni on jotenkin outo, koska näistä asioista meillä ei vaib puhuttu. Piste.
En voi yhtäkkiä alkaa puhumista, ja kysyä tällaista asiaa häneltä. elämäni on ollut melko tasaista ja helppoa, mutta jos joskus jotaib vaikeutta on ollut, vanhempani menevät aivan lukkoon. Heidän kanssaan ei voi puhua ongelmista. Vastaus on syvä hiljaisuus, paheksunta ja sanaton viestintä, jossa kehotetaan tsemppaamaan ja pitämään turpa tukossa. Olen tätä välillä ihmetellyt, kun ovat muuten rakastavia ja kivoja, svoimia ihmisiä.
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:27"]
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
[/quote]
En osaa päätellä, milloin Sinä olet syntynyt, mutta ihan pimeitä näkemyksiä Sinulla on.
Kyllä p--kele kirjesalaisuutta täytyy 1940-luvulla syntyneenkin ihmisen osata noudattaa. Se on kirjattu varmaan kaikkien liberaalien demokratioiden perustuslaikeihin kansalaisen perusoikeudeksi, samoin kuin muu oikeus yksityisyyteen. Ja jos viitsit joskus vilkaista esim. YK:n ihmisoikeusjulistukseen, sieltäkin ne löytyvät. Mutta normaalijärkiselle ihmiselle näin kaukaisia ja formaalisia klausuuleja ei edes tarvitse esitellä, sillä ne kuuluvat normaaleihin tapoihin, jotka terve ja täysipäinen ihminen ymmärtää luonnostaan.
Ja epäterve henkinen piirre ihmisessä on sekin, ettei "huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti" edes halua selvittää riitoja ja konflikteja, vaan jättää ne kiukuttamaan kumpaakin osapuolta ja aiheuttamaan pysyvämpiäkin tulehduksia perhesuhteisiin.
Milloin Sinä sitten olet lapsuutesi elänyt, ja silloinko riidat noin oletusarvoisesti jätettiin selvittämättä? Jos nämä esittämäsi asiat ovat nykyään normeja, en ihmettele, että lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet yli yhteiskunnan kantokyvyn, joka arkipäivä myönnetään pysyvä työkyvyttömyyseläke viidelle alle 30-vuotiaalle suomalaiselle ym.
Noista Sinun ja niiden 1940-luvulla syntyneiden sielunkumppaniesi normeista nämä valtavat vitsaukset juuri johtuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin samanlaisia kokemuksia monista asioista kuin ap:lla, mutta osittain erilaistakin. Oma ätini on syntynyt jo -40 -luvin alussa ja minä 70-luvun puolivälissä. Kuukautisista kyllä mainittiin jo hyvissä ajoin ennen kuin koulussa niistä puhuttiin ja niihin sain siteitä, niistä sai puhua jne. Mutta esim. rippikouludiskosta hän tuli hakemaan kuin pikkulasta, mikä hävetti silloin. Asenne seksuaalisuuteen ja siihen liittyvään on aina ollut häveliäs ja kielteinen, varmaankin äidin oman lapsuusajan perua. Alkoholiin äidilläni on ollut aina kielteinen asenne, sen käyttöä hän ei ole lainkaan hyväksynyt kellään. Tuttua on tunteista ja vaikeista asioista puhumattomuus. Lapuudessani tapahtui muutamia vaikeita asioita perheessä, mutta niistä ei puhuttu koskaan. Kaikki henkisesti vaikeat tunteet äitini kääntää fyysisiksi sairauksiksi tai tuntemuksiksi. Ei varmaan hänellä ole kyllä paljoa tietoakaan asioista, koska joutui varhain lopettamaan koulunkäynnin ja muutti 14-vuotiaana kotoa mennäkseen töihin. Meillä oli aika niukkaa rahallisesti ja melko varakkaassa ympäristössä asuvana sain hävetä käytettynä saatuja, paikattuja tai itse tehtyjä vaatteita, kun ikätovereilla oli merkkivaatteita ja muodikkaita vaatteita. Koin äidin kuitenkin rakastavaksi eikä hän ole minua vähätellyt, mutta on koettanut kuitenkin paljon määräillä elämääni, esim. milloin mennä kihloihin ja naimisiin ja tuppautunut elämääni aikuisena kuin olisin pieni lapsi vielä ja aiemmin soittelikin tiheään, kuin ei olisi omaa elämää. Yritän välttää omien lasteni kohdalla näitä "virheitä". Toisaalta ymmärrän äitiäni, koska hänellä on ollut huomattavan niukkaa lapsena ja paljon on saanut elämässään itsenäisesti järjestää saamatta perheeltään ja varsinkaan suurperheen hankkineilta vanhemmiltaan mitään apua. Rankkaa työtä hän on myös koko ikänsä tehnyt ja silti aina jaksanut auttaa muita.
Samanlaiset kokemukset mullakin. Siteitä oli toisinaan, ensimmäiset rintaliivit ostin omin päin, piilottelin ja pesin ne salaa. Seksistä ei puhuttu sanaakaan. Sain käsityksen, että seksuaalisuus oli häpeällistä.
Äitini puhuu aina ongelmistaan. Minä yritin kerran purkaa mieltäni lapseni saatuani. Äiti sanoi, että ei halua kuulla koska se rasittaa häntä. Lasteni kanssa hän on hyvin vähän tekemisissä, vaikka asuu kivenheiton päässä. Toinen lapsi pääsi pienenä mummolaan yökylään muutaman kerran, toinen ei ole päässyt koskaan. Helppoja lapsia ovat molemmat.
Joskus olen kateellinen kavereiden hyville äitisuhteille. Minä en koskaan ole saanut äitiini syvällistä keskusteluyhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin." Luepas uudelleen näitä juttuja: kyllä useat kertovat nimenomaan juuri siitä, kuinka äiti on siirtänyt oman häpeänsä tyttärelleen. Kyseessä on lapsuudessa tapahtuneita juttuja ja mielestäni on täysin oikeutettua tuntea vihaa siitä, ettei oma äiti ole kyennyt olemaan sellainen kuin olisi pitänyt: jokaisella lapsella on oikeus rakastaviin vanhempiin. Valitettava tosiasia on, ettei kaikilla lapsilla kuitenkaan ole rakastavat vanhemmat.
Tuntuu vielä hullummalta, että joku tulee tänne taivastelemaan ketjua, jossa puhutaan oikeista ja kipeistäkin asioista. Jos ei näitä tunteita käy läpi esim. keskustelemalla niistä täällä, päätyy vain siirtämään samaa lapsilleen. Me toistamme perimäämme, jos emme kykene kohtaamaan siihen liittyviä aitoja tunteita.
Toki on olemassa ihmisiä, joille sellaiset tunteet kuin viha, syyllisyys tai häpeä, ovat "pahoja" ja niistä ei heidän mielestään pidä edes puhua, mutta tunteet ovat kaikki ihan yhtä hyviä tai oikeita: niiden patoaminen on paljon pahempaa.
Tunnistan kirjoituksistanne paljon omaa äitiäni ja suren sitä, etten voi luoda hyvää kahden aikuisen suhdetta äitini kanssa, mutta osaan nykyään jo jollainlailla hyväksyä sen ja ymmärrän, ettei vika ole minussa. Äitini ei vain omien traumojensa takia osaa ottaa vastaan rakkautta minulta sen enempää kuin antaakaan sitä minulle.
Ihan kauheita juttuja, varsinkin nuo kuukautisjutut! Jos itse on joutunut häpeilemään ja salailemaan sammaleet ja sanomalehdet pikkareissa normaalia luonnollista asiaa, niin luulis että omille tyttärilleen tekisi asian helpoksi! Muutenkin tuntuu, että jokin paha trauma monella ton ikäisellä naisella on, kun tässäkin ketjussa paljon samoja seikkoja tullut esiin. Oma äitini on toista maata, ja syntynytkin -57, mutta mielenkiinnosta luin kaikki vastauksenne läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omani äitini tunnistan osittain noista teksteistä. Ehkä eniten kuitenkin häntä leimaa nöyryys, vaatimattomuus, ahkeruus ja tunnollisuus. Vuosittain tämä johtaa loma-aikaan ( jolloin kaikki lapset ja lapsenlapset kokoontuvat mummolaan) äidin väsymiseen ja karmeaan itkuraivariin. Nyt tänä kesänä toivottavasti osaan jo aavistaa tilanteen ja pysyä poissa jaloista lapsineni, parina vuonna olen kokenut joutuneeni syyttä syytetyksi ja tosi rumasti haukutuksi.
Mielenkiintoista. Varsinkin tuo, miten moni on piilotellut rintsikoita... Niin se meni meilläkin. Yritän parhaani, että omien lasten kanssa olisi avoimempaa.
Monilla on ollut vaikeaa siksi, että 70-luvulla kaikki oli säännönmukaisesti naisen niskassa: kotiäitejä ja yksinhuoltajia haukuttiin, alkoholistin vaimoa syytettiin, hoitopaikat oli kiven alla ja päiväkotiin viemisestä syylllistettin.Ja työelämä varmaan yhtä kovaa kuin nytkin. Palkat surkeita, kulkeminen ilman omaa autoa hankalaa.Elämä lähiöissä ankeaa.
Eikä useammalla ollut sen kummempaa tukea omastakaan äidistä. Nämä asuivat kaukana ja olivat ennen aikojaan vanhentuneita. Ei heitä haluttu vaivata,vaikka ei olisikaan ollut huonoja välejä.
Toisaalta outoa, ettei tämä-äitien- sukupolvi ole päässyt traumoistaan, vaikka olisi mahdollistakin. Ehkä kaikki haavat eivät koskaan parane.
Veljeni on kokenut v. 1947 syntyneen isämme taholta täsmälleen saman mitätöinnin kuin mitä yllä kuvattu. Äiti taas on paaponut veljeä, jopa yrittänyt toimia niin, että veli asuisi tai ainakin vierailisi kotona mahdollisimman paljon.
Meidän kummankin lapsen yksityisyyttä on loukattu, mutta eri tavoin. Kun äiti penkoi henkilökohtaisia tavaroitamme, minun salaisuudet hän kertoi isälle ja he yhdessä pilkkasivat minua, yllyttäen veljeäkin minua vastaan. Kun taas äiti löysi veljen tavaroista melkeinpä mitä tahansa, hän kertoi siitä minulle ja oli hirveän huolissaan.
Eli esim. jos mulla oli luokkakaveripojan koulukuva, päivällispöydässä vittuiltiin, miten olen "pöksyt märkänä" tuon pojan takia ja miten "harmaavarpusena" en kuitenkaan tule saamaan pojan huomiota. Jos taas veljellä oli luokkakaveritytön koulukuva, äiti tuli luimistellen huoneeseeni ja kertoi mulle luottamuksellisesti, miten hän "siivotessaan" oli nähnyt veljellä tytön kuvan ja voi voi, taitaa vietellä veljeä se tyttö, veli on niin viaton eikä osaa pitää puoliaan, onkohan se tyttö laittanut kuvansa veljen reppuun tämän huomaamatta...
Veljeni ja minä olemme nelikymppisiä. Veli ei ole esitellyt ainoatakaan kumppaniaan vanhemmillemme, minä vain muutaman. Vanhempieni suosikeiksi muodostuivat narsistinen väkivaltainen poikaystävä, sen jälkeen kun hänen narsisminsa ja väkivaltaisuutensa ilmeni, sekä erittäin varakkaasta suvusta tuleva poikaystävä. Kummankin kanssa he painostivat minua naimisiin, narsistin, jotta tämä "antaisi mulle opetuksen", ja varakkaan, jotta he itse voisivat leuhkia sukulaisille ja naapureille rikkaalla vävyllä. Kun menin naimisiin aivan tavallisen miehen kanssa, vanhempani kokivat sen loukkauksena.
Kerron vielä, että äitini on ekojen luokkien luokanopettaja eli varhaiskasvatuksen ammattilainen. Lasten vanhempian arvostama. Lapsien mielipiteestä en tiedä...
Kerron vielä, että äitini on siitä saakka kun pääsin ylioppilaaksi painostanut minua tekemään lapsen, jonka annan kokonaan hänelle hoidettavaksi. Kun menin naimisiin ja ensimmäinen lapsemme syntyi, äiti teki kaikkensa saadakseen sen huoltajuuden (!).
Isäni on siitä saakka kun olin pikkutyttö toivonut, etten lisäänny. Hänen "hauska" ohjelmanumeronsa oli pihalla ollessamme työntää minut väkisin taloon tai ulkorakennukseen sisään, kun taivaalla näkyi haikara. Olin yli 30, kun hän viimeisen kerran huusi haikaraa osoittaen, että minun tulisi mennä piiloon. Ne olivat suvun puutarhajuhlat ja voi kertoa että porukka hiljeni myötähäpeästä.
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 13:51"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 12:14"]
Minunkin äitini rakasti sananlaskuilla syyllistämistä. Nyt voisi näille yksin jääneille inhokkiäideille sanoa, että sitä niittää mitä kylvää.
[/quote]
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää!
:D
[/quote]
Niin makaa kuin petaa.
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:14"]
Eikä koskaan mitään muutakaan ole anteeksi pyydelty, saa olla niin ilkeä ja kettumainen ja huutavainen kuin haluaa, jonka jälkeen asiasta ei puhuta ja äitini mielestä kaikki on ok.
[/quote]
Juuri tämän takia en ole ollut äitini kanssa puheväleissä neljään vuoteen. En vain enää jaksanut.