Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulta kuulostaa ainakin osa. Esim. tuo tiuskiminen on minunkin äitini tapa. Emmekä me harrasta mitään yhdessä tai shoppailla kahden.
Olen äitini kanssa samoja ikäluokkia kuin ap ja tunnistan tuosta paljon omaa äitiäni. emme ole koskaan pystyneet keskustelemaan syvällisiä, koen että hän on suhtautunut minuun aina jotenkin pilkallisesti tai vähätellen. Eikä hän koskaan pyydä mitään anteeksi.
olen miettinyt johtuuko se hänen omasta lapsuudestaan, jolloin vanhemmilla ei yksinkertaisesti ollut aikaa lapsilleen ja kasvatuskulttuuri muutenkin ihan toista kuin nykyään.
minulla oli todella lämpimät välit isoäitiini, ja nyt kun minulla on lapsia, olen halunnut heillä olevan myös hyvä suhde mummoonsa. Ja niin tuntuu olevan, mummo tykkää olla lasteni kanssa, sanoo rakastavansa heitä, sylittelee jne. Luulen että hänkin nauttii saadessaan olla lasteni kanssa - heillä on ihan erilainen suhde kuin minulla ja äidillä kun olin pieni. Lasteni myötä olen myös oppinut ymmärtämään ja hyväksymään äitiäni.
En jaksa kirjoittaa yhtä pitkästi kuin sinä, sanon vain että lähes kaikki kirjoittamasi sopii oman -49 syntyneeseen äitiniini. Uskon tietäväni mistä sinä puhut.
Olen jo yli 40-v, ja yhä äitini suhtautuu minuun vähättelevästi ja jotenkin paheksuen, jopa vihamielisesti. Mitään aihetta ei ole koskaan ollut, olin kiltti urheileva tyttö, ja olen pärjännyt elämässäni ihan kivasti. No nykyään se onkin sitten se ongelma, enkä jaksa sitä negatiivisuutta enää. Tuntuu raskaalta, että mitä ikinä teenkin, se menee jollain tavalla väärin. Emme siis ole juurikaan enää tekemisissä.
Paljon samaa minullakin, mutta en tiedä mistä se johtuu :( jotenkin olen kokenut jääneeni osattomaksi myös tuesta äitiyteni aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jonkin verran kuulostaa tutulta - ei tosin nuo perustavaroiden ostamattomuus yms - mutta suhtautuminen kaikkeen seksuaalisuuteen (kuukautiset, rintaliivit, diskon "vaarat" jne.) kyllä. En ole ikinä voinut keskustella mistään tuollaisesta äitini kanssa ja hän on aivan vaivautunut vieläkin kaikesta ruumiillisuuteen liittyvästä. Minua myös nuhdeltiin ankarasti lapsena, kun nykytermein "unnutin" itseäni. Muistan sen häpeän hyvin. Haluan ehdottomasti katkaista tuon kierteen, ja yritän suhtautua hyvin eri tavalla lasteni seksuaalisuuteen. En halua jatkaa tuota häpeän taakkaa taas uuteen sukupolveen. Yleensäkin toivoisin, että selainen yleinen vaivaantunut tunnelma ei riivaisi omien lasteni ja minun suhdetta myöhemmin.
Uskon, että monella 40-luvulla syntyneen lapsuus on vaan ollut niin ankeaa, hellyyttä ei ole jaettu ja etenkin tyttöihin ja naisiin kohdistuneet odotukset ovat olleet niin ankaria ja sovinnaisia, että se on vaikuttanut tosi paljon myös meihin. Toivottavasti kierre katkeaa...
Kyllä mulle perusjutut hankittiin. Kuukautisista ei puhunut, kysyi vain onko koulussa kerrottu. Ja osti siteet.
Muuten meillä ei ollut mitään puhuttavaa, sen jälkeen kun opin että äiti on aina oikeassa ja muita mielipiteitä oli turha esittää. Tuskin se mikään ikäpolvikysymys on-äitini vaan sattuu olemaan ikävä ihminen ja tiejyrä. Jälkikäteen olen äidin siskolta, ystäviltä ja kollegoilta kuullut kehuja....ei niitä mulle koskaan suoraan sanottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Ostin itse ja pidin piilossa siteet ja rintaliivit. Pesin liivit salaa käsin. Ainakin yhdet talvikengät taisin joutua ostamaan itse. Jaksoi aina taivastella, kuinka paljon sain rahaa "omaan käyttöön!" - vaikka jouduin niillä rahoilla ostamaan mm. siteet, rintaliivit ja talvikengät. Päiväkirjan lukemisesta ei ole selvää muistikuvaa, mutta kaikki asiani hän on aina laverrellut eteenpäin. Nykyisin en kerro hänelle elämästäni yhtään mitään. En edes pidä yhteyttä, ja siitä hän on katkera ja raivoaa. Mutta mitenpä pitäisin yhteyttä, kun ei hän ole minulle läheinen ihminen. Jotenkin kylmät ja etäiset välit on ollut aina. Ei tehnyt minulle lapsena valmiiksi aamupalaa, ei toivottanut hyvää huomenta eikä hyvää yötä. Mitään ei ole pyytänyt koskaan anteeksi.
Äitini käyttäytyminen on loukannut minua syvästi, mutta mistään ei voi ikänä puhua. Vähättelevä suhtautuminen ja ihan pientenkin erimielisyyksien selvittämisen välttäminen ovat olleet todella rasittavia piirteitä. Jos minä olen väsynyt, ei sympatiaa tipu, vaan kertoo miten itse on varmasti paljon väsyneempi, ja se siitä. Lapsenlasten kanssa leikkii, viettää isompien kanssa aikaa, mutta haluaa mestaroida lastenlasten elämää. Ei esim. kysy mitä teini toivoo elämältään, vaan päättää itse että "puuseppä siitä tulee" ja synttärilahjaksi tulee jotain puuntyöstövälineitä. Teini jää hämilleen, kun ei oikein tiedä mitä häneltä odotetaan ja tuleeko ollenkaan kuulluksi.
Kun olin pieni, oli raha tiukilla ja ymmärrän kyllä sen, ettei vaatteita tai kenkiä liiemmin osteltu. Muistan kuitenkin kulkeneeni usein rikkinäisissä housuissa, liian pienissä kengissä, rintaliiveiksi kaivoin jostain kaapin takaa äitini vanhat (mitat ihan eri maata kuin minulla) ja housuihin piti menkkojen aikaan viikkailla vanhoja alushousuja räteiksi, koska siteitä oli tarjolla vain harvoin.
Omille lapsilleni olen koittanut järjestää toisenlaista lapsuutta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kovin tutulta kuulostaa. Jouduin itse tekemään kunnolla pesäeroa äitiini, olin niin ahdistunut neidän suhteesta. Välit oli poikki useamman vuoden. Sen jälkeen vuodatin kaiken peen ulos, äitini ei siihen paljoa kommentoinut mutta kuuntelipa ainakin.
Olen syntynyt 60-luvun loppupuolella ja kuulostaa kyllä tutulta, kuin olisin itse tuon kirjoittanut. Kuukautisista ei edes mainittu mitään - eihän hänenkään kotonaan niistä ollut puhuttu. Rahaa oli, muttei meille lapsille tarpeisiimme. Välit jotenkin "estoiset" meihin lapsiin, eikä mistään muusta kuin konkreettisista asioista puhuttu. Oma suhteeni lapsiini on läheinen ja avoin, mutta koen jääneeni itse paitsi välittävää äitisuhdetta ja se kalvaa mieltäni edelleen näin keski-ikäistyneenäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini syntynyt v.-50 ja minä 70-luvun lopulla. Ja äitini muistuttaa ap:n äitiä hyvin paljon. Rahasta ei ollut pula, olimme keskiverto keskiluokkainen perhe. Vaate tms. tarpeet sain aina perustella ja yleensä hän halusi tulla mukaan vaikuttamaan, että ostan varmasti (hänen mielestään) oikeanlaiset. Silloin harvoin, jos hän antoi rahat vaikka farkkuihin, piti tuoda kuitin kera loput rahat takaisin, etten vain yritä viedä välistä itselleni. Ainaista vahtimista ja arvostelua vaikka olin myös maailman kiltein tyttö, jolla yli ysin keskiarvo. Halaamisia oli harvoin, en muista koskaan kuulleeni, että minua rakastetaan tms. tunteisiin liittyvää puhetta. Maksoin autokoulun omista kesätyörahoistani, samoin oman polkupyörän varastetun tilalle, samoin ihan kaikki nuorten menot (leffat, videovuokrat tms.). Ne olivat kaikki "turhuuksia", joihin ei haluttu osallistua. Joskus harvoin käytiin shoppailemassa äidin maun mukaisia vaatteita. Tämä sama muuten jatkuu edelleen, nyt äitini olisi jopa valmis maksamaan omat vaateostokseni (vaikka olen yli 30v ja työssä käyvä), mutta edelleen ne pitäisivät olla hänen mukaisiaan. Aikaa selvää on, että me emme shoppaile yhdessä.
Äitini puhuu minulle vieraista ihmisistä tuntitolkulla, arvostelee tekemisiä tms. tai muistelee jotain vanhoja asioita. En jaksaisi millään kuunnella noita jorinoita. Tai puhumme lapsistani jotain yleistä, sekin hyvin nopeasti menee kasvatuksemme arvosteluksi. Mutta mekään emme puhu oikeista asioista eli mitä oikeasti kuuluu, miten jaksaa, onko ollut terve (hän piilottelee/vähättelee omaa terveydentilaansa).
Kavereita emme missään nimessä ole ja olen aina tosi voipunut, kun olemme tavanneet.
joo kuulostaa tutulta. Sukupuolivalistus oli vanhemmilleni jotain aivan hirveää. Asuntolainaa maksettiin hampaat irvessä niin että ruokaan ei tahtonut riittää rahaa. Uusia vaatteita sai lahjaksi, yleensä ne perittiin serkuilta. Kulttuuritapahtumiin ja soittotunneille roudattiin meitäkin.
Tunnekasvatusta ei pahemmin ollut, ehkä omien vanhempien vastaava jäi aikanaa sodan jalkoihin, en tiedä.
Oma äitini on kyllä pyrkinyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on syntynyt 1947 ja minä 1974, ja kyllä hyvin tutulta kuulostaa. Myös minulla ja äidilläni on hyvin etäinen suhde, äitini ikään kuin pelkää läheisyyttä ja siksi ehkä tahtomattaankin tylyttää. Kai se jotenkin liittyy sota-ajan peruihin ja koviin kokemuksiin, ettei uskalla kiintyä edes omiin lapsiinsa. Äitikin menetti isänsä pienenä ja kaksi sisarusta kuoli lapsena.
Kiitos vastauksista! En halua muuttaa äitiä, vaan haluan ymmärtää häntä. Muuttaminen ei taida onnistua :) Olen antanut äidin sanomisista esimerkkejä vain havainnollistaakseni asiaa.
Nimenomaan työn ihannointi on yksi tärkeä asia äidissä. Koulujen lomien aikaan en koskaan saanut levätä, vaan aina oli tärkeää harrastaa, urheilla, tavata äidin mielestä oikeanlaisia kavereita (en saanut sanoa ei, jos joku "hyväksyttävä" kaveri pyysi ulos, vaikka en olisi jaksanut) jne. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että lapsetkin tarvitsevat lepoa lomilla, enkä tarkoita nyt pelkkää makoilua tällä.
Emme ole koska puhuneet tunteista enkä ole koskaan lapsuuden jälkeen kuullut, että äiti rakastaa minua tai olisi joskus ollut ylpeä minusta. Vaikeat asiat on lakaistu maton alle. Ainoa tapa näyttää negatiivisia tunteita äidille on itkeminen (yleensä syy ei koskaan selviä, mutta tämä liittyy väsymykseen: ensin hän ontunut todella paljon ja sitten joku sanoo ihan viattomasti jotain, ja sitten äiti itkee ja kaikki häpeävät itseään) ja hienivarainen pilkallisesti. Äiti ei koskaan hauku minua tms., mutta joskus koen, että pinnan alla kytee juuri vähättely. En osaa tätä tarkemmin selittää.
En kaipaa äidiltäni "tyttöjen juttuja" tai muuta, mutta ehkä enemmän jotain kokemusta aallonpituudesta. Tiedän, että monet ystävystyvät aikuisena äitiensä kanssa, mutta minusta tuntuu, että minulla on iso muuri vastassa. En tiedä, kuka äiti on. Yhtäältä näen rehellisen ja ahkeran naisen, lempeän ja kärsivällisen mummon ja toisaalta vähättelevän, rajoja kunnioittamattoman äidin. Ap
19 jatkaa vielä:
Niin tuo laatikoiden tonkiminen, päiväkirjan ja kirjeiden lukeminenkin on tuttua.
Ja niistä suututtiin. Mutta ikinä ei hävetty tai pyydetty anteeksi, että meni lukemaan, piti vain ihan oikeutettuna vanhemman tekona. Eikä koskaan mitään muutakaan ole anteeksi pyydelty, saa olla niin ilkeä ja kettumainen ja huutavainen kuin haluaa, jonka jälkeen asiasta ei puhuta ja äitini mielestä kaikki on ok.
Samantyyppistä kuin ap.lla. Lisäksi mun äitini, 49 syntynyt, on aina ollut ikäänkuin kateellinen minulle. Pienenä monta asiaa kiellettiin ihan vaan siksi ettei äiti itse ollut lapsena sitä saanut. Muistan kun tajusin tuon asian olevan väärin ja päätin että omat lapseni sitten saavat vaikken itse saanutkaan, leikkimökin esimerkiksi.
Voisin vielä lisätä, että äitini ei koskaan lyönyt minua laimin "perusjutuissa": hän heräsi aamulla aikaisin, laittoi aamupalan, huolehti, että tein läksyt, vei minua harrastuksiin jne. Sen sijaan teini-iässä alkoi ilmestyä näitä tarpeellisten asioiden ostamatta jättämisiä.
Sukupuolivalistusta ei ollut, mutta se ei yllättänyt. Kun aloin seurustella 17-vuotiaana, äiti sanoi minulle kerran "en tiedä mitä te puuhaatte tuolla huoneessa, mutta käyttäkää nyt jotain...". Pointtini tässä on se, että kuukautiset, rintaliivit ja seksi kuitattiin kaikki yhdellä ainoalla epämääräisellä lauseella. Tämä jätti minulle häpeän tunteita, en osaa tarkemmin eritellä miksi, ikäänkuin olisin tehnyt jotain väärää tai likaista. Ja haluan ehdottomasti katkaista tämän omien lasteni kohdalla. Olen ehkä juuri herännyt näihin häpeää tuottaneisiin tilanteisiin omien lasteni kautta ja etsin vastauksia.
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
Alue: Aihe vapaa
Kuullostaapa kamalalta :( itse olen pohtinut kovasti myös samaa asiaa. Olen myös 70-luvun äidin lapsi. Meillä kyllä ostettiin vaatteet jos tarvittiin ja siteet myös. Mutta itseäni on todella paljon häirinnyt se, että jos jotakin negatiivista tai kamalaa tapahtui, siitä vaiettiin täysin. Jouduin itse traagiseen tapahtumaan reilu 10-vuotiaana ja olisin jälkikäteen ajatellen tarvinnut keskusteluapua ja aikuisen kanssa läpikäymistä. Ei. Ajatus "kun siitä ei puhuta, ei sitä ole" oli vallitseva. Vielä tänä päivänäkään asiasta ei ole msinitty sanallakaan eikä kysytty esim toivuitko siitä koskaan...:( en syytä vanhempiani. Ehkä he katsoivat asian olevan paras juuri näin. Mutta ihmettelen kyllä.