Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Ole onnellinen. Ja jos aikasi/voimavarasi riittävät, niin tue meitä tyttäriä täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini kikkailee joulunvietossa niin että ei voi olla samanaikaisesti esim. oman äitinsä kanssa. Eli jos pitäisimme joulunvietot kodissamme niin joutuisin valitsemaan kenet kutsun. Nyt kun ei muuta keksinyt niin ilmoitti että hänhän sitten ei vietä joulua ollenkaan.
Luin juuri koko ketjun ja en saa enää edes itkettyä, oon ihan hajalla.. :/ en ole samaa ikäluokkaa kuin te, mutta oma äitini on. Itse olen -88 syntynyt. Musta tuntuu että oma äitini on kohdellut mua samalla lailla kuin häntä itseäänkin on. Tiedän äitini lapsuudesta sen että kovin samanlaista on ollut, sen lisäksi konservatiivista uskonnon ympärillä elämistä tosi syrjäisessä pikkukylässä. Vähättelyä ja heitteillejättöä. Mun isällekin on samoja piirteitä, mutta on paljon kivikasvoisempi.
Mä olen saanut sen kaiken jonkinlaisena perintönä. Moittimista oli aina, tavaroita pengottiin ja mun jutuista ilkuttiin. Menkat, oman kropan miettiminen. Tukea en saanut mihinkään, vain koulujutut kiinnosti äitiä. Asuttiin vähän huonossa paikassa mutta harvoin sain kyydin kaverille tai kaupunkiin. Ei mitään toivoa että olisin harrastanut jotain pallopeliä. Äiti aina valitteli kovaan ääneen ja pitkään siitä miten ei ole aikaa, väsyttää, hänenkö pitäisi taas olla kuskina ja kiitosta ei saa. Kyse oli usein 10km:stä. Usein kaikki äidin pitkäaikaissairaudet oli syynä siihen ettei apua tullut, tai päänsärky jne. Se oli usein vain tyhjää voivottelua ja marttyyriksi tekeytymistä. Tein kyllä kotitöitä.
Mä en voinut koskaan harrastaa mitään. Olin käytännössä ihan eristyksissä kotona. Rahaa ei saanut, pienellä paikkakunnalla en
olisi saanut töitä. Kuuntelin aina kavereiden leffailloista kateellisena. Äidilläni oli tosi huono hygienia, joten kavereita en kehdannut kutsua kotiin. En saanut koskaan mitään itsestäänselvää asiaa, vaatteet oli rikki ja pikkuveljen kanssa jaettiin sama huone vielä lukion ekalla. :/ meillä on huonot välit vielä veljeni kanssa, ymmärtäähän sen.
Tuttua, olen 37 ja äitini 57 vuotias. Suhteemme oli jo lapsuudessa todella viileä- etäinen ja pinnallinen, kunnes vanhempien eron jälkeen muutuin äitini kaveriksi, jolle avauduttiin uusista miehistä ym. Mikä ei todellakaan kuulunut 11 - vuotiaan elämään.
Nykyisin olemme palanneet viimeisiin väleihin, ja keskustelut pyörivät äidin valitsemissa aiheissa. Hän haukkuu muita ja kehuu itseään. Joskus kun kerron hänelle jotain tapahtumaa omasta elämästäni hän katsoo ohi ja alkaa puhua esim. Lapselleni vieressä jotain omaa asiaansa. Tavallaan tämä on huvittavaa, mutta tietenkin myös surullista. Varsinkin kun joulu on tulossa, ja menemme viikoksi äidin ja uuden miehensä + heidän lastensa luokse.
Nykyajatuksella äitini olisi narsisti, mutta tuolloin ihan tavallinen.
[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 15:42"]Tuttua, olen 37 ja äitini 57 vuotias. Suhteemme oli jo lapsuudessa todella viileä- etäinen ja pinnallinen, kunnes vanhempien eron jälkeen muutuin äitini kaveriksi, jolle avauduttiin uusista miehistä ym. Mikä ei todellakaan kuulunut 11 - vuotiaan elämään.
Nykyisin olemme palanneet viimeisiin väleihin, ja keskustelut pyörivät äidin valitsemissa aiheissa. Hän haukkuu muita ja kehuu itseään. Joskus kun kerron hänelle jotain tapahtumaa omasta elämästäni hän katsoo ohi ja alkaa puhua esim. Lapselleni vieressä jotain omaa asiaansa. Tavallaan tämä on huvittavaa, mutta tietenkin myös surullista. Varsinkin kun joulu on tulossa, ja menemme viikoksi äidin ja uuden miehensä + heidän lastensa luokse.
Nykyajatuksella äitini olisi narsisti, mutta tuolloin ihan tavallinen.
[/quote]
Viileisiin väleihin siis. Teksti on hajanaista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 15:42"]
Tuttua, olen 37 ja äitini 57 vuotias. Suhteemme oli jo lapsuudessa todella viileä- etäinen ja pinnallinen, kunnes vanhempien eron jälkeen muutuin äitini kaveriksi, jolle avauduttiin uusista miehistä ym. Mikä ei todellakaan kuulunut 11 - vuotiaan elämään. Nykyisin olemme palanneet viimeisiin väleihin, ja keskustelut pyörivät äidin valitsemissa aiheissa. Hän haukkuu muita ja kehuu itseään. Joskus kun kerron hänelle jotain tapahtumaa omasta elämästäni hän katsoo ohi ja alkaa puhua esim. Lapselleni vieressä jotain omaa asiaansa. Tavallaan tämä on huvittavaa, mutta tietenkin myös surullista. Varsinkin kun joulu on tulossa, ja menemme viikoksi äidin ja uuden miehensä + heidän lastensa luokse. Nykyajatuksella äitini olisi narsisti, mutta tuolloin ihan tavallinen.
[/quote]
Miksi ihmeessä menet jouluksi äitisi luo? Viikoksi?!
Olen aivan 60-luvun lopussa syntynyt, vanhempani ja heidän sisaruksensa 40- ja 50-luvulla ja allekirjoitan koko tuon tunnelman heidän osaltaan. Asiat vähän erilaisia, mutta juuri tuo painostava, jopa syyllistävä tunnelma kaikkeen nuoruuteen ja kypsymiseen liittyvään kuten kuukautisiin, rintaliiveihin, liian lyhyisiin hameisiin, discossa käymiseen, viikonloppuisin kaupungilla hengailemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joulu, yksin, meni. Kynttilä, valkoinen maa, onnen tunne tuomiotta.
Hei, en usko, että se, että synnyit 70-luvulla ja äitisi 40-luvulla olisi syynä huonoon äitiyteen. Sillä sitähän tuo äitisi käyttäytyminen sinua kohtaan on ollut. Ja on vieläkin. Kuulosti nimittäin tosi tutulta, vaikka minun äitini/minun syntymävuosikymmenet ovat eri. Paitsi että minä en sitten edes päässyt diskoon. Enkä muuallekaan. Äitisi ei tule muuttumaan tuosta, ei ainakaan, jos vain ystävällisesti ja hienovaraisesti yrität selittää, että sinua sattuu moinen käyttäytyminen. Hän joko ei ymmärrä tai ei välitä. Joten ainoa mitä voit tehdä on olla selittämättä mitään vaan todeta viileästi, että et suostu siihen, että sinua kohdellaan asiattomasti. Lapsuuttasi ja nuoruuttasi et pysty muuttamaan, mutta pystyt vaikuttamaan siihen, että elät loppuelämäsi onnellisen ja hyväksytyn ihmisen elämän. PS: Varaudu siihen, että äitisi saa raivokohtauksen ja loukkaantuu silmittömästi, kun et enää suostu pelaamaan hänen pelisäännöillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jo kauan aikaa sitten tajunnut, että vaikka yrittäisin olla mitä, se ei koskaan tule äidilleni kelpaamaan. Olen aina ollut todella tunnollinen ja kiltti, kantanut vastuuta ja pärjännyt elämässäni hienosti. Olen aina ollut "kateellinen" sellaisille tutuille, jotka ovat jollain tapaa mokanneet elämässään (yksi poltti vahingossa nuorena asuntonsa, toinen ei koskaan valmistunut, kolmas jäi joskus kiinni kannabiksen käytöstä jne.), mutta heidän vanhempansa silti rakastavat ja ovat läheisissä väleissä. Minulle ollaan aina oltu ankaria ja vaadittu täydellisyyttä, naurettu ja ivattu päälle. En uskalla edes kuvitella, mitä minulle olisi tapahtunut, jos olisin teininä sekoillut kännissä tai muuta vastaavaa. Kaikki nuoruuteen ja kasvamiseen liittyvät asiat (päihdekokeilut, seksuaalisuus, seurustelu jne.) olivat täysin tabuja eikä niihin osattu suhtautua mitenkään.
Kts. Huojuva talo. Kun Paavolainen poistettaisin, kaksi Heiskasen roolia -isänä ja äitinä samassa roolissa -kolahtaako teillä? Sattuuko niin, ettei ilmekään värähdä, jotta ei muut näe, mitä on ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla äiti on syntynyt vuonna 1935, minä vuonna 1971. Äitini oli ja on uskovainen, ts. olen herran nuhteessa kasvatettu, mutta aina äiti osti siteet, kertoi kuukautisista, ei mollannut, ei vähätellyt, ei haukkunut kun tulin jostain discosta kotiin. Muistan kun opiskelin lukion jälkeen niin äiti käydessään luonani toi mukanaan ruuat, pesi pyykit, siivosi jne, koska minä opiskelin, niin hän halusi auttaa. Oli kannustava.
Ap:n äiti kuulostaa aika kurjalta :( En usko, että on ikäkysymys, vaan luonnekysymys, koska oma äitini on jo pian 80v, eikä ole yhtään tuollainen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo tuttua on. Paitsi meillä ei ollut rahaa. Tai olen miettinyt että rahaa ei ainakaan tyttöjen asioihin voitu käyttää ja se ei johtunut pelkästään äidistä.
Kyllä tunnistan joitain asioita, itse -70-luvun puolivälillä syntynyt ja äiti -50-luvulla. Meillä äiti ei koskaan kehunut mua vieraille, piti sellaista jotenkin "hävettävänä", kavereiden äidit kehui lapsiaan toisten kuullen ja toisille vanhemmille. Äiti ei myöskään osannut antaa ikinä anteeksi, saattoi olla päiviä hiljaa ja vihainen kunnes itse pyyteli itkien anteeksi (alle kouluikäisenä), silloin saattoi leppyä, tai sitten ei. Kuukautisista kyllä puhui ihan normaalisti, kai 50-luvun naiset ei enää välttämättä olleet niin häveliäitä? Äiti ei ole koskaan panostanut mihinkään naiselliseen turhamaisuuteen-se on ollut rahan haaskausta. Hän pitää etäisyyttä sillä lailla että en voi koskaan esim.uskoutua hänelle. Saattaa sanoa ja sivaltaa tosi ikävästi ja katsoo sen oikeudekseen, ei osaa pyytää anteeksi. Anoppini on vähän vanhempaa kaartia ja omalla tavallaan vielä pahempi. Esim.ns "naisten vaivat" ja asiat on hävettäviä ja punastuttavia. Kaikenlainen naisellisuus ja sen korostaminen on turhamaisuutta. Hän arvostaa poikia ja miehisyyttä paljon enemmän kuin tyttömäisyyttä/naiseutta. Nyt kun olen aikuinen niin täytyy ajatella vain niin, että ikävät ketjut tulee katkaista, mutta paljon tulee nyt pohdittua omaa suhdetta omiin lapsiin. Miten kohtelen eri sukupuolia? Vaadinko toisilta lapsilta enemmän ja miksi? Osaanko kehua ja kannustaa?
No ei ollut, ja äitini oli vielä kaiken lisäksi yh. Sain siteitä ja tamponeja, rintaliivejä, uusia vaatteita ja kenkiä (halpoja, merkkivaatteita oli turha pyytää). Tosin äitini on syntynyt 50-luvulla, joten ehkä se vaikuttaa?
Ei ole ollut tuollaista, vaikka minunkin äidilläni toki omat rajoitteensa on ollut.
Sovin ikäkriteereihisi äitini kanssa. Paljon on myös samaa. Mistään "oikeasta" ei puhuta, kuten ei lapsenakaan. Äitini elämää on leimannut työnteon ihannointi. Ihminen ei ole mitään ellei tee jotain hyödyllistä aamusta iltaan. Ei meilläkään ollut lomaa nuorina vaan kaikki vapaat oltiin töissä. Jos en saanut kesätöitä hakemallakaan, se oli syy suuttua minulle. Lukioiässä maksoin ruokakuluja kesäaikaan kesätyöpalkastani. Ehkä tuo äitini oma elämä 40-luvun lapsena ei kannustanut puhumaan kuin pintapuolisia, ei kovaan elämään kuulunut hänelläkään turhan puhuminen? Tunteista ei todellakaan puhuttu eikä puhuta. Lapset oli vain lapsia, käskytettäviä, eikä ystäviä tms. Siksipä ehkä aion olla omalle tyttärelleni myös kaveri.
Nyt on ollut jonkin verran julkisuudessa juttua "erityisherkistä" ihmisistä. Kyseessä ei ole mikään oikea diagnoosi eikä psykologian piirissä yleisesti tunnustettu ilmiö. Joukko ihmisiä yksinkertaisesti käyttää erityisherkkyys-sanaa selittämään sitä, etteivät sopeudu esimerkiksi työyhteisöön kun heitä ei ymmärretä, heissä itsessäänhän ei ole mitään vikaa. Voin nähdä mielessäni, miten erityisherkkien yhdistys on täynnä tunnekylmiä marttyyriäitejä, jotka eivät saa ymmärrystä edes perheeltään, vaikka heillä on herkkyytensä kanssa niin vaikeaa. Oman käyttäytymisen ongelmat on noin helppoa laittaa muiden harteille, kun samanhenkisiä löytyy niin suuri joukko että saadaan yhdistys pystyyn.