Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhyy olen alavireinen ja närpin ruokaa😩
t viisikymppinen palstatonttu
Ei pidä paikkaansa vaan päinvastoin. Kovasti olen täällä miettinyt pätkäpaastoa ja ruokaremonttia. 🤔 Liikaa on tullut painoa kun on aina ollut syöpön vikaa. Jäätelö varsinkin on liian hyvää!
Ravitsemusterapeuttia tuossa äsken itselleni tuumasin, samalla kun vedin jälkkäriksi juustoja ja viikunahilloa. 😆
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhyy olen alavireinen ja närpin ruokaa😩
t viisikymppinen palstatonttu
Varasin zykiatrille ja zykolokille ajan 😩😩
Hyvä!
Nyt vedin perässäni juustoa ja hilloa. Raskasta vetää juustorekeä😩😩
Vierailija kirjoitti:
Nyt vedin perässäni juustoa ja hilloa. Raskasta vetää juustorekeä😩😩
Yeah, on rankkaa olla 70-luvulla syntynyt
yeah yeah its hard to be a palstatonttu
Vierailija kirjoitti:
Nyt vedin perässäni juustoa ja hilloa. Raskasta vetää juustorekeä😩😩
Kyllähän nyt palstatontulla juustoreki täytyy olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmat ikäluokat eivät puhuneet, koska se ei ollut tapana ja siihen ei ollut aikaa. Miksi he loukkaantuvat siitä, että nykyaikana ihmiset haluaisivat puhua ja avata kokemuksiaan ja tunteitaan? Meillä on nykyään siihen mahdollisuus, aikaa ja myös taitoa. Tuntuuko se hyökkäykseltä itseä vastaan vai muuten vaan epämiellyttävältä, pelottavalta ja vieraalta ajatukselta? Miksi puhumista pidetään heikkoutena, turhana vatvomisena, vellomisena ja valittamisena? Onko kyse asenneongelmasta, opitusta kaavasta vai siitä, että kaikkea itselle vierasta pitää periaatteen vuoksi vastustaa. Mielellään myös häpäistä ja tehdä naurunalaiseksi.
Tuntuu siltä, että monelle vanhemmalle ihmisille elämä on suoritus. Suoritetaan tarvittavat asiat reippaasti, hiljaa ja mukisematta. Ei valiteta, ei mietitä asioita, ei pohdita mitään eikä varsinkaan
Mieluummin minä olen onnellinen kuin rehkin unelmoiden haudanlevosta.
- Karrelle palanut enkeli
Miksi viestini, jossa mainitsin kuinka pitkäaikainen välinpitämättömyys ja kaltoinkohtelu voivat altistaa PTSD:lle piti poistaa?
Traumat tallentuvat kehoon vaikka mieli ei niitä enää muistaisikaan. Sikäli tuo "unohda menneiden vatvominen" on kaikista surkein neuvo. Alice Miller sanoikin aikanaan, että ihmiset, jotka vähättelevät lapsuuden traumoja ja painostavat antamaan anteeksi pelkäävät, että he joutuvat muiden muistojen kautta kohtaamaan sisäisen lapsensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyttäreni luki tätä ketjua ja pyysi ystäviänsäkin lukemaan. Ovat 70-luvun lapsia. Hän kertoi, että kukaan ei ollut kokenut noita hirvityksiä äitinsä taholta.😽. Onneksi.
Ohhooh! Tänne on harhaisuus taas palannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hui, eksyin ketjuun, mutta boomerihulluhan on valllannut tämän.🤡
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ohhooh! Tänne on harhaisuus taas palannut.
Kyllä, tuo luuseri 40 v reppana poju, jolla ei muuta elämää olekaan
Poju? Pappahan tuo on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini syntynyt -51 eli aika samaan ikäluokkaan menee. Ikävä kuulla että äitisi on ollut noin kujalla siitä miten nuoren naisen kanssa ollaan. Kuulostaa hyvin tutulta tuo kertomasi.
Olisko apua jos perehtyisit termiin: "sisäistetty naisviha"? Olen huomannut että tuon ajan naisilla se istuu syvässä ja lujaa.
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini syntynyt -51 eli aika samaan ikäluokkaan menee. Ikävä kuulla että äitisi on ollut noin kujalla siitä miten nuoren naisen kanssa ollaan. Kuulostaa hyvin tutulta tuo kertomasi.
Olisko apua jos perehtyisit termiin: "sisäistetty naisviha"? Olen huomannut että tuon ajan naisilla se istuu syvässä ja lujaa.
Tyttärissä ainakin äitejään kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samanlainen kurinalainen ja rankaisukeskeinen lapsuus ja nuoruus oli minullakin hyvin pedantin ja ankaran (nuoren) yh äidin kanssa. Siitä selvisin tempperamentikkaan ja kovan luonteeni turvin lähtemällä pois kotoa 18vuotiaana. Sittemmin opiskelin ja asuin lähikaupungeissa jolloin olin useammin tekemisissä ja kävin vk loppu kyläilemäsdäkin, muuta 26v muutin pääkaupunkiseudulle ja sen jälkeen olemme nähneet n 1x vuodessa, puhelimessa puhutaan lähinnä hänen asioistaan pagin kk välein. Näennäisissä väleissä on kuitenkin oltu, vaikken oikeastaan kaipaa yhtään häntä.
No, nyt alkaakin sitten muistisairauden tms myötä ärsyttävät ja todella hänen itsekeskeiset piirteet tulla esille. Hänellä on ollut aina outo tapa huvittua minun virheistä tai jopa lapsuuden epäonnistumisista. Hän on maininnut varmaan 10x viimeisen 2v aikana miten minä ajoin lapsena apupyörillä ruusupuskaan ja polvi sattui kiveen niin että arpi näkyy vieläkin. Hänestä se on ilmeisesti niin hauska muisto että toistaa sitä lopittomiin. Minusta se ei ollut hauskaa, mutta tässä onkin se pointti jonka olen tajunnut vanhemmiten. Äitini on tunnekylmä ja muissakin asioissa huomaan ettei hänell ole ollut eikä ole edelleenkään kykyä ymmärtää toisten tunteita.
Keväällä tein eräässä asiassa yhden pienen kirjoitisvirheen numeroissa, no huolimattomuuttani kiireessä ja kun ei ollut rillejä päässä. Hän sanoo siitä joka kerta kun mähdään tai puhutaan puh jotain siihen liittyvää tai voi ottaa jopa ihan randomina asian esille muka jotenkin hyvittuneena tyyliin "xxxx (nimeni) se anto väärän numeron sillon ja.... plaa blaa blaa" tai "sillon kun sinulla tuli se VIRHE siinä xxx numetossa niin eihän se toiminu ja........ " eli hän keksi tekemisistäni yhden pikku virheen ja nyt on kohta vuoden mässäilly sillä. Todella kieroutunut luonne.
Nämä oli vain 2 yksittäistä esimerkkiä ilkeäksi muuttuvasta persoonasta. En vaan ehkä ole etäällä ollessani huomannut hänen voimakkaan itsekeskeistä luonnettaan, nyt kun käyn useammin auttamassa heitä maalla, huomaan sen. Hän puhuu aivan tauotta itsestään, korottaa ääntään jos joku yrittää sanoa jotain väliin. Ei reagoi muiden sanomisiin juuri mitään jos lauseet eivät sisällä jotain selkeää häneen suunnattua kysymystä. Eli ei piittaa siitä mitä toinen sanoo vaan jatkaa omaa monologiaan. On alkanut viime vuosina vähättelemään avoimesti ja usein miestään muiden kuullen. Muistelee kokoajan jotain jo 100x kuultuja hänen mieleen jääneitä asioota, puhuu pitkään ja hyvin seikkapetäisesti minulle täysin tuntemattomista ihmisistä joka ei kiinnosta tippaakaan minua. Hän ei kysy koskaan minulta mitään muutakuin ehkä onko ollut flunssaa tai vieläkö olen samassa työpaikassa vaikkei varmaan edes muista missä olen töissä.
Olimme siskoni ja hänen miehensä kanssa jokin aika sitten käymässä äitimme luona, jän ei koko 4 h aikana kysynyt keltään meiltä mitään, ei edes lapsenlapsista. Kun minä yritin kääntää puhetta hänen monologistaan kysymällä systeriltä hänen tyttäristään, niin äitimme keskeytti ja alkoi kertoa omasta nuoruudestaan.
Olin taas ihan loppu tuon vierailun jälkeen ja mietin kauhulla mitä tässä on vielä edessä kestettävänä, vaikka kuinka yritän antaa mennä ohi korvien.
Miksi minua alkaa aina naurattamaan kun tämä ketju ponnahtaa taas esille?
Vierailin dementiaosastolla. Vanhukset huutelivat siellä äitiä. Äiti on merkittävä henkilö ja vielä aikuisena voi kaivata sinne äidin syliin. Parhaassa aikuisiässäkin on äitiä helppo syytellä kaikista elämänsä vastoinkäymisistä.
Vierailija kirjoitti:
Samanlainen kurinalainen ja rankaisukeskeinen lapsuus ja nuoruus oli minullakin hyvin pedantin ja ankaran (nuoren) yh äidin kanssa. Siitä selvisin tempperamentikkaan ja kovan luonteeni turvin lähtemällä pois kotoa 18vuotiaana. Sittemmin opiskelin ja asuin lähikaupungeissa jolloin olin useammin tekemisissä ja kävin vk loppu kyläilemäsdäkin, muuta 26v muutin pääkaupunkiseudulle ja sen jälkeen olemme nähneet n 1x vuodessa, puhelimessa puhutaan lähinnä hänen asioistaan pagin kk välein. Näennäisissä väleissä on kuitenkin oltu, vaikken oikeastaan kaipaa yhtään häntä.
No, nyt alkaakin sitten muistisairauden tms myötä ärsyttävät ja todella hänen itsekeskeiset piirteet tulla esille. Hänellä on ollut aina outo tapa huvittua minun virheistä tai jopa lapsuuden epäonnistumisista. Hän on maininnut varmaan 10x viimeisen 2v aikana miten minä ajoin lapsena apupyörillä ruusupuskaan ja polvi sattui kiveen niin että arpi näkyy vieläkin.
Samaa meilläkin. Olen pitkään ihmetellyt miksi on tarve toisten virheille ja erhdyksille naureskella vahingoniloisena. Nimenomaan vahingoniloisena, lisäksi siitä mokasta muistutettiin tasaisesti, ettet varmasti päässyt unohtamaan. Kerrottiin toki eteenpäin vielä kaikille ketkä vain jutulla kävi.
Olen vasta vanhemmiten oppinut, että muutkin mokaa kuin minä ja osaan suhtautua mitä sitten -asenteella ja pystyn nykyisin hyväntahtoisesti nauramaan itselleni. Lapsena tuo tietynlainen naureskelu sai minut häpeämään itseäni ja tyhmyyttäni ja mikä pahinta, pelkäämään virheitä ja sitä vahingoniloista naureskelua.
Muu perhe on aina nauttinut toisten virheistä, paitsi omistaan. Niistähän ei puhuta, niille ei saa naurahtaa edes hyväntahtoisesti vaan ne unohdetaan heti. Minun kohdallani tilanne on toinen. Jos erehdyin sanomaan, että vanha juttu, kun ei miljoonannen kerran jaksaisi kuunnella, niin olen huumorintajuton. Kuka tahansa kyllästyy olemaan jatkuvasti sen kieron huumorin kohteena.
Äidillä muuten ollut tapana aina huomata nimenomaan virheet. Jos teit jonkun 95 % hyvin, niin ainoa mistä puhuttiin oli se 5% osuus joka ei onnistunut. Jos tein jonkun kokonaan hyvin, ei siitäkään puhuttu mitään. Luulen, että pelkona mun virheissä oli, että häpäisen hänet.
Mulla on ok välit häneen, autan, olen säännöllisesti yhteydessä jne. mutta ikinä en voi luottaa, että tukisi tai seisoisi mun takana ja puolustaisi. Sitä ei ole tehnyt koskaan. Ennemmin on ollut jarruna kieltäen yrittämästä ja epäillyt onnistumista. Tässäkin olen tullut tulokseen, että pelkää mahdollista epäonnistumista ja siitä tulevaa häpeää. Silloin kun olisi pitänyt puolustaa, on käskenyt mun vain unohtaa ja antaa olla.
Toisaalta, hän tässä on eniten menettänyt. Elän elämääni juuri kuten haluan, en syytä muita asioista joita en pääse kokemaan vaan teen itse sen eteen töitä että se mitä haluan toteutuu. Omien lasten kanssa on hyvät lämpimät välit ja tehdään paljon yhdessä.
Oma äitihaavakin alkaa olla käsitelty, joten ei nämä enää isosti vaivaa, kerron nyt vain kokemukseni😊
Vierailija kirjoitti:
Miksi minua alkaa aina naurattamaan kun tämä ketju ponnahtaa taas esille?
Kertoo sinusta, että nautit muiden ikävistä kokemuksista😉
Vierailija kirjoitti:
Miksi minua alkaa aina naurattamaan kun tämä ketju ponnahtaa taas esille?
No mutta sehän on kiva, että viihdyt. Nauru pidentää ikää.
Tämä on kuule sellainen terapiaketju monelle vaikeiden äitisuhteiden ja hankalien lapsuusmuistojen ihmisille, että et uskokana. Tänne kirjoittamisen jälkeen monella on huojentuneempi olo.
Kai ymmärrät että tällä on ollut tilauksensa koska kommentteja on yli 8000. Tosin osa niistä on kaltaistesi vähättelijöiden diiba daaba kommentteja jotka ei kiinnosta ketään.
Pää kipeä ja pyöryttää. Aamupala ei uppoa. Boomerin syytä😩