Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Ai herranen aika miten terapeuttinen ketju!
Meillä ei materiasta:siteistä, vaatteista ym kitsasteltu mutta tuo tunnepuoli. . Huh!
Kuulostaa niin tutulta ja kamalalta:
Pakko kulttuuritapahtumat, oltiin niin olevinaan.
Musiikkiopisto, meidän lapsi harrastaa musiikkia.
Spede...Yök.
Rivot puheet lapsen aikana. Miksi? !!!
Omituinen suhtautuminen seksuaalisuuteen.
Naisten halventaminen.
Toisten ihmisten halventaminen, vaikka naamatusten oltiin niin mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kysyit miten estät samojen mallien siirtymisen lapsiin. Minä ainakin olen niin täysin eri puusta kuin vanhempani ja veljeni, että ei ole pelkoa. Ja olihan äidilläni tapana aina sanoa kun olin pieni, että lapsi taisi vaihtua synnytyslaitoksella mustalaisen lapseen ;) (miten viehättävää käytöstä äidiltäni).
Ensinnäkin arvostan täysin erilaisia asioita, sekä olen monellakin tavalla lahjakas ja älykäs. Valitsen seurani tarkoin ja siksi minulla onkin aivan mahtava perhe ja ystäväpiiri. Kaikki ovat hienoja, sivistyneitä ihmisiä, toisin kuin lapsuuden porukat. Suoraan sanottuna pidän heitä pahimpana roskaväkenä, ja syystäkin.
Uskon, että parempi koulutus (peruskoulu itsessään valmentaa faktapohjaiseen ajatteluun ja tiedonhakuun) ja sosiaaliset suhteeni ovat syy, miksi minulle kävi hyvin.
Omiin lapsiini suhtaudun täysin eri tavoin kun vanhempani. Todellisuudessa tunnekylmä koti aiheutti sen, että en ole millään tavalla kiintynyt vanhempiini ja veljeeni. Olihan se erikoista huomata, miten suhde omiin lapsiin oli niin erilainen. Miten olin poikieni ihailun kohde silloin kun he olivat pieniä, kun saman ikäisenä minusta oma isäni on tuntui pelkästään kuvottavalta.
Elämäni on ollut kovaa ja olen kohdannut paljon hirviömäisiä ihmisiä, muitakin kuin lapsuudenperheeni, mutta vastaan on tullut myös paljon hyviä tyyppejä. Olen hypännyt heidän kelkkansa ja solminut hienoja ihmissuhteita.
Olen myös oppinut jotain vanhempieni esimerkistä. Olisi kamalaa olla samanlainen ihmissaasta, jonka olemassaolo vain pahentaa muiden ihmisten elämää. Näen kunnia-asiana sen, että olen ihana läheinen, jonka seurassa voidaan hyvin, kasvetaan ihmisinä ja monesti jopa saadaan ihan konkreettista onnea elämään.
Lapsuuden perheestä en tunne katkeruutta tai surua. En kaipaa äitiä, isää, enkä myöskään sitä tunne-elämältään vinksahtanutta veljeäkään. Minulle on riittänyt se, ettei niiden kanssa enää tarvitse olla tekemisissä. Tilalle olen saanut melkoisen joukon huomattavasti mukavampia ihmisiä. Olen onnellinen.
- yksi edellisistä
Mulla äiti syntynyt 60-luvulla ja minä 80-luvulla, tutulta kuulostaa tuo ainainen häpeä. Aina kun mulla oli kuukautiset, käärin käytetyn siteen siihen muoviin, tiukasti paperiin ja peittelin roskikseen koska äitiäni niin inhotti nähdä likaisia siteitä. Hän vei vessan roskapussin monta kertaa päivässä, jopa kesken aamuvalmisteluiden jos olin kehdannut sinne siteen pistää "haisemaan". Seksistä ei puhuttu, muuta kuin syyllistäen. Olin jatkuvasti iljettävä ja inhottava. Painoin vähän päälle 50 kiloa yläasteella ja äitini sanoi tämän kuullessaan että kauhia kun olet lihava.
Nykyisellään äitini on muka niin vapaamielinen ja herttainen kaikille, ja minulle ihmiset kehtaavat olla vihaisia kun pidän etäiset välit äitiini. Hän syyllistää ja kerjää sympatiaa sairaudellaan. Kaikki juttuni, noloimmatkin hän kertoi ja kertoo edelleen eteenpäin.
Osa kovinkin tuttua.
Menkoista mainitsi, että "ai,nyt se sairaus on sinullakin". Siteet kyllä osti. Häveten pyysin ja hävetti myös siteen vaihto.
Seksistä ei puhuttu. Isä muutaman kerran kännissä rumasti tokaisi.
Tunteista ei puhuttu. Mummo kuoli niin itketti muttei kukaan ottanut kainaloon ja lohduttanut. Varmaan tarhaiän jälkeen ei enää halattu tai koskettu nätisti. Ei ollut myöskään tapana kiittää, pyytää anteeksi ja vähän leikkisän piikittelevästi meidän perheessä puhuttiin.
Ei shoppailua, "tyttöjen" iltaa tms. Rahasta oli tiukkaa, joten sekin voi osaltaan vaikuttaa perheemme tunneilmapiiriin,mutta eipä sen pitäisi hellyyteen yms vaikuttaa.
Se on tämä sukupolvelta toiselle jatkuva kierre. Meidän -40 luvulla syntyneiden vanhemmat eli sodan jälkeistä aikaa. Sodassa sairastuneet isät tuli kotiin ja äidit (eli mummot) olivat olleet kovilla kotona hoitaessaan lapsrt,kodin, navetan yms
Äitini on syntynyt 60-luvulla, itse olen syntynyt 80-luvulla.
Tuntuu ihan kuin alkuperäinen teksti olisi ollut minun itseni kirjoittamaa! Meillä on aina asia olleet ihan hyvin, keskiluokkainen perhe ja me lapset ollaan saatu harrastaa. Aina ollut meidän lapsuudenperheessä aatteena, että meidän lapset ja naapurin kakarat.
Minulla nykyään jo lapsia. Puhutaan äidin kanssa niitä näitä eikä mitään syvällistä. Teini-iässä ensimmäisille rintaliivi ostoksille vei täti eikä äiti. Menkoista ei keronut ja äiti oli myöhemmin nolona ja vaivaantuneena rintaliiviostoksilla kanssani. Kaikki mihin pyysi ylimäärästä rahaa teininä tai olisi ollut menoa johonkin tavallisuudesta poikkeavaan paikkaan, tuhahti jotain ikävää ja pyöritteli silmiään.
En usko, että äiti nykyään kävisi yhtä tiheään kylässä, jos ei lapsia olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
128 jatkaa.
Eikä mitään hellyydenosoituksia eikä lohduttamisia vaikka olisi ollutkin aihetta.
Minä olen tietoisesti koittanut opetella pois äitini tavoista. Kun muutin omilleni oli ihanaa saada suhtautua positiivisesti asioihin! Ei ollut joku koko ajan valittamassa kaikesta ja etsimässä pahaa sanottavaa jokaisesta. Se oli hemmetin vapauttavaa! Lasten synnyttyä pakotin itseni sanomaan, että rakastan heitä vaikka se oli vaikeaa. Olin koko ajan tosi tietoinen esim. siitä miten rankaisen (jäähy tai oikeuksien poisto) ja miten palkitsen. Oma äitini tukisteli minua jatkuvasti, rankaisi kieltämällä kaiken läheisyyden (mitä ei kyllä ollut muutenkaan) ja kohtelemalla minua kuin ilmaa. En ikinä pilkkaisi lapsiani ja yritän aina pitää mielessä, ettei minulla ole oikeutta kohdella heitä sen huonommin kuin ketään muutakaan. Päinvastoin, heitä pitää kohdella paremmin kuin ketään! Jos epäröin toiminko oikein, mietin miten toimisin esim. työpaikalla aikuisten kesken. Se auttaa saamaan asiat perspektiiviin ja näkemään omat virheet, vaikkei lasten kanssa tietysti voi täysin soveltaa.
Minullakin meni aika kauan ennen kuin opin pitämään samat kasvot kotona ja töissä. Oli niin oppinut siihen, että kotona käyttäydytään ihan eri tavalla kuin muualla. Äiti myös opetti minulle etteivät muut ihmiset kaipaa minun seuraani, mikä on saanut minut käyttäytymään varmaan aika oudosti. Saatoin lähteä porukasta pois sanomatta mitään, kun ajattelin ettei minua siinä kukaan kaipaa tai edes huomaa jos lähden. Tämänkin tajusin vasta kolmekymppisenä, että on se varmaan aika omituista vaan yhtäkkiä häipyä... Tässä on vielä työstämistä, mutta tärkeintä on, ettei tosiaan siirrä tätä kaikkea paskaa seuraavalle sukupolvelle. Pidän terveellä tavalla rajat lapsilleni ja yritän puhua avoimemmin.
Jännä juttu, mutten ole esim. koskaan nähnyt äitini itkevän. Niin pitkälle hän vei tunteiden kahlitsemisen. Ikävä kyllä siskoni toistaa täysin äidin kasvatustapoja. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hitto miten tuo nyt tuli yhteen pötköön vaikka laitoin välit! 130 pahoittelee pötkötekstiä!
Voi että miten tutulta moni asia täällä tuntuu... Itse olen syntynyt 73, äitini on 40-luvun lopulta. Omalla tavallaan on kovin häveliäs, mutta sitten taas jotenkin kovin estoton. Kuukautisista ja seksistä ei puhuttu, rintaliivejä ei ostettu... Kuljin vielä lukiossakin jossain ihme topeissa :(, lukion tokalla taisin vihdoin uskaltautua ostamaan itse rintsikkani. mitään yösiteitä en saanut käyttää vaan äiti pakotti käyttämään jotain vanhoja sideharsovaippoja :( :( ( vieläkin tunnen häpeää ja nöyryytystä, kyse oli kuitenkin 80-luvusta, ei mistään he***tin keskiajasta ).
Olin todella kiltti tyttö, discoon vietiin ja haettiin. Tuntuu että siskollani oli paljon helpompaa kaikki ja sai sekoilla senkin edestä, minä esikoisena sain tuta kaikki rintaliivien ostamattomuudet jne. Jos joskus niskuroin vastaan, lyötiin remmillä tai vitsalla. Näennäisesti kaikki oli hyvin ja lapsuudessa on ollut paljon hyviäkin muistoja mutta nyt nelikymppisenä sitä miettii että ei se lapsuus niin ruusuista ollut.
Työntekoa on aina korostettu.... Ja minua on jaksettu haukkua vielä aikuisiälläkin että kuinka minut ja siskoni passattiin pilalle ja ihme että meistä on tällaisiakin huusholli-ihmisiä on tullut kun hän teki kaikki kotityöt.. ( ja kyllä minä silti osallistuin kotitöihin lapsena, vaikka en tietysti samaa määrää tehnyt kuin äitini ).
kun olin nuori, haukkui selluliittireisiäni ja korosti sitä että hänellä ei sellua ole, eikä olekkaan, mistä lie olen muhkurani perinyt. Joskus ilmoittanut avoimesti olevansa kade siitä että minulla on hyvä mies ja parisuhde...itse hän on ollut isäni kanssa vain rahasta, tai sen on huomannut kaikesta.
kiva ( tai eihän tässä mitään kivaa ole ) on huomata että meillä muilla 70-luvun lapsilla on ollut kovin samanlainen nuoruus... Nyt kun itselle on tullut ikääa perspektiiviä lisää on miettinyt omaa nuoruusaikaa ja sitä kuinka normaalia se loppujen lopuksi olikaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli vielä noista liiveistä ja siteistä mieleen, että meillä oikeastaan kaikki naisellinen oli pannassa. Ei saanut korostaa feminiinisyyttä millään tavalla. Muistan kun halusin pienenä jotain muovisia koruja ja isä häpäisi minut kaupassa ihan täydellisesti sen takia. En enää ikinä pyytänyt mitään koruja. Oikeastaan minkä tahansa haluaminen oli jotenkin pahasta ja väärin. Kun aloin yläasteella meikata sitä kytättiin ja lytättiin kaiken aikaa. Käskettiin pestä naama kun oli liikaa "maalia". Koruja en käyttänyt ja vaatteetkin oli siihen aikaan aikamoisia säkkejä.
Nytkin kun katsoo 7-kymppisten pukeutumista, niin ei se kyllä mitenkään naisellista ole. Monet käyttää kyllä jotain helmikoruja, mutta se ikäpolvi ei tosiaan ole kovin naisellinen. Ehkä se sovinismi ja seksismikin sai häpeämään omaa sukupuolta.
Itse aloin oikeastaan vasta 3-kymppisenä pukeutumaan ja koristautumaan niin kuin minä itse oikeasti haluan. Ja minä rakastan omaa naisellisuuttani! Ja äiti mollaa...
Kovin tutulta kuulostaa monet tarinat täällä. Toisaalta lohdullista, että oma äitini ei ole poikkeus vaan aikakautensa lapsi jonka käyttäytymismallit pätevät monii muihinkin sen ajan naisiin.
Äitini luki myös minun päiväkirjat ja kaikki laatikot tonki. Jos lähdin pidemmäksi ajaksi pois kotoa esim. kesälomilla mummolaan niin äiti oli taatusti sillä välin "siivonnut" koko huoneeni. Siivouksen varjolla jokainen paperi luettiin läpi ja kaikki salaisuuteni pengottiin. Joka kerta kotiin tullessani pahoitin mieleni ja äiti vastasi siihen suuttuen ja huutamalla, että jos et itse pidä tavaroitasi järjestyksessä niin hänen on huoneeni siivottava ja minun pitäisi olla kiitollinen hänelle, eikä valittaa. Eli hän käänsi kaiken minun syyksi.
Ei saanut itkeä eikä olla masentunut. Jos joku asia oli pielessä, piti vain unohtaa se ja porhaltaa eteenpäin. Jopa pienenä lapsena muistan, kun sattui niin äiti vaan käänsi heti puheen toisaalle, että unohtaisin. Samaa hän tekee nyt minun lapsille. Sen sijaan, että lohduttaisi ja olisi empaattinen, hän vaatii olemaan reipas ja kiltti 24h. Hän on äärettömän tarkka, että vaatteiden ja kodin pitää olla siistit ja erityisesti naapureille ja sukulaisille pitää näyttää, että meillä on hyvä koti. Ulkokultaisuus on leimannut hänen koko elämäänsä. Kaikki perheen sisäiset ongelmat vaiettiin, eikä niistä saanut puhua. Tämä on jättänyt minuun jälkensä, koska vieläkin on vaikea puhua lapsuuden ongelmista muille kuin miehelleni.
Työ oli kaikki kaikessa ja lapsetkin olivat äidilleni jokin suoritus ja meidän lasten koulumenestyksellä ym. leuhkittiin pitkin naapurustoa ja sukua. Kun en päässyt heti opiskelemaan haluamaani paikkaan, äitini häpesi puolestani, eikä ollenkaan lohduttanut vaikka olin itse todella pettynyt. Minun piti pettymykseni lisäksi vielä olla nolona vanhempienikin puolesta, koska heidän "maineensa oli mennyt". Ihan sairasta. Mitä väliä jollain sukulaisilla ja naapureilla, jotka eivät itsekään nyt ole niin järin menestyneitä. Äitini olisi pitänyt lohduttaa ja kannustaa ja sanoa, että olet fiksu ja hyvä nuori nainen ja että ensi vuonna uudelleen. En ole koskaan ollut rakastettu omana itsenäni, vain suoritusteni kautta ja se on suurin asia, jonka olen itse omassa vanhemmuudessani koittanut muuttaa. Sanon lapsilleni, että ovat rakkaita ja ihania ihan vain omana itsenään.
Marttyyriys on myös yksi äitini huonoista puolista. Hän antaa ymmärtää nyt isoäitinä, että on ollut maailman paras äiti aikoinaan ja että häntä pitää nyt muistaa ja kunnioittaa ja olla kiitollinen. Hän on erittäin taitava syyllistämään ja korostamaan omaa rooliaan. Yrittää myös vähätellä minun äitiyttäni mistä olen todella vihainen. "Älä anna lasten pompottaa", "älä vaan nyt anna periksi" ym kehotuksia pitkin matkaa.
Huomaan selvän eron anoppiin, joka on 50-luvulla syntynyt. Hän on paljon rennompi äiti ja isoäiti ja antaa lasten olla lapsia, eikä pikkuaikuisia. Noloa myöntää, että olen hiukan kateellinen miehelleni hänen lapsuudestaan sillä hänellä on paljon parempi itsetunto kuin minulla ja sitä kautta hän on pärjännyt esim. työelämässä minua paremmin.
Myös isäni oli suorituskeskeinen ja etäinen isä, joka kasvatti ankaruudella ja kurilla. Lapsuudesta johtuen olen aikuisena kärsinyt mm. sosiaalisten tilanteiden pelosta, esiintymiskammosta ym "mukavasta" jotka ovat merkittävästi haitanneet etenemistäni työelämässä. Vahvalla itsetunnolla varustetut porhaltavat ohitseni työelämässä, mutta äitini mielestä tämäkin on varmasti vain minun vikani.
Lapsuuteni on varmasti ulkopuolisen silmin ollut hyvä, mutta valitettavasti lopputuloksena on sisältä haavoittunut vajaa 40-kymppinen perheenäiti, joka koko elämänsä varmaan koittaa rakentaa itsestään jollain tavalla eheätä. Ihan hirveältä tuntuu sanoa, mutta joskus jopa toivon äidin kuolemaan, koska hän on niin kontrolloiva ja syyllistävä persoona, että hän omalla käytöksellään pilaa yhä edelleen elämääni. Välejä en voi kokonaan laittaa poikkikaan, en voisi elää sen syyllisyyden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä keskustelu on analyyttisin ja merkittävin, mitä olen milloinkaan täällä lukenut. Äitien ivaavassa käytöksessä kulminoituu koko 70-80-luvun yhteiskunta, kulttuuri, kaikki.
Vuonna 1950 syntynyt äitini on lapsuutensa ja nuoruutensa joka valokuvassa ja kaitafilmissä vanhempiensa kainalossa iloisena. Isovanhempani ovat ihania vieläkin.
Meille tyttärille äiti ei ole antanut mitään läheisyyttä. Pahinta on henkisen ja sosiaalisen tuen puute. Halauksia saamme muualta, mutta voi itku niitä satoja kertoja, kun äiti on asettunut kiusaajan puolelle. Varhaisin lapsuusmuistoni on, kun pelkäsi rokotusta ja aloin itkeä. Äiti nauroi, terveydenhoitaja otti syliin. Kotona äiti oli niin täynnä vihaa ja häpeää, että soitti isälle töihin, mikä paskahousu olen, kun nolasin hänet itkemällä terveydenhoitajan edessä. Siskoni sai saman käsittelyn pelätessään kerran joulupukkia. Äiti retuutti hänet väkisin pukin syliin, vaikka pukkikin jo esteli ja yritti poistua lasta pelottavasta tilanteesta. Näitä ja lukemattomia muita vastaavia tarinoita kerrotaan edelleen. Kun äiti tapasi uuden pomoni, hän kertoi heti, että minä en ole reipas ja aikaansaava nainen, pienenä jo "rääyin kun piti piikki antaa".
Siskollani oli ala-asteella opettaja, joka kosketteli häntä sopimattomasti. Äiti ei uskonut. Vuosia myöhemmin opettaja tuomittiin pedofiliasta, uhreja oli ollut useita. Äiti soitti minullekin ja uhosi, miten hän haluaisi pitää tuon miesopettajan puolta. Niin hyvä mies. Pikkutytöt valehtelee.
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 13:16"]
Siskollani oli ala-asteella opettaja, joka kosketteli häntä sopimattomasti. Äiti ei uskonut. Vuosia myöhemmin opettaja tuomittiin pedofiliasta, uhreja oli ollut useita. Äiti soitti minullekin ja uhosi, miten hän haluaisi pitää tuon miesopettajan puolta. Niin hyvä mies. Pikkutytöt valehtelee.
[/quote]
Kammottavaa! :O Äitisi on hirviö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täältä löytyi paljon tuttuja kokemuksia. Äitini on syntynyt 40-luvun puolivälissä, minä vuonna 1986. Vanhempani ovat/olivat hyvätuloisia ja akateemisia. Isäni jätän muisteloistani pois, sillä hän oli minulle etäinen ja sittemmin kuoli.
Muistan olleeni pikkulapsena todella hellitty. Sain todella paljon rakkautta ja läheisyyttä sekä äidiltäni että muilta, sillä olin kiltti, hyväntuulinen ja suloisen näköinen. Jotain kuitenkin tapahtui, ja olen taistellut äitisuhteeni kanssa jo kauan.
En oikein edes tiedä, miten kuvailisin äitiäni, sillä olen sen asian suhteen täysin solmussa. Muiden kanssa pystyn solmimaan mukavia ja mielekkäitä suhteita, ja käsittelemään tunteitani ja ajatuksiani. Äitini sen sijaan aiheuttaa minussa pohjatonta pahoinvointia ja epätoivoisuutta. Valitettavasti tätä pahoinvointia uusinnetaan jatkuvasti, sillä äitini ei koe suhteeni mitään rajoja. Hän ei myöskään aseta itselleen rajoja siinä, kuinka paljon voi puuttua asioihini. Oletan, että hän kokee minut niin voimakkaasti omaksi jatkeekseen, ettei voi vain levätä ennen kuin minä ja elämäni olemme hänen haluamassaan muodossa. Tämä aiheuttaa minulle niin paljon tuskaa, etten pysty kertomaan tarkemmin.
Ruumiillisuus on ollut tabu minunkin kodissani. En tiennyt kuukautisista mitään, kun ne alkoivat muistaakseni 11-vuotiaana. Pelästyin verenvuotoa todella paljon, sillä sehän tuli sopimattomalta alueelta (alapää). Säikähdys kuitenkin voitti häpeän, sillä ilmoitin äidille asiasta itkien. Äitini oli tietenkin todella vihainen, kuten aina, jos olen itkenyt kivusta, surusta tai pelosta. En tiedä, miten olen edes oppinut itkemään, sillä äitini ei ole sitä koskaan tehnyt. Itkun lisäksi hän vihaa myös sitä, jos toiset valittavat kipua. Ainoa kerta, jolloin hän ei ole suhtautunut vihamielisesti tai pilkallisesti, oli, kun hänen seurassaan liukastuin ja lensin kerrostalon portaat alas niin, että menetin hetkeksi tajuntani ja liikuntakykyni.
Kotoa olen saanut sen opin, että minun pitää hävetä vartaloani. Olen aina pukeutunut todella peittävästi, häveten milloin mitäkin. Nyt kun katson vanhoja kuvia, suren, sillä olin aivan normaalin näköinen. Häpeä ja vanhempieni vartiointi johtivat kohdallani myös melko myöhäiseen seksielämän aloittamiseen. Häpesin ja pelkäsin todella paljon. Vaikka olin koko teini-ikänikin kiltti hissukka, joka pelkäsi vastakkaista sukupuolta, vanhempani näkivät kaikkialla seksiä seksiä seksiä, jolta minua piti suojella. Äitini mm. inhosi isompia rintojani (joita toki peiteltiin äidin ostamilla minimizer-liiveillä) ja huomauttelee vieläkin inhoten, jos minulla on vaatteita, joista näkee, että minulla on rinnat. Tapahtumissa, jossa oli miehiä, en tietenkään saanut käydä. Nyt hän on tietenkin vihainen, koska minulla ei ole miestä. Kaiken seksiin ja ehkäisyyn liittyvän olen joutunut etsimään ja oppimaan itse ja valitettavasti vasta abortin kautta.
Ainoat hyveet elämässä ovat työnteko, tunnollisuus ja (äitini mielestä) mielekkäiden ystävyys- ja ihmissuhteiden ylläpito. Joku olikin jo maininnut, että hänen äitinsä hoitamat juhlat ja yhdessäolot päätyvät aina äidin suunnattomiin raivokohtauksiin. Näin on myös minun äitini kohdalla. Hän hoitaa kaiken aivan mahdottoman tunnollisesti ja asettaa itselleen uskomattomia paineita ja pilaa aina ajanvietot purkamalla raskaat itsesyytökset ja riittämättömyyden tunteet muihin. En ole koskaan käynyt mukavissa sukujuhlissa tai viettänyt juhlapyhiä ilman kyyneliä.
Huh huh. :D
Äitini menee samaan ikäryhmään, olen itse syntynyt 76. Kuukautisista äiti ei puhunut mitään etukäteen. Onneksi koulussa oli jonkinlaista valistusta. Kun sain lopulta asian äidilleni sanottua, äiti sanoi vain, että voivoi, nyt sinulla alkoi niiden vaippojen kanssa sotkeminen. Pihistin siteitä äidin kaapista, sillä omia en kehdannut ostaa. Äiti oli tuossa vaiheessa 4 lasta synnyttänyt, kouluja käynyt aikuinen ihminen. En tajua, miksi kuukautisista puhuminen oli niin kamalaa. Häpesin kuukautisiani monta vuotta, kun ajattelin, että niissä on pakko olla jotain pahaa, kun äiti suhtautuu noin.
Mistään ei puhuttu kunnolla, ei mistään koulumurheista, mitään syvällistä ei voinut ajatellakaan. Lasten asiat eivät vain kiinnostaneet vanhempia. Tuo oli aikaa, kun lapsia tuli, niitä ei saatu. Äiti ei ottanut syliin, silittänyt tukkaa, saati kehunut. Mummi silitti tukkaa ja puristi joskus poskeni käsiensä väliin ja sanoin, että sinä se olet suloinen :)
En lukenut kuin ketjun ensimmäisen sivun, mutta haluan kiittää ap:ta avauksesta! Itse olen juurikin 70-luvulla syntynyt ja äitini 40-luvulla. Olin kuvitellut, että tuollaista oli vain meillä, mutta ei se niin taida ollakaan.
Aika hassua, että mulla on myös juuri todella outoja muistoja kuukautisten alkamisesta ja ensimmäisten rintaliivien ostosta. Ensimmäisten kuukautisteni alettua menin sanomaaan äidilleni, että "musta tuntuu, että mun kuukautiset alkoi", johon äiti tiuskaisi, että "no, kai sä nyt tiedät alkoiko ne vai ei." Enpä sitten erityisesti halunnut pyytää äitiä ostamaan rintaliivit, vaikka tosi paljon hävetti kulkea koulussa kasvavien rintojen kanssa niin, että nännit paistoi puserosta läpi. Äiti sitten huomasi, kunteippasin vessapaperia tissien päälle (!) tms., ja sitten osti ne liivit. Olen aika katkera, koska mulle tuli teini-iässä todella paljon raskausarpia jostain sysytä, mutta en sitten uskaltanut puhua niistä äitini kanssa, vaikka olisi todellakin kannattanut käydä silloin lääkärissä. Nyt olen sitten ollut seepranainen koko aikuisikäni.
Meillä myös moni asia, esim. itsensä kaunistaminen, juhliminen, jne., on ollut vaan "hömpötystä", jota saa vapaasti vähätellä. Monet mun kiinnostuksen kohteistani on aina kuuluneet näihin hömpötyksiin. Lisäksi mistään oikeista asioista ei ole puhuttu, mutta munkin äitini kävi lukemassa päiväkirjojani - tosin salaa, mutta tiedän sen varmasti, koska hän tietää paljon sellaisia asioita, joita ei muualta olisi voinut tietää. Häntä siis kiinnosti mun elämäni, vaikka musta aina tuntui siltä, etten kiinnostanut häntä ihmisenä lainkaan.
Olen vieläkin, vähän alle 4-kymppisenä, tosi hukassa aika monen asian kanssa juuri tuon lapsuudenkodin oudon tunnelman takia. Musta tuntuu, kuin olisin jotenkin ollut heitteillä koko lapsuuteni, ettei kukaan olisi oikeasti ollut läsnä. Ehkä mun lapsista tuntuu samalta, kun olen täällä av:lla...
Niin tuttua tuo feminiinisyyden dissaaminen. Mekot, meikit, korut, korkokengät, kiharakampaukset... Kaikki turhia. Edes juhlissa niitä ei tarvita. Äidilläni onkin ollut niin kauan kuin muistan aina kaikissa häissä, hautajaisissa ja muissa kinkereissä housut ja joku tunika. Ja matalat kengät tietenkin. Nykyään hänkin kyllä söhrii silmänsä Kate Middletonin tyyliin, mutta sellainen meikki näyttää lähinnä pahalta 65-vuotiaan ryppyisissä silmäluomissa. Eihän siinä mitään, tokihan hän saa pukeutua oman mielensä mukaan, mutta saisi suoda sen vapauden muillekin.
Minä en muuten pysty katsomaan esim jotain linnankutsuja telkusta pahasti vaivaantumatta, niin kärkästä ja törkeääkin oli naisvieraiden arvostelu meidän olohuoneessa. Esimerkiksi viime kesänä kun Maria Melin kuoli, minua suretti kovasti katsoa hänestä lehtien julkaisemia kuvia menneiltä vuosikymmeniltä. Noissa kuvissa kauniista Mariasta näkyi niin hyvin mistä se kenkä meillä puristi. Minulla oikeasti henkeä ahdistaa miettiä menneitä näiltäkin osin. :(
Itku kurkussa luin viestiketjua. Oma 40-luvulla syntynyt äitini on ollut avoimen ivallinen ja halveksuva minua kohtaan aina. Vasta aikuisena ymmärsin äitini olevan tunnekylmä ja mielestäni jollain lailla persoonaltaan häiriintynyt. Ulospäin kaikki oli ok, teki töitä lasten parissa jopa. Jostain syystä vihasi omaa tytärtään. Oma elämäni kunnossa, 40 lähestyy. Omia lapsiani rakastan ja sen heille näytän. Olen aina löytänyt ympärilleni lapsesta asti vanhempia naisia joilta olen saanut lämpöä ja välittämistä. Ehkä se on pelastanut minut. En silti koskaan lakkaa suremasta miksi minua piti niin kovasti vihata ja näyttää se kaikin tavoin.
Jotenkin lapsuudenkodin ilmapiiri oli väheksyvä, vaikka toisaalta minulle korostettiin aina sitä, että tytöt ovat yhtä hyviä kuin pojat ja voivat tehdä samoja asioita. Tämä koski lähinnä kyllä sitä, että piti pärjätä matikassa ja hankkia hyvä ammatti. Jälkimmäinen näistä tietysti ihan hyvä juttu, mutta... jotenkin kuitenkin tuli tunne, ettei koskaan riitä. Kokeista ei olisi saanut saada muuta kuin kiitettäviä. Väärensin n. 12-vuotiaana äitini allekirjoituksia kokeisiin, kun en uskaltanut näyttää, että sain huonompia numeroita. Todistuksista sitten selittelin, että opettajalla oli jotain suosikkeja tms.
Mun käsityöt oli "väkerryksiä", minkä sanan koin aina väheksyvänä. Muiden lasten äidit opettivat heitä neulomaan ja virkkaamaan, minun äitini ei, koska se ei kiinnostanut, ei vaikka pyysin.
Jos suutuin tai huusin, äitini saattoi kommentoida isälleni, että "kylläpäs se nyt kimittää".
Olin paljon äidin kanssa, matkustimme, kävimme teatterissa. Mutta en oikeasti muista, että olisimme koskaan nauraneet yhdessä, että meillä olisi ollut ihan oikeasti hauskaa. Isän kanssa oli joskus, hän oli rennompi, mutta oli paljon töissä.
Ehkä se, että olin ainoa lapsi, loi lisää paineita; piti pärjätä, äidillä oli jotenkin kovin paljon aikaa seurata minun tekemisiäni, siivota laatikoita, lukea päiväkirjoja. Tuntuu, ettei hän luottanut minuun juurikaan, vaikka olin äärettömän kiltti ja tunnollinen.
Oma äitini on syntyny -60, minä -80. Nuo kokemukset, joista luin, sopivat enemmän äitini lapsuuteen ja nuoruuteen kuin omaani. Mummullani on luultavasti ollut (synn.jälk.) masennusta, eikä sitä oo diagnosoitu, eikä siis hoidettukaan.
Oma äitini ei osannut puhua murrosiästä, kuukautisista, seksuaalisuudesta, mutta jos ei oo saanu itekään mitään, ni huono on antaa. Äiti oli siis naimisiin mentyään järkyttyny sitä, että hänen täytyy nukkua vieraan miehen kans samassa sängyssä. Ja jotenki välitty asenne, että seksi on välttämätön paha ja naisen nautinto ehdottoman kiellettyä.
Oma äitini kuitenkin huolehti, että meillä oli aina kuukautissuojia ja sopivia vaatteita. Ja vähävarainen iso perhe oli..
Mutta anopin -54, asenteessa paistaa tuo tietynlainen raatamisen ihannointi, naisen paikka kotona ja miehen alamaisena, aina siusti koti ja hehkeä vaimo ruuan kans odottamassa.. Aina oikeassa ja puuttumassa elämään ja vaatimassa itselleen sopivia toimintamalleja lapsiltaan. Painosti tyttärensä naimisiin, kun ei saa elää "susiparina", yritti saada mut vaatimaan miestäni lopettamaan tupakoinnin ja leikkaamaan partansa. Tosin huomas, että en ookaan niin ohjailtavissa, ku kieltäydyin molemmista.. :)
Mutta varmasti noissa kokemuksissa on vahvasti tuon ajan henkeä..