Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:52"]
Kuullostaapa kamalalta :( itse olen pohtinut kovasti myös samaa asiaa. Olen myös 70-luvun äidin lapsi. Meillä kyllä ostettiin vaatteet jos tarvittiin ja siteet myös. Mutta itseäni on todella paljon häirinnyt se, että jos jotakin negatiivista tai kamalaa tapahtui, siitä vaiettiin täysin. Jouduin itse traagiseen tapahtumaan reilu 10-vuotiaana ja olisin jälkikäteen ajatellen tarvinnut keskusteluapua ja aikuisen kanssa läpikäymistä. Ei. Ajatus "kun siitä ei puhuta, ei sitä ole" oli vallitseva. Vielä tänä päivänäkään asiasta ei ole msinitty sanallakaan eikä kysytty esim toivuitko siitä koskaan...:( en syytä vanhempiani. Ehkä he katsoivat asian olevan paras juuri näin. Mutta ihmettelen kyllä.
[/quote]Sori, alapeukutin vahingossa. :o]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 13:13"]
Kovin tutulta kuulostaa monet tarinat täällä. Toisaalta lohdullista, että oma äitini ei ole poikkeus vaan aikakautensa lapsi jonka käyttäytymismallit pätevät monii muihinkin sen ajan naisiin.
Äitini luki myös minun päiväkirjat ja kaikki laatikot tonki. Jos lähdin pidemmäksi ajaksi pois kotoa esim. kesälomilla mummolaan niin äiti oli taatusti sillä välin "siivonnut" koko huoneeni. Siivouksen varjolla jokainen paperi luettiin läpi ja kaikki salaisuuteni pengottiin. Joka kerta kotiin tullessani pahoitin mieleni ja äiti vastasi siihen suuttuen ja huutamalla, että jos et itse pidä tavaroitasi järjestyksessä niin hänen on huoneeni siivottava ja minun pitäisi olla kiitollinen hänelle, eikä valittaa. Eli hän käänsi kaiken minun syyksi.
Ei saanut itkeä eikä olla masentunut. Jos joku asia oli pielessä, piti vain unohtaa se ja porhaltaa eteenpäin. Jopa pienenä lapsena muistan, kun sattui niin äiti vaan käänsi heti puheen toisaalle, että unohtaisin. Samaa hän tekee nyt minun lapsille. Sen sijaan, että lohduttaisi ja olisi empaattinen, hän vaatii olemaan reipas ja kiltti 24h. Hän on äärettömän tarkka, että vaatteiden ja kodin pitää olla siistit ja erityisesti naapureille ja sukulaisille pitää näyttää, että meillä on hyvä koti. Ulkokultaisuus on leimannut hänen koko elämäänsä. Kaikki perheen sisäiset ongelmat vaiettiin, eikä niistä saanut puhua. Tämä on jättänyt minuun jälkensä, koska vieläkin on vaikea puhua lapsuuden ongelmista muille kuin miehelleni.
Työ oli kaikki kaikessa ja lapsetkin olivat äidilleni jokin suoritus ja meidän lasten koulumenestyksellä ym. leuhkittiin pitkin naapurustoa ja sukua. Kun en päässyt heti opiskelemaan haluamaani paikkaan, äitini häpesi puolestani, eikä ollenkaan lohduttanut vaikka olin itse todella pettynyt. Minun piti pettymykseni lisäksi vielä olla nolona vanhempienikin puolesta, koska heidän "maineensa oli mennyt". Ihan sairasta.
[/quote]
Tunnistan nämä erittäin hyvin. Minun äitini siivosi huoneeni kun oli koulussa. Ja tietysti minun olisi pitänyt olla kiitollinen, kun hän oli nähnyt niin suuren vaivan. Samalla oli järjestänyt paikat, niin etten vähään aikaan löytänyt mitään. Ja omasta mielestään roskat hän oli heittänyt pois. Minä en pengo lapsieni huoneita. Nyt isompana he saavat siivota ne itse, säilyttää itselle tärkeät tavarat, vaikka jokaisen karkkipaperin, jos siltä tuntuu. Eikä lapsuuden leluja anneta pois ilman lasten lupaa.
Äidilleni oli, ja on yhä, tärkeää, miltä asiat näyttävät ulospäin. Kodin pitää olla aina siisti, kuin kuvalehdestä. Joku voi tulla kylään. Lehti sohvapöydällä on siivotonta. Aina pitää olla puhtaat ja siistit vaatteet. Edes roskia ei viedä kotihousuissa, joku näkee ja alkaa juoruamaan, että noilla menee huonosti. Perheellä menee hyvin, kun koti on siisti, kaikki ovat hyvinpuketuneita, aina iloisia, vaikeita asioita ei ole. Niistä ei puhuttu edes kotona. Sitä ei ole, mistä ei puhuta. Eivät ne asiat puhumalla parane, sanoi äitini muutama vuosi sitten, kun hain keskusteluapua vaikean elämäntilanteen vuoksi. Pure hammasta yhteen ja jatka elämää, oli hänen neuvonsa.
Töistä ei olla poissa pikkuvaivojen, kuten flunssa, takia. Ei vaikka lääkäri on määrännyt sairauslomaa. Lääkäriin mennään hakemaan lääkettä, että jaksetaan olla töissä. Muistan yhden kerran, kun hän harmistui, kun minä sairastuin ja hänen piti jäädä kotiin. Aamupäivän hän jaksoi olla, iltapäiväksi hän meni töihin. Töissä ei valiteta (esimiehen) epäoikeudenmukaisesta käytöksestä. Kärsitään vaan hiljaa. Käännetään toinen poski. Esimieshän voi loukkaantua, jos siltä menee kysymään perusteluita, miksi minä päivystän joka perjantai-iltapäivä.
Koulumenestys on tärkeää. Lastenlapsilta kysytään heti loman alussa minkälaisen todistuksen he saivat. Yleensä yksi kertoo numeronsa (ysejä ja kumppejä) ja häntä kehutaan maasta taivaaseen, miten on fiksu ja ahkera. Toisella paras numero on kasi, hän ei kerro tai näytä todistustaan.. Joka kerta pitää lapsille muistuttaa, että olette erilaisia oppijoita ja kumpikin on yhtä hyvä riippumatta todistusnumerostaan. Äitini ei ota kuuleviin korviinsa kun yritän hillitä hänen intoaan kysellä todistuksista.
En osaa vieläkään puhua vaikeuksistani kenellekään. Sanon aina, että kaikki on hyvin, kun joku kysyy. Onneksi muutama ystävä ei aina usko minua, vaan kysyvät uudestaan. Olen kohdannut vaikeita asioita, joista en ole puhunut kenellekään. En edes sille terapeutille, jonka luona muutama vuosi sitten kävin. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta ja paikka, kun edes myönnän että sellaisia asioita on.
Tämä ketju on ollut hyvin terapeuttinen.
Kaikki mistä täällä keskustellaan ja mitä samaa itsekin olen kokenut 70-luvulla syntyneenä, on vaikuttanut elämään pitkälle aikuisuuteen. Itsetuntoa on joutunut kovalla työllä kasvattamaan aivan nollasta. Samoin normaalin sosiaalisen kanssakäymisen opettelussa on ollut hurjasti työtä, kuinkas muutenkaan. Kaiken sen vähättelyn, sanattoman ja sanallisen syyllistämisen, sovinististen asenteiden ja häpeän takia ei ole ihme. Kuri oli kotona niin kova, että ei ollut mitään mahdollisuutta osallistua tavallisten nuorten mukana nuoruuteen kuuluviin asioihin.
Ainakaan minun ei tarvitse haikailla niitä huolettomia iloisia nuoruuspäiviä, kun en ole sellaisia nähnyt. Elämä on hyvää ja onnellista juuri nyt.
Kiitos aloittajalle tästä ketjusta. Aihe erittäin mielenkiintoinen ja koskettaa myös minua.
Olisi mukava tietää myös miespuolisia kokemuksia, eroavatkohan ne naisten kokemuksista?
Sen ajan äitylihahmot olivat ehkä aikakautensa uhreja, mutta aika moni ei tehnyt elettäkään, että olisi tehnyt asiat toisin.
Kiitos ap:lle tämän ketjun aloittamisesta ja kaikille jo tähän vastanneille.
aivan uskomatonta, aivan samat jutut meillä. Äiti -43, minä -74 ja siskoni -69.
Tunnistan näistä niin monta. Kun kuukautiseni alkoivat, meni vuosi ennen kuin kerroin niistä äidilleni (kellekään). Äitini kertoi, missä siteitä on - niitä paksuja tietenkin - ja asia oli käsitelty. Uskomatonta, että tämä ei ollutkaan vain minun äitini vajavaisuutta/häpeää vaan "yleinen käytäntö". Rintaliivit varastin äitini kaapista, kai hän sen huomasi mutta ei koskaan sanonut mitään. Pakkohan se on huomata! Alkaa oikein suututtaa nyt kun kirjoitan tätä ja mietin asiaa. Myöhemmin käytin omia rahojani siihen että hankin lisää rintsikoita. Niiden ostaminenhan oli tajuttoman noloa mutta minkä teit, koulun jumppatunneilla ei kehdannut vaihtaa vaatteita niissä äidiltä otetuissa.
on myös nuo muut, tunnekylmyys, painosta huomauttelu - kehuu aina omaa houkuttavan, tutuille ja tuntemattomille, ja huomauttelusta ylipainoisten painosta. Moukkamaista, noloa.
Rakastaa ruoalla, syö itse vähän, meillä jos kyläilee ja tarjotaan ruokaa usein ei ota. Loukkaantuisi verisesti jos tekisimme hänelle saman. Leikkii marttyyriä, saa kolareita, ei todella pyydä anteeksi. Suhtautuu kaikkeen negatiivisesti, aina arvostelee muita. Kun olen hänen seurassaan, huomaan kuinka mielialani synkistyy. Argh!
Ja tuo sydänkohtauksella uhkailu "nyt ottaa sydämestä". Varmaan 30 ensimmäistä vuottani pelkäsin että hän kuolee sydänkohtaukseen. Ja hänellä on tutkitusti terve sydän.
Ei koskaan leikkinyt meidän kanssa. Erona näihin aiempiin meillä ei huoriteltu tms.
aiempia kompaten, huh huh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten tunteiden vähättely oli tosi kamalaa. Minua kiusattiin vuosia koulussa, ja kun viimein rohkaistuin ja kerroin siitä itkien äidille, hän sanoi että mitä sä niistä välität. Anna mennä toisesta korvasta ulos. Asia oli sillä kuitattu, eikä hän tehnyt elettäkään asian korjaamiseksi. Kiusaaminen jatkui koko peruskoulun ajan.
Samaan aikaan hän kuitenkin itse välitti ihan kaikesta mitä muut hänestä sanoi tai mitä hän kuvitteli muiden ajattelevan. Katkerana kertoili, mitä joku oli sanonut hänelle vuosiKYMMENIÄ sitten. Talletti jokaisen loukkauksen visusti mieleensä ja muistelee niitä edelleen. Ja kuvitteli kaikkien koko ajan puhuvan hänestä ja katsovan kieroon vaikka niin ei ollut.
Minun on ollut tosi vaikea päästä eroon ajattelutavasta, että muut koko ajan ajattelee minusta pahaa. Osittain vuosikausien kiusaamisen takia, osittain äidin oppien takia. Samoista syistä olen jotenkin sosiaalisesti "vammainen". En osaa solmia ystävyyssuhteita ja olen täysin yksin. Parisuhteet kestää maksimissaan pari vuotta. Äidistä ei ole koskaan ollut mitään tukea. Elämä on ollut todella yksinäistä lapsuudesta asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksittäisiä muistoja nousee mieleen.
Milloin tuli niitä ohuita siteitä kauppoihin? Meillä oli vain niitä paksuja, jotka kyllä näkyivät. Onneksi oli edes niitä. Ja ne paksut yösiteet olivat ihan kamalia.
Teinivaatteita en saanut. Äitini mukaan en pitänyt niistä. Nyt kun katson vanhoja valokuvia, niin en tiedä, pitäisikö itkeä vaiko nauraa.
Muistan kun olin raskaana, niin äitini mielestä minun olisi pitänyt pukeutua väljempiin vaatteisiin. Raskausmahaa ei sopinut paljastaa vartalonmyötäisillä paidoilla. Telttamekko oli ainoa oikea vaate.
Ei ihme, etten ole vieläkään täysin sinut sen kanssa mitä puen päälle.
Ihan pienenä minulla oli pitkä tukka, sitten se leikattiin ja pidettiin hyvin lyhyenä monta vuotta. Joku tuttavakampaaja leikkasi sen. Näytin ihan pojalta monta vuotta ja moni vieras luulikin minua pojaksi. Sitten keräsin rohkeutta ja sain sanotuksi, että haluan pidemmän tukan.
En muista, että minua olisi koskaan kehuttu kauniiksi. Tai sanottu, että olen rakas tai tärkeä. Se piti, ja pitää edelleen, lukea rivien välistä. Syliin ei otettu tietyn iän jälkeen. Ei isoja lapsia pidetä sylissä. En muista halanneeni vanhempia kuin häissäni, kun he onnittelivat.
Jos heidän oma lapsuutensa oli ankeaa ja tunneköyhää sodan jälkeen, niin miksi sitä ankeutta ja tunneköyhyyttä piti jatkaa? Miksi minä haluan halata lapsiani joka päivä? Mistä minä olen oppinut sanomaan heille, että he ovat kauniita, tärkeitä, rakkaita jne?
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 14:18"]
Ja muuten, huomaan, että tähän ketjuun kirjoittaneet kirjoittavat hyvää, käytännössä virheetöntä suomen kieltä! Sekin on varmaan aikalaispiirre meillä 70-lukulaisilla. ;-)
[/quote]
On se varmaan osittain aikalaispiirrekin, mutta minusta se puhuu enemmän sen puolesta, että tähän ketjuun kirjoittaneet murjotut tyttölapset olivat hyviä koulussa muutenkin kuin vain muistoissaan. Ainakin minun luokaltani peruskoulusta "valmistui" 1987 muutama, jotka todellakaan eivät osanneet sujuvasti lukea, saati hallinneet oikeinkirjoitusta.
Sitten taas esim äitini (-49) jonka kouluhistoriasta minulla ei ole mitään tietoa (oikeasti!), ei osaa kirjoittaa. Hän lukee sanomalehteä, mutta ei halua kirjoittaa mitään paperille, koska ei osaa. Rekrytoin joskus ihmisiä työkseni, ja sain todeta että oikein (ja hyvin) kirjoitettu hakemus on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys, kaikissa ikäryhmissä. Palkkasin siis sekä tehdastyöntekijöitä että koulutettuja asiantuntijoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ohuet siteet tuli 80-luvun lopulla?
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 14:43"]
Kiitos ap:lle tämän ketjun aloittamisesta ja kaikille jo tähän vastanneille.
aivan uskomatonta, aivan samat jutut meillä. Äiti -43, minä -74 ja siskoni -69.
Tunnistan näistä niin monta. Kun kuukautiseni alkoivat, meni vuosi ennen kuin kerroin niistä äidilleni (kellekään). Äitini kertoi, missä siteitä on - niitä paksuja tietenkin - ja asia oli käsitelty. Uskomatonta, että tämä ei ollutkaan vain minun äitini vajavaisuutta/häpeää vaan "yleinen käytäntö". Rintaliivit varastin äitini kaapista, kai hän sen huomasi mutta ei koskaan sanonut mitään. Pakkohan se on huomata! Alkaa oikein suututtaa nyt kun kirjoitan tätä ja mietin asiaa. Myöhemmin käytin omia rahojani siihen että hankin lisää rintsikoita. Niiden ostaminenhan oli tajuttoman noloa mutta minkä teit, koulun jumppatunneilla ei kehdannut vaihtaa vaatteita niissä äidiltä otetuissa.
on myös nuo muut, tunnekylmyys, painosta huomauttelu - kehuu aina omaa houkuttavan, tutuille ja tuntemattomille, ja huomauttelusta ylipainoisten painosta. Moukkamaista, noloa.
Rakastaa ruoalla, syö itse vähän, meillä jos kyläilee ja tarjotaan ruokaa usein ei ota. Loukkaantuisi verisesti jos tekisimme hänelle saman. Leikkii marttyyriä, saa kolareita, ei todella pyydä anteeksi. Suhtautuu kaikkeen negatiivisesti, aina arvostelee muita. Kun olen hänen seurassaan, huomaan kuinka mielialani synkistyy. Argh!
Ja tuo sydänkohtauksella uhkailu "nyt ottaa sydämestä". Varmaan 30 ensimmäistä vuottani pelkäsin että hän kuolee sydänkohtaukseen. Ja hänellä on tutkitusti terve sydän.
Ei koskaan leikkinyt meidän kanssa. Erona näihin aiempiin meillä ei huoriteltu tms.
aiempia kompaten, huh huh.
[/quote]
Anteeksi, mutta minua alkoi naurattaa tätä lukiessani. Ajatus siitä, että teini-ikäinen varastaa rintsikat äitinsä kaapista ja ostaa loput omilla rahoillaan on kerta kaikkisen surkuhupaisa. Traaginen ja samalla surkuhupaisa. Olen pahoillani puolestasi. Muistan omasta nuoruudestani, että äiti osti minulle yhden topin josta alelaarista. Yhden. Sitä pesin itse ja jossain vaiheessa ehkä sain toisen. Alusvaatteisiin ei todellakaan panostettu ja äiti vieläkin pesee pikkuhousujaan nyrkkipyykillä. Usein näen hänen luonaan yksittäiset pikkuhousut roikkumassa suihkun tangolla kuivumassa. Aivan älytöntä. Tämä näkyy siinä, että ostan itse nyt aikuisena laadukkaita alusvaatteita ja niitä on todellakin riittävästi. Myös lapsillani.
Myös minun äitini on negatiivinen ja katkera marttyyri. Hän ajattelee muista aina ensimmäisenä pahaa ja juoruaa. Hän on erittäin ilkeämielinen ja on esim. kateellinen minulle matkoista, juhlista. kauniista vaatteista yms. Jos minulla on uusi paita niin aina hänen pitää syyllistää, että "taasko sinulla on uusi paita". Mitä hittoa se hänelle kuuluu! Omatpahan on rahani. Äidille tuntuu olevan myösö kova pala, että ostimme kalliin asunnon (arvokkaampi kuin heidän). Kuka on kateellinen omalla lapselleen??
Äitini myös vahtaa syömisiään ja katselee minua arvostelevasti päästä jalkoihin, että onko tullut ylimääräistä. Kontrolloi muiden syömisiä ja painoa. Äitini vahtauksesta johtuen suhteeni ruokaan oman ihan kiero. En syö muiden edessä paljoa, mutta iltaisin ahmin herkkuja ja yksin ollessani. Olen myös sairastanut bulimiaa. Koen syömisestä syyllisyyttä ja herkut ovat minulle ns. kielletty hedelmä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ap:n kanssa samaa ikäryhmää ja äitini on syntynyt 40-luvun loppupuolella. Samanlaisia kokemuksia on, plus sitten äitini henk.koht. traumat päälle.
40-luvun lapset syntyivät sodan jalkoihin tai heti sodan jälkeiseen aikaan, perheen isä tai muu läheinen oli kaatunut rintamalla, silloiset äidit kantaneet vastuun kotirintamalla... Rintamalta saattoi palata muuttunut ja hiljainen mies. Pulaa oli kaikesta ja siihen aikaan lapset tekivät maaseudulla tilan töitä. Uskonto oli ihan eri tavalla läsnä kuin nykyään, herätysliikkeillä oli vahva ote.
Lapsia rangaistiin väkivallalla, "joka vitsaa säästää se lastaan vihaa". Lasten seksuaalista hyväksikäyttöä oli mutta ei osattu puuttua... Jne... Eli meidän 70-lukulaisten omat äidit ovat eläneet oman lapsuutensa aivan erilaisessa ympäristössä. Ei ihme, että tuloksena oli traumatisoituneita ja neuroottisia äitejä.
Äh, tulipa paljon kirjoitusvirheitä, kun lapset mekastivat vieressä. No, ymmärrätte varmaan pointtini.:)
Myös minulle tämä ketju on ollut todella terapeuttinen. Kiitos kaikille keskustelijoille. t. 188
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arrghh miten tutun kuuloista. Varsinkin avoin kateellisuus, joka satuttaa.
Kymmenen vuotta sitten sain tilaisuuden kirjoittaa tietokirjan, ei mikään merkittävä kirja, enkä ole kirjailija mut joka tapauksessa tunnettu kustannustalo otti sen julkaisuohjelmaansa. Kun kerroin uutisen äidilleni, hän ei sanonut mitään. Ei mitään. Aina kun kerroin hankkeen edistymisestä, hän vaihtoi puheenaihetta kunnes sanoi lopulta, että mitä minä jaksan siitä kohkata, että hän uskoo kun näkee kirjan kädessään. Lähetin kirjan hänelle, eikä hän ole sanallakaan siitä sanonut.
Toinen juttu, kun minä ja mieheni ilmoitimme menevämme naimisiin: Ensimmäinen spontaani kommentti oli "Voi kauheeta mitä minä laitan häihin päälleni." Ja tästä vaateasiastaan hän sit soitteli useampaan kertaan, minun pukuni ei kiinnostanut kuin siinä vaiheessa, kun näki sen 2 päivää ennen häitä, silloin kauhisteli, että miten osa suvusta mahtaa suhtautua, kun olin valinnut olkaimettoman puvun.
Minunkin on todettava, että tämä ketju on ollut todella terapeuttinen. Itse olen syntynyt -82 ja äitini -56. Kotona oli todella kova kuri, ja mitään ns. normaalia nuoruutta en saanut elää. Kokeista jos tuli kasia huonompi, sai haukut ja huudot. Ylipäätään meillä ei keskusteltu mistään, vaan rangaistus oli aina selkäsauna. Kyllä, vielä lähempänä täysi-ikää äitini laittoi hakemaan takapihan metsästä vitsan, jolla antoi selkään. Tätä oli lähes viikottain. Marttyyriys on kanssa tuttua, valitettavasti olen itse perinyt tämän piirteen :( Lapsille tulee myös möykättyä silloin, kun olen liian väsynyt ja eivät tottele. Tästä tulee aina paha mieli ja pyydän toki lapsilta anteeksi ja selitän, mistä johtui. Minulta ei ole ikinä, ikinä pyydetty anteeksi mitään. Oma äiti kun huutaa lapselleen, että olet niin idiootti, että sinusta ei ole mihinkään, niin sehän se on mukavaa.
Kaiken kukkuraksi äiti ottaa jonkinlaista kunniaa nykyisin siitä, että molemmat lapsensa ovat maistereita ja pärjäävät elämässä. Ei todellakaan ole hänen ansiotaan. Tiedän äidillä olleen rankan, isättömän lapsuuden, mutta ei se oikeuta tuollaiseen käytökseen. Olen yrittänyt pari keraa jutella hänen kanssaan asioita läpi, mutta vastaus on juurikin tuollainen mitä sitä vanhoja muistelemaan.
Meillä ei halailtu, hellitty, kehuttu. On ollut iso työ opetella halimaan ja kehumaan omia lapsiaan.
Tässä ketjussa oli avartavaa myös tuo isien osuus. Oma isäni on jollakin tapaa yksinkertainen tapaus ja muistan yläasteelle siirryttyäni sen, että en halunnut liikkua edes pyyhe päällä hänen ollessaan kotonaan. Jos tulin vaikka suihkusta pois. Hän tuntui katselevan aina jotenkin himokkaasti ja kommentoi ällöttävästi kasvavia muotoja. Yök, yök ja yök.
Minustakin muuten tuntuu siltä, että äitini koittaa mummona nyt jotenkin hyvitellä omaa käytöstään äitinä. Harmi kyllä, se lähinnä inhottaa minua. Nyt kun esikoinen on kasvanut isommaksi ja alkanut murkkuilla, niin samat piirteet tulevat esiin mitä omassa lapsuudessani. Äitini ei osaa neuvotella ja nyt kun ei voi sitä vitsaa käyttää, niin on selvästi avuton ristiriitatilanteissa...
Minä olen yli 10 vuotta haaveillut kirjoittavani tositapahtumiin perustuvan romaanin lapsuudestani ja elämästäni. Julkaisisikohan sitä kukaan, ja kiinnostaisikohan se lukijoita, mitä luulette?
Äitini kanssa en pääse tästä aiheesta puheisiin, joten ehkä minun täytyy tehdä suru- ja purkutyö yksin. Kirjoittamalla. Aion elää vielä n 50 vuotta, mutta haluan elää tulevat vuosikymmenet ilman tätä taakkaa, vapaana!
Tunnekylmyydestä ja empatiakyvyttömyydestä, äitini 40-luvulla syntynyt: Sain ensimmäisen keskenmenoni, minulla oli niitä kaksi ennen esikoista. Äitini kommentti oli, että eihän se mikään ihme ole, oli hänelläkin keskenmenoja ja se-ja-sekin synnytti kuolleen vauvan Vessanpönttöön. Joo. Lisäksi kertoi myöhemmin päivällipöydässä appivanhemmilleni tästä keskenmenosta "lieventäen onnettomuutta" toteamalla, että "kyllähän ne ristiäiset olisikin osuneet hankalaan aikaan". En kestä, nämä kuulostaa kirjoitettuina aivan hirveitä. Ja olikin kyllä sitä.
Päätin silloin etten kutsu äitiäni ristiäisiin jos joskus lapsen saan. Kutsuin. I'm such a wimp!
Olipa hyvä lukea tämä ketju. Olen aina ajatellut, että nämä asiat koskivat vain meidän perhettämme ja joitain vastaavia maalaisperheitä. Äitini on täysin kouluttamaton, kansakoulun käynyt, eikä ole varmaan koskaan lukenut yhtäkään kirjaa. Itse olen akateeminen ja kirjoitin lukiosta huipputuloksen aikoinaan. Tunsin aina, että minä ja äitini olemme eri maailmasta ja meillä ei koskaan ole ollut minkäänlaista henkistä yhteyttä. Äitini vain touhusi touhuamistaan, laittoi ruokaa, hoiti puutarhaa, marjasti ja teki käsitöitä. Mistään oikeasta asiasta hänen kanssaan ei ole koskaan voinut puhua. Niin moni asia oli samoin kuin kirjoituksissanne, että en nyt niitä ala tässä toistamaan, mutta todella ahdistavaa on ollut siitä taustasta nousta omannäköiseen elämään. Kun sieltä maalaispitäjästä 18-vuotiaana lähdin, niin en sinne ole kaivannut. Omien lasten isoäitisuhteen vuoksi kyllä käymme siellä muutaman kerran vuodessa, mutta aika tuskaa se on. Hänhän ei tietenkään kotisijoiltaan liikahda ja mitään apua emme saa. On aika raskasta olla ensimmäistä sukupolvea yksin ilman sukua vieraassa kaupungissa ja ensimmäistä sukupolvea töissä kodin ulkopuolella. Ei varmaan kuitenkaan ole ihan tavallista, että näin on omassa ikäluokassani. Oon syntynyt 1975 ja äitini 1950.
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 13:23"]
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 13:16"]
Siskollani oli ala-asteella opettaja, joka kosketteli häntä sopimattomasti. Äiti ei uskonut. Vuosia myöhemmin opettaja tuomittiin pedofiliasta, uhreja oli ollut useita. Äiti soitti minullekin ja uhosi, miten hän haluaisi pitää tuon miesopettajan puolta. Niin hyvä mies. Pikkutytöt valehtelee.
[/quote]
Kammottavaa! :O Äitisi on hirviö.
[/quote]
Oliko kyseessä englannin opettaja?
Kiitos tästä ketjusta ja kokemusten jakamisesta! Ihan kaikkia en lukenut läpi, mutta riittävästi kuitenkin. Itselläni samantapaisia kokemuksia, ei niin rankkoja kuin monella, mutta sellaista tietynlaista asenneilmapiiriä, jonka huomaan vaikuttaneen minuun. Äitini vm. -46 ja minä -77.
Meilläkin äiti ihannoi työntekoa ja ahkeruutta ja teki kyllä itse merkittävän uran, oli ponnistanut vaatimattomista oloista korkeakoulutetuksi. Koulumenestystä ja korkeakoulutusta pidetiin itsestäänselvyytenä. Kuukautisista, seksistä eikä alkoholista puhuttu vaan vaiettiin. Itse taisin tamponini ostaa, mutta traumaa ei siitä ole jäänyt. Mutta jotenkin koin, että nuorten elämä ihastumisineen, alkoholi- ja seksikokeiluineen oli tosi häpeällistä. En uskaltanut tuoda poikaystävää kotiin näytille tai kertoa, että seurustelin kasiluokalla, vaikka se silloin olikin ihan viatonta, neitsyyden menetin samaisen pojan kanssa 16-vuotissynttäreillä. 17-vuotiaana silloinen poikaystävä tuli halailemaan ja pussailemaan mua vanhempien nähden meidän keittiössä ja se sai mut tosi kiusaantuneeksi, muistan sen vieläkin. (Vaikka samalla jotenkin ihailin, että se poika ns. uskalsi niin tehdä ja tuntui hyvältäkin.) Äiti antoi ymmärtää, että seksi oli kielletty vaikka tuossa vaiheessa se mielestäni oli oma asiani eikä hänen kieltämisellä miksikään muuttunut. Raskauden pelko kyllä oli suuri.
Jälkikäteen ajatellen tuntui, että sitä puolta minusta ei hyväksytty. Vaikutti siihen, millaisena koin itseni. Vasta mieheni myötä olen rakentanut seksuaalista itsetuntoani jne. Näistä asioista olen puhunut jälkikäteen isosiskoni kanssa, hän on kokenut vielä itseäni voimakkaammin sen, että äiti yritti ohjailla meidän elämäämme, puuttua tekemisiimme jne. muun muassa siltä osin, että hänellä oli mielipide siihen, missä vaiheessa kannattaa mennä naimisiin, ostaa asunto tms.
Minulla oli hyvä ja turvallinen lapsuus ja koti, minusta todellakin huolehdittiin. Mutta tämänkin ketjun monet tarinat jotenkin antavat jotenkin vihiä siitä, että meidän vanhempamme olivat oman aikansa tuotteita. Meillä on kyllä äitini kanssa hyvät välit, hän on ihana isovanhempi. Kipeistäkin asioista olemme sittemmin joutuneet puhumaan perhepiirissä. Uskomatonta tosin, että hän on syyttänyt minua ja siskoani tuomitseviksi ja jyrkiksi! Vaikka juuri se on se hänessä se piirre, jonka koemme ikäväksi lapsuudestamme, hän on ollut jyrä. Sattumoisin omassa lähipiirissäni monet ystävistäni ovat joutuneet omien äitiensä kanssa törmäyskurssille juuri tässä elämänvaiheessa, lähellä 4-kymppiä.
Ja muuten, huomaan, että tähän ketjuun kirjoittaneet kirjoittavat hyvää, käytännössä virheetöntä suomen kieltä! Sekin on varmaan aikalaispiirre meillä 70-lukulaisilla. ;-)