Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
meilä on jo jaettu lähes kaikki suosikeille, ja todennäköisesti tuota rahansiirtoa on ollut, koska palkkatulot eivät selitä jatkuvia kalliita autoja, remontteja yms. Silti vingutaan kylään ja ihmetellään kun ei käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En saanut julkisella paikalla puhutella äitiäni "äidiksi". Hän oli saanut minut hyvin nuorena, ja oli mielissään kun meitä luultiin siskoksiksi. Jo hyvin pienenä sain kuulla olevani vahinko, vaikken oikein ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Luulin olevani jotenkin epäkelpo ja viallinen.
Ei yksikään lapsi voi syntyä vahinkona, kyllä jokainen on alulle pantu. Mutta se syyllisyys on kalvanut mua läpi elämän, muissakin vaikeuksissa aina syyllistän itseäni.
Pienenä yhteenvetona näihin perintöihin ja miksei muuhunkin: Näyttää siltä, että kun joku, oli se isä tai läheinen sukulainen, kuolee niin sen on "sokka irti" -tilanne, kukaan ei ole rajoittamassa eikä ihmettelemässä ja kenties arvostelemassa käytöstä. Sosiaalinen paine käyttäytyä oikein häviää.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 19:17"]
Minun mielestäni lesken asumissuoja on kyllä tarpeellinen ja hyvä, ei toisen kotia pidä olla heti realisoimassa vaikka lapsilla olisi minkälainen tarve. Koti on koti. Mutta kaikki tuo asiakirjojen väärentely, yhden lapsen suosiminen toisten lasten kustannuksella ja siihen liittyvä kyräily ja salailu. Pistää vihaksi. Hyvinkin tuttua meidän suvussa.
Suurin osa omaisuudesta on käytännössä vuosien varrella siirretty pojan nimiin, muilta salaa toki. Kesämökit, perheyritys yms. kaikki yhden ja saman henkilön nimissä. Kaikki paperit ovat periaatteessa kunnossa, mutta todellisuudessa valeasiakirjoja. Plus että rahaa on siirretty aina sen verran, ettei ole lahjaveroja tarvinnut maksaa. Koska toiminta on tehty sen verran pitkällä aikavälillä ja järjestelmällisesti, lakiosa ei tule kattamaan edes pientä prosenttia todellisesta omaisuudesta. Pojan mielestä hän on kaiken ansainnut ja ollut mukana jatkamassa perheyritystä, missä oli sisko sen ajan? No kun sisko jätettiin alusta alkaen sen firman asioiden ulkopuolelle. Osakkeitakaan ei saanut ostaa omiin nimiinsä. Ei edes yhden yhtä. Suvun kesämökkiä ei saanut ostaa, ei tietenkään. Isän kuollessa kaikki omaisuus on jo valmiiksi pojan nimissä. Tämä on kuulemma järkevää verosuunnittelua, ei mene valtiolle veroja! Ei mene ei.
[/quote]
Tuo poikien suosiminen on niin yleistä. Ällöttävää. Salailua juurikin ja väärennetään asiakirjoja. Pyydetään allekirjoituksia väärin perustein, kertomatta asioiden todellista luonnetta. Kokemusta löytyy täälläkin.
Äiti ja poika, kaksi itse pirua ,,,, mitä tulee perintöön. Kunpa isä olisi tajunnut tehdä testamentin tyttärensä hyväksi ajoissa tai ainakin hankkia kuoleman varalle niin sanotun uskotun miehen. Ei varmaan arvannut, minkälaisia haaskoja vaimonsa ja poikansa olivat.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 19:42"]
Pienenä yhteenvetona näihin perintöihin ja miksei muuhunkin: Näyttää siltä, että kun joku, oli se isä tai läheinen sukulainen, kuolee niin sen on "sokka irti" -tilanne, kukaan ei ole rajoittamassa eikä ihmettelemässä ja kenties arvostelemassa käytöstä. Sosiaalinen paine käyttäytyä oikein häviää.
[/quote]
Varsinkin pojat nousevat päällemäsmäreiksi isien tilalle ja käyttävät äitiensä heikkoutta hyväkseen. Sisaria voidaan kohdella todella kaltoin ja perustella itselleen, että kaikki on oikeutettua ........ sillä ei ole tosiaan ulkopuolista näkemässä eikä tuomitsemassa.
Isät pitävät pojilleen kurin käyttäytyä OIKEIN sisaria kohtaan, yleensä. Vahvimman oikeus alkaa tapahtua isän kuollessa, jos ei ole erikseen säädeltyä testamenttia.
Äidit ovat joko sokeita tai sitten todellakin niin kateellisia tyttärilleen, että sallivat kaiken tapahtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 00:43"]
[quote author="Vierailija" time="04.08.2014 klo 16:53"]
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 11:41"]
Millaisia teidän perheissä ruokahetket olivat arkisin?
Meillä syötiin arkisin tasan kello viisi ja näistä ajoista ei poikettu koskaan. Kouluainen kävi kaupassa, kattoi pöydän ja teki ruuan kokonaan tai osittain valmiiksi. Vietettiin siis nykyaikana harvinaisemmaksi käynyttä ihanne-elämää: koko perhe koolla iltapäivällä ruokapöydässä yhdessä.
Ruokahetket olivat minusta lähinnä kiusallisia. Ensin isä täytti lautasensa ja muut söivät sen mitä jäi. Ruokapöydässä keskustelu oli sitä, että äiti pälpätti isälle työpaikan tapahtumista, isä urahteli jotain vastaukseksi, jos asiat häntä nyt ylipäätään kiinnostivat ja muut olivat hiljaa. Monologin jälkeen siivottiin jäljet ja jompikumpi sisaruksista tiskasi ja lakaisi lattian.
Ja tätä päivästä toiseen.
Omassa kodissani asiat tapahtuvat nykyään lähes päinvastoin, jos tapahtumia nyt voi ajatella ääripäästä toiseen. Meillä puhutaan syödessä enemmän, vaikka ruokailu tapahtuisi eri huoneissa.
[/quote]
[/quote]
Ihan OT, mut ei elämä, miten nolo isä ja mies! Ottaa ruokaa ensimmäisenä, vaikka on lapsia...Itse tulen köyhästä, työväenluokkaisesta perheestä ja meillä lapset söi aina ensin. Sitten äiti ja isä. Isä teki fyysistä, rankkaa työtä, ja joskus kun oli todella tiukkaa, äiti yritti jemmata isälle jotain, mikä oli ihan ymmärrettävää. Siti lapset söivät ekana ja vanhemmat katsoivat, että saatiin tarpeeksi. Nälkäisenä ei tarvinnut olla ikinä. Mut mun faija olikin alfa, lauman suojelija ja turva, ei narsistinen kusipää, jota varten muu perhe on olemassa.
Tätä ketjua lukiessa olen jo useamman kerran kiittänyt omia, jo edesmenneitä vanhempiani. Köyhiä oltiin, koti ja vaatteet oli mitä oli, mut sopu sijaa antoi, lapset oli tasa-arvoisia (tästä olen erityisen kiitollinen, vasemmistolaiset vanhempani istuttivat meihin tasa-arvo ajattelun), kulttuuria ja urheilua harrastettiin, kyllä ne soittovehkeet ja urheilukamppeet jostain aina hankittiin. Kaikilla viidellä lapsella on nyt korkeakoulutus, duunipaikka, ei erityisempiä ongelmia. Meilläkään ei juuri kosketeltu tai hellitelty, ei kuulu siihen ympäristöön sellainen, mutta välittäminen tuli kyllä muuten ilmi. Lapsia ei nolattu. meidän älyä ei aliarvioitu, mutta ei myös odotettu liikojakaan, lasten kanssa keskusteltiin. Onglemiakin oli, ja työväenluokkaisessa kontekstissa niitä ei lakaistakaan niin vain itämaisten mattojen alle tai muuten vain kulisseihin, ne olivat siinä ihan näkyvillä - ja kyllähän niistäkin selvittiin traumoitta.
[/quote]
Kyllähän nämä ruokajärjestelyt perheessä ovat useimmiten ruokahuollosta vastaavan eli äidin järjestelyitä. Jos isä jää nälkäiseksi, ruokaa täytyy tehdä lisää. Lapset taas syövät vähän, koska ovat pieniä, ei niille voi nälkä jäädä. Isä joka toimii tämän käytännön mukaan ei ole automaattisesti narsistinen kusipää, vaan ajattelematon.
Meillä ei saanut koulun jälkeen syödä mitään välipalaa ja illallakaan ei olisi tarvinut olla kovin ihmeellinen nälkä, kun eihän pienikokoisella toimistotyötä tekevällä äidilläkään ollut. Perustelu se on tuokin.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 02:08"]
Mutta vali-vali, joillakin teistä on ollut hands down monta kertaa kamalampaa, enkä tiedä, olisinko itse enää hengissä kaiken sellaisen jälkeen. Vaikka en ole halailija, teitä kohtaan tulee tunne, että haluan lähettää ison, lämpimän halauksen, joka viestii, että kaikki on hyvin, ja että olet juuri hyvä ja oikein sellaisena kuin olet. (Mutta taidan tarvita sellaisen ensin itse...)
[/quote]
Ajattelen samoin. Olen alisuoriutuja, joka ei ole osannut ottaa vastaa kiitoksia, usein en myös palkkiotakaan tehdystä työstä. Lastenhoitokeikoilla olen jättänyt rahat pöydälle ja häipynyt. Yksi harvoista huolenpitoon liittyvistä muistoista lapsuudessa on se, kun kummitätini kysyi ennen saunareissua "onko teillä hoitoainetta". Kysyin, mitä se on. "Se saa tukan kiiltämään." Olin ihan liikuttunut siitä, kuinka joku voi pitää tärkeänä sellaista asiaa, että minun, ei mitään tarvitsemattoman, tukka olisi kiiltävä. Kotona tällaiseen en ollut tottunut.
Ja sen voin sanoa, että monen tänne kirjoittaneen kohtaloa minä en olisi kestänyt, ihan varmasti olisin tappanut itseni heti kun olisi ollut tarpeeksi tietoa siitä, miten se kannattaa tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 19:17"]
Minun mielestäni lesken asumissuoja on kyllä tarpeellinen ja hyvä, ei toisen kotia pidä olla heti realisoimassa vaikka lapsilla olisi minkälainen tarve. Koti on koti. Mutta kaikki tuo asiakirjojen väärentely, yhden lapsen suosiminen toisten lasten kustannuksella ja siihen liittyvä kyräily ja salailu. Pistää vihaksi. Hyvinkin tuttua meidän suvussa.
Suurin osa omaisuudesta on käytännössä vuosien varrella siirretty pojan nimiin, muilta salaa toki. Kesämökit, perheyritys yms. kaikki yhden ja saman henkilön nimissä. Kaikki paperit ovat periaatteessa kunnossa, mutta todellisuudessa valeasiakirjoja. Plus että rahaa on siirretty aina sen verran, ettei ole lahjaveroja tarvinnut maksaa. Koska toiminta on tehty sen verran pitkällä aikavälillä ja järjestelmällisesti, lakiosa ei tule kattamaan edes pientä prosenttia todellisesta omaisuudesta. Pojan mielestä hän on kaiken ansainnut ja ollut mukana jatkamassa perheyritystä, missä oli sisko sen ajan? No kun sisko jätettiin alusta alkaen sen firman asioiden ulkopuolelle. Osakkeitakaan ei saanut ostaa omiin nimiinsä. Ei edes yhden yhtä. Suvun kesämökkiä ei saanut ostaa, ei tietenkään. Isän kuollessa kaikki omaisuus on jo valmiiksi pojan nimissä. Tämä on kuulemma järkevää verosuunnittelua, ei mene valtiolle veroja! Ei mene ei.
[/quote]
Voit kyllä tarkistuttaa asianajajalta onko tuo kaikki omaisuuden siirtely mahdollista katsoa ennakkoperinnöksi? Jotta se otettaisiin huomioon varsinaisessa perinnön jaossa. Voit myös kysyä aiheesta av tietäjiltä, tekemällä aiheesta oman ketjun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen/olin lahjakas nuori. Nykyään alisuoriutuja minäkin. Tuottaa vaikeuksia ylipäätään normaaliasiat. Nuorena olin ns. huippusuorittaja ja monella alalla häärijä. On siinä lahjakas nuori.. miten se jaksaa.. vähän Sara Forsbergin tyyliin :P -
Isäni kuoltua/ äitini/veljien luonteen tullessa esiin, minulle ei kuulunut enää mitään. Veljille sitäkin enemmän. MInut jätettiin täysin huomiotta, paitsioon joka asiassa. En kuulunut jouluihin, en juhannuksiin yms.
En saanut tukea enää lainkaan. Isän kuollessa tyttäret tosiaan jätetään ikävä kyllä usein täysin paitsioon. Varsinkin, jos suvussa ei ole ketään rehtiä oikeudenmukaista henkilöä, joka alkaisi tämän puolia pitämään.
Kuinka moni menettää drivensa ja voimansa, kun mahdollisuudet vesitetään ja jopa tahallisesti eristetään suvusta. Juurikin näiden luonnehäiriöisten äitien toimeenpanemana. Jotka esittävät kuitenkin marttyyreja. Uhreja. Kaikille.
Tarkkasilmäisimmät näkee läpi, mutta joukkodynamiikka usein pakottaa heidätkin raukkamaisesti vaikenemaan - etteivät menetä ''suvun'' muiden jäsenten suosiota. Itsemurhia (varsinkaan nuorten) en lainkaan ihmettele.
Kuolamantapaus perheessä horjuttaa deeply perheiden rakenteita, jos ei ole esim. selvää sanelua siitä - mikä kenellekin oikeasti kuuluu. Alkaa ns. liittoutuminen ja puolien hakeminen ja itselleen omaisuuden turvaaminen ja järjestely. Sen enempää asiaan menemättä, ymmärrän hyvin heitä, joilta vietiin KAIKKI - kun juuri se tukipylväs perheessä menehtyi.
Btw., toivon Sara Forsbergille menestystä..
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 12:16"]
Olen/olin lahjakas nuori. Nykyään alisuoriutuja minäkin. Tuottaa vaikeuksia ylipäätään normaaliasiat. Nuorena olin ns. huippusuorittaja ja monella alalla häärijä. On siinä lahjakas nuori.. miten se jaksaa.. vähän Sara Forsbergin tyyliin :P -
Isäni kuoltua/ äitini/veljien luonteen tullessa esiin, minulle ei kuulunut enää mitään. Veljille sitäkin enemmän. MInut jätettiin täysin huomiotta, paitsioon joka asiassa. En kuulunut jouluihin, en juhannuksiin yms.
En saanut tukea enää lainkaan. Isän kuollessa tyttäret tosiaan jätetään ikävä kyllä usein täysin paitsioon. Varsinkin, jos suvussa ei ole ketään rehtiä oikeudenmukaista henkilöä, joka alkaisi tämän puolia pitämään.
Kuinka moni menettää drivensa ja voimansa, kun mahdollisuudet vesitetään ja jopa tahallisesti eristetään suvusta. Juurikin näiden luonnehäiriöisten äitien toimeenpanemana. Jotka esittävät kuitenkin marttyyreja. Uhreja. Kaikille.
Tarkkasilmäisimmät näkee läpi, mutta joukkodynamiikka usein pakottaa heidätkin raukkamaisesti vaikenemaan - etteivät menetä ''suvun'' muiden jäsenten suosiota. Itsemurhia (varsinkaan nuorten) en lainkaan ihmettele.
Kuolamantapaus perheessä horjuttaa deeply perheiden rakenteita, jos ei ole esim. selvää sanelua siitä - mikä kenellekin oikeasti kuuluu. Alkaa ns. liittoutuminen ja puolien hakeminen ja itselleen omaisuuden turvaaminen ja järjestely. Sen enempää asiaan menemättä, ymmärrän hyvin heitä, joilta vietiin KAIKKI - kun juuri se tukipylväs perheessä menehtyi.
Btw., toivon Sara Forsbergille menestystä..
[/quote]
Yritin itsemurhaa minäkin nuorempana. Sain siitä lähinnä vain ''järkyttävät haukut'', että miten kehtasin edes yrittää. Se siitä tukemisesta.
Sen jälkeen oikeastaan kuolinkin, sillä olen aivan yhdentekevä ''suvulleni''. Tädillni olin merkittävä, mutta ikävä kyllä - ainut ihminen, joka näki sukumme sairaat suhteet ja puolusti minua kaikin tavoin - kuoli. Siitäkään minulle ei edes ilmoitettu, kuin muutama päivä ennen hautajaisia. Että sellainen ''perhe.''
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 20:17"]
Asumissuoja ihan ok. Kaiken muun pimittäminen ei Ok.
[/quote]
Kyllä, asummissuoja on ok. Minä olinihan todella loukkaantunut (ja näköjään olen vieläkin) siitä, että äiti oletti minun vievän häneltä kaiken, jos tilaisuus tulee. Siitä seurasi kieroilua, salaamista ja asiakirjojen pimittämistä. Hän ei tiennyt sitä, että en ollut vailla mitään. Surin ja ikävöin isää, en ollut viemässä mitään. Miksi äiti oletti, että vien kodin, maat ja mannut? Olisiko itse tehnyt niin?
Tästä tuli mieleeni (olen -76), että jopa minun ikäisissä naisissa on näitä, jotka tuomitsevat laittautumista. Mutta kuitenkin aavistan, että itsekin haluaisivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1260 jatkaa vielä, että kun linä laittaudun, niinnlaittaudun vain oman naisellisuuteni tähden. En kenenkään vuoksi, niinkuin joskus joku luulee.
perunkirjojen pimittäminen yms. johtaa korvausvastuuseen. Tyttäret ovat usein liian kilttejä.
Näitä asioita kannattaa selvitellä jos haluaa paremmat välit. Kysellä vaikka millainen äiti omalla äidilläsi on ollut? Millainen oli hänen lapsuutensa? Entä Mummosi ja hänen vanhempansa? Tällaisten asioiden juurilta lähtee oma itsetuntemus liikkeelle eri tavalla ja ihmisyyden ymmärtäminen. Olen 70-luvun lapsi ja äitini syntynyt 30-luvun lopulla. Sota-aika on vaikuttanut hänen äitiinsä, menetykset ja pelko. Omia ei ole sanut kehua, koska jotain "pahaa" voi tapahtua. Sota vaikuttaa moniin suomalaisiin yhä tänäkin päivänä, juurikin viilenneinä väleinä. Suomessa on syviä traumoja suvuissa ja perheissä ja puhumattomuus suurimpia syitä pahoinvointiin. Ei toista maata, jossa nuorison ja vanhusten itsemurhat näin korkeat. Jostain se kertoo.
Voi mikä inhomuisto tuli mieleen tuosta ratsastustunnista. Joku äijä oli äitille kertonut tyttärensä heppahaaveesta näin: nuorempana ne tykkää hevosista, mutta kun tulevat vanhemmaksi, eivät tiedä, mitä sinne jalkoväliinsä oikeen tukkisivat. Ja se oli niin hauskasti ja osuvasti sanottu mun vanhempien mielestä. Hyi hitto.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 20:28"][quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 19:17"]
Minun mielestäni lesken asumissuoja on kyllä tarpeellinen ja hyvä, ei toisen kotia pidä olla heti realisoimassa vaikka lapsilla olisi minkälainen tarve. Koti on koti. Mutta kaikki tuo asiakirjojen väärentely, yhden lapsen suosiminen toisten lasten kustannuksella ja siihen liittyvä kyräily ja salailu. Pistää vihaksi. Hyvinkin tuttua meidän suvussa.
Suurin osa omaisuudesta on käytännössä vuosien varrella siirretty pojan nimiin, muilta salaa toki. Kesämökit, perheyritys yms. kaikki yhden ja saman henkilön nimissä. Kaikki paperit ovat periaatteessa kunnossa, mutta todellisuudessa valeasiakirjoja. Plus että rahaa on siirretty aina sen verran, ettei ole lahjaveroja tarvinnut maksaa. Koska toiminta on tehty sen verran pitkällä aikavälillä ja järjestelmällisesti, lakiosa ei tule kattamaan edes pientä prosenttia todellisesta omaisuudesta. Pojan mielestä hän on kaiken ansainnut ja ollut mukana jatkamassa perheyritystä, missä oli sisko sen ajan? No kun sisko jätettiin alusta alkaen sen firman asioiden ulkopuolelle. Osakkeitakaan ei saanut ostaa omiin nimiinsä. Ei edes yhden yhtä. Suvun kesämökkiä ei saanut ostaa, ei tietenkään. Isän kuollessa kaikki omaisuus on jo valmiiksi pojan nimissä. Tämä on kuulemma järkevää verosuunnittelua, ei mene valtiolle veroja! Ei mene ei.
[/quote]
Voit kyllä tarkistuttaa asianajajalta onko tuo kaikki omaisuuden siirtely mahdollista katsoa ennakkoperinnöksi? Jotta se otettaisiin huomioon varsinaisessa perinnön jaossa. Voit myös kysyä aiheesta av tietäjiltä, tekemällä aiheesta oman ketjun.
[/quote]
Varmaan osan voisikin. Mutta siinä on jotkut aikarajat, tätä on tapahtunut tasaisesti n. 20 vuoden ajan. Ja ilmeisesti on vaikea todistaa ennakkoperinnöksi, kun paperit on tehty näyttämään kauppakirjoilta, juuri sen arvon mukaan ettei katsota enää lahjaksi vaan "käyväksi hinnaksi". En tiedä onko rahaa todellisuudessa liikkunut, varmaan onkin jollain summilla. Lisäksi omaisuutta siirretty firman kautta, todella sekava soppa.
Suvun patriarkka aina sanoo, että omat rahat saa käyttää miten haluaa. Lakiosasäännöille on nauranut. On siis ihan laskelmoitu kuvio. Ja tässä tapauksessa nimenomaan isä suosinut poikaansa.
Ap tässä. Olen viettänyt lomaa tuon aloituksen jälkeen ja pohtinut asioita niiden viestien valossa, joita tähän ketjuun ehti ennen lomalle lähtöä tulla. Ketju on kasvanut valtavan pitkäksi!
Aloin lukea tarinoita ja olen vasta jossain 500. viestin kohdalla, mutta halusin tulla kiittämään teitä kaikkia siitä, että olette jakaneet kokemuksianne. Lämmin kiitos teille! Olen lukenut tätä ketjua välillä kyyneleet silmissä, mutta samalla tämä on ihan hirveän terapeuttista luettavaa. En siis olekaan yksin.
Alue: Aihe vapaa
Tuon ajan vanhemmista monet olivat todella itsekkäitä ja itsekeskeisiä, joille lapset olivat heidän oman elämänsä tiellä ja este. Oma äitinikin muuttui aika tavalla 60-luvun lopussa vapaan rakkauden ajan koittaessa ja meistä lapsista tuli riesa. Mitenkään raiteiltaan äitini ei suistunut (esim alkoholismiin), mutta ilmeisesti huomasi että koko elämänsä oli vain raatanut - ensin lapsuuskodissaan ja sitten omassaan sekä ansiotyössä - ja elämässä voisi olla omaakin kivaa. Tämän seurauksena hän muuttui ikäväksi ihmiseksi meitä lapsia kohtaan, mutta toki kaikkia muita kohtaan oli mitä sydämellisin, iloinen, hauska, sosiaalinen, avulias, säkenöivä keskustelija jne. Oma lapsuuteni oli siis ihana, mutta nuoruuteni kamala kun äitini ei sietänyt minua edes silmissään muistuttamassa olemassaolostani. Rahaa sain kaikkiin tarpeisiini pyytämättä ja kenenkään perään kysymättä.
Myöhemmin äitini rauhoittui, välimme paranivat ja hänellä on hyvät suhteet lapsiini.