Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 17:12"]
P.s. Äiti kävi tänäänkin. Olin yksin kotona, nukuin päikkäreitä sohvalla. Tultiin yöllä lomareissusta ja otin vähän univelkaa takaisin. Heräsin siihen, että äiti kävelee ovikelloa soittamatta sisään. Laiskottaako? Se oli ensimmäinen kysymys. Jotain höpisi ja lähti. Ei kysynyt minulta mitään muuta, puhui omat asiansa ja lähti.
[/quote]
Ettekö te äitienne alistamat tyttäret osaa edes pitää ovea lukossa? Vai oletteko niin älyttömiä, että pidätte itsestään selvänä, että äidillä on oltavat avaimet teidän kotiinne?
Anteeksi, minusta tuo on kummallista. Mutta minun äitini ei koskaan tunkenut tyttäriensä kotiin. Ei edes kutsuttuna, ihmeenä pidin sitäkin kun siskoni sai hänet raahattua lapseni ristiäisiin. Jotenkin minun ongelmani on eräällä tavalla päinvastainen. 40-luvun nainen minunkin äitini oli, mutta pikemminkin välinpitämätön kuin ahdistava.
Stereotyyppisesti äidin pitäisi olla HYVÄ ÄITI. Mutta millainen se Hyvä Äiti oikeastaan on, eli minkä kriteerien mukaan hyvyys mitataan? Murrosikäisten äidit ovat ainakin nykyään "idiootteja", kuten 15-vuotiaitten vanhemmat olivat jo Mark Twainin aikaan. Hän kuin aikanaan havaitsi vanhempiensa (isänsä?) viisastuneen kovasti...
Varsinkin negatiivisten tunteitten vähättely on kai maan tapa. Itse tunsin olevani kelvoton äiti, kun lapseni ihan itki kun ei kotiväki välittänyt, oli poissa kotoa ensi kertaa pitempään ja oli ikävä - myöntelin vaan, että semmoista se on, ikävähän se tietenkin eikä niin isosta enää kovin tarvitse välittääkään. Vähän myöhemmin koulun vanhempainillassa muuan kasvatusasiantuntija kertoi, että ei tunteita saa vähätellä eikä kieltää tyyliin " eihän sinulla mikään koti-ikävä voi olla ja kyllä me sinusta välitämme ..." Tunne on ihmisen subjektiivinen kokemus silloinkin, kun se ulkopuolisen mielestä on turha. En minä sitten niin huono kasvattaja tainnut ollakaan.
Muistetaan nyt se tosiasia, että menneitten vuosikymmenten naisten elämän keskipiste oli aina mies. Omaa elämään ei juuri ollut, ja vaikka olisi ollut työssä, piti kotona huolehtia ensin miehestä, olla olemassa miestä varten ja lapset saattoivat olla harmillinen sivutuote. Vaikka 1970-luvulla tuli abortti ja ehkäisy mahdollisiksi, läheskään kaikki sen vuosikymmenen lapset eivät syntyneet toivottuina, eivät edes suunniteltuina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisinpa kuulla, mitä isät ajattelevat. Vai ovatko he niin äitien aivopesimiä, etteivät terveet ajatukset enää kulje. Epäilikö isä koskaan äidin puheita? Miksei isä välittänyt lasten puheista? Ymmärtäisikö isä, että lapsi ymmärtää vanhempien sairaan suhteen ja lapsi voi siinä yhteisössä pahoin. Ymmärtääkö isä, että hän ei ole vaimonsa lapsi. Missä olet isä?
Isät olivat äitien palluttamia pikkupoikia, ja kuten tuolla edeltävä sanoi, se elämän keskipiste. Vaikka vanhempien välillä ei olisi ollut muuta kuin kaunaa ja katkeruutta, silti se mies oli se, jonka mielialoja kytättiin, jota myötäiltiin, jolle maireiltiin ja jonka kautta niitä tyttäriä mollattiin.
Lapset eivät kuuluneet yleensä isien maailmaan juuri mitenkään, miesten maailma oli kodista ulkona. Työporukassa, yhdistyksissä, nikkaroimassa ja ulkotöissä. Perheen piirissä vietettiin hyvin vähän aikaa, pakolliset ruoka-ajat ja muut. Kesäloma- ja muilla reissuilla sitten räyhättiinkin nonstop, kun oli pakko pyöriä siinä perheen keskellä eikä päässytkään autotalliin tupakka huulessa puuhaamaan omiaan.
Vanhempien suhde monesti oli - tai ainakin meillä oli, ja kavereilla näytti samalta - kummallinen symbioosi. Toisaalta piikiteltiin, piruiltiin, haukuttiin jopa suoraan (koskaan ei, aina joka kerta), riideltiin, huudettiin. Toisaalta lyöttäännyttiin yhteen haukkumaan ja huutamaan lapsille, ikään kuin yhteisille vihollisille, joissa se vihon viimeinen vika oli.
Ja tavallaan, kyllä. Oli ajan henki, että naimisiin on päästävä ja lapset on tehtävä. Mokomat paskiaiset sitten jäivät käsiin siihen ja moneksi vuodeksi tähän näin loisimaan, helvetti kun niistäkin eroon pääsisi. Tähän kun lisää kunnon naisten vaatimuksen (ei pidä olla kiinnostunut seksistä) ja ajan seksistisen hengen = koko ajan rivoakin rivompaa vitsiä, väännöstä, kuvamateriaalia, sillä herranjumala, monessa kodissahan oli suorastaan pornolehtiä ihan esillä, niin soppa on valmis.
Ymmärrän, että nämä asiat sitten menivät kuten menivät. Mutta se mitä en ymmärrä, enkä pysty hyväksymään, että mitään virhettä ei ole koskaan myönnetty. Että tiedon, oppimisen, maailman muuttumisen jälkeen yksi asia on ja pysyy: näissä ihmisissä ei ole mitään vikaa, se on vaan nämä heidän kiittämättömät, puolihullut kakarat, joissa on vikaa.
Lastenpsykiatri varoittaa kylmyydestä. Se on aikansa elänyt kasvatustapa. Lapsi ja nuori tarvitsee hellyyttä ja läsnäoloa.
http://yle.fi/uutiset/lastenpsykiatri_on_vaarallista_ajatella_etta_syli_on_lapselle_palkinto/7104628
Odotan "innolla", miten kuusikymppiset naiset alkavat julkisesti haukkua tuota psykiatria...
[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 14:36"]
[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 09:42"]Taidan kokeilla kehumisen voimaa. Helpoin kai aloittaa lapsista, heitähän on ihan luontevaa kehua. Mutta toimisiko se äitiin? Uskaltaisinkohan kokeilla? En nyt heti keksi, mistä kehuisin, mutta ehkä jotain kehuttavaa hänessäkin on. On toki, kunhan vain se näkyisi.
Saisiko kehumalla katkeamaan äitejä ja tyttäriä rasittavat ketjut? Jos huolehtisi siitä, että jokainen saa joskus kehun ja hyvää palautetta.
Taidan kokeilla. :)
[/quote]
Jossain vaiheessa aikuisikääni kokeilin tämmöistä kehumisprojektia äitiin, kun kävi jotenkin häntä sääliksi ja ajattelin että huono itsetunto on ehkä ongelmien takana. Eihän siitä mitään tullut, ei marttyyria voi kehua. Joka ikisen kehun käänsi jotenkin negatiiviseksi tai muiden ansioksi.
Ei sellaista kauaa jaksanut, annoin olla.
[/quote]
Voin kuvitella, että näin käy. Kehutaan lapsia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10.9. Ilmestyneessä ET-lehdessä (nro 15, kannessa Sirpa Pietikäinen) on kirjoituspyyntö: Millainen äiti sinulla oli? Miten äitisuhteesi on vaikuttanut sinun suhtautumiseesi tyttäreesi?
Tarinoita pyydetään 24.9. mennessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tän ketjun lukeminen kesällä ja siihen osallistuminen itsekin parilla viestillä selkeytti kummasti ajatuksia. Pääsin eroon lapsuuden tapahtumiin liittyneestä häpeästä. Vertaistuen voima on mahtava!
Kiitos kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on samantapaisia kokemuksia, äitini on aina ollut kylmä ja julma.
Sanoi minulle, kun minä olin noin 9-10v että sinä olet vahinko jota ei olisi pitänyt tulla ja siskosi toivottu lapsi. Muutenkin nöyryytti lapsena minua, esim. komensi kampaamaan mattojen hapsut, haromaan sellaiset lankamattojen langat sormin pystyyn, konttasin sitten pitkin mattoja ja äitini ositteli sormella mikä kohta oli jäänyt lattanaksi.
Siteitä ei ostanut ja jos vein äidin siteitä huusi minulle,eli tuo paperimytty housussa tuli tutuksi, vaatteita ei juurikaan ostettu. Sain käyttää joko äidin vanhoja teryleenisuoriahousuja tai enoni vanhoja vaatteita.
Töissä kuljin jo 13v asti ja lisäksi hoidin kotia ja sisartani, kun vanhempani oli töissä.
Tänäpäivänä en ole oikein väleissä äitini kanssa koska nykyäänkin teen kaiken ihan väärin enkä ole tottelevainen tytär joka hyppää äidin käskystä, ja ikää on tosiaankin jo 40v
Jep. Nämä äidit eivät ole koskaan tyttäriään tukeneet henkisesti, vaan aina latistaneet joka tilanteessa. Jos tyttäret jotain kunniaa ovat muualta saaneet, se on ollut äideiltä pois tai sitten heidän ansiotaan.
BB Tuulikki muistuttaa aika paljon noista äideistä, jotka mielistelevät kaikin keinoin poikia ja tyttäriä joka käänteessä nolataan ja halveerataan. ÄLLÖTTÄÄ nähdä edes vilaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 18:13"]
Jep. Nämä äidit eivät ole koskaan tyttäriään tukeneet henkisesti, vaan aina latistaneet joka tilanteessa. Jos tyttäret jotain kunniaa ovat muualta saaneet, se on ollut äideiltä pois tai sitten heidän ansiotaan.
Juuri näin, ei tueta, ei auteta, ei välitetä. Äiti syyllistää, valehtelee, tekee kaikkensa jotta hänen ei ikinä tarvitsisi ottaa vastuutaan puheistaan ja teoistaan. Narskuäiti välittää vain itsestään ja omista tarpeistaan. Ja kyllä, kun tyttäret muissa ympäristöissä, muiden tuella saavuttavat elämässään meriitteja, narskuäiti ei kehu, ei onnittele, ei reagoi mitenkään. Mutta narskuäidillä on taas lisää omaisuutta, jolla hän voi kehuskella itseään ympäriinsä. Sairasta.
[quote author="Vierailija" time="11.09.2014 klo 14:57"]
10.9. Ilmestyneessä ET-lehdessä (nro 15, kannessa Sirpa Pietikäinen) on kirjoituspyyntö: Millainen äiti sinulla oli? Miten äitisuhteesi on vaikuttanut sinun suhtautumiseesi tyttäreesi? Tarinoita pyydetään 24.9. mennessä.
En löytänyt kauppareissuilla ET- lehteä, kun silmäilin lehtitelineitä. Minulla on pieni epäilys, että käsitellääkö ko. asiaa aidosti, vai onko siellä yleistä lätinää äiti-tytär-suhteesta. Toivottavasti tuossa julkaisussa osataan tutkia ja käsitellä tätä asiaa. Mielestäni ko. aluetta ei tunne, ei ymmärrä, eikä osaa siitä kommunikoida ko. alueen ulkopuolinen ihminen. Elämänkokemuksella tämä arviointi. Hyvä heille, jotka eivät ymmärrä. Laittaisitteko tälle halittavalle palstalle vinkkiä, kun ET-lehti ko. artikkeleineen ilmestyy. Yritän jostain sen sitten etsiä. Kullanarvoinen vertaistuki kyllä tämä on, te, kiitos että olette olemassa! <3
Nämä äidit ovat henkisiä hirviöitä ja niiden aviomiehet surkeita munattomia peesaajia
Älä katsele vierestä -on neuvoni- jos näin voin auttaa. Ole mummosi lähellä, hänhän on sinun mummosi, ei tule toista isäsi tai äitisi puolelta. Jos mummosi on laitettu sellaiseen asemaan, että hänellä ei enää ole sisarustesi silmissä muuta ihmisarvoa, kuin omaisuuden haaliminen, älä välitä siitä. Välitä siitä, että sinulla on nyt vielä mummo, jonka kanssa voi ehkä jutella enemmänkin asioista, tai vain vietät aikaa hänen kanssaan. Mummosi ehkä ymmärtää, mitä oikeasti ympärillä tapahtuu. Omaisuuden tavoittelu ei kuulu terveisiin ihmesuhteisiin, älä sitä siiis itse tee mennen sisarusten kuviohih, edes sillain, että se vaikuttaisi sinuun arkuudella -miten sinun ja mummosi välinen läheisyys voisi olla. Miettiä ehkä voisit, millaiset sisarukset sinulla on. Mieti sitä vahvemmin sen jälkeen, kun mummoasi ei enää ole.
Jos satutte näkemään HBO:n neliosaisen sarjan Olive Kitteridgen, saatatte tunnistaa äitinne siitä. Kolea ihminen, nätisti sanottuna.
Alue: Aihe vapaa
Isää olen miettinyt. Ei koskaan asettunut äitiä vastaan missään asiassa. Teki aina äidin tahdon mukaan. Taisi olla aika nössö.