Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 18:33"]
[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 16:38"]
Isämme kuollessa (olin 12 v) hän sanoi: teiltä kuoli vain isä, minulta sentään kuoli aviomies! Niin, niitähän on sen verran vaikeampi hankkia kuin isiä. Tosin äidiltä tämän korvaaminen ei ottanut kovin kauaakaan, sillä ennen kuin vuosi isän kuolemasta oli kulunut, meillä asui jo uusi ihanuus. Joka sitten hallitsikin kaikki temppuset terävät.
En enää piittaa siitä, kuka ehkä kenties tunnistaa minut näistä jutuista, kuten alussa hieman arastelin. Jos joku tunnistaa, ja kuulee jotakin uutta, niin siitähän sitten. Tämä ketju on saanut minut lopullisesti vapautumaan ajatuksesta, että tässä puhutaan minun häpeästäni. Ei tämä ole minun häpeäni, vaikka edelleen, aina vaan, minua hävettää!
[/quote]
Tuli tippa linssiin. Olet aika huikea. Minä olen vain siinä häpeässä. Eihän minulle tapahtuneet asiat ole minun syytäni. Ei minun tulisi hävetä perhettäni vaan kyetä toteamaan, että pieleen meni, muut hävetköön. Minä olin lapsi!
Kun minun isäni kuoli (olin sinua vanhempi), äiti sanoi minulle juuri nuo samat sanat. Minä ja siskoni emme kuuluneet siihen "suruun" (teatteria monin kohdin) ollenkaan. Äiti pomputti meitä ja vati tekemään erilaisia asioita. Salasi monia perunkirjoituksiin liittyviä meille todella tärkeitä asioita ja vetosi suruun. Surun nimissä saattoi tehdä mitä vaan. Suru se oli minullakin, mutta ei sille ollut tilaa. Sekin asia on täysin käsittelemättä. Painoin vain pois.
[/quote]
Tulin pitkästä aikaa palstalle ja löysin taas tämän ennätyspitkän ketjun. Ihan uskomattomia juttuja ja suoraan kuin omasta elämästäni. Isämme kuollessa äitimme vetosi ensin heillä olleeseen ja viralliseen hallintaoikeustestamenttiin. Kun sitten ilmeni, ettei hallintaoikeus tarkoitakaan sitä, että mm. isän osakkeet, pankkitilit yms. olleetkaan tämän hallitsijan vapaassa käytössä, alkoi manipuloida minua ja veljeäni sillä, että ensin repisimme moisen testamentin. No, sitten selvisi, että siinä tapauksessa me perisimme helahoidon. Sitten alkoivat jopa varovaiset vihjailut omistusoikeustestamentin väärentämisellä. Viitaten siihen, kuinka heillä aina oli ollut yhteinen omaisuus. Avioliitto vaan sattumalta oli kaikkien tietojen mukaan suunnileen ohi ja riidat jäivät sopimatta, kun isä kuoli. Uskon tänä päivänä ettei hän olisi edes halunnut muuttaa testamenttia, vaika äitini mukaan "aina siitä puhuttiin, mutta isä oli niin saamaton".
Nyt on sitten surun murtama leski, jonka suru on ainoa oikea, vielä yli 4 vuotta isämme kuolemasta, hän on ainoa jonka surulla on arvoa, me sisarukset emme ole menettäneet juuri mitään ja meidän syyllistäminen omaisuuden jaosta on jatkuvaa, valittaa jopa hänen omistukseensa siirtyneen auton vakuutus- ja huoltomaksuista, vaikka meillä ei ole osaa eikä arpaa koko hemmetin autoon. Samoin täysin hänen omistuksessaan olevan asunnon putkiremontin kustannukset ovat jatkuvan valituksen aihe, kuinka hän joutuu puille paljaille ja kuolee stressiin tällaisten aivan kohtuuttomien kustannusten takia, koska isän omaisuudesta olisi pitänyt tämä maksaa. Siis 100 % hänen itse omistamassaan asunnossa. Ymmärtäisin jos olisi jotenkin edes pienituloinen, mutta omistuksessa on satoja tuhansia euroja omaa varallisuutta.
En ole ollut puheväleissä äitini kanssa vuoteen ja se on ollut isäni kuoleman jälkeen paras vuosi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen se 40-vuotias mies, joka n. sivulla 20 kirjoitti, ettei mene kovinkaan hyvin.
Vimeisestä 800 viestistä minuun osuu ja uppoaa vielä nämäkin:
- Satunnaiset kiltit aikuiset lapsuusaikana: Miten vaikeaa oli ottaa hyvyyttä vastaan, siitä meni ihan lukkoon.
- Yksin jääminen ja puhumattomuus kotona.
- Jokapäiväinen häpeä, erityisesti lapsuuden ja nuoruuden tapahtumista. Elän paljon menneessä ja mietin, mitä olisi pitänyt tehdä toistin (irtisanoutua isästä asap ja viedä äiti terapiaan). Tajuan, etten voi muuttaa mitään, mutta kelaan silti, joka päivä.
- Alisuoriutuja: Kirjoitin hyvät yo-paperit, mutta sitten alkoi haahuilu, joka jatkuu edelleen. Osaan paljon kaikenlaista ja olen yleensä ihan fiksukin, mutta kun luen työpaikkailmoituksia, tuntuu heti, etten tule pärjäämään. Haaveena on matalavastuutyö, jonka palkalla ei ole väliä, koska en juurikaan tarvitse mitään.
- Esittäminen sosiaalisissa tilanteissa: Minulla on iso liuta ystäviä ja tutustun helposti uusiin ihmisiin, mutta jos saan valita, jään lähes poikkeuksetta yksin kotiin. Kavahdan sitä, jos joku tuntuu haluavan minulta jotain, ihan vain vaikka seuraa. Tausta-ajatus on selkeä: "Kyllä itse pitää pärjätä, minä en apua tarvitse."
- Iloisen ja vahvan esittäminen.
Olin muutama vuosi sitten kolme vuotta Kelan tukemassa terapiassa, ja se päättyi hyviin tunnelmiin, vaikka tiesinkin, etten osannut avata syvimpiä lukkoja. Nyt ahdistaa jälleen, ja pitäisi saada aikaiseksi hakea uudelleen apua. Jotenkin vain tuntuu, että elämä alkaa olla ohi, että tämä oli tässä, mitä sitä nyt enää. (Tähän ei tarvitse laittaa mitään tsemppejä, en ole niitä hakemassa.) Lapsuudesta puuttumaan jääneet ilo omasta olemassaolosta ja tunto arvokkuudesta (että kelpaa ihan sellaisenaan) puuttuvat edelleen.
Mutta vali-vali, joillakin teistä on ollut hands down monta kertaa kamalampaa, enkä tiedä, olisinko itse enää hengissä kaiken sellaisen jälkeen. Vaikka en ole halailija, teitä kohtaan tulee tunne, että haluan lähettää ison, lämpimän halauksen, joka viestii, että kaikki on hyvin, ja että olet juuri hyvä ja oikein sellaisena kuin olet. (Mutta taidan tarvita sellaisen ensin itse...)
Mulla oli ihana mummo, äidin äiti, ja vietin kaikki lomat maalla mummolassa. Äitini kanssa en ole koskaan ollut läheinen. Luulen, että se johtuu -70-luvun tavasta viedä jo vauvat hoitoon, jolloin kiintymyssuhdetta äitini kanssa ole oikein päässyt kehittymään. Äidillä itsellään on ollut hyvä ja huolehtivainen äiti, joten ei se siitä ole voinut johtua.
Nyt alkaa mennä hyvä ketju jo vähän överiksi ja kaiveluksi. Ihan kaikenko ne äitinne ovat osanneetkin tehdä väärin. Eikö missään yhteydessä käy mielessä että heilläkään ei ehkä ole ollut helppo lapsuus ja nuoruus. Kyllähän jokainen nuori ymmärtää jossain vaiheessa että omat vanhemmat eivät olekaan täydellisiä, eivätkä edes ole yrittäneet olla. Useimmat pääsevät siitä kriisistä yli mutta eivät näköjään kaikki.
Nyt en tarkoita niitä joilla on oikeasti ollut traumaattisia ja kamalia lapsuuskokemuksia, mutta rasvojen säilyttäminen väärässä paikassa nyt ei ehkä riitä kurjan lapsuuden kriteereiksi. Mistähän ne omat lapset sitten meitä syyttää.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 17:19"]
Nyt alkaa mennä hyvä ketju jo vähän överiksi ja kaiveluksi. Ihan kaikenko ne äitinne ovat osanneetkin tehdä väärin. Eikö missään yhteydessä käy mielessä että heilläkään ei ehkä ole ollut helppo lapsuus ja nuoruus. Kyllähän jokainen nuori ymmärtää jossain vaiheessa että omat vanhemmat eivät olekaan täydellisiä, eivätkä edes ole yrittäneet olla. Useimmat pääsevät siitä kriisistä yli mutta eivät näköjään kaikki.
Nyt en tarkoita niitä joilla on oikeasti ollut traumaattisia ja kamalia lapsuuskokemuksia, mutta rasvojen säilyttäminen väärässä paikassa nyt ei ehkä riitä kurjan lapsuuden kriteereiksi. Mistähän ne omat lapset sitten meitä syyttää.
[/quote]
Saattaa tuntua osa kommenteista kaivelulta ja tyhjän jauhamiselta. Minun puolestani antaa tulla vaan, ihan ne tyhmimmätkin jutut, jotka mieleen tulee. Tuo rasvajuttu voisi kertoa esim. siitä, että äiti ei uskalla olla oma itsensä. Miksi ei? Jos ostaa kalliit rasvat, miksi ne pitää sulloa piiloon? Keneltä ne on piilossa?
Niitä tyhmiä juttuja tulee itselläkin mieleen ihan solkenaan. Se on tämän ketjun syy tai ansio. Ymmärrän toki, että ei äitillä ole voinut olla rakastavaa, ns. hyvää kotia, koska käytös on ajoittain aivan aidosti täysin päätöntä. Ei esimerkiksi saa kertoa kenellekään sohvasta, jonka hän osti. Ensinnäkin, kenelle kertoisin tuollaisen asian ja miksi? Ja mitä sitten vaikka kertoisinkin? "Älä puhu mitään tästä sohvasta, ethän puhu?" Siis täh?
Mutta.. Päättömyydetkin tänne vaan, jos se omaa oloa helpottaa. Ehkä myös jossain vaiheessa auttaa parantamaan äitiä? Jotainhan pitäisi saada paranemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 17:19"]
Nyt alkaa mennä hyvä ketju jo vähän överiksi ja kaiveluksi. Ihan kaikenko ne äitinne ovat osanneetkin tehdä väärin. Eikö missään yhteydessä käy mielessä että heilläkään ei ehkä ole ollut helppo lapsuus ja nuoruus. Kyllähän jokainen nuori ymmärtää jossain vaiheessa että omat vanhemmat eivät olekaan täydellisiä, eivätkä edes ole yrittäneet olla. Useimmat pääsevät siitä kriisistä yli mutta eivät näköjään kaikki.
Nyt en tarkoita niitä joilla on oikeasti ollut traumaattisia ja kamalia lapsuuskokemuksia, mutta rasvojen säilyttäminen väärässä paikassa nyt ei ehkä riitä kurjan lapsuuden kriteereiksi. Mistähän ne omat lapset sitten meitä syyttää.
[/quote]
Et tainnut tajuta pointtia. Ei äitejä syytetä _pahoiksi_ rasvapurkkien takia, vaan se oli yksi esimerkki ulkonäköön panostamisesta ja suhteesta siihen.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 01:04"]
[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 18:33"]
[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 16:38"]
Isämme kuollessa (olin 12 v) hän sanoi: teiltä kuoli vain isä, minulta sentään kuoli aviomies! Niin, niitähän on sen verran vaikeampi hankkia kuin isiä. Tosin äidiltä tämän korvaaminen ei ottanut kovin kauaakaan, sillä ennen kuin vuosi isän kuolemasta oli kulunut, meillä asui jo uusi ihanuus. Joka sitten hallitsikin kaikki temppuset terävät.
En enää piittaa siitä, kuka ehkä kenties tunnistaa minut näistä jutuista, kuten alussa hieman arastelin. Jos joku tunnistaa, ja kuulee jotakin uutta, niin siitähän sitten. Tämä ketju on saanut minut lopullisesti vapautumaan ajatuksesta, että tässä puhutaan minun häpeästäni. Ei tämä ole minun häpeäni, vaikka edelleen, aina vaan, minua hävettää!
[/quote]
Tuli tippa linssiin. Olet aika huikea. Minä olen vain siinä häpeässä. Eihän minulle tapahtuneet asiat ole minun syytäni. Ei minun tulisi hävetä perhettäni vaan kyetä toteamaan, että pieleen meni, muut hävetköön. Minä olin lapsi!
Kun minun isäni kuoli (olin sinua vanhempi), äiti sanoi minulle juuri nuo samat sanat. Minä ja siskoni emme kuuluneet siihen "suruun" (teatteria monin kohdin) ollenkaan. Äiti pomputti meitä ja vati tekemään erilaisia asioita. Salasi monia perunkirjoituksiin liittyviä meille todella tärkeitä asioita ja vetosi suruun. Surun nimissä saattoi tehdä mitä vaan. Suru se oli minullakin, mutta ei sille ollut tilaa. Sekin asia on täysin käsittelemättä. Painoin vain pois.
[/quote]
Tulin pitkästä aikaa palstalle ja löysin taas tämän ennätyspitkän ketjun. Ihan uskomattomia juttuja ja suoraan kuin omasta elämästäni. Isämme kuollessa äitimme vetosi ensin heillä olleeseen ja viralliseen hallintaoikeustestamenttiin. Kun sitten ilmeni, ettei hallintaoikeus tarkoitakaan sitä, että mm. isän osakkeet, pankkitilit yms. olleetkaan tämän hallitsijan vapaassa käytössä, alkoi manipuloida minua ja veljeäni sillä, että ensin repisimme moisen testamentin. No, sitten selvisi, että siinä tapauksessa me perisimme helahoidon. Sitten alkoivat jopa varovaiset vihjailut omistusoikeustestamentin väärentämisellä. Viitaten siihen, kuinka heillä aina oli ollut yhteinen omaisuus. Avioliitto vaan sattumalta oli kaikkien tietojen mukaan suunnileen ohi ja riidat jäivät sopimatta, kun isä kuoli. Uskon tänä päivänä ettei hän olisi edes halunnut muuttaa testamenttia, vaika äitini mukaan "aina siitä puhuttiin, mutta isä oli niin saamaton".
Nyt on sitten surun murtama leski, jonka suru on ainoa oikea, vielä yli 4 vuotta isämme kuolemasta, hän on ainoa jonka surulla on arvoa, me sisarukset emme ole menettäneet juuri mitään ja meidän syyllistäminen omaisuuden jaosta on jatkuvaa, valittaa jopa hänen omistukseensa siirtyneen auton vakuutus- ja huoltomaksuista, vaikka meillä ei ole osaa eikä arpaa koko hemmetin autoon. Samoin täysin hänen omistuksessaan olevan asunnon putkiremontin kustannukset ovat jatkuvan valituksen aihe, kuinka hän joutuu puille paljaille ja kuolee stressiin tällaisten aivan kohtuuttomien kustannusten takia, koska isän omaisuudesta olisi pitänyt tämä maksaa. Siis 100 % hänen itse omistamassaan asunnossa. Ymmärtäisin jos olisi jotenkin edes pienituloinen, mutta omistuksessa on satoja tuhansia euroja omaa varallisuutta.
En ole ollut puheväleissä äitini kanssa vuoteen ja se on ollut isäni kuoleman jälkeen paras vuosi!
[/quote]
Äitilesket ovat ahneita ja pirullisimpia lastensa syyllistäjiä, mitä tulee oikeudenmukaiseen isänperintöön. Aika monessa ketjussa muutenkin puhutaan tästä, että leskiäidit alkavat pimittää omaisuutta jos ei jopa väärentämään papereita. Tyttäret eivät saa käytännössä mitään, mikä heille lain mukaan kuuluisi, sillä nämä äidit osaavat tosiaan syyllistämisen teatterin. Tämä varsinkin silloin, kun tytär on nuori ja surun murtama eikä osaa/ymmärrä pitää puoliaan hänelle kuuluvasta osuudesta elämäänsä helpottamaan.
Herkästi ajatellaan että lapset ovat ahneita, jos haluavat heille kuuluvan osuuden isän kuollessa nuorena. Miksi leskiäitien pitäisi saada pitää kaikki itsellään ja kohottaa elintasoaan vain siksi, että lasten isä kuolee pois ennenaikojaan? Lain mukaanhan rintaperillisten asema on turvattu, mutta käytännössä tämä ei kuitenkaan yleensä toteudu.
Leskiäidit voivat sanoa, että maksavat perintöveron lastensa puolesta (mikä ei omaisuuteen nähden kuitenkaan ole mittava, jos sen maksaa kuolinpesän varoista) - ja näin lapsille luodaan mielikuva, että onpa jaloa. Tosiasiassa tarkoitetaan sitä, että ei haluta jakaa lapsille kuuluvaa perintöosuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perinnöstä isän kuoltua. Vaan meidän äitipä esitti kuolinpesälle vielä vaateensa. Olivat isän kanssa olleet erossa jo hyvän matkaa kolmattakymmenettä vuotta. Eron yhteydessä jaettu omaisuuskin. Äiti vaati vielä selvää rahaa ja arvokkaimmat huonekalut. Mööpelijuttu oli sikäli hauska, että isä oli aikanaan perinnyt ne omilta vanhemmiltaan ja niillä ei ollut äidille edes sellaista tunnearvoa. Rahallista ehkä sitten sitäkin enemmän. Äiti oli eron yhtydessä jo vienyt sen ajan parhaimmat huonekalut päältä. Tuli tämä antiikin harrastaminen sitten myöhemmin... Eihän sille ahneudelle voinut kuin nauraa. Omilta lapsiltaan vei. Turha kai sanoa, että en pidä äitiin minkäänlaista yhteyttä.
Minusta se kaikkinainen salailu ja just vaikka osalle sisaruksista sanominen: että ethän kerro sitten X:lle ja sitä rataa, on sairasta. Sellainen jatkuva epärehellisyys ja sitten kuitenkin frontlinessa esitetään jotain muuta, on sairastuttavaa. Ymmärrän rasvaesimerkin pienenä anekdoottina isompaan salailuun.
Esitetään jotain muuta tyttärelle, kuin mitä todellisuus on.
Meillä esimerkiski äitini oli kieltänyt kertomasta matkusteluistaan. Eli ilmeisesti koki häpeälliseksi tuhlata rahoja usein vain itseensä, tietäen esim. lastensa taloudellisesta ahdingosta. Tämä siinä tapauksessa, että kuolinpesä oli pidetty jakamattona ja näin ollen rahaa oli yllinkyllin, mutta vain yhden ihmisen hemmotteluun.
Meillä äiti on salaillut yhtä sun toista, joten vaikea uskoa mitään todeksi. Suoruus ja rehellisyys on perhesuhteiden edellytys. Jos tulee tunne, että jatkuvasti kieroillaan selän takana ja puhutaan yhtä tai toista, ja edessä esitetään jotain aivan muuta - niin tottakai se alkaa inhottamaan!
Samaa mieltä, parempi kertoa hölmöiltäkin kuulostavia tarinoita. Eivät ne sitä kuitenkaan todellisuudessa ole mielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tämä, jonka isä kuoli, kun olin 12 v. Ei ole totta, miten moni onkaan ollut samassa tilanteessa kuin me! SiitäKIN kuvittelin, että vain meidän mutsi voi tehdä tämmöistä!
Uusi isäpuoli tosiaan muutti meille, ennen kuin ennätin 13 täyttää. Ostettiin uusi auto, uusi asuntovaunu, tehtiin ulkomaan- ja kotimaan matkoja. Sitten huomattiin, että eihän niin miehinen mies ole mikään lattiarätti, joka voisi tehdä palkkatyötä, joten molemmat sanoutuivat irti töistään ja ryhtyivät yrittäjäksi. Mutta koska kossupullo ei kuitenkaan ole paras laskutikku, niin perseelleenhän ne yrittämiset taipuivat menemään. Mutta miehessä ei vikaa ollut mitenkään ja siinä sitten meillä teetettiin yrityksen töitä jne. ja sumplailtiin lainoja niin markoissa kuin ulkomaanvaluutoissa. Milloin mitäkin paperia piti just täysi-ikäiseksi tulleen siskoni kirjoittaa, mulla ei onneksi ikä riittänyt.
No sitten muutaman vuoden päästä huomattiin, että eihän tämä miesten mies mitenkään voi asua talossa, jonka on toinen mies rakentanut = meidän kotitalossa. Oma se on saatava, joten tämä menee nyt myyntiin. Siinä sitten minä suutuin, minulla oli ikää 19 v silloin ja menin pankkiin ja ostin koko paskan. Kysyivät, millä meinaan maksaa ja minä sanoin, että töihin saatana meinaan. Niin meinasin, luvut jäi tosin lukioon ja työn ohessa suoritettuun kauppaopistoon, mutta tällä hetkellä olen isossa firmassa kansainvälisissä asiantuntijatehtävissä, eikä ole rahasta ollut puutetta. Sisko tuli sitten mukaan talokauppaan hetken päästä, silä mihinkäs hänkään, 23 vuotias, olisi osannut asumaan mennä.
Mutta siinä kauppavaiheessa löytiin pöytään sitten erilaista vekseliä ja nämä siskon allekirjoitukset ja muut mukavat. Vieläkin nauran ääneen, kun ajattelen sitä yhtä paperia: 24 000 markkaa tämän luomakunnan kruunun tekemästä remontista. Ne rakennusvirheet ja persnettosähkötyöt olisivat laskeneet muuten kämpän hintaa kunnolla!
Mies 40, kyllä mä sen halin sulle vaan lähetän, sullekin, kuten meille kaikille! Vaikka ei varsinaisesti kai täällä olla tsemppiä hakemassa, kaikille meille se hyvää tekee ja on sitä täältä saanutkin!
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 17:40"]
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 17:19"]
Nyt alkaa mennä hyvä ketju jo vähän överiksi ja kaiveluksi. Ihan kaikenko ne äitinne ovat osanneetkin tehdä väärin. Eikö missään yhteydessä käy mielessä että heilläkään ei ehkä ole ollut helppo lapsuus ja nuoruus. Kyllähän jokainen nuori ymmärtää jossain vaiheessa että omat vanhemmat eivät olekaan täydellisiä, eivätkä edes ole yrittäneet olla. Useimmat pääsevät siitä kriisistä yli mutta eivät näköjään kaikki.
Nyt en tarkoita niitä joilla on oikeasti ollut traumaattisia ja kamalia lapsuuskokemuksia, mutta rasvojen säilyttäminen väärässä paikassa nyt ei ehkä riitä kurjan lapsuuden kriteereiksi. Mistähän ne omat lapset sitten meitä syyttää.
[/quote]
Saattaa tuntua osa kommenteista kaivelulta ja tyhjän jauhamiselta. Minun puolestani antaa tulla vaan, ihan ne tyhmimmätkin jutut, jotka mieleen tulee. Tuo rasvajuttu voisi kertoa esim. siitä, että äiti ei uskalla olla oma itsensä. Miksi ei? Jos ostaa kalliit rasvat, miksi ne pitää sulloa piiloon? Keneltä ne on piilossa?
Niitä tyhmiä juttuja tulee itselläkin mieleen ihan solkenaan. Se on tämän ketjun syy tai ansio. Ymmärrän toki, että ei äitillä ole voinut olla rakastavaa, ns. hyvää kotia, koska käytös on ajoittain aivan aidosti täysin päätöntä. Ei esimerkiksi saa kertoa kenellekään sohvasta, jonka hän osti. Ensinnäkin, kenelle kertoisin tuollaisen asian ja miksi? Ja mitä sitten vaikka kertoisinkin? "Älä puhu mitään tästä sohvasta, ethän puhu?" Siis täh?
Mutta.. Päättömyydetkin tänne vaan, jos se omaa oloa helpottaa. Ehkä myös jossain vaiheessa auttaa parantamaan äitiä? Jotainhan pitäisi saada paranemaan.
[/quote]
Vasta näistä järjettömän tuntuisista pikkujutuista rakentuu kokonaiskuva. Näistä käytännön esimerkeistä.
Sellaiselle, joka ei kylmä äiti -ilmiötä omakohtaisesti tunne, ei ole mitään apua lukea abstrakteja muistoja tyyliin "äidillä oli kaksoisstandardi". Ei hän saa siitä kiinni. Hänelle voi jopa tulla fiilis, että nyt valitetaan turhasta; onhan jokaisella ihmisellä joskus kaksinaismoralistista käytöstä.
Vasta kun tämä ihminen saa lukea ja kuulla esimerkkejä pienistä arjen asioista, pikku epäloogisuuksista äitiemme käytöksessä, ilmiö aukeaa hänelle.
Kosmetiikkaesimerkki: Äiti haukkuu tytärtä rumaksi. Jos tyttö itse kokee olevansa ihan normaali, äiti haukkuu leuhkaksi. Jos tyttö saa muilta kuulla olevansa normaali, äiti haukkuu huoraksi ja kehujen kerjääjäksi. Jos tyttö sitten hankkii kosmetiikkaa kohennellakseen ulkonäköään, eli hän pyrkii olemaan vähemmän ruma, ettei äidin tarvitse niin kovasti raivota hänen rumuudestaan, tämäkään ei äidille kelpaa, vaan hän haukkuu kahta kauheammin ja sanoo, että tyttö on pinnallinen, tuhlaa rahojaan kosmetiikkaan, että kosmetiikka on vain valheellista pintaa, jonka alla tyttö on ikuisesti ruma ja koko maailman vihan kohde. Perusteluna äiti ilmoittaa, ettei hänkään laita naamaansa. Hän toki on omasta mielestään luonnonkaunis, toisin kuin tytär.
Sitten käy niin, että tytär sattumalta näkee jossain salakaapissa kasvovoiteita, joiden litrahinta on toistatuhatta euroa. Nolostellen isä paljastaa tyttärelle, että äiti käy itse asiassa aika usein kosmetologilla, on tehnyt sitä aina. Ei vain halua lapsille paljastaa, että naamaansa on kohenneltu. Äidin pahin pelko on, että tytär alkaa arvostaa itseään sellaisena kuin on, ja melkein yhtä paha pelko on, että tytär alkaisi huolehtia ulkonäöstään saaden itseluottamusta ja uusia ihmiskontakteja. Äidin toive on, että tytär säilyisi nitistettynä hänen vallassaan.
Kalliin kosmetiikan piilottelu olisi tässä tositarinassa se "järjetön pikkujuttu", joka avaa koko äidin mielisairauden laajuuden.
Ei mikään muisto ole liian vähäpätöinen tähän ketjuun. Ei ulkopuoliset voi arvottaa muistoja. Johan meidän äidit ovat jo koko tähänastisen elämämme niitä arvottaneet ja mitätöineet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minustakin ketju eheyttää, vaikka tyttäret kertoisivat mitenkin absurdeilta kuulostavia tapahtumia. Joka ei ole kasvanut täydellisen kontrollin haluavan äidin piirissä, ei voi ymmärtää mistä ketjussa puhutaan.
1281, erinomainen esimerkki!
Meillä oli juuri näin. Minä laittauduin kuin huora, kun oli vähän ripsiväriä tai olin viilannut ja lakannut kynnet. Hiukset joskus vähän kiharalla. Ja kaikkinainen hoitaminen esim. kosteusvoide tai kasvonaamio se vasta huoraamista olikin. Mutta nyt kun mietin, niin äiti toi mm. Leningradin reissuiltaan jotain ihmevoiteita. Kyllä hänkin sai paplarit päähän ja hajuvettä holvattiin runsaasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitten ihmetellään, miksi suomalaiset naiset eivät laittaudu tai ole ''naisellisia''? Jos se on jo äidinmaidossa imetty, että kaikkinainen ulkoiseen kiinnittäminen on huonon ihmisen merkki ~ niin onko ihme?
Ruotsalaiset naiset näyttävät kaikki laitetuilta ja muutenkin onnellisemmalta. :(
http://narsismia.wordpress.com/2007/04/10/narsisti-vanhempana/
60+ sivulta linkki tänne poistuu muuten aina :D !! how typical ;)
No Ruotsilla ei ole sotaa painolastina ja rikkaampi väestö. Katkeruus vähäisempää varmasti siellä ja äidit enemmän tukena tyttärilleen? Villi oletus.
Minun mielestäni lesken asumissuoja on kyllä tarpeellinen ja hyvä, ei toisen kotia pidä olla heti realisoimassa vaikka lapsilla olisi minkälainen tarve. Koti on koti. Mutta kaikki tuo asiakirjojen väärentely, yhden lapsen suosiminen toisten lasten kustannuksella ja siihen liittyvä kyräily ja salailu. Pistää vihaksi. Hyvinkin tuttua meidän suvussa.
Suurin osa omaisuudesta on käytännössä vuosien varrella siirretty pojan nimiin, muilta salaa toki. Kesämökit, perheyritys yms. kaikki yhden ja saman henkilön nimissä. Kaikki paperit ovat periaatteessa kunnossa, mutta todellisuudessa valeasiakirjoja. Plus että rahaa on siirretty aina sen verran, ettei ole lahjaveroja tarvinnut maksaa. Koska toiminta on tehty sen verran pitkällä aikavälillä ja järjestelmällisesti, lakiosa ei tule kattamaan edes pientä prosenttia todellisesta omaisuudesta. Pojan mielestä hän on kaiken ansainnut ja ollut mukana jatkamassa perheyritystä, missä oli sisko sen ajan? No kun sisko jätettiin alusta alkaen sen firman asioiden ulkopuolelle. Osakkeitakaan ei saanut ostaa omiin nimiinsä. Ei edes yhden yhtä. Suvun kesämökkiä ei saanut ostaa, ei tietenkään. Isän kuollessa kaikki omaisuus on jo valmiiksi pojan nimissä. Tämä on kuulemma järkevää verosuunnittelua, ei mene valtiolle veroja! Ei mene ei.
40-luvulla, varsinkin alkupuolella, syntyneet naiset ovat aivan oma, kammottava rotunsa, asiakaspalvelun pahin painajainen. Ei kuuntele, ei edes tahdo ymmärtää mitä sanotaan, saivartelee ja valittaa kaikesta mahdollisesta. Kyseenalaistaa asiakaspalvelijan ammattitaidon ja vaatii "kuuta taivaalta". Saattaneet tosin lisääntyä jo 60-luvulla. 30-luvulla syntyneet ovat asian ymmärtäviä ja kilttejä, 50-luvulla syntyneet asiallisia. Liekö sodan perintöä tuo perushankaluus.
Alue: Aihe vapaa
linkitetty mummopalstalle ketju
tuskin tulee ainuttakaan kommenttia