Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Meillä oli ihan samanlaista :) Ihmettelin joskus teininä itsekseni, mikä siinä yhdessä syömisessä oli niin ihmeellistä. Lehdissä kirjoitettiin paljon 1990-luvulla, tai ainakin ne kirjoitukset pistivät silmään, etteivät perheet enää syöneet yhdessä. Toivoin, että meilläkin olisi ollut coolimpaa, ja olisin voinut olla itsenäisempi. Ydinperhe-elämää pidettiin kaveripiirissä nössönä ja lapsellisena. Monet viettivät paljon aikaa kavereiden, ei perheen kanssa. Kavereiden vanhemmat olivatkin vähintään kymmenen vuotta nuorempia kuin omani, 40-luvulla syntyneet.
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 11:41"]
Millaisia teidän perheissä ruokahetket olivat arkisin?
Meillä syötiin arkisin tasan kello viisi ja näistä ajoista ei poikettu koskaan. Kouluainen kävi kaupassa, kattoi pöydän ja teki ruuan kokonaan tai osittain valmiiksi. Vietettiin siis nykyaikana harvinaisemmaksi käynyttä ihanne-elämää: koko perhe koolla iltapäivällä ruokapöydässä yhdessä.
Ruokahetket olivat minusta lähinnä kiusallisia. Ensin isä täytti lautasensa ja muut söivät sen mitä jäi. Ruokapöydässä keskustelu oli sitä, että äiti pälpätti isälle työpaikan tapahtumista, isä urahteli jotain vastaukseksi, jos asiat häntä nyt ylipäätään kiinnostivat ja muut olivat hiljaa. Monologin jälkeen siivottiin jäljet ja jompikumpi sisaruksista tiskasi ja lakaisi lattian.
Ja tätä päivästä toiseen.
Omassa kodissani asiat tapahtuvat nykyään lähes päinvastoin, jos tapahtumia nyt voi ajatella ääripäästä toiseen. Meillä puhutaan syödessä enemmän, vaikka ruokailu tapahtuisi eri huoneissa.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuin olisi omasta lapsuudestaan lukenut. Ei ole halattu, eikä vitsaa säästelty. Vanhempani nöyryyttivät minua julkisesti ja perheen piirissä, äiti etunenässä, koko lapsuuteni ajan, siihen asti kunnes 18-vuotiaana muutin pois kotoani. Tähän päivään asti välit ovat pysyneet huonoina. Ylihuolehtivaisuuteen verhottuun kontrolloinnintarpeeseen auttoi muuttaminen kauemmas. Soittelemme äitini kanssa kerran viikossa, emmekä puhu viime päivien syömisiä lukuunottamatta juuri muuta.
Muistan olleeni ehkä kolmevuotias kun olen halunnut äidin syliin, mutta äiti kielsi vedoten omaan flunssaansa. Sen jälkeen en ole äitini sylissä istunut. Isäni sentään, mutta isänikin kuoli kun olin vielä lapsi.
Toisinaan kintuissa ja takapuolessa verta tihkuvat haavat piiskauksesta. Hiustukkoja äitin kourassa.
Joku aiempi kommentoija kirjoitti kammottavasti unesta, jossa äitinsä kasvottomana vajosi veteen. Itsekin näin lapsena unen jossa äitini muuttui jotenkin nestemäiseksi ja katselin kun hän valui sadevesiviemärin kannesta lävitse, tunsin myös hyytävää kauhua ja toivottomuutta, koska en voinut tehdä nesteeksi muuttuneen äitini pelastamiseksi mitään. Seuraavana päivänä ymmärsin, ettei minulla ole äitiä. En muista kuinka vanha olin, mutta ala-asteikäinen kuitenkin.
Aikaisemmissa viesteissä toistunut "seksivalistus" alkoi kun menkkani alkoivat, en päässyt käytännössä kotoani mihinkään poikien pelossa. Ruumiillinen kuritus kaikissa eri muodoissaan jatkui varmaan 16-17 -vuotiaaksi, kunnes olin tarpeeksi iso fyysisesti vastustamaan äitiäni. Muistaakseni uhkasin tappaa jos hän vielä koskee minuun.
Lapsena ajattelin että kuolen ennen kuin täytän 16-vuotta. Teini-ikä tuntui kaukaiselta ja täysin saavuttamattomalta. Kuolemisajatus liittyi siihen, että näivettyisin vaan olemasta ja elämäni loppuisi, ikäänkuin se olisi ollut päämäärä mihin vanhempani minua johdattivat. Tai että minua ei vaan ollut tarkoitettu edes kasvamaan aikuiseksi, mitäänhän en saanut koskaan tehdä tai sanoa autoritäärisessä kodissani. Miten sellaisesta yhdessä yössä napsahdetaan aikuiseksi? Miten vanhempani ovat voineet ajatella kasvattavansa minusta ihmisen, samalla kieltäen ihmisyyteni?
Koulussa olin alisuoriutuja. Kotoa ei koskaan kannustettu mihinkään. Äitini väitti piirtämääni erään julkisuudenhenkilön kasvokuvaa jonkun muun tekemäksi. Vuosien alisuoriutumisen ja paskaduuneissa kykkimisen jälkeen, haettuani ja päästyäni yliopistoon halutulle ja vaikeapääsyiselle alalle kukaan ei onnitellut minua, ei muustakaan lähisuvustani.
En aio pitää valmistujaisia kun tässä tulen valmistumaan huippukeskiarvoin. Minulla on tällä hetkellä mahdollisuus tehdä melkein mitä vain, itsetunto silti niin nollissa, että en tiedä millä saan sitten aikanaan kirjoitettua työhakemuksia ja tuotua osaamistani esille.
Olen yli kolmekymppinen, ollut pitkissä parisuhteissa, mutten ole ketään koskaan kai oikeasti rakastanut, en vaan uskalla antautua sellaiseen, en varmasti kestäisi jos vastarakkaus loppuisikin. Lapsia ei ole, koska en ole uskaltanut niitäkään hankkia, peläten että olen sitten kuitenkin tunnekylmä. Vaikka en minä ole ja minun arvoni poikkeavat täysin sukulaisteni arvoista muutenkin.
Vaikka pikkuveljeni sai huomattavasti kevyemmän kohtelun, on hänelläkin vakavanlaatuisia ongelmia, jotka ovat johtaneet yksinäisyyteen ja lyhyisiin tukityöllistystöihin. Hänelläkään ei lapsia tai muutakaan elämää ja ikää päälle kolmekymmentä.
Mutta onnea ja terveisiä vaan hirveästi vanhemmilleni, isälleni sinne jonnekin haudan taakse: teidän toimienne takia tämä sukuhaara sammuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tärkein ja ehkä kipeän rehellinen..
kunpa joku osaisi linkittää ketjun eläkeläissivuille.. missä ikinä surffaavatkaan..
ei ole yksittäisen tyttären kokemaa haavaa vaan meitä on tuhansia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi apua! Sanoin tänään lapsille, että loput ruuat jätetään iskälle. Perustelin sen vielä jotenkin ihan typerällä tavalla. 10 v kommentoi, että muttaku mulla on hirvee nälkä... Tämä tuli jostain kaukaa ja siksi, että ketjun myötä olen kaivanut kaiken itsestäni esiin. Olen aika rikki, mutta kohti voittoa menossa.
[quote author="Vierailija" time="04.08.2014 klo 16:53"]
Meillä oli ihan samanlaista :) Ihmettelin joskus teininä itsekseni, mikä siinä yhdessä syömisessä oli niin ihmeellistä. Lehdissä kirjoitettiin paljon 1990-luvulla, tai ainakin ne kirjoitukset pistivät silmään, etteivät perheet enää syöneet yhdessä. Toivoin, että meilläkin olisi ollut coolimpaa, ja olisin voinut olla itsenäisempi. Ydinperhe-elämää pidettiin kaveripiirissä nössönä ja lapsellisena. Monet viettivät paljon aikaa kavereiden, ei perheen kanssa. Kavereiden vanhemmat olivatkin vähintään kymmenen vuotta nuorempia kuin omani, 40-luvulla syntyneet.
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 11:41"]
Millaisia teidän perheissä ruokahetket olivat arkisin?
Meillä syötiin arkisin tasan kello viisi ja näistä ajoista ei poikettu koskaan. Kouluainen kävi kaupassa, kattoi pöydän ja teki ruuan kokonaan tai osittain valmiiksi. Vietettiin siis nykyaikana harvinaisemmaksi käynyttä ihanne-elämää: koko perhe koolla iltapäivällä ruokapöydässä yhdessä.
Ruokahetket olivat minusta lähinnä kiusallisia. Ensin isä täytti lautasensa ja muut söivät sen mitä jäi. Ruokapöydässä keskustelu oli sitä, että äiti pälpätti isälle työpaikan tapahtumista, isä urahteli jotain vastaukseksi, jos asiat häntä nyt ylipäätään kiinnostivat ja muut olivat hiljaa. Monologin jälkeen siivottiin jäljet ja jompikumpi sisaruksista tiskasi ja lakaisi lattian.
Ja tätä päivästä toiseen.
Omassa kodissani asiat tapahtuvat nykyään lähes päinvastoin, jos tapahtumia nyt voi ajatella ääripäästä toiseen. Meillä puhutaan syödessä enemmän, vaikka ruokailu tapahtuisi eri huoneissa.
[/quote]
[/quote]
1224: Minua kiinnostaa se, miten koet että pärjäät tulevassa työssäsi tai olet pätevä, vaikka sinulla on vakavia tunne-elämän ongelmia? Minusta tuntuu että omat ongelmani torpedoivat kaikki yritykset työelämässä, koska koen itseni ulkopuoliseksi, en luota ihmisiin, en kerro asioistani ... kaikki tämä varmaan vaikuttaa jollain tavalla myös työhön, jota teen. Se ei ole sosiaalialan ammatti, mutta ihmisten kanssa olen tekemisissä ihan kohtuullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin hullu tuo ajatus, että kun perheet kokoontuvat yhdessä syömään, silloin tulee juteltua kaikenlaista. No, mä taas luulen, että perheissä, joissa kommunikaatio pelaa, jutellaan ilman yhteistä päivällistäkin ja jos se EI pelaa, niin perhepäivälliset tuskin tilannetta korjaavat. Ainakaan minulla ei ole siitä käytännön kokemusta.
[quote author="Vierailija" time="04.08.2014 klo 21:34"]
[quote author="Vierailija" time="04.08.2014 klo 21:25"]
Meille esimerkiksi yhteinen iltapala on ainoa hetki päivästä, kun pääsemme kaikki (harrastusten takia) saman pöydän ääreen. Koen hyvin tärkeänä sen, että olemme edes kerran päivässä kaikki yhtä aikaa koolla. Kysymme toistemme kuulumiset. Lapsuuden kodissakin ruokailtiin yhdessä, jopa useammin kuin meillä. Kuulumisia ei kuitenkaan kysytty. Kukaan ei puhunut mitään.
[/quote]
Miksihän kukaan ei puhunut ennen mitään? Kielsikö byrokratia keskinäisen kommunikaation..
Perheethän oli valtion omaisuutta? Ja ovat edelleen?
[/quote]
Ei ollut sopivaa puhua ruokapöydässä. Siellä istuttiin hiljaa. Tämä oli jotain ruuan "pyhyyteen" liittyvää. En myöskään usko, että vanhempiani kiinnosti lasten kuulumiset. Oli varmasti monia syitä, miksi eri perheissä ruokailut olivat hiljaisia hetkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1227:
No siinäpä se, olen aina ajatellut, että saan hyviä numeroita kursseista sen takia, että kurssit nyt vaan sattuvat olemaan helppoja. Vaikka tiedän ettei siitä ole kyse, eivätkä kaikki edes pääse koko kursseista lävitse. Minun pitäisi tulevassa työssäni olla vastuuta kantava asiantuntija, tuntuu että sitä haluan tehdä, mutta vastuu taas tuntuu ihan musertavalta, ajattelen etten mitenkään voi olla niin hyvä, että minulle voidaan sellainen vastuu luottaa!
Tavallaan järkeillen ymmärrän asian laidan ja mikä siihen minussa itsessäni vaikuttaa. Tiedän että minun pitää vaan mennä ja kehua itseäni työnhakutilanteessa. Jos saan työn, hautaudun stresssiin pitkiksi ajoiksi, toivottavasti en liiallisesti. Pahalta tuntuu kaikenkaikkiaan. Sama miesten kanssa, ajattelen että kukaanhan ei voi tällaista haluta, vaikka haluttu kyllä on...
Ei vaan voi mitään, psykoterapiassakin olen käynyt, mutta ainakin se terapiasuuntaus ja terapeutti olivat minulle vääriä. Lisäksi vielä terapian aikana häpesin menneisyyttäni siinä määrin, että kielsin siinä ongelman itseltäni.
Tuo kuvailemasi ulkopuolisuuden tunne ja ihmisiin luottamattomuus ovat minullakin, eivätkä pelkästään työelämässä, vaan myös jokapäiväisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kyllä hyvät kokemukset aikuisiällä ovat selkeästi parantaneet asiaa, mutta mistäs niitä saa lisää kun on niin sisäänpäinkääntynyt :) Töissä kyllä huomaan pakottavani itseäni ja teeskenteleväni kiinnostunutta, sillä saattaa päästä hyvään alkuun. Kun tietää miten tulisi toimia, tulee tehneeksi niin väkisin, vaikkei se luontaista olisikaan. Raskaaksihan sellainen elämä käy. Hyvä terapeutti olisi varmaan paikallaan, mutta mistäs sellaisen löytää ja kuka sen opiskeluaikana maksaa...
Tsemppiä :)
[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 08:51"]
1224: Minua kiinnostaa se, miten koet että pärjäät tulevassa työssäsi tai olet pätevä, vaikka sinulla on vakavia tunne-elämän ongelmia? Minusta tuntuu että omat ongelmani torpedoivat kaikki yritykset työelämässä, koska koen itseni ulkopuoliseksi, en luota ihmisiin, en kerro asioistani ... kaikki tämä varmaan vaikuttaa jollain tavalla myös työhön, jota teen. Se ei ole sosiaalialan ammatti, mutta ihmisten kanssa olen tekemisissä ihan kohtuullisesti.
[/quote]
Minä pärjään työssäni, koska olen irrottanut sen itsestäni. Työkaverini tietävät minusta hyvin vähän. Stressaannun helposti ja monet vaikeat esimiestilanteet saavat aikaan paniikin. Koen usein, että en osaa mitään. Saan hyvää palautetta, mutta silti mietin, että osaanko ja pystynkö ja en varmasti pysty. Säännöllisesti teen päätöksen ja sovin itseni kanssa, että olen ihan hyvä ja riitän. Se on vaikeaa. (En ole 1224)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meille esimerkiksi yhteinen iltapala on ainoa hetki päivästä, kun pääsemme kaikki (harrastusten takia) saman pöydän ääreen. Koen hyvin tärkeänä sen, että olemme edes kerran päivässä kaikki yhtä aikaa koolla. Kysymme toistemme kuulumiset. Lapsuuden kodissakin ruokailtiin yhdessä, jopa useammin kuin meillä. Kuulumisia ei kuitenkaan kysytty. Kukaan ei puhunut mitään.
[quote author="Vierailija" time="04.08.2014 klo 21:25"]
Meille esimerkiksi yhteinen iltapala on ainoa hetki päivästä, kun pääsemme kaikki (harrastusten takia) saman pöydän ääreen. Koen hyvin tärkeänä sen, että olemme edes kerran päivässä kaikki yhtä aikaa koolla. Kysymme toistemme kuulumiset. Lapsuuden kodissakin ruokailtiin yhdessä, jopa useammin kuin meillä. Kuulumisia ei kuitenkaan kysytty. Kukaan ei puhunut mitään.
[/quote]
Miksihän kukaan ei puhunut ennen mitään? Kielsikö byrokratia keskinäisen kommunikaation..
Perheethän oli valtion omaisuutta? Ja ovat edelleen?
Hei taas, täällä yksi kirjoittelijoista! Mielenkiintoista lukea näistä parisuhde- ja työasioista. Niin samat kokemukset jälleen! Äitini on aina suorastaan ällöttävällä tavalla flirttaillut sisareni ja minun poikaystäville, esimerkiksi kerran, kun sisareni poikaystävä toi hänelle kukkia, äiti mankui todella vastenmielisellä, mairealla äänellä, että enkös minä kukkia saakaan. Siis mitä??? Ja tätä samaa ihmeellistä itsensä tunkemista joka paikkaan. Tänä päivänä on sitä mieltä, että lähtee reissuun minun ja mieheni kanssa. Meillä on aika vähän yhteistä aikaa, työn takia joudumme asumaan eri paikkakunnilla, joten luonnollistahan se on, että kun lähdemme lomamatkalle, tulee äiti (johon minulla on NIIN LÄMPIMÄT välit) istumaan kolmanneksi kynttiläillallispöytään!
Tähän tietysti liitettynä se, että hän on koko ajan kieli pitkällä odottanut suhteemme loppumista. Kun nuorena, ja tietysti hemmetin rakastuneina, muutimme yhteen, mieheni joutui vakavaan onnettomuuteen. Shokki oli kamala, ja äitini oli tilannetta kommentoinut sisarelleni:"Noh, ehkä tämä nyt vähän Xää pudottaa". Ei puhettakaan, että olisi esim. soittanut minulle ja kysynyt, miten voin. Kertaakaan mieheni sairaalassaolon aikana emme edes puhuneet. Hänelle oli tärkeintä, että siitäs sain minäkin, etten vaan ala luulotella elämästä, ihmisistä saatika rakkaudesta yhtään mitään. Ikävä kyllä äidilleni, mies toipui täysin.
Työt olen minäkin jotenkin eristänyt kaikesta muusta, ja kysymykseen, miten pärjään, voin vastata omasta puolestani: minä teeskentelen. Saatana, ilo pintaan, vaikka syvän märkänis! Vaikka mitä tapahtuu, minä olen positiivinen, iloinen, vitsikäs, auttavainen, huomaavainen...joo, kyllä välillä väsyttää ja stressaa ja vaikka mitä, mutta siitä selvitään itkeskelemällä yksin tai mieluiten, vetäisemällä kunnon känni. Mutta känni tietysti niin, ettei kukaan huomaa krapulaa ja muu ulkokultaisuus. Saankin paljon positiivista palautetta niin tiimihengestä kuin pätevyydestä, mutta en kiinnitä niihin koskaan mitään huomiota, vaan jään märehtimään sielussani salaa jokaista sanaa, jonka millään ilveellä voi tulkita kriittiseksi.
Tämä ketju on saanut aikaan sen, että en ole tavannut äitiäni koko kesänä:-) ja taitaa mennä tonne syksyyn, ennen kuin tapaan....
[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 19:58"]
[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 10:09"]
Kiitos vastauksesta, sis :) En olekaan koskaan kokeillut tuota kiinnostuneen teeskentelemistä. Koskeeko se siis sinulla kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita vai työasioita?
[/quote]
Minä olen joutunut ensi alkuun työpaikalla melkeinpä asenteen että olisin jossain Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. On täytynyt peittää oma epävarmuus ja itseluottamuksen puute, sekä kiinnostuksen puute työyhteisöön. Kumpikin on aina helpottanut ajallaan :) Sitä paitsi riittää että on vähän parempaa pataa muutaman tyypin kanssa, kyllä ne sitten kertoo, että hei se uus tyyppi on muuten ihan jees :)
Sosiaaliset tilanteet työpaikan ulkopuolella useimmiten pidän minimissä, minulla on muutama ystävä ja ne riittävät. On tosi vaikea luoda uusia ystävyyssuhteita kun ei ole luontaisesti kiinnostunut uusista ihmisistä. Se on kyllä harmi, koska totuushan on, että jää paitsi monesta mukavasta ja kyllä monet ihmiset olisivat tutustumisen arvoisia. Tuntuu ettei tuollaiseen normaaliin elämään riitä nämä resurssit mitä itsellä on.
[quote author="Vierailija" time="04.08.2014 klo 16:53"]
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 11:41"]
Millaisia teidän perheissä ruokahetket olivat arkisin?
Meillä syötiin arkisin tasan kello viisi ja näistä ajoista ei poikettu koskaan. Kouluainen kävi kaupassa, kattoi pöydän ja teki ruuan kokonaan tai osittain valmiiksi. Vietettiin siis nykyaikana harvinaisemmaksi käynyttä ihanne-elämää: koko perhe koolla iltapäivällä ruokapöydässä yhdessä.
Ruokahetket olivat minusta lähinnä kiusallisia. Ensin isä täytti lautasensa ja muut söivät sen mitä jäi. Ruokapöydässä keskustelu oli sitä, että äiti pälpätti isälle työpaikan tapahtumista, isä urahteli jotain vastaukseksi, jos asiat häntä nyt ylipäätään kiinnostivat ja muut olivat hiljaa. Monologin jälkeen siivottiin jäljet ja jompikumpi sisaruksista tiskasi ja lakaisi lattian.
Ja tätä päivästä toiseen.
Omassa kodissani asiat tapahtuvat nykyään lähes päinvastoin, jos tapahtumia nyt voi ajatella ääripäästä toiseen. Meillä puhutaan syödessä enemmän, vaikka ruokailu tapahtuisi eri huoneissa.
[/quote]
[/quote]
Ihan OT, mut ei elämä, miten nolo isä ja mies! Ottaa ruokaa ensimmäisenä, vaikka on lapsia...Itse tulen köyhästä, työväenluokkaisesta perheestä ja meillä lapset söi aina ensin. Sitten äiti ja isä. Isä teki fyysistä, rankkaa työtä, ja joskus kun oli todella tiukkaa, äiti yritti jemmata isälle jotain, mikä oli ihan ymmärrettävää. Siti lapset söivät ekana ja vanhemmat katsoivat, että saatiin tarpeeksi. Nälkäisenä ei tarvinnut olla ikinä. Mut mun faija olikin alfa, lauman suojelija ja turva, ei narsistinen kusipää, jota varten muu perhe on olemassa.
Tätä ketjua lukiessa olen jo useamman kerran kiittänyt omia, jo edesmenneitä vanhempiani. Köyhiä oltiin, koti ja vaatteet oli mitä oli, mut sopu sijaa antoi, lapset oli tasa-arvoisia (tästä olen erityisen kiitollinen, vasemmistolaiset vanhempani istuttivat meihin tasa-arvo ajattelun), kulttuuria ja urheilua harrastettiin, kyllä ne soittovehkeet ja urheilukamppeet jostain aina hankittiin. Kaikilla viidellä lapsella on nyt korkeakoulutus, duunipaikka, ei erityisempiä ongelmia. Meilläkään ei juuri kosketeltu tai hellitelty, ei kuulu siihen ympäristöön sellainen, mutta välittäminen tuli kyllä muuten ilmi. Lapsia ei nolattu. meidän älyä ei aliarvioitu, mutta ei myös odotettu liikojakaan, lasten kanssa keskusteltiin. Onglemiakin oli, ja työväenluokkaisessa kontekstissa niitä ei lakaistakaan niin vain itämaisten mattojen alle tai muuten vain kulisseihin, ne olivat siinä ihan näkyvillä - ja kyllähän niistäkin selvittiin traumoitta.
[quote author="Vierailija" time="04.08.2014 klo 16:53"]
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 11:41"]
Millaisia teidän perheissä ruokahetket olivat arkisin?
Meillä syötiin arkisin tasan kello viisi ja näistä ajoista ei poikettu koskaan. Kouluainen kävi kaupassa, kattoi pöydän ja teki ruuan kokonaan tai osittain valmiiksi. Vietettiin siis nykyaikana harvinaisemmaksi käynyttä ihanne-elämää: koko perhe koolla iltapäivällä ruokapöydässä yhdessä.
Ruokahetket olivat minusta lähinnä kiusallisia. Ensin isä täytti lautasensa ja muut söivät sen mitä jäi. Ruokapöydässä keskustelu oli sitä, että äiti pälpätti isälle työpaikan tapahtumista, isä urahteli jotain vastaukseksi, jos asiat häntä nyt ylipäätään kiinnostivat ja muut olivat hiljaa. Monologin jälkeen siivottiin jäljet ja jompikumpi sisaruksista tiskasi ja lakaisi lattian.
Ja tätä päivästä toiseen.
Omassa kodissani asiat tapahtuvat nykyään lähes päinvastoin, jos tapahtumia nyt voi ajatella ääripäästä toiseen. Meillä puhutaan syödessä enemmän, vaikka ruokailu tapahtuisi eri huoneissa.
[/quote]
[/quote]
Ihan OT, mut ei elämä, miten nolo isä ja mies! Ottaa ruokaa ensimmäisenä, vaikka on lapsia...Itse tulen köyhästä, työväenluokkaisesta perheestä ja meillä lapset söi aina ensin. Sitten äiti ja isä. Isä teki fyysistä, rankkaa työtä, ja joskus kun oli todella tiukkaa, äiti yritti jemmata isälle jotain, mikä oli ihan ymmärrettävää. Siti lapset söivät ekana ja vanhemmat katsoivat, että saatiin tarpeeksi. Nälkäisenä ei tarvinnut olla ikinä. Mut mun faija olikin alfa, lauman suojelija ja turva, ei narsistinen kusipää, jota varten muu perhe on olemassa.
Tätä ketjua lukiessa olen jo useamman kerran kiittänyt omia, jo edesmenneitä vanhempiani. Köyhiä oltiin, koti ja vaatteet oli mitä oli, mut sopu sijaa antoi, lapset oli tasa-arvoisia (tästä olen erityisen kiitollinen, vasemmistolaiset vanhempani istuttivat meihin tasa-arvo ajattelun), kulttuuria ja urheilua harrastettiin, kyllä ne soittovehkeet ja urheilukamppeet jostain aina hankittiin. Kaikilla viidellä lapsella on nyt korkeakoulutus, duunipaikka, ei erityisempiä ongelmia. Meilläkään ei juuri kosketeltu tai hellitelty, ei kuulu siihen ympäristöön sellainen, mutta välittäminen tuli kyllä muuten ilmi. Lapsia ei nolattu. meidän älyä ei aliarvioitu, mutta ei myös odotettu liikojakaan, lasten kanssa keskusteltiin. Ongelmiakin oli, ja työväenluokkaisessa kontekstissa niitä ei lakaistakaan niin vain itämaisten mattojen alle tai muuten vain kulisseihin, ne olivat siinä ihan näkyvillä - ja kyllähän niistäkin selvittiin traumoitta.
Minä en tunne äitiäni. Eikä äiti minua.
Olen nähnyt unen, jossa äitini on hukkumaisillaan ja kun huudan äitini suuntaan, minusta ei lähde ääntä enkä näe äitini kasvoja. Ne ovat täysin tyhjät siis, ilman mitään piirteitä.
Joku psykkarianalyytikko vois tulkita, jos tarvii edes. On aika selkokielinen. Heräsin kammon tunteeseen.