Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 23:06"]
Äideissä hyviä puolia. Huonoja puolia. Anteeksianto onko mahdollista. Ilman anteeksipyyntöä.
[/quote]
Ilman anteeksipyyntöä olen anteeksi antanut vuosikymmenet. Se mahdollisti vain henkisen väkivallan jatkumisen. Enää en vaikene, enkä alistu, olen hänelle kaiken kirjoittanut. Pallo on hänellä, odotan hiljaa aikuisen vastuuntuntoa. Paikkaustarvikkeet täällä valmiina. Josko joskus isästä, äidistä ja lapsista tulisi perhe tässä elämässä. Usko on tiukilla, toivo elää, rakkautta riittää. Se mitä suojelin itsessäni, se vahvisti minua. Selvisin hengissä, toinen ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äideissä hyviä puolia. Huonoja puolia. Anteeksianto onko mahdollista. Ilman anteeksipyyntöä.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 09:46"]
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 09:23"]
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 23:06"]
Äideissä hyviä puolia. Huonoja puolia. Anteeksianto onko mahdollista. Ilman anteeksipyyntöä.
[/quote]
Miksi anteeksiannon pitäisi olla mahdollinen ilman anteeksipyyntöä? Miten kukaan kehtaa edes kysyä tälläistä? Mikä oikeus ihmisellä on anteeksiantoon ilman anteeksipyyntöä?
Mieheni, jolla oin oikein ihana äitisuhde, kysyi minulta kerran jonkun riidan tiimellyksessä, että koskas oikein annat äidillesi anteeksi (joo, miehet on tosi ämmiä joskus!), ja minä vastasin, että jaa, en tiedä, kun ei ole koskaan pyydettykään.
Eihän äiti rakas ole koskaan ollut väärässä, ei koskaan tehnyt mitään väärin, ei koskaan ole muuta ollut kuin maailman marttyyri, jolle koko maailma on vielä paljon, paljon, paljon velkaa ja sen velan perimisen hän on tyttäristään aloittanut. Jos ne saisi nyt ensin nitistettyä ja niille näytettyä, miten vähäisiä paskoja ne on, niin sitten voisikin aloittaa maailman ja tietysti ihanaisten uskomattoman hyvien miesten valloituksen.
[/quote]
Kirjoituksesi on täynnä vihaa ja katkerutta. Jos koskaan haluat päästää niistä irti, annat joskus anteeksi. Eikä siihen tarvita anteeksipyyntöä, se on ihan omassa vallassa.
[/quote]
Niin on, siis aanteeksiantaminen, ihan omassa vallassa. Mutta kiinnostako yhtään anteeksi saaminen?
Minä olen antanut anteeksi ja suoraan sanottuna kukut välitän. Mutta äitiä saattaa kiinnostaa, mksi käyn vain 3 kertaa vuodessa, jos sitäkään. Tai sitten ei, mistäs minä sen tiefdän.
Mulle on tosiaan ihan sama. Naurattaa tämä sinun "vihan vallassa"! Älä luule, että moisia intohimoisia tunteita suunnattaisiin suuntaan, joka on niin yhdentekevä. Mieheni ja ystävieni kanssa voin olla vihan vallassa, en äitiäni kohtaan, naisparkaa, joka käytti kaiken aikansa miehien miellyttämiseen ja minun halveraamkiseen, häntä kohtaan voin vähintään olla säälin vallassa.
Rakastan sinua äiti, mutta en kykene enää avautumaan sinulle, kuten joskus kauan sitten. Luottamukseni särkyi, enkä osaa sitä itse enää paikata. Olen hyvin hyvin yksin tunteeni kanssa, joka etsii väylää purkautua, mutta pelkää tulevansa uudelleen torjutuksi / ja siksi ei enää pysty sivua aukaisemaan.
Ehkä tapaamme vasta toisessa ulottuvuudessa, paramtuneella sydämellä. Kun kaikki on anteeksiannettu ja ei ole muuta kuin valoa ja rakkautta. Varjojen maa puristaa sydämen niin pieneksi, että haluaisi vain jo paeta pois täältä.
Kyllä minä sinua rakastan siellä. Missä olen taas kokonainen. Ja sinäkin rakastat minua.
Ja kyllähän ne mammat täällä kommentoi. Anteeksianto ilman ehtoja. Siitähän tässä on kyse: ei meillä edelleenkään ole teille pimut muuta sanottavaa kuin se, että sitä saatte, mitä tilasitte, kun tytöiksi synnyitte!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se niin mene, että ollaan tilattu huonoa kohtelua, kun tytöiksi synnyttiin. Vaikka kuka sanois tai tekis mitä tuota tukien.
Aloitus kuulostaa jonkinasteiselta narsismilta äidin suunnalta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pienen tyttären unohtaminen ulkomailla vaeltamaan yksin vieraaseen kaupunkiin. Aika hyvää huolenpitoa.
Kiitos tästä ketjusta. Olen 80-luvun kasvatti, esikoinen, ja äitini syntyi 50-luvulla. Suuri osa kirjoituksista on suoraan minun lapsuudestani ja nuoruudestani.
Äidinäiti oli 20-lukulainen ja mitä ilmeisimmin äitini joutui koko perheen sylkykupiksi. Veljet saivat luvan kanssa rikkoa äidin tavarat, sodan jälkeen hänen isänsä alkoholisoitui ja muuttui hyvin väkivaltaiseksi. Oli kähminyt äitiäni. Äidinäiti ollut tunnekylmä ja julma, naiseus lähinnä häpeä.
Ensimmäisiä menkkoja piilottelin vuoden, aistin ilmapiiristä ettei niistä ollut soveliasta kertoa. Onneksi koulussa oli hyviä valistuksia. Kun sain kakaistua asian vihdoin suustani, äiti kysyi tympeästi onko minulla vaippoja. Osti kyllä kaupasta aina lisää ja ohuita, itse käytti sellaisia paksuja. Kerran unohdin pyykkikoriin heittäessäni alkkareihin siteen kiinni, itselläni ei ole muistikuvaa mutta kai se on tapahtunut ja siitä puhkesi kolmas maailmansota. Äiti kirkui miten viljelen vitturättejäni ympäri huushollia ja joko huoraan kylillä. Huoraamisesta hän tenttasi myöhemminkin, vakavalla naamalla ja normaalilla äänellä, huoraanko minä rekkamiesten kanssa kun ne kylällä pysähtyvät. Karmivaa. Olin 13-vuotias.
Rintaliivit kävimme yhdessä ostamassa. Sitä arvostan edelleen ja teko oli selvästi ponnistus äidiltäni. Luulen että itse on saanut selvitä omillaan ja halusi tarjota minulle parempaa. Liivejä oli vain yhdet koko nuoruusiän, sekin oli jonkinlainen tabu, lutkamaista, enkä kehdannut itsekään hankkia uusia. Se on edelleen vaikeaa. Menkkavahinkoalkkarit ja -lakanat pesin itse yksin vessassa muiden mentyä nukkumaan, niistä olisi huoriteltu ja riehuttu.
En koskaan muista olleeni äidin sylissä. Kun pääsin ripiltä, hän halasi minua julkisesti ja se on ainoa kerta jonka muistan. Tuntui todella vaivaannuttavalta ja oudolta. Rakkaudesta tai välittämisestä ei koskaan puhuttu ja olimme aina fyysisesti hyvin etäällä toisistamme, koko perhe. Äiti tosin sanoi että jos hänen olisi pakko valita kumman meistä lapsista pitäisi ja kumman antaisi pois, hän antaisi minut pois ja pitäisi pikkuveljen joka on erilainen ja parempi lapsi kuin minä. Menestyin koulussa ja sain parhaan oppilaan stipendejäkin. Ne kuitattiin tuhahduksella. Veljeni oli selvästi huonompi mutta sillä ei ollut väliä koska hänessä "oli sitä jotain". Silläkään ei ollut väliä että myöhemmin teini-iässä veljeni oli tappaa minut saksilla. Pojat ovat katsokaas poikia ja mitäs ärsytin.
Äitini haukkui minua usein lihavaksi ja vuolaasti kertoi kuinka vaatteet päälläni olivat rumia ja korostivat hirvittäviä läskimakkaroitani. Olin täysin normaalipainoinen ja nätti nuori nainen. Kavereita minulla ei saanut olla, niistä tuli kotona raivari. Tapasin ystäviäni salaa. Äitini sai usein sekopäisiä raivareita jolloin hän menetti täysin kontrollin itseensä. Hän huusi miten haluaa hakata minua seinään niin kauan kunnes jäljellä on valuva paskaläntti. Raivokohtaus oli jokapäiväinen ja sen laukaisi esimerkiksi hius viemärissä, naulakosta pudonnut takki (jonka minä tietysti olin tehnyt koska haluan nujertaa ja tuhota hänet), leivänmurut pöydällä... Muistan elävästi kuinka jo odottelin kuumeisesti, että saisit nyt äiti raivarin niin se olisi tältä päivältä ohi. Myöhemmin olin varma että elämme jonkinlaisessa ihmiskokeessa jossa seurataan lasten kehitystä erittäin vaikeissa ja psyykkisesti sairaissa olosuhteissa.
Vanhempani erosivat, isä hylkäsi meidät ja veljeni oireilun pahentuessa hänet otettiin huostaan. Äiti varasti minulta kosmetiikasta lähtien kaiken ja vei veljelleni laitokseen koska veli tarvitsi mm. kasvorasvaani enemmän kuin minä. Tilalle en saanut mitään. Näinä aikoina alkoivat suoranaiset tappouhkaukset, äiti saattoi tulla leipäveitsen kanssa huoneeseeni ja sanoi tappavansa. En uskaltanut kertoa kenellekään. Äidille tuli ongelmia veljeni sijaisvanhempien kanssa ja hän lopetti tapaamiset, hylkäsi veljeni vuosiksi näkemättä kertaakaan. Minä aloin viillellä itseäni, oksentelin ruokaa, lopetin syömisen, lopetin koulunkäynnin. Olin lukiossa ja mukamas lähdin kouluun, tosi asiassa joko kävelin tunteja tai istuin/nukuin metsässä. En uskaltanut kävellä siltojen yli enkä rautatien läheisyydessä, olin varma että hyppään jos menen lähelle. Kerroin varovasti äidille että haluan kuolla ja hän sanoi, ettei minulla olekaan varmaan muuta mahdollisuutta kuin tappaa itseni. Siinä kaikki häneltä. En lopulta tappanut itseäni mutta vahingoitin syvästi ja olen nykyään täynnä arpia.
Lukioaikoina riidan tiimellyksessä sain jonkinlaisen rohkeuden puuskan ja huusin äidilleni että haista vittu, hänen haukkuessaan minua. Äiti näytti kuin puulla päähän lyödyltä, mitä sinä oikein sanoit. Riita päättyi siihen ja äiti soitti välittömästi mummolle miten kauhea kakara olen ja seuraavana aamuna lukion opinto-ohjaajalle, kuraattorille ja terveydenhoitajalle miten hän ei pärjää kaltaiseni syrjäytyneen ja psyykkisesti sairaan nuoren kanssa, joka hyvän tähden haistatteli vittua hänellä. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun nousin kapinaan.
Muutettuani pois kotoa (kyllä, minä pärjäsin vaikkei pitänyt, olinhan vammainen avuton paskapää) välit jäähtyivät hyvin nopeasti. Ymmärsin ettei minun ole pakko enää kestää äitini. Voin vaikkapa lyödä luurin korvaan eikä äitini voi sille mitään. Ensimmäiset päivät omassa asunnossa olivat ihmeelliset, taianomaiset. Kukaan ei kulkenut perässä, haukkunut ja vainonnut. Oli vain hiljaisuus. Asuntoni oli toisella paikkakunnalla ja tapasin siellä tulevan mieheni. Menimme naimisiin, äiti ei kommentoinut uutista millään tavalla eikä tullut häihimme. Välimatkaa oli tällöin parisataa kilometriä. Syntyi esikoinen. Äiti alkoi soitella minulle ja itkeä miten vaikea hänen elämänsä on ollut. Vauvaa hän ei halunnut tavata yhtään kertaa. Rohkaisin mieleni ja ehdotin, josko korjaisimme välimme, olisi niin paljon puhuttavaa. Hän raivostui puhelimessa kuin mielipuoli ja kirkui ja huusi miten minä olen hullu ja hän järjestää minut hoitoon (äiti on itse joskus ollut suljetulla). Hän järjestää niin että vauvani viedään meiltä pois ja sen sisäelimet myydään ulkomaille ja tapetaan. Paperit on kuulemma jo olemassa ja saan nähdä ne seuraavalla neuvolakäynnillä. Huusin takaisin tiivistelmän siitä kaikesta mitä hän on minulle tehnyt. Ei kuulemma ollut vaan nämä tapahtumat ovat hänelle tehtyjä. Hän ei tehnyt niitä minulle vaan minä olen mielisairas joka kuuluu pakkohoitoon kun sillä tavoin kiduttaa ja kiusaa omaa äitiään, keksimällä valheita.
En ole ollut missään yhteydessä äitiini liki 10 vuoteen. Hän ei ole koskaan nähnyt lapsenlapsiaan, ei myöskään isäni joka katosi elämästämme ollessani vielä lapsi. Tarvitsin pitkään terapiaa, en voi sanoa selvitäkseni vaan lähinnä pysyäkseni hengissä. Olin hyvin itsetuhoinen pitkään ja tunnistan mallin edelleen. Perheeni voi hyvin, minulla on edelleen sama aviomies ja onnelliset, hyvinvoivat lapset. Opiskelen yliopistossa. Toisinaan ajattelen ilkeästi että tämä olkoon kostoni äidille. Tiedän kuitenkin hänen olleen pitkälti olosuhteiden uhri, lapsesta asti kasvanut niin vinoon ja sairastunut, ettei ole selvinnyt. Tunnen enimmäkseen syvää surua ja myötätuntoa äitiä kohtaan. Kunpa hän olisi löytänyt ja saanut apua jo pienenä tyttönä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.08.2014 klo 09:30"]
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 23:58"]
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:27"]
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
[/quote]
Juuri näin. "Olenkin lukenut koko ketjun ja tiedän omakohtaisteni kokemuksien kautta mistä puhututaan.". Samanlaista äitiä en tohdi sinulle toivoa ja hienoa ettei sinun äitisi ole samanlainen tunnekylmä paska, kuten sinä olet.
[/quote]
Tässä ketjussa ei ole ollut tapana haukkua muita kirjoittajia. Kiva kun aloitit.
[/quote]
Mitäs yläpeukuttelua tämä on vaatinut. Kirjoittaja itsekö peukutellut. Minun tulkintani mukaan tuossa on seuraavanlainen ajatustenvaihto:
A haukkuu meitä ketjulaisia, että arvostelemme "huolehtivia, ahkeria ja kunnollisia" äitejämme syyttä. Hän sanoo, että lapsuutemme oli liian vauras, ts. että meitä hemmoteltiin - ei kaltoinkohdeltu. Hänen mielestään öitimme eivät ole tunnekylmiä.
B sivaltaa takaisin, puolustaa meitä, sanoo, että A on äitiemme lailla tunnekylmä.
C (tai luultavimmin A itse) vittuilee marttyyrimaisesti off topic, ja häntä YLÄpeukutetaan.Miksi? B:hän puhuu täyttä asiaa!
Minulle tällainen keskustelun kaava on liiankin tuttu. Otan esimerkin:
Äiti huorittelee minua. Sanon hänelle, että se on asiatonta, että hän on väärässä.
Äiti (kuten A): "Kaikkeni tehnyt ja tässä kiitoksesi, omaa äitiäsi arvostelet, väität, että minä puhun asiattomia ja olen väärässä, itse olet, huora!"
Minä (kuten B): "Sinä olet asiaton ja väärässä huora-asian suhteen."
Äiti (kuten C): "MEILLÄ EI OLE OLLUT TAPANA KÄYTTÄÄ TUOLLAISTA KIELTÄ KUIN "HUORA", SIIVOA SUUSI! MEIDÄN PERHEESSÄ EI ARVOSTELLA TOISIA EPÄREILUSTI, KIVA KUN ALOITIT, KIITOS NYT TOSI PALJON KUN TOIT TÄMMÖISEN PUHETAVAN MEILLEKIN."
Myöhemmin äiti kertoo isälle, että minä huorittelin häntä, ja pian koko lähipiiri tietää "varmaksi" että olen ensin huoritellut äitiäni ja sitten vielä haukkunut häntä valehtelijaksi.
Eli äiti huorittelu minua, ja lopulta se olenkin minä, jota pidetään pahasuisena, ja äitini, jota lohdutetaan.
Aivot nyrjähtää tällaisista "keskusteluista".
Äideille vinkiksi, että koska tämä ketju käsittelee sitä, miten te mitätöitte meitä ja sen jälkeen heittäydyitte tietämättömiksi ja marttyyreiksi, niin älkää nyt helvetissä tulko tänne ja UUDESTAAN mitätöikö tänne kirjoittavien kokemuksia älkääkö heittäytykö tietämättömiksi ja marttyyreiksi. Tämä on voimakas, erittäin vakuuttava ja todistuvoimainen ketju. Tätä te ette manipuloi puolellenne.
samaa mieltä. vaikea manipuloida tämän ketjun tarinoita pelkiksi tyttärien mielikuvituksiksi. siksi tänne ei äidit tietynlaiset eksykään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihme valitusta..Kannattaisi olla tyytyväinen kun ylipäätään on vielä äiti ja lapsilla mummo. Ite 70-luvun lapsi ja äiti OLI 40-luvulta...
[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 00:13"]
[quote author="Vierailija" time="09.08.2014 klo 09:30"]
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 23:58"]
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:27"]
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
[/quote]
Juuri näin. "Olenkin lukenut koko ketjun ja tiedän omakohtaisteni kokemuksien kautta mistä puhututaan.". Samanlaista äitiä en tohdi sinulle toivoa ja hienoa ettei sinun äitisi ole samanlainen tunnekylmä paska, kuten sinä olet.
[/quote]
Tässä ketjussa ei ole ollut tapana haukkua muita kirjoittajia. Kiva kun aloitit.
[/quote]
Mitäs yläpeukuttelua tämä on vaatinut. Kirjoittaja itsekö peukutellut. Minun tulkintani mukaan tuossa on seuraavanlainen ajatustenvaihto:
A haukkuu meitä ketjulaisia, että arvostelemme "huolehtivia, ahkeria ja kunnollisia" äitejämme syyttä. Hän sanoo, että lapsuutemme oli liian vauras, ts. että meitä hemmoteltiin - ei kaltoinkohdeltu. Hänen mielestään öitimme eivät ole tunnekylmiä.
B sivaltaa takaisin, puolustaa meitä, sanoo, että A on äitiemme lailla tunnekylmä.
C (tai luultavimmin A itse) vittuilee marttyyrimaisesti off topic, ja häntä YLÄpeukutetaan.Miksi? B:hän puhuu täyttä asiaa!
Minulle tällainen keskustelun kaava on liiankin tuttu. Otan esimerkin:
Äiti huorittelee minua. Sanon hänelle, että se on asiatonta, että hän on väärässä.
Äiti (kuten A): "Kaikkeni tehnyt ja tässä kiitoksesi, omaa äitiäsi arvostelet, väität, että minä puhun asiattomia ja olen väärässä, itse olet, huora!"
Minä (kuten B): "Sinä olet asiaton ja väärässä huora-asian suhteen."
Äiti (kuten C): "MEILLÄ EI OLE OLLUT TAPANA KÄYTTÄÄ TUOLLAISTA KIELTÄ KUIN "HUORA", SIIVOA SUUSI! MEIDÄN PERHEESSÄ EI ARVOSTELLA TOISIA EPÄREILUSTI, KIVA KUN ALOITIT, KIITOS NYT TOSI PALJON KUN TOIT TÄMMÖISEN PUHETAVAN MEILLEKIN."
Myöhemmin äiti kertoo isälle, että minä huorittelin häntä, ja pian koko lähipiiri tietää "varmaksi" että olen ensin huoritellut äitiäni ja sitten vielä haukkunut häntä valehtelijaksi.
Eli äiti huorittelu minua, ja lopulta se olenkin minä, jota pidetään pahasuisena, ja äitini, jota lohdutetaan.
Aivot nyrjähtää tällaisista "keskusteluista".
Äideille vinkiksi, että koska tämä ketju käsittelee sitä, miten te mitätöitte meitä ja sen jälkeen heittäydyitte tietämättömiksi ja marttyyreiksi, niin älkää nyt helvetissä tulko tänne ja UUDESTAAN mitätöikö tänne kirjoittavien kokemuksia älkääkö heittäytykö tietämättömiksi ja marttyyreiksi. Tämä on voimakas, erittäin vakuuttava ja todistuvoimainen ketju. Tätä te ette manipuloi puolellenne.
[/quote]
Mitä ihmettä oikein vaahtoat? Tuossa kirjoittaja oli haukkunut kommentoijaa tunnekylmäksi paskaksi. Sekö on mielestäsi asiallista? Se että pitää tuollaista heittona, joka vetää keskustelun ilmapiirin huonoksi ei tarkoita sitä, että olisin itse 40-luvun äiti, mutta jos tuo harha sinua tai jotain muuta lohduttaa, niin toki niin voi ajatella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, saatan olla hullu 70- luvun lapsi, äiti 50-luvun terve kasvatti. Ihan sama. Jossain on kuitenkin jotain pielessä, koska koko tämän aamun on ollut surkea olo. Se on sunnuntai. Sunnuntaisin äiti ajaa tästä meidän ohi ja pyörähtää kylässä. Joka sunnuntai. Ja minä ahdistun joka sunnuntai. Tsemppaan itseäni valmiiksi: jos se sanoo näin, aivan sama. Jos se tekee näin, aivan sama. Vierailu ei kestä kauan, kestät kyllä.
Minä tarvitsen tämän ketjun ja tarvitsisin myös jonkun jolle puhua tästä. Ehkäpä äitillekin tekisi hyvää avata mieltään ystävälle tai terapeutille? Kunhan ei avaa minulle.
Tuon ikäpolven naiset eivät paljon tuttavilleen ja varsinkaan millekään terapeuteille avaudu. Se kai juuri onkin sitten se sudenkuoppa seuraavalle sukupolvelle, kun -tiedostamatta- tai sitten ihan tiedostaen jaetaan oman syöveriensa mustat varjot tyttäriensä kannettavaksi. Pienikin huomautus nosti/nostaa aina valtavan tunnekuohun, että kun minä olen kaikkeni tehnyt ja sinä taas.. blah blah..
Ei normaalia vuorovaikutukseen ole mahdollisuuksia, mikäli keskustelukanavat ovat aivan tukossa ja tyttären omat kokemukset/mielipiteet aina on sivuutettu lauseella: että odota vaan kun vanhenet.. tai puhu sitten, kun sinulla on omia lapsia ja sitä rataa...
[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 11:23"]
No, saatan olla hullu 70- luvun lapsi, äiti 50-luvun terve kasvatti. Ihan sama. Jossain on kuitenkin jotain pielessä, koska koko tämän aamun on ollut surkea olo. Se on sunnuntai. Sunnuntaisin äiti ajaa tästä meidän ohi ja pyörähtää kylässä. Joka sunnuntai. Ja minä ahdistun joka sunnuntai. Tsemppaan itseäni valmiiksi: jos se sanoo näin, aivan sama. Jos se tekee näin, aivan sama. Vierailu ei kestä kauan, kestät kyllä.
Minä tarvitsen tämän ketjun ja tarvitsisin myös jonkun jolle puhua tästä. Ehkäpä äitillekin tekisi hyvää avata mieltään ystävälle tai terapeutille? Kunhan ei avaa minulle.
[/quote]
Mitä äiti sanoisi, jos ehdottaisit, että vierailut voisi järjestää vaikka spontaanimmin. Tai harvemmin. Tai keksit itsellesi "sunnuntaityön".
[quote author="Vierailija" time="11.08.2014 klo 10:39"]
Olen kirjoittanut tähän ketjuun aikaisemmin, olin sellainen joka on antanut äidille anteeksi ja jollain tasolla ymmärtää. Mulla on itsellä tyttövauva ja tuo yläpuolella mainittu pojan toivominen oli mullakin. En tietoisesti, mutta salaa. Odotin poikaa, ja sitten rakenneultrassa kysyttiin sukupuoli ja kun kuulin sen, mun on pakko rehellisesti sanoa, että petyin, tai en tiedä, mitä koin. Aloin pelätä siitä hetkestä lähtien. En todellakaan pidä poikia parempina, mutta ajattelin, ettei musta ole kasvattamaan tyttöä. Pelkään näkeväni siinä pikkutytössä itseni, äitini, hänen äitinsä... kaikki nämä kaltoinkohdellut ja -kohdelleet naiset on joskus olleet samanlaisia pieniä tyttövauvoja.
Rakastan vauvaani ja yritän kaikin voimin katkaista kaiken pahan. Haluan suojella tuota vauvaa enemmän kuin mitään.
[/quote]
Joskus kuulen äitini äänen päässäni, kun puhun tutölleni. Se säikäyttää. Onneksi huomaan sen ja pystyn pitämään sen vain tuolla päässäni. Minulla on myös poika. Hänen kohdallaan ei äidin ääntä päässäni kuulu.
[quote author="Vierailija" time="11.08.2014 klo 23:03"]
Tämä ketju on antanut tosi paljon potkua elämääni. Minulle on ollut todella tärkeää kuulla, etten ole ollut ainoa, jolla on ollut aika ankea lapsuus ja etenkin nuoruus. Lisäksi on tuntunut hyvältä huomata, että kaikki vika ei olekaan minussa yksin, vaan oikeasti on kummallista, että vanhemmat eivät huolehdi lapsensa ihan perustarpeista. Ja moni muukin asia meidän perheessämme on päässyt päivänvaloon näiden tarinoiden ansiosta,tunnistan todella paljon niistä. Olen aina kokenut olevani erilainen, vaikea, jopa syntipukki.
minun lapsuudenkodissani ei koskaan voitaisi puhua tästä aiheesta, enkä voisi ikinä edes kysyä, miksi asiat menivät kuten menivät. Olen tajunnut, että siskoni on hyvin samantyyppinen kuin vanhempani (empatiaa ei heru, hän esim. syytti minua, kun äiti luki kirjeitäni "oma moka kun olet niin tyhmä että jätät kirjeet saataville" ja tunteista ei puhuta). Olen kokenut itseni ulkopuoliseksi ja vaikeaksi ihmiseksi omassa lapsuudenkodissani sen takia, että olen halunnut näyttää tunteita enkä ole hyväksynyt kaikkea käytöstä.
Tämä ketju on avannut silmäni todella omien vanhempieni ja appivanhempienkin käytöksen suhteen. Näen ja ymmärrän asioita eri tavalla. Tärkeintä on kuitenkin se, että olen ottamassa todella paljon etäisyyttä vanhempieni käytökseen. En välitä enää. Oikeasti, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos :) miten vapauttavaa! En yksinkertaisesti puhu muusta kuin lapsistani, en reagoi mitenkään lastenlasten vertailuun (mikä aiemmin loukkasi valtavasti) enkä anna aihetta kateudelle tai selän takana puhumiselle.
Nyt tuntuu, että suhde lapsuudenperheeseen on isossa muutoksessa. Parasta tässä on se, että en enää välitä enkä halua enää korjata suhdetta. Se ei onnistuisi kuitenkaan.
Ap
[/quote]
Wau! Saman koen, mutta tuohon sinun vahvuuteen on vielä pitkä matka. Olen kasailemassa itsetuntoani. Kuulostaisin varmasti joltakin amerikkalaiselta itsetuntokonsultilta, jos päivän aikana tuottamani ajatukset tulisivat puheena ulos: "Sinä olet hyvä, sinä osaat, sinä pystyt, sinä OLET HYVÄ, sinä olet hyvä juuri tuollaisena!" :D
Mutta nyt on matka alkanut, ei päivääkään liian myöhään. Ehkä voin vielä jonain päivänä sanoa juuri noin: puhu äiti mitä puhut, olen tuon yläpuolella, ei tunnu missään. Yritän myös saada yhteyden siskooni. Se on kadonnut sen seurauksena, että äiti ja sisko eivät tule toimeen keskenään. Äiti arvostelee kaikki siskoni tekemiset. Sisko on tehnyt pesäeron koko perheeseen tämän seurauksena.
Kyllä tämä tästä! :)
[/quote]
Minä en varmaan olisi ollut hyvä äiti tytöille, mutta toivon, että voin joskus harjoitella tyttöjen kanssa olemista pojantyttärien kanssa.
[/quote]
Kammottava ajatus varmasti pojallesi että harjoittelet hänen lapsillaan. Sitä varmasti anoppini tekee, kahden pojan äiti, sortaa aina tytärtäni poikiini verrattuna. Oksettaa moinen sukupuolirasismi.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 18:52"]
Ruotsalaiset naiset näyttävät kaikki laitetuilta ja muutenkin onnellisemmalta. :(
[/quote]
Entäs venäläiset sitten? Eikös heillä ole sotatraumojen lisäksi ollut riesana koko kommunistinen järjestelmä?