Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Tuli tippa silmään eteenpäin lukiessa. Täältä löytyy koko ajan lisää samankaltaisuutta omaan elämääni. Elin näin kauan siinä luulossa, että kokemani on jotenkin poikkeuksellisen hämärää. Paljon on sellaista, mitä en ole saanut kenellekään kerrottua. Kiitos tästä ketjusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini kertoo usein naureskellen, miten hän tyttönä itki, kun hänelle kotona joka ilta huudettiin ja hänet lukittiin arestiin. Äiti siis nauraa silloiselle itselleen, joka halusi huoraamaan ja, tyhmä huora, vielä itki, kun vanhemmat häntä pakkokeinoin suojelivat. Että tämmöinen ajattelutapa. Näin minun äitini kokee itsensä.
Isäni ei oikeastaan mitään muuta nuoruudestaan muistelekaan kuin jotain kesätyöpaikan vanhempaa naista, joka (muka) katsoi häntä sillä silmällä. Mokoma naurettava kyrvänkipeä vanha haaska. Toinen muistelun aihe on se, miten äiti kerran nelisenkymmentä vuotta sitten tanssi juhlissa toisen miehen kanssa. Mies selvästi halusi muutakin kuin tanssia, mokoma pukki. Äidillä on siis korkea markkina-arvo. Taisipa äidinkin mekko haluta vierasta melaa, mokoma portto.
Kolmas muistelma koskee minua. Mulla oli alle kouluikäisenä poika kaverina. Tais pillu syyhytä kullin perään jo pikkutyttönä, kiäh kiäh.
Kukaan ei uskoisi, mitä kokemattomia runkkareita mun ulospäin ihan OK vanhemmat on.
103, niinpä! Ap, KIITOS, että avasit keskustelun!
Tämä ketju on todella terapeuttinen. Jollain tapaa lohduttavaa huomata että moni muukin on elänyt samanlaista elämää kuin minä vaikka luulin olevani ainoa joka joutui salaamaan kuukautisensa, ostamaan itse rintsikat ja joka ei vielä tänäkään päivänä voi puhua asioista kunnolla äitinsä kanssa. Äitini on syntynyt -45 ja minä -80. En ole koskaan kuullut äitini puhuvan kuukautisista, enkä koskaan niiden alkamisesta hänelle edes kertonut. Koskaan äitini ei ole kysynyt mitään synnytysteni kulusta, vaikka niitä on kolme takana. Nyt pyrin parhaani mukaan katkaisemaan tämän puhumattomuuden ja salailun kierteen omien lasteni kanssa. Olen huomannut että vaikeaa se on, mutta ikinä en voisi saattaa omia lapsiani samanlaisiin noloihin tilanteisiin kuin mihin minä esim kuukautisten alkamisen kanssa jouduin. Ahdistaa ajatellakin omaa murrosikääni. Ja periaatteessa meilläkin kuitenkin ihan hyvät välit äitini kanssa ja hän on läheinen mummo lapsilleni.
Muistan myös, että nukkumaan mennessä kädet piti pitää peiton päällä.
98
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on syntynyt 49, minä 80-luvulla. Meillä ei puhuttu kuukautisista, ostin häpeillen siteitä kaupasta kun menkat alkoivat. Äiti penkoi paperiroskiksesta käytetyt siteet ja huusi, että missä olen huorannut. Olin 12. Hän luki myös päiväkirjat ja vihjaili ja vittuili lukemistaan asioista. Kun olin riparilla ja viikon siis poissa kotoa, soitti äitini sinne ja luki puhelimeen ääneen päiväkirjaani. Nykyään varon kirjoittamasta ajatuksiani yhtään minnekkään. Vanhempana vasta tajusin, ettei tuo ollut ihan normaalia.
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 16:47"]
Nykynuoret nauttivat 1970-luvun ja 1980-luvun pukeutumistyyleistä. Mitä he eivät onneksi saa omakohtaisesti kokea, on ajan tunkkainen sovinismi ja naisviha Suomessa, etenkin maaseudulla. Aikauslehtien vitsipalstat, joissa pikkurouva levittää lääkärille. Lehtien pilapiirrokset, joissa johtajan pöydän alta tulevat sihteerin sääret. Uuno-tapa puhua vaimolle. Speden ja muiden huumori, jota kukaan ei ole vieläkään kyseenalaistanut. Eiväthän nykynuoret tajua, että vaikka se oli junttia, se otettiin arjessa ihan tosissaan, "naisen logiikka", jolle miehen kuuluu öhötellä. Peppuja hierovat ihraiset missikeisarit, valtava määrä veijarimaisia iskelmiä naisten huoruudesta. "Viattomista" laulunsanoista tuli sitten hokemia. Nuori tyttö harjoittelurintsikoissaan häpesi, kun miesporukka hoilotti pilkaten kaksimielistä "avaa rakas, avaa hakas". Nykynuorta toi lyriikka vain naurattaa, onpa hölmöä ja viatonta!
Jos ei ole elänyt tuota aikaa, ei voi ymmärtää tätä ilmiötä. Nykyään koko populaarikulttuuri on avointa seksin mankumista ja saa ollakin. Kenenkään ei tarvitse hävetä. Asioille nauretaan. Tyttö voi muuttaa kaupunkiin. Silloin aikoinaan oli kuitenkin niin, että kun isä kuuli radiosta isotissistä naista käsittelevän laulun, joka kiihotti häntä, lataus purkautui oman tyttären kyyläämisenä ja huoritteluna. Se oli niin uskomattoman tunkkaista!
[/quote]
Onko siis muillakin tällainen kokemus omasta isästä? Meillä ei huoriteltu, mutta isä kyyläsi minua aina tosi etovasti. Äiti suhtautui seksiin todella äärimmäisen torjuvasti eikä sitä varmaan paljon harrastettu. Isä oli täydessä kiimassa ihan koko ajan.
Olen hävennyt tätä asiaa koko elämäni enemmän kuin mitään muuta. Olen käynyt kaksi vuotta terapiassa enkä ole maininnut isästä siellä sanallakaan. Se on niin ällöttävää ja vastenmielistä. Hän kertoi minulle kaikki yököttävimmät sen ajan seksivitsit, ja ne olivat silloin tosi sovinistisia ja niin ällöttäviä ettei kukaan puhu nykyään sellaisia juttuja ainakaan naisille. Hän löysi ihan joka asiasta jotain, minkä pystyi kääntämään tosi pervoksi. Viattomimmankin tokaisun hän muutti tosi yököttäväksi ja sai minut jotenkin tuntemaan että olin itse ajatellut niin. Hän puhui kaikki pervojutut siis minulle, kun paikalla ei ollut ketään muita, eli minut oli tarkoitettu niiden kuulijaksi. Ja teki tätä niin kauan kuin muistan. Puhui niitä toki muillekin. Äiti lähti aina tuhahdellen huoneesta ja jätti minut kuuntelemaan niitä juttuja yksin. En uskaltanut ikinä lähteä pois kun se rivoilu alkoi, en oikein vieläkään ymmärrä miksi. Yritin olla niin näkymätön kuin pystyin.
Kun tulin teini-ikään se kyylääminen ja kuolaaminen vain paheni. Isä törmäsi sen sata kertaa "vahingossa" suihkuun kun minä olin siellä. Joskus sanoin vanhemmille, että minä menen nyt suihkuun, älkää tulko sinne. Ja tulihan se silti, ja jäi kyttäämään vähäksi aikaa naureskellen. Hyi saatana! Jossain sukulaisissa viikonlopunvietossa sanoin myös, että menen nyt suihkuun, älkää tulko sinne, niin he olivat tietenkin ihan ihmeissään, että ei tietenkää tulla. Laita ovi lukkoon. Meillä kotona ei ollut lukkoa kuin vessan ovessa, joten suihkussa ei voinut olla turvassa.
Jossain vaiheessa teininä pyysin äidiltä, että saisin lukon oman huoneen oveen, mutta vastaus oli, että meillä ei tarvi ovia lukita oman perheen jäseniltä. Pelkäsin joka ilta nukkumaan käydessä, että isä könyää huoneeseeni. Olin ihan kauhusta jäykkänä, muistan vieläkin sen kamalan ahdistuksen. Käytin yleensä tosi väljiä vaatteita enkä edes pessyt hiuksiani kovin usein, etten vaan olisi liian vetävän näköinen.
Olen aina ajatellut, että olin itse jotenkin vinksallaan kun mietin sellaisia tai traumatisoiduin "tavallisista asiosta". Kaikki pitävät isääni huumorintajuisena ja tosi hyvänä tyyppinä. Hän on aina se hauskuuttaja ja kaikki tykkää. Minä vihasin häntä. En pystynyt istumaan samalla sohvalla hänen kanssaan, lähdin mieluiten pois koko huoneesta. Muistan vieläkin sen himokkaan virneen. Oksettava kusipää. Mutta se oli jotenkin ihan tavallista? Joka paikassa soi ne hirveät panobiisit ja Spede oli muka maailman hauskin mies kerätessään missejä ympärilleen ja kouriessaan niitä julkisesti.
Tuntui, että naiset on maailmassa vain panemista varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh huh! Olette rankkoja asioita käyneet läpi ja nyt nois paskiaiset vaatii että teidän pitää hoitaa niitä kun ne vanhenee.
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 17:53"]
Huh huh! Olette rankkoja asioita käyneet läpi ja nyt nois paskiaiset vaatii että teidän pitää hoitaa niitä kun ne vanhenee.
[/quote]
Siinähän vaatii. En ole tavannut vanhempiani vuosiin enkä aio osallistua heidän hoitoonsa.
joku edellisistä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samanlaista meillä, äiti syntynyt 40-luvulla. Kun mun menkat alkoi, äiti meni ihan punaiseksi ja meni jonnekin hihittämään. Lapsia ei koskaan saanut kehua, ettei ne tlpisty. Työtä piti tehdä tai oli turhake. Yhä paheksuu kaikkea mikä ei ole elämisen kannalta välttämätöntä, esim. Matkustelu. ikävistä asioista vaiettiin.
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 16:25"]
94, minulla sama kokemus. Isä huudatti autossa mm. Mari Rantasilan Auringossa-kappaletta, jossa päähenkilö, nuori tyttö, masturboi, "avaa pienet reidet, vie pientä sormea ylös ja alas". En ymmärtänyt, mistä laulussa on kyse. Kerroin tästä laulusta pihan lapsille. Kotona isä hakkasi mut.
[/quote]
No aivan käsittämätöntä tuokin!
Olen vuosien saatossa pohtinut paljonkin vanhempieni ristiriitaista asennoitumista seksiin ja seksuaalisuuteen, mutta ei se ole minulle auennut. Toisaalta meillä kotona soi tuollainen rivo musiikki, toisaalta kaikkeen vähänkin mahdollisesti seksikkääseen suhtauduttiin vihamielisesti, kuten vähäpukeiset laulajat, missit tai vaikka urheilijat. Opin kiinnittämään huomiota esim. telinevoimistelijoiden tai taitoluistelijoiden haaroihin urheilusuorituksissa vasta kun ne erikseen kotona ääneen tuomittiin. Minä sitten taas halutessani nuorisotalon mehudiskoon noin 10-vuotiaana, olin poikien perään oleva pikkuhuora. Muistan miettineeni onko se että olen huora, hyvä vai paha juttu. Vanhempieni seksiääniä tuli kuunneltua koko se aika minkä kotona asuin. Joskus pienempänä en ymmärtänyt mitä se huokailu ja ininä oli, vanhempana vaikkakin itse kokemattomana sitten ymmärsin.
Muutama vuosi sitten kun olin vielä äitini kanssa enemmän tekemisissä, sain häneltä aina raportin kuinka BB:ssä oli peitto heilunut. En ihan oikeasti ole koskaan katsonut kyseistä sarjaa minuuttiakaan, ja vaikka kuinka suoraan sanoin äidilleni etten aidosti tiedä keitä nämä ihmiset ovat joista puhut, ja mitä tehneet, enkä haluakaan tietää, hän vain jatkoi. Naureskellen ja silmät kiiluen selitti kuinka talossa taas huorattiin, eikä tosiaan lopettanut ennen kuin sanoin että joo, minä lähden kotiin. "Miten minun tyttäreni voikin olla tuollainen tylsimys ja tosikko", hän sanoi. No niinpä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahtavaa lukea kirjoituksianne ja tajuta, että muillakin on ollut samanlaista. Mulla meni pitkään tajuta, että vika ei ollutkaan lapsena aina minussa vaan vanhemmissani. Kaikki se nöyryyttäminen ja syyllistäminen sai aikaan sen, että ensimmäiset 30 vuottani olin kiltti tyttö ja elin vain sen mukaan, kun uskoin vanhempieni toivovan minun elävän: kaipasin vain vanhempieni hyväksyntää. Sitä en koskaan saanut ja onneksi tajusin vankilan, jossa elin. Vähitellen olen opetellut haluamaan asioita ja elämään itseäni varten; kipeitä lapsuuden asioita purkamalla olen oppinut vihdoin oikeasti rakastamaan lapsiani ja hyväksymään heidät sellaisina kuin he ovat.
Kiitos kaikille kokemuksistanne kirjoittaneille: helpottaa jotenkin, kun ymmärtää, että äitimme ovat vain aikansa uhreja. Te joilla on ollut toisenlaista: olkaa onnellisia, että olette saaneet paremmat eväät elämään! Me muut joudumme tekemään paljon tunnetyöskentelyä ennenkuin paranemme yhtä ehjiksi, kuin te olette olleet alun pitäenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apua, miten muillakin on samankaltainen kokemus rintsikoista! Olen syntynyt 80-luvun puolivälissä esikoiseksi, ja äitini on ehta 50-luvun alun lapsonen. Kuukautiseni alkoivat jo 10-vuotiaana, ja sain ensimmäiset rintaliivini joululahjaksi, kun olin 12. Jep, ihan hyvissä ajoin. Eipä tainnut aloittaa AA-kupista...
Seuraavat liivit sain heti perään: ne sain, kun täytin 14. Molemmat rintaliivini olivat tyyliltään mummomaiset ja valkoiset. Tai no eiväthän ne enää käytön jälkeen olleet kovin valkoiset. Murrosikäinen hikoilee ja liikkuu aika paljon...
Kerran kysyin äidiltä, saisinko uudet liivit. Hän suuttui, että olen aina vaatimassa jotain. Enpä sitten juuri uskaltanut enää kysellä, kun muutenkin varhain kehittyneenä olin todella epävarma uusista muodoistani ja häpesinkin niitä.
Tyylini oli ihan kauhea. Äitini päätti vaatteeni. Hänen mielestään ”nykynuorten muoti” oli kauheaa, joten näytin tantalta. Juu, ei kiusattu siitä, ei. Aloin kiinnostua pukeutumisesta vasta joskus yli parikymppisenä.
Minullekin äiti osti vain kauhean paksuja siteitä, vaikka ohuitakin oli saatavilla. En tiedä, miksi. Hänellä ei ollut kohtua enää siinä vaiheessa, kun kuukautiseni alkoivat.
Joskus joku kaveri puhui menkoista isänsä kanssa. Se oli minusta ihan ihmeellistä. Eihän meillä puhuttu niistä edes äidin kanssa!
Ai niin, ne kamalat paksut siteet hän aina piilotti vaatekaappiini. Sain kuvan, että menkat ovat nolot, häpeiltävät ja salattavat.
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:47"]No ei ollut, ja äitini oli vielä kaiken lisäksi yh. Sain siteitä ja tamponeja, rintaliivejä, uusia vaatteita ja kenkiä (halpoja, merkkivaatteita oli turha pyytää). Tosin äitini on syntynyt 50-luvulla, joten ehkä se vaikuttaa?
[/quote]
Mitä ihmeen miinustamista tässä oli?
Mieheni on syntynyt 70-luvulla ja tuntui, että vanhemmat eivät välittäneet lapsista.
Hän oppi 4-vuotiaana lukemaan, koska vanhemmat aina työnsi hänet syrjään kun hän olisi halunnut jonkun lukevan kirjaa. Lasten piti olla "hiljaa ja pois näkyvistä".
Autossakin polttivat tupakkaa ikkunat kiinni, jotta ei tule lapsille korvatulehdusta.
Isiäitinä mieheni äiti ei ole tippaakaan kiinnostunut lapsista.
Minä olen vuodelta 74, äitini 51. Tunnistan monia täällä kerrottuja asioita, mutta onneksi äitini on aina ollut vähän sellainen hieman yksinkertainen, mutta hyväntahtoinen. Silti hänkin on kantanut mukanaan selvää epävarmuuden taakkaa, joka ilmeni sellaisena jatkuvana vertailuna, Kokoajan pitää olla todistamassa omien tapojen paremmuutta verrattuna muiden. Mutta onneksi meillä on ollut, päinvastoin kuin monilla muilla tänne kirjoittaneilla, avoin ja keskusteleva ilmapiiri, josta kiitos menee ulkomaalaiselle isälleni.
Tuo sovinistinen ilmapiiri, jota joku kuvaili! Juuri niin yököttävää, ahdistavaa ja ummehtunutta, vaikken sitä kotona niin kohdannutkaan. Muistan sen spede-huumorin todella hämmentävänä jo silloin lapsena. Jotenkin kuitenkin nauratti ja samalla se tuntui todella kierolta ja väärältä. Nykyään olen törmännyt samanlaiseen huumoriin mieheni vanhempien luona. Todella kiusallista. Uh onneksi ajat ovat tuosta niin selkeästi muuttuneet.
Suuri kiitos teille kaikille, jotka olette kertoneet kokemuksistanne tähän mennessä! Ja kiitos jankkaajat, ettette ole pilanneet hienoa ketjua ;)
Minulla muuten kesti hyvin pitkän aikaa, ennenkuin tajusin, että ihminen voi olla autenttinen oma itsensä joka tilanteessa - toki tilanteen luonnetta huomioiden. Omassa lapsuudenkodissani oli aina niin, että vanhempani olivat todella reiluja, hauskoja ja hyväntuulisia silloin, kun vieraita oli paikalla. Käytös muuttui negatiiviseksi ja ihmisiä paneteltiin, kun vieraat lähtivät. Meillä ei oikeastaan koskaan pidetty yhdessä hauskaa, vaikka vanhempani veivät meitä lapsia tapahtumiin ja harrastuksiin. Jokainen meistä eli omaa elämäänsä eikä kukaan tiennyt mitä muille oikeasti kuului. Näin on yhä edelleen.
Minulla on vielä yksi kysymys: mitä teette ihan konkreettisesti estääksenne tällaisen käytöksen siirtymistä omiin lapsiinne? Minä olen hypännyt uraputkesta pitkälle hoitovapaalle ja yritän olla läsnä lapsilleni, keskustella ihan pienenkin kanssa ja kehun paljon. Pidän lapsia sylissä ja kerron joka päivä rakastavani heitä. Sanon, että on ihanaa olla heidän äitinsä. Yritän kertoa omista tunteistani ja puhua niistä, opettaa lapsille, että on ok suuttua ja että kiukku menee ohi. Välillä, etenkin väsyneenä, alan kuulostaa äidiltäni. Silloin pyydän anteeksi. Toivon, että meillä pysyisivät mahdollisimman avoimet välit. Tämä kaikki on tosin opittua eikä se tule luonnostaan. Se minua harmittaa tosi paljon, joudun siis sinnittelemään, etten ala toistaa äitini käytöstä. Ap
Kuvaelma sopii aika hyvin isääni, vm. -49. Paitsi ettemme ole paljoa tekemisissä.
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 14:30"]Vaan eikös 40-50 luvuilla syntyneiden pitänyt olla juuri se vapaan seksin ja huumeiden hippisukupolvi? Vai onko toi vaan joku myytti?
[/quote]Suomessa se kosketti pientä osaa sukupolvesta.