Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
5881/8042
|
11.07.2024 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Aika outoa näköjään näillä sivuilla ettei lapset asu jomman kumman äidin vieressä.
Sitä aina ihmettelen kun jo oma viiteryhmäni on nuoresta asunut kaukana kummankin vanhemmista. Mutta koska en asu yliopistokaupungissa, lapset joutuivat tekemään uuden maaltamuuton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Hei hullu!
Minä kirjoitin eilen, että "vai jatketaanko juttua syssymällä".
En ole mikään työpaikan klikkien kerääjä, enkä mikään "ei leikitä ton kaa". Sellaiset olettamukset sinä repäisi ryppyisestä peräre*jästäsi, kuten olet repinyt sivu kaupalla juttua.
Olet pilannut ketjun, ja ihmettelet kun ihmiset haluavat sinun menevän muualle rauhoittumaan ja sekoilemaan."
Voi pikkuista uhrirassukkaa, veikö mummut taaskin sinulta tikkarin käsistä? Miten ne voi olla niin keljuja sinulle, maailman kohteliaimmalle ja kilteimmälle tyypille.
Minä voin tunnustaa ihan rehellisesti että olen kirjoittanut nimittelyitä sinusta pässisä ämmästä. Ja tulen niitä myös kirjoittamaan niin pitkään kun täällä sekoilet.
Tuollainen alentuva sarkastinen "voi pikkuista uhrirassukkaa" pään aukominen on ihan yhtä
Jäit siis jälleen alakynteen 6 - 0. Kerro itsestäsi lisää...
Olen taas eri, mutta ei tarvitse ihmetellä nykylasten kielenkäyttöä. Kotoahan se opitaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen taas eri, mutta ei tarvitse ihmetellä nykylasten kielenkäyttöä. Kotoahan se opitaan.
Eikä tarvitse etsiä syytä nuorison pahoinvointiinkaan myöskään kotien ulkopuolelta. Sekin viestejä lukemalla on ihan päivänselvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jäit siis jälleen alakynteen 6 - 0. Kerro itsestäsi lisää..
No minäpä kerron. En ole yhtää mitään mitä paskamummo kuvittelee mielenvikaisesssa pässinpäässään ja alan olla todella kyllästynyt paskamummon räkytykseen.
Olen tuollaisia paskamummoja joutunut kuuntelemaan koko pienen ikäni ja minulla on todellakin mitta täynnä kaikenlaisia vanhoja perseen silmiä, ketkä räkyttävät räkyttävät räkyttävät räkyttävät räkyttävät ja käyttäytyvät täydellisen sietämättömästi.
Sitten uhriutuvat kun kukaan ei heitä jaksa, ja heidät "kylmästi vaan hylätään"Voi jee*us mitä kuvottavia paskamummoja pitää olla olemassa!
Ette ymmärrä että teitä ei kukaan arvosta ei kunnioita eikä siedä silmissään.
Teidän lapset kusee ja paskantaa teidän haudalle ja itkee onnesta kun
Sinun kannattaisi ottaa peili käteen ja katsoa tosi tarkkaan mitä siellä näet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiroilemisesta. Lapsuuskodissani ei kiroiltu, jotain helkkaria enintään. Mieheni ei kiroillut mutta harrasti savolaista naljailua. Itse saatan nyt yksin sanoa voi v..u kun lyön pääni kaapin oveen. Lapseni kaikki , en tiedä nyt ihan omissa oloissaan, mutta puhuvat sillä matalalla äänellä kirjakieltä työelämän vaatimusten mukaan. Tylsiä vakiintuneita viiskymppisiä.
Osa keskustelun vaikeudesta tulee siitä, kun luullaan kaiken koskevan juuri itseä.
Esimerkki 1. Henkilö A kertoo traumaattisesta lapsuudestaan 70-luvulla. Henkilöllä B on 70-luvulla syntynyt lapsi, jolloin B kommentoi, ettei A:n lapsuus ole voinut olla niin kamala, koska hänellä itsellään on saman ikäinen lapsi.
Esimerkki 2. Henkilö C ei halua olla yhteydessä 40-luvulla syntyneeseen äitiinsä. Henkilö D on syntynyt 40-luvulla ja suuttuu C:lle, koska vanhusten yksinäisyys on yleistä.
Kun se on joillekin juuri tuota "nyt se puhui äidistään, minäkin olen äiti, siis minusta puhutaan, nyt pitää puolustautua". Eikä yhtään haluta ymmärtää, ettei kyse ole juuri sinusta. Tai että jos joku vanhus käyttäytyy kusipäisesti tällä palstalla, kaikki vanhukset olisivat kusipäitä. Eivät ole, vain se kusipää on sitä, vaikka se on vanha sellainen. Jotkut nimittäin ovat sitä alusta loppuun saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä itse en tarvitse terapiaa. Olen itse käynyt traumani onnistuneesti läpi. Miettinyt, pohtinut itsekseni, mieheni ja ystäväni kanssa. Miksi jankkaat, että tarvitsen 5 vuotta terapiaa?
Etkö oikeasti osaa lukea mistä missäkin alaketjussa kirjoitetaan? Tämän päivän ensimmäinen vastaukseni lähti edellä olleesta siihen Seuran juttuun liittyneestä kommentista. Missä siis kirjoittaja (ehkä sinä) kirjoitti pitkästä terapiatarpeesta näissä tapauksissa (siis yleisesti). Mistä olen siis samaa mieltä. Mutta sinä aiemmassa viestissäsi (mistä oli mukana ihan lainaus sanasta sanaan) olit sitä mieltä, että 40-luvun äideille olisi riittänyt ongelman poistamiseksi vain pysähtyä muutamaksi sekunniksi miettimään asiaa ilman mitään terapioita, kirjoja, keskustelua, mitään.
Ihan tosissani ihmettelen, miten paljon omaa sukupolveasi fiksumpana pidät noita nelikymm
Miksi jankkaat? Kyllä, en edelleenkään väitä etteikö osa tarvitse pitkää terapiaa. Riippuu varmasti ongelman syvyydestä ja trauman vaikeusasteesta. Toisille riittää asioiden tiedostaminen ja läpikäyminen ihan omassa mielessä. Minulle se on riittänyt poistamaan tämän ylisukupolvisen ongelman, jonka tunnistan omassa perheessäni kolmen sukupolven päähän äitejä. Minä katkaisin meidän suvun kierteen omalta kohdaltani. Miksei yksikään 40-lukuinen olisi sitä voinut sinun mielestäsi tehdä? Varmasti ihan samalla tavalla osa heistä olisi todellakin tarvinnut pitkään terapiaa, osa ei. Minä itse olen hetkeksi pysähtynyt miettimään asiaa oman kiireisen elämäni keskellä. En ole ollut terapiassa enkä ole lukenut aiheesta yhtäkään kirjaa. SIlti selvisin. SInä yrität selittää itsepintaisesti, ettei 40-luvulla syntyneellä ollut aikoinaan TAI ole vielä tänäkään päivänä minkäänlaisia mahdollisuuksia keskustella aiheesta tai edes pohtia asiaa itsenäisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä itse en tarvitse terapiaa. Olen itse käynyt traumani onnistuneesti läpi. Miettinyt, pohtinut itsekseni, mieheni ja ystäväni kanssa. Miksi jankkaat, että tarvitsen 5 vuotta terapiaa?
Etkö oikeasti osaa lukea mistä missäkin alaketjussa kirjoitetaan? Tämän päivän ensimmäinen vastaukseni lähti edellä olleesta siihen Seuran juttuun liittyneestä kommentista. Missä siis kirjoittaja (ehkä sinä) kirjoitti pitkästä terapiatarpeesta näissä tapauksissa (siis yleisesti). Mistä olen siis samaa mieltä. Mutta sinä aiemmassa viestissäsi (mistä oli mukana ihan lainaus sanasta sanaan) olit sitä mieltä, että 40-luvun äideille olisi riittänyt ongelman poistamiseksi vain pysähtyä muutamaksi sekunniksi miettimään asiaa ilman mitään terapioita, kirjoja, keskustelua, mitään.
Ihan tosissani ihmettelen, miten paljo
Itseäni ihan oikeasti kiinnostaisi tietää mitä 40-luvun alussa syntyneen äitini lapsuudenkodissa on oikein tapahtunut. Mutta ei onnistu... äidin mielestä hänellä oli yliihana lapsuuden perhe, jossa vanhemmat lähinnä jumaloivat toisiaan? Itselle ko. perhe näyttäytyy kouluttamattomina persoonallisuushäiriöisinä ilkimyksinä. Äiti lähinnä vihaa isäni sukua, kun taas itse pidän isän suvusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun 40-luvulla syntynyt äitini kärsi ilkeästä, rakkaudettomasta äidistä. Hän huokaili usein ollessani lapsi, miten ilkeä oma äiti voi olla. SIlti hän siirsi oman traumansa silmäänsä räpäyttämättä minulle. Tämän vuoksi olisin toivonut, että hän olisi edes joskus hetkeksi pysähtynyt miettimään omaa käytöstään. Miksi minä toimin näin ja mistä se johtuu? Miksi minä haluan aina lytätä, pilkata, ilkeillä ja arvostella? Miltä se toisesta ihmisestä tuntuu? Ilmeisesti hän ei ymmärtänyt sitä millään tasolla, ehkä hän ymmärsi mutta ajatteli, että hänellä on siihen oikeus? 80- ja 90-luku olivat jo kuitenkin sellaista aikaa, ettei oman käyttäytymisen hallinta tai pohtiminen olisi ollut mahdotonta tai mitenkään äärimmäisen vaikeaa.
Kyllähän keskustelussa on ollut aika vahva yleistämisen sävy kuten kaikissa suuria ikäluokkia koskevassa. "Kaikki"on ollut samanlaisia huonoja ja estyneitä äitejä.
Miehiä on ollut ihan "yhtä rikki" sodassa olleen isänsä takia, ehkä maalaisympäristöissä isän kanssa tehtiin töitä kun isä ei käynyt ansiotöissä. 40- lukulaisten juuret on paljoti maaseudulta.
Miesten ryyppääminen on ollut hyväksyttävä keino ratkoa ongelmiaan, ei naisten kireys ja päävastuu kodin asioista jolloin vaikka lasten vaatetarpeet voi aiheuttaa stressiä rahan takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisnäkökulmaa. Vain naisilla on voinut olla huono lapsuus, vain naisilla kurja elämä, huono äitisuhde, huono parisuhde, lapsetkin vielä. Miehiä ei tämmöset asiat koske?
Monessa perheessä poikia on arvostettu enemmän kuin tyttöjä. Pojilla on ollut enemmän vapauksia ja oikeuksia. Kondomi pojan koulupöydän laatikossa on ollut hymäkdyksen arvoinen, vastaavassa tilanteessa tyttöä on huoriteltu.
Tämä.Tämä. Tyttö ja poika, 2 täysin eri asiaa.
Jos aloituksessa kysytään: "Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä?", niin saattaa olla, että vastaukset tuntuvat samankaltaisilta ja myös yleistäviltä. Onhan täälläkin toki välissä viestejä, joissa kerrotaan ihan päinvastaisia kokemuksia.
Luulen, että suurin oletus yleistyksestä tulee näistä vanhempien ihmisten teksteistä, joissa halutaan ottaa kaikki kerrotut kokemukset sekä henkilökohtaisena loukkauksena että vihana koko sukupolvea vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun 40-luvulla syntynyt äitini kärsi ilkeästä, rakkaudettomasta äidistä. Hän huokaili usein ollessani lapsi, miten ilkeä oma äiti voi olla. SIlti hän siirsi oman traumansa silmäänsä räpäyttämättä minulle. Tämän vuoksi olisin toivonut, että hän olisi edes joskus hetkeksi pysähtynyt miettimään omaa käytöstään. Miksi minä toimin näin ja mistä se johtuu? Miksi minä haluan aina lytätä, pilkata, ilkeillä ja arvostella? Miltä se toisesta ihmisestä tuntuu? Ilmeisesti hän ei ymmärtänyt sitä millään tasolla, ehkä hän ymmärsi mutta ajatteli, että hänellä on siihen oikeus? 80- ja 90-luku olivat jo kuitenkin sellaista aikaa, ettei oman käyttäytymisen hallinta tai pohtiminen olisi ollut mahdotonta tai mitenkään äärimmäisen vaikeaa.
Siis nämähän ajatteli juuri siten, että heillä on oikeus laittaa vahinko kiertämään ja kostaa sitten omille tytöilleen, jotka saavat sitten aikuisena kostaa taas omille lapsilleen. Että reilu meininki. No sitten kun omat tyttäret eivät pystyneet jatkamaan samaan malliin, vaan kyseenalaistavat tuollaisen sairaan ja raakalaismaisen julmuuden, niin sitä ollaan ihan pöyristyneitä "häh mitä mitä minussako jotain vikaa, näinhän sitä on aina tehty, mikset sinä jatka vaan ja jätä minua mummurukkaa rauhaan"
Tuossa ylempänä joku kirjoitti äitinsä matalasti kouluttautuneesta suvusta. Joillakin iäkkäillä matalasti kouluttautuneilla on tuollainen välttelevä ja epäluuloinen asennoituminen kouluttautuneisiin ihmisiin.
Tavallaan koulutusta arvostetaan ihan älyttömästi, mutta silti sellainen kummallinen vähättely tulee ilmi, jos se kouluttautunut on perhetuttu, eikä joku ihan vieras. Lähipiirissä se on sellaista itsensä vähättelyä, "mitä minä mistään tietäisin, kun en koulujakaan saanut käydä". Äitini on tuollainen, syntynyt -59. Olisi saanut käydä kouluja, muttei käynyt, koska on ollut äärimmäisen arka koko ikänsä. Ei kertakaikkiaan uskaltanut hakeutua mihinkään ja on lähinnä kököttänyt asunnossaan vuosikymmenet, lukuunottamatta virka-aikana toimistotyön tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän keskustelussa on ollut aika vahva yleistämisen sävy kuten kaikissa suuria ikäluokkia koskevassa. "Kaikki"on ollut samanlaisia huonoja ja estyneitä äitejä.
Miehiä on ollut ihan "yhtä rikki" sodassa olleen isänsä takia, ehkä maalaisympäristöissä isän kanssa tehtiin töitä kun isä ei käynyt ansiotöissä. 40- lukulaisten juuret on paljoti maaseudulta.
Miesten ryyppääminen on ollut hyväksyttävä keino ratkoa ongelmiaan, ei naisten kireys ja päävastuu kodin asioista jolloin vaikka lasten vaatetarpeet voi aiheuttaa stressiä rahan takia.
Totta. Suurten ikäluokkien isät olivat lähes kaikki sodassa. Satatuhatta miestä kaatui. Kavereita kuoli vierestä, ampua piti vihollisia vaikkei olisi edes tahtonut. Nämä rikkinäiset miehet laitettiin sellaisenaan kotiin. Lähes jokaisesta perheestä oli kuollut joku; isä, veli, mies, poikaystävä. Isäni veljiä kuoli sodassa neljä, yksi veli palasi vuosia sodan päättymisen jälkeen venäläisten sotavankileiriltä ihan hirveässä kunnossa. Äidiltä kuoli kaksi veljeä. Toinen oli punaisen ristin lääkäri. Papit saarnasivat miten polku sankarihaudalle ei saa mennä umpeen, puhumisen kulttuuria ei ollut. Kukaan sodankäynyt ei sodasta enää suostunut jälkeen päin puhumaan. Naisetkin olivat tietysti olleet kotirintamalla ja miksei sodassakin tiukalla. Heidän vanhemmistaankaan ei juuri apua ollut, hehän olivat kokeneet sisällissodan ja siitä rikki. Kaikesta oli pulaa, ruoka kortilla, sotakorvaukset maksettavana. Suomen itsenäisyyskin oli vielä vuosia kiikun kaakun.
Tuossa tilanteessa alettiin rakentaa Suomea tuhkasta ja tehtiin lapsia. Isot perheet asuivat hellahuoneissa, maalla tilaa oli enemmän, mutta töitä piti alkaa lasten tehdä pellolla tosi nuorena. Hammasta kiristettiin ja mentiin eteenpäin. Yksinkertaisesti arjessa hengissä pysyminen vei niin paljon energiaa, ettei juuri asioita vatvottu. Kansakoulua käytiin, kunnallisista oppikouluista ei nähty vielä kuin unta. Lukemista pidettiin maalla pahana.
Suuret ikäluokat kun kasvoivat, alkoi nousukausi. Töitä oli kaupungeissa ja Ruotsissa. Maalta lähdettiin kaupunkeihin ja sinne Ruotsiin. Ongelmista ei puhuttu, ei ollut tapana. Moni suurten ikäluokkien lapsi lääkitsi mahdollista pahaa oloaan alkoholilla. Lapsille haluttiin tietenkin parempi tulevaisuus kuin itsellä oli. Peruskoulu luotiin ja kaikille lapsille mahdollisuus opiskella. Äitiysloma oli 3 kk, joitakin seimiä, niin niitä kutsuttiin, oli missä lapsia hoidettiin. Monella oli joku nuori tyttö lapsenlikkana. Äidit olivat töissä. Töitä tekemällä suurien ikäluokkien elintaso nousi. Tuli ehkäisy ja lapsia oli perheissä vähemmän. Ns. miesten työt loppuivat, kaupungeissa ei tarvinnut lunta luoda. Sekään ei ollut ongelmatonta.
Olen lukenut näitä juttuja, mutta en todellakaan ole nähnyt noin ikävästi käyttäytyviä äitejä missään sukupolvessa, ihan normaaleja ovat olleet. Onko nämä jotain lahkolaisia tai korvesta lähtöisin olevia.
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut näitä juttuja, mutta en todellakaan ole nähnyt noin ikävästi käyttäytyviä äitejä missään sukupolvessa, ihan normaaleja ovat olleet. Onko nämä jotain lahkolaisia tai korvesta lähtöisin olevia.
En minäkään ole nähnyt tililläni miljoonaa euroa, mutta tiedän, että joillakin on tilillään niin paljon. Kaupunkilaistuminen sellaisena kuin se on nyt, on verrattain uusi ilmiö. 70-luvun vanhemmat tosiaan olivat syntyisin korvesta, suurelta osin.
Aiemmat ikäluokat eivät puhuneet, koska se ei ollut tapana ja siihen ei ollut aikaa. Miksi he loukkaantuvat siitä, että nykyaikana ihmiset haluaisivat puhua ja avata kokemuksiaan ja tunteitaan? Meillä on nykyään siihen mahdollisuus, aikaa ja myös taitoa. Tuntuuko se hyökkäykseltä itseä vastaan vai muuten vaan epämiellyttävältä, pelottavalta ja vieraalta ajatukselta? Miksi puhumista pidetään heikkoutena, turhana vatvomisena, vellomisena ja valittamisena? Onko kyse asenneongelmasta, opitusta kaavasta vai siitä, että kaikkea itselle vierasta pitää periaatteen vuoksi vastustaa. Mielellään myös häpäistä ja tehdä naurunalaiseksi.