Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Kutsun näitä 40-luvulla syntyneitä "pula-ajan sukupolveksi". Yksi tällainen tuttu nainen ruokki lapsensa pelkällä purkkihernekeitolla ja toiset lapset maksalaatikolla. Miehelleen se ei tehnyt koskaan ruokaa ja äijä täyttikin mahansa kaljalla. Ei vaan osannut laittaa ruokaa ja oli tärkeämpää ostaa kaiken maailman roinaa ja istua ravintoloissa. Muiden tavarat kiinnostaa sitä yli kaiken ja hän hivuttautuu aina sellaisten ystävien lähelle joilta voi alkaa omia tavaraa. Itse 50-luvulla syntyneenä minulla ei ole koskaan ollut puutetta mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmat ikäluokat eivät puhuneet, koska se ei ollut tapana ja siihen ei ollut aikaa. Miksi he loukkaantuvat siitä, että nykyaikana ihmiset haluaisivat puhua ja avata kokemuksiaan ja tunteitaan? Meillä on nykyään siihen mahdollisuus, aikaa ja myös taitoa. Tuntuuko se hyökkäykseltä itseä vastaan vai muuten vaan epämiellyttävältä, pelottavalta ja vieraalta ajatukselta? Miksi puhumista pidetään heikkoutena, turhana vatvomisena, vellomisena ja valittamisena? Onko kyse asenneongelmasta, opitusta kaavasta vai siitä, että kaikkea itselle vierasta pitää periaatteen vuoksi vastustaa. Mielellään myös häpäistä ja tehdä naurunalaiseksi.
Tuntuu siltä, että monelle vanhemmalle ihmisille elämä on suoritus. Suoritetaan tarvittavat asiat reippaasti, hiljaa ja mukisematta. Ei valiteta, ei mietitä asioita, ei pohdita mitään eikä varsinkaan katsota elettyä elämää taaksepäin. Kun olet su
Sellainenhan se elämä. Ei sitä 80 voi isoa analyysia tehdä, on tehnyt työtä mitä on saanut, kasvattanut lapset, kuolee pois ja kohta ihmiset unohtavat
Viiskymppisenä vielä voi olla harha, olen jaksanut opiskella, on rahaa matkustella, ei tarvitse pennejä laskea, voin analydoida itseäni miten erinomainen olenkaan vanhempiini ja sukuuni verrattuna.
En tiedä olenko ilkeä vai pessimisti. Jos hlö ei ole luonut taidetta, kirjoittanut merkkiteoksia tms asiantuntijatehtävistään huolimatta jää ihan yhtä unhoon kuin se laiska rutiinitoimistotöitä tehnytkin. Hänen työpaikallaan sitten aikoinaan puhutaan, kyllä 2020- luvulla vielä omtiin vanhanaikaisia, ne 70-luvulla syntyneet osanneet kehittyä.
Lapset käy haudalla muutaman vuoden, lapsenlapset antaa seurakunnan poistaa hautakiven. Ihminen tulee vastaan enää sukututkimuksissa, ai niin, semmonenki eli helsingin lähiöissä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut näitä juttuja, mutta en todellakaan ole nähnyt noin ikävästi käyttäytyviä äitejä missään sukupolvessa, ihan normaaleja ovat olleet. Onko nämä jotain lahkolaisia tai korvesta lähtöisin olevia.
En minäkään ole nähnyt tililläni miljoonaa euroa, mutta tiedän, että joillakin on tilillään niin paljon. Kaupunkilaistuminen sellaisena kuin se on nyt, on verrattain uusi ilmiö. 70-luvun vanhemmat tosiaan olivat syntyisin korvesta, suurelta osin.
Ilmankos, elettiin aikaa suo, kuokka ja Jussi teilläpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmat ikäluokat eivät puhuneet, koska se ei ollut tapana ja siihen ei ollut aikaa. Miksi he loukkaantuvat siitä, että nykyaikana ihmiset haluaisivat puhua ja avata kokemuksiaan ja tunteitaan? Meillä on nykyään siihen mahdollisuus, aikaa ja myös taitoa. Tuntuuko se hyökkäykseltä itseä vastaan vai muuten vaan epämiellyttävältä, pelottavalta ja vieraalta ajatukselta? Miksi puhumista pidetään heikkoutena, turhana vatvomisena, vellomisena ja valittamisena? Onko kyse asenneongelmasta, opitusta kaavasta vai siitä, että kaikkea itselle vierasta pitää periaatteen vuoksi vastustaa. Mielellään myös häpäistä ja tehdä naurunalaiseksi.
Tuntuu siltä, että monelle vanhemmalle ihmisille elämä on suoritus. Suoritetaan tarvittavat asiat reippaasti, hiljaa ja mukisematta. Ei valiteta, ei mietitä asioita, ei pohdita mitään eikä varsinkaan katsota elettyä elämää taaksepäin. Kun olet su
Jääkö sinusta iso merkittävä jälki jälkeesi?
Itsekseen voi muistella, ei ketään kiinnosta, vaikkapa täälläkään , kuulla minkälaista oli maalla 40-luvun lopulla köyhyydessä alkeellisessa torpparinmökissä. Niillä pohdinnoilla ei ole mitään merkitystä. Ei ketään kiinnosta toisen jaanaus elämästään.
Joku Päätalo teki elämänsä analysoinnilla omaisuuden, harva siihen pystyy.
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut näitä juttuja, mutta en todellakaan ole nähnyt noin ikävästi käyttäytyviä äitejä missään sukupolvessa, ihan normaaleja ovat olleet. Onko nämä jotain lahkolaisia tai korvesta lähtöisin olevia.
Et tietenkään. Yksi äitini sanonnoista oli "omaan pesään ei saa paskantaa" eli kotiasioista ei saa puhua kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut näitä juttuja, mutta en todellakaan ole nähnyt noin ikävästi käyttäytyviä äitejä missään sukupolvessa, ihan normaaleja ovat olleet. Onko nämä jotain lahkolaisia tai korvesta lähtöisin olevia.
En minäkään ole nähnyt tililläni miljoonaa euroa, mutta tiedän, että joillakin on tilillään niin paljon. Kaupunkilaistuminen sellaisena kuin se on nyt, on verrattain uusi ilmiö. 70-luvun vanhemmat tosiaan olivat syntyisin korvesta, suurelta osin.
Ilmankos, elettiin aikaa suo, kuokka ja Jussi teilläpäin.
Nyt sitten päästiin pilkkaamaan jo useammasssa kommentissa työväenluokkaisia vanhempia.
Olen kuullut omalta äidiltäni joka on syntynyt -69, että teininä häneltä alettiin yhtäkkiä vaatimaan vuokraa ja hän joutui ostamaan omat vaatteensa ja osallistumaan ruoka kustannuksiin. Vanhemmat sanoivat jotenkin, että hän on nyt yksi muiden aikuisten joukossa, vaikka ei toki aikuinen missään nimessä ollut. Tämän takia hän joutui käydä töissä siis selvästi alaikäisenä ihan ympäri vuoden, osa-aikaisesti tietysti, mutta koulun ohella mielestäni aivan järkyttävä asia vaatia lapselta. Hänen vanhemmilla oli kyllä myös alkoholin ongelma käyttöä reippaasti ja väkivaltaa, eli hänellä ei ollut hyvä koti nuorena muutenkaan.
Mielenkiintoista kyllä äitin ei ole toistanut näitä asioita omien lastensa kanssa ollenkaan, vaan päin vastoin, en ole saanut lapsena osallistua kotitöihin joten en oppinut mitään kodin pitämisestä ennenkuin muutin omilleni ja kantapään kautta kaikki meni :D äiti haluaa edelleen auttaa minua vaikka olen jo kolmekymppinen, antaa syntymäpäivä ja nimipäivä lahjoja ja auttaa terveydenhuollon kustannuksissa, mikä on tietysti ihana asia koska olen valitettavasti kroonisesti sairas ja siksi köyhä, mutta välillä pitää muistuttaa että hänen ei tarvitse kantaa niin paljoa huolta koko ajan. Toki oma lapsuuteni oli myös todella, todella vaikea, mutta se ei ollut äitini vika vaan muut aikuiset hoisivat sen puolen oikein reippain ottein.
Äiti aina halusi/haluaa antaa meille lapsille kaiken, vaikka aina ei onnistunutkaan. Teki jopa ylimääräistä keikka duunia paljon, että sai meille lapsille aina joululahjoja, uusia vaatteita kouluun ja harrastuksia yms. Arvostan häntä aivan äärettömän paljon. Niin hyvä sydäminen ihminen vaikka lapsuus oli suoraan sanoen kammottava. Eli ei pidä sanoa että vanhemmat vain kasvattaa lapsensa siten miten ovat omassa kodissa tottuneet. Se on ihan asenne kysymys että haluaako toistaa sitä pahaa mitä on kokenut, vai haluaako omille lapsilleen parempaa. Meidän äiti oli päättänyt ettei koskaan kohtele lapsiaan siten miten häntä kohdeltiin. Hän on vahva ja itsenäinen ajattelija, selviytyjä, paras äiti.
Terveisin milleniaali tytär
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmat ikäluokat eivät puhuneet, koska se ei ollut tapana ja siihen ei ollut aikaa. Miksi he loukkaantuvat siitä, että nykyaikana ihmiset haluaisivat puhua ja avata kokemuksiaan ja tunteitaan? Meillä on nykyään siihen mahdollisuus, aikaa ja myös taitoa. Tuntuuko se hyökkäykseltä itseä vastaan vai muuten vaan epämiellyttävältä, pelottavalta ja vieraalta ajatukselta? Miksi puhumista pidetään heikkoutena, turhana vatvomisena, vellomisena ja valittamisena? Onko kyse asenneongelmasta, opitusta kaavasta vai siitä, että kaikkea itselle vierasta pitää periaatteen vuoksi vastustaa. Mielellään myös häpäistä ja tehdä naurunalaiseksi.
Tuntuu siltä, että monelle vanhemmalle ihmisille elämä on suoritus. Suoritetaan tarvittavat asiat reippaasti, hiljaa ja mukisematta. Ei valiteta, ei mietitä asioita, ei pohdita mitään eikä varsinkaan katsota elettyä elämää taaksepäin. Kun olet su
Mikä on elämän tarkoitus? Sinä varmaan tiedät?
Joillekin se on kuolemanjälkeinen elämä, itse en ole sitäkään nähnyt määränpäänä.
Olen syntynyt muurahaispesään, merkityksettömänä, aikani kiskoin kortta jotta sain ravintoni. Kohta kuolen pois, niinkuin kiertokulku on. Lapset raivaavat jälkeni, mummun oli aika lähteä. Joku voi kyyneleen tirauttaa hautajaisten herkistämänä mutta jokaisella oma elämä johon en ole yli 30 vuoteen kuulunut on
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmat ikäluokat eivät puhuneet, koska se ei ollut tapana ja siihen ei ollut aikaa. Miksi he loukkaantuvat siitä, että nykyaikana ihmiset haluaisivat puhua ja avata kokemuksiaan ja tunteitaan? Meillä on nykyään siihen mahdollisuus, aikaa ja myös taitoa. Tuntuuko se hyökkäykseltä itseä vastaan vai muuten vaan epämiellyttävältä, pelottavalta ja vieraalta ajatukselta? Miksi puhumista pidetään heikkoutena, turhana vatvomisena, vellomisena ja valittamisena? Onko kyse asenneongelmasta, opitusta kaavasta vai siitä, että kaikkea itselle vierasta pitää periaatteen vuoksi vastustaa. Mielellään myös häpäistä ja tehdä naurunalaiseksi.
Tuntuu siltä, että monelle vanhemmalle ihmisille elämä on suoritus. Suoritetaan tarvittavat asiat reippaasti, hiljaa ja mukisematta. Ei valiteta, ei mietitä asioita, ei pohdita mitään eikä varsinkaan
Et ymmärtänyt alkuunkaan mitä kirjoitin. En puhunut ulkoisesta menestyksestä tai toisten ihmisten mielipiteistä. En taiteesta, kirjallisuudesta enkä rahasta. Tarkoitin henkistä kehittymistä, maailman tutkimista pohtimalla asioita, itseä suhteessa muihin, elämänkaaresta ja siihen liittyvästä oppimisesta. En tarkoittanut omahyväistä itsensä korottamista tai nuoruuden kaikkivoipaisuutta. Tarkoitin asioiden näkemistä suurempana kokonaisuutena, syitä ja seurauksia, oivalluksia, jatkuvaa oppimista, itsensä ylittämistä ja asioiden jakamista. Siihen kaikkeen on nykypäivänä aikaa ja mahdollisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmat ikäluokat eivät puhuneet, koska se ei ollut tapana ja siihen ei ollut aikaa. Miksi he loukkaantuvat siitä, että nykyaikana ihmiset haluaisivat puhua ja avata kokemuksiaan ja tunteitaan? Meillä on nykyään siihen mahdollisuus, aikaa ja myös taitoa. Tuntuuko se hyökkäykseltä itseä vastaan vai muuten vaan epämiellyttävältä, pelottavalta ja vieraalta ajatukselta? Miksi puhumista pidetään heikkoutena, turhana vatvomisena, vellomisena ja valittamisena? Onko kyse asenneongelmasta, opitusta kaavasta vai siitä, että kaikkea itselle vierasta pitää periaatteen vuoksi vastustaa. Mielellään myös häpäistä ja tehdä naurunalaiseksi.
Tuntuu siltä, että monelle vanhemmalle ihmisille elämä on suoritus. Suoritetaan tarvittavat asiat reippaasti, hiljaa ja mukisematta. Ei valiteta, ei mietitä asioita, ei pohdita mitään eikä varsinkaan katsota elettyä elämää taaksepäin. Kun olet su
Mieluummin eläisin onnellisen elämän kuin tällaisen, jossa olen masentunut milloin mistäkin ja vatvon ja analysoin asioita jatkuvasti. Aivan turhaan. Miksei vaan voisi olla välittämättä ja elää.
Nykyihmiselle mikään ei riitä, on liikaa aikaa ajatella, ei olla tyytyväisiä ikinä vaan aina pitäisi kehittyä, tiedostaa jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiemmat ikäluokat eivät puhuneet, koska se ei ollut tapana ja siihen ei ollut aikaa. Miksi he loukkaantuvat siitä, että nykyaikana ihmiset haluaisivat puhua ja avata kokemuksiaan ja tunteitaan? Meillä on nykyään siihen mahdollisuus, aikaa ja myös taitoa. Tuntuuko se hyökkäykseltä itseä vastaan vai muuten vaan epämiellyttävältä, pelottavalta ja vieraalta ajatukselta? Miksi puhumista pidetään heikkoutena, turhana vatvomisena, vellomisena ja valittamisena? Onko kyse asenneongelmasta, opitusta kaavasta vai siitä, että kaikkea itselle vierasta pitää periaatteen vuoksi vastustaa. Mielellään myös häpäistä ja tehdä naurunalaiseksi.
Tuntuu siltä, että monelle vanhemmalle ihmisille elämä on suoritus. Suoritetaan tarvittavat asiat reippaasti, hiljaa ja mukisematta. Ei valiteta, ei mi
Mistä sinä tiedät miten itsekukin tutkistelee elämäänsä, olipa syntynyt 20-luvulla tai 70-luvulla.
Mihin tulokseen itse olet tuossa "vilosovvisessa" pohdinnassasi tullut? Miksi elät, mikä on elämäsi tarkoitus? Ilmeisesti parempi kuin meillä hitsipillin tai teollisuusomelukoneen vieressä viettäneillä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Lapset käy haudalla muutaman vuoden, lapsenlapset antaa seurakunnan poistaa hautakiven. Ihminen tulee vastaan enää sukututkimuksissa, ai niin, semmonenki eli helsingin lähiöissä"
Tästä ei oikein voi muuta tulkita, kuin huonot välit lastensa kanssa. Ei nimittäin ole normaalia, että lapset kävisivät haudalla vain muutaman vuoden. Jos tuota pitää oletuksena, ei varmaankaan ole kovin läheisissä tekemisissä syystä tai toisesta.
Joku kysyi, "jääkö sinusta merkittävä jälki jälkeesi?".
Minusta jää. Minun tyttäreni, jonka olen rakkaudella kasvattanut ja josta olen ylpeä. Hän tulee pärjäämään elämässään ja tässä muuttuvassa maailmassa omana itsenään, itseään arvostaen ja kunnioittaen. Hän tietää olevansa rakas, ainutlaatuinen, viisas, nokkela ja itsenäinen. Toivon, että hän tulee jättämään tähän maailmaan oman persoonallisen jälkensä, jossa on myös pieni ripaus minua. Äitiä, joka kannusti, ohjasi ja jolla oli lämmin syli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Filosofille. Kun olin nuori, toki oli näitä elämän pohdiskelijoita maaseudullakin, sinne jäivätkin pohtimaan. Joku pohti avaruutta ja ufoja päivät pitkät, uneksuen naapurin pellolla haravan varressa, jos oli töihin pyydetty. Joku kulki Raamattu taskussa kylää elämän tarkoituksesta puhuen. Jonkun aika meni muuten pohtiessa, tiedä mitä nämä kaikki pohtivatkaan. Me tyhmemmät haaveiltiin palkkatyöstä ja lähdettiin pois
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut näitä juttuja, mutta en todellakaan ole nähnyt noin ikävästi käyttäytyviä äitejä missään sukupolvessa, ihan normaaleja ovat olleet. Onko nämä jotain lahkolaisia tai korvesta lähtöisin olevia.
En minäkään ole nähnyt tililläni miljoonaa euroa, mutta tiedän, että joillakin on tilillään niin paljon. Kaupunkilaistuminen sellaisena kuin se on nyt, on verrattain uusi ilmiö. 70-luvun vanhemmat tosiaan olivat syntyisin korvesta, suurelta osin.
Ilmankos, elettiin aikaa suo, kuokka ja Jussi teilläpäin.
Mieti nyt, millaisia ne 40-luvulla syntyneiden lapsuudenkodit ja kaupungit olivat. Rintamamiestaloja suurin osa, kaupungitkin täynnä puutaloja, väljää ja maalaismaista. Sieltä ovat ne vanhemmat, joista enimmäkseen puhutaan.
Vierailija kirjoitti:
"Lapset käy haudalla muutaman vuoden, lapsenlapset antaa seurakunnan poistaa hautakiven. Ihminen tulee vastaan enää sukututkimuksissa, ai niin, semmonenki eli helsingin lähiöissä"
Tästä ei oikein voi muuta tulkita, kuin huonot välit lastensa kanssa. Ei nimittäin ole normaalia, että lapset kävisivät haudalla vain muutaman vuoden. Jos tuota pitää oletuksena, ei varmaankaan ole kovin läheisissä tekemisissä syystä tai toisesta.
Minusta ei jää hautaa. Olen sama kirjoittaja. Olisi kohtuutonta jättää tänne satojen kilometrien päähän lapsista hauta riesaksi.
Isovanhempani viimeinen kuoli 1949. 2020 seurakunta poisti kiven, hautaoikeuden vanhemmiltaan perinyt serkku kyseli jatkaako kukaan hautaa, ei ollut ostajia. Itse en isovanhempiani edes muista
"Lapset raivaavat jälkeni, mummun oli aika lähteä. Joku voi kyyneleen tirauttaa hautajaisten herkistämänä mutta jokaisella oma elämä johon en ole yli 30 vuoteen kuulunut on"
Tämä selittää muuten kaiken siitä, miksi olet ollut niin häijy muita palstailijoita kohtaan. Olisit heti sanonut, niin joku olisi voinut sinua ymmärtääkin.
Vierailija kirjoitti:
"Lapset käy haudalla muutaman vuoden, lapsenlapset antaa seurakunnan poistaa hautakiven. Ihminen tulee vastaan enää sukututkimuksissa, ai niin, semmonenki eli helsingin lähiöissä"
Tästä ei oikein voi muuta tulkita, kuin huonot välit lastensa kanssa. Ei nimittäin ole normaalia, että lapset kävisivät haudalla vain muutaman vuoden. Jos tuota pitää oletuksena, ei varmaankaan ole kovin läheisissä tekemisissä syystä tai toisesta.
Sinulla kai oikein teemana syyttää muita perheitä huonoista väleistä tietämättä mitään.
Eli taas päästiin lopputulokseen, että asioiden pohdinta ja oman elämänsä ja toimintansa itsearviointi on jotain mitä tekee vain ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa parempia. Tai siiten ne hörhöt, joista ei ollut edes työelämään. Noloa, pilkattavaa, naurettavaa ja voihan aiheesta pari mukanokkelaa vitsiäkin lohkaista. Hehheh.
Tuntuu siltä, että monelle vanhemmalle ihmisille elämä on suoritus. Suoritetaan tarvittavat asiat reippaasti, hiljaa ja mukisematta. Ei valiteta, ei mietitä asioita, ei pohdita mitään eikä varsinkaan katsota elettyä elämää taaksepäin. Kun olet suorittanut tarpeeksi, voit sanoa "valmis!" ja kuolla onnellisena pois. Pääsit maaliin. Sillä ei ole mitään merkitystä millainen jälki sinusta maailmaan jäi tai mikä oli elämäsi tarkoitus.