Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Minusta boomereissa ja milleniaaleissa on paljon samaa. Minä minä meininki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukekaa Sirpa Kähkösen kirja "36 uurnaa". Se kertoo hienosti äidin ja tyttären vaikeasta ja ristiriitaisesta suhteesta, mutta myös ymmärtämisestä ja anteksiannosta.
Vähän samanlaista on ollut, mutta ihan hyvä ja pärjäävä ihminen minusta tuli. Onneksi en syntynyt nykyajan huonolle äidille. Voisin jäädä hoidotta, pahoinpideltäisi, kituisin ja kuolisin. Ja kaikki vaan levittelusivät käsiään, että voi, voi.
Täällähän tämä ketju on vielä tallessa. Olen tänne joskus vuosia sitten kirjoittanut äititarinaani minäkin. Äiti oli vaativa ja itsetietoinen. Tosin hän oli syntynyt -30 eikä -40-luvulla. Nyt hän on jo kuollut.
Meidän äiti kyllä muuttui kun sairastui muistisairauteen vanhana. Hänestä tuli hyvin arka ja nöyrä ihminen. Myös hyvin herkkä vaikka aikuisikänsä oli kovaluontoinen. Ei olisi uskonut samaksi ihmiseksi. Rauha hänen sielulleen.
Jatketaan tätä keskustelua. Kiertokoulun käyneet mummut hiljennetään, törkeitä keskustelun avauksia ollut pari päivää 70-luvulla syntyneistä mummoilta jotka pilasivat lapsuutemme ja nuoruutemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli hyvä keskustelu nuorekkaammassa ylilaudassa, hiljeni vain maksullisuuden myötä. Mutta eivät kyy-mummot sinne osanneet.
Miten teidän kotona puhuttiin 70-80-luvulla vammaisista, ylipainoisista jne?
Olen aikuisena ollut aika järkyttynyt siitä sen ajan kielenkäytöstä. Esim. kehitysvammaista poikaa kutsuttiin "hullupojaksi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli hyvä, 20-luvulla syntynyt mummo. Oli nöyrä, auttavainen, kaikkensa lastenlasten eteen tekevä nainen. Oli todella fiksu, vaikka koulun rehtorin vetoomuksesta huolimatta häntä ei päästetty lyseoon, koska maatalon tyttäreni piti auttaa niissä hommissa. Mukavat muistot jääneet hänestä.
Äitini oli tunnollinen suorittaja, lastensa eteen kaikkensa tekevä, mutta myös neuroottinen ja mielialat heittelivät useaan kertaan päivän aikana. Kovin vakaata ei lapsuuteni ollut.
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun hirviömummu ( minkälainen Kyy voi ihminen olla) aloittelee nyt joka päivä ketjuja 70-luvulla syntyneistä pilkaten heitä. Poistatan jokaisen.
Sekin todistaa miten kammottavia 40-luvun lopulla syntyneet ovat.
Joo se sama mummo eilenki alotti taas ja puhuu pedofiili ym juttuja joka kerta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on uusi, aktiivinen ketju. Sitä vaan ei voi tänne linkata, jottei ketjun pilannut boomeri löydä paikalle. 😆 Tähän asti on ainakin hyvin mennyt.
Saman toistoahan se on sekin . Olis kyllä ollut hassua olla viiskymppisenä jumittunut johonkin 10-vuotiaan elämään. Pysähtyä, järrää kehittymättä omaan elämäänsä.
Mutta joa joku hokee samaa niin sehän on kai ihan sananvapautta.
Minä luulen, että ihmisessä elävät tavallaan kaikki hänen ikävuotensa samaan aikaan. Se 10-vuotiaskin kokemuksineen on jossain alitajunnassa olemassa. Niinpä ne lapsuuden traumat ja kipukohdatkin ovat olemassa. Joillakin ne aktivoituvat helposti uudelleen. Toisilla haavat ovat umpeutuneet ja aiheen pintaan nousu aiheuttaa vain laimean epämiellyttävän tunteen. Toisilla haavat ovat auki ja kipu tuntuu aina yhtä kovalta noustessaan mieleen.
Monilla on mielessään kuva hyvistä vanhemmista ja heidän on vaikea hyväksyä, että omat vanhemmat eivät siihen yltäneet. Itse olen todennut omista vanhemmistani ajat sitten, että kaikessa vajavaisuudessaan he tekivät parhaansa. Niiden ihmisten osa on vaikein, joiden vanhemmat ovat tietoisesti tehneet pahaa lapsilleen. Sitä on vaikea käsitellä ja jättää taakseen, koska normaaliin ajatusmaailmaan ei mahdu lapsen tahallinen satuttaminen.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin mietin tätä keskustelua viime päivien aikana. Olen joslus aiemmin kirjoittanut tänne omasta vaikeasta äiti-suhteestani. Sitä ei tarvinne tässä enää kuvailla, varmasti tuttua monille täällä.
Otin etäisyyttä äitiini pariksi vuodeksi, näimme vain kerran tai pari sukulaistyttöjen rippijuhlissa ja puhelut pidin todella minimissä. Se auttoi ja huomasin, että muussakin elämässä helpotti. Vaihdoin työpaikkaa ja uskalsin miettiä avioliittoni tilaa uudella tavalla. Toki syyllistäminen on niin syvälle iskostettu, että siitä eroon pääseminen on työn takana.
Viimeisen parin viikon aikana olen kuitenkin parin perheessä tapahtuneiden asioiden vuoksi nähnyt äitiäni enemmän. Ja todella ihmetellyt äidin käytöstä ja omaa itseäni. Miten selvisin hengissä ja järjissäni lapsuudesta ja nuoruudesta tuon ihmisen kanssa? Lyhyetkin tapaamiset jättävät tyhjiin puristetun ja nitistetyn olon.
Sen tajuaminen, että jos en
Aikuiset ihmiset???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin mietin tätä keskustelua viime päivien aikana. Olen joslus aiemmin kirjoittanut tänne omasta vaikeasta äiti-suhteestani. Sitä ei tarvinne tässä enää kuvailla, varmasti tuttua monille täällä.
Otin etäisyyttä äitiini pariksi vuodeksi, näimme vain kerran tai pari sukulaistyttöjen rippijuhlissa ja puhelut pidin todella minimissä. Se auttoi ja huomasin, että muussakin elämässä helpotti. Vaihdoin työpaikkaa ja uskalsin miettiä avioliittoni tilaa uudella tavalla. Toki syyllistäminen on niin syvälle iskostettu, että siitä eroon pääseminen on työn takana.
Viimeisen parin viikon aikana olen kuitenkin parin perheessä tapahtuneiden asioiden vuoksi nähnyt äitiäni enemmän. Ja todella ihmetellyt äidin käytöstä ja omaa itseäni. Miten selvisin hengissä ja järjissäni lapsuudesta ja nuoruudesta tuon ihmisen kanssa? Lyhyetkin tapaamiset jättävät tyhjiin puristetun ja nitistetyn olon.
Sen tajuaminen, että jos en
Tämä sama. Kaiken tehdyn ja sanotun jälkeen sellainen neutraali suhde on hyvin vaikea saavuttaa. Kerralla jaksan tunnin pari tapaamisessa, mutta sitten on melkein päästävä pois ja joudun pitkään lataamaan akkuja. Uskon että äitini on kateellinen, ei pidä minusta, ehkä pohjimmiltaan jopa vihaa minua. Tällaisia merkkejä on, ja sanonutkin niin on.
Eiköhän täällä ole aika paljon kirjoittajia, joku kai jäänyt jotenkin "häviölle" jollekin mummolle ja jumittunut nyt häneen nähden hänet joka puolella.
Nuo 70-lukulaisista kirjoitetut aloitukset oli enemmän ylilautalaista läyskimistä kuin mummojen pitkäveteistä jaarittelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, aikuiset ihmiset miettivät asioita, kohtaavat tunteitaan ja käsittelevät omia lähtökohtiaan. Näin kasvetaan ihmisinä ja yritetään toimia parhailla mahdollisilla tavoilla elämässään.
Vähemmän aikuisesti totean kuitenkin nyt, että tulikohan oma äitini tähän ketjuun ällistelemään.
Vierailija kirjoitti:
Miten teidän kotona puhuttiin 70-80-luvulla vammaisista, ylipainoisista jne?
Olen aikuisena ollut aika järkyttynyt siitä sen ajan kielenkäytöstä. Esim. kehitysvammaista poikaa kutsuttiin "hullupojaksi".
Eräällä matkalla äitini naureskeli ja osoitti sormella kehitysvammaista, joka teki jotain pakkoliikkeitä tms. Kaverini äiti potkaisi minun äitiäni jalkaan. Äitini loukkaantui tuosta kamalasti ja puhui asiasta pitkään. Minua hävetti ettei äitiäni yhtään hävettänyt hänen oma käytöksensä.
70-luvulla synyneiden lapset ovat jo liki kolmikymppisiäkin osa, parissakymmenissä kuitenkin.
Kyllä he osaavat jo vanhempiansa pilkata. Kuten vanhempansa omia vanhempiaan. Se on sukupolvien ketju.
Liikuttava ketju. Todella koskettava lukea muiden naisten kokemuksia äideistään.
Itse 1978 vuosikertaa, äitini 1948.
Aloin miettiä omaa traumaattista suhdettani seksiin ja suurta kipuiluani kehoni hyväksynnän ja lihallisten halujeni kanssa.
Hänen suhtautuminen (herero)seksuaalisuuteen oli erittäin tuomitseva. Kaikki s:nen oli likaista, tuomittavaa, sairasta, saastaista ja syntiä. Häpeällistä. Seksuaalisuuden torjunta ja kaiken siihen liittyvän syvä halveksunta huokui hänestä.
Jäi elävästi mieleeni äitini reaktio hänen havaittuaan pikkuveljeni masturboinnin. Äiti raahasi kurkku suorana parkuvan pojan kylpyammeeseen ja suihkutti jääkylmää vettä hänen nivusilleen. Ovi oli lukittu, en kyennyt veljeäni auttamaan. "Mitä sinä teit, rikot Jumalaa vastaan, anna olla viimeinen kerta, kun tämmöistä tässä kodissa teet" äiti huusi täysin raivostuneena. Olin todella ahdistunut ja järkyttynyt. Nämä suihkukidutukset toistuivat usein. En uskaltanut kertoa kenellekään, koska äiti vannotti joka aamu ennen kouluunlähtöä, että kotiasioista ei saa kertoa.
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla synyneiden lapset ovat jo liki kolmikymppisiäkin osa, parissakymmenissä kuitenkin.
Kyllä he osaavat jo vanhempiansa pilkata. Kuten vanhempansa omia vanhempiaan. Se on sukupolvien ketju.
Mun lapset ovat teinejä ja olen itse 70-luvulla syntynyt. Eivät mun lapset pilkkaa ketään, eivät kohtele ketään huonosti tai kiusaa.
Teini-ikään kuuluvista kuohunnoista on selvitty keskustelemalla ja olen läsnä, kuuntelen, tuen ja autan aina tarvittaessa. Yritän myös osata antaa tilaa ja vapautta.
En minäkään pilkkaa omia vanhempiani. Olen yrittänyt keskustella lapsuuteni ja nuoruuteni tapahtumista, koin kotonani väkivaltaa, alistamista ja hyväksikäyttöä. Keskustelu torpattiin pilkalla ja vähättelyllä.
Pilkka ei kuulu sukupolvien ketjuun, eikä väkivalta, alistaminen tai hyväksikäyttö. On ollut elämäni suurimpia saavutuksia, että olen katkaissut ylisukupolvisen trauman. Omia traumojani kannan jossain määrin aina, mutta lapsilleni en ole niitä sälyttänyt.
Vierailija kirjoitti:
Liikuttava ketju. Todella koskettava lukea muiden naisten kokemuksia äideistään.
Itse 1978 vuosikertaa, äitini 1948.
Aloin miettiä omaa traumaattista suhdettani seksiin ja suurta kipuiluani kehoni hyväksynnän ja lihallisten halujeni kanssa.
Hänen suhtautuminen (herero)seksuaalisuuteen oli erittäin tuomitseva. Kaikki s:nen oli likaista, tuomittavaa, sairasta, saastaista ja syntiä. Häpeällistä. Seksuaalisuuden torjunta ja kaiken siihen liittyvän syvä halveksunta huokui hänestä.
Jäi elävästi mieleeni äitini reaktio hänen havaittuaan pikkuveljeni masturboinnin. Äiti raahasi kurkku suorana parkuvan pojan kylpyammeeseen ja suihkutti jääkylmää vettä hänen nivusilleen. Ovi oli lukittu, en kyennyt veljeäni auttamaan. "Mitä sinä teit, rikot Jumalaa vastaan, anna olla viimeinen kerta, kun tämmöistä tässä kodissa teet" äiti huusi täysin raivostuneena. Olin todella ahdistunut ja järkyttynyt. Nämä suihku
Uskovainen koti? Maaseudulla? Jos 80-luvulla tuommoista? Äitisi ikätoverit elivat avoliitoissaan, kävivät naisseurassa jo ravintoloissa, seksuaalisuus alkoi olla avointa. Neuvolassa ja lehdissä oli paljon juttuja aiheesta. Homoseksuaalisuus vapautui 1971.
2000 syntyneillä ei enää samoja ongelmia. Äiti istuu telkkarin edessä kännykkään tuijottaen. Ei voi tehdä mitään väärin, niinkuin ei isäkään, joka ei ole koskaan kotona. Onneksi on vanhempien inhoamat isovanhemmat