Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
"Aha, kyllä minä ja koko kaveripiirini käytettiin 60-luvun puolesta välistä e-pillereitä ja olimme siinä vaiheessa 15-17 v. En tuntenut ketään vahingossa raskaaksi tullutta."
En tiedä, missä asuitte, mutta tuohon aikaan lääkärit eivät helposti kirjoittaneet reseptiä e-pillereihin edes naimisissa oleville naisille, naimattomille ei ainakaan. Pakkoavioliitot oli tuohon aikaan yleisiä.
Tuohon aikaan yleistyi avoliitot. Ehkä ei jossain lessuseudulla jos ei saanut e-pillereitäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täällä nyt ollaan niin äidin tyttöjä ja pidetään äitiin yhteyttä vaikka ensimmäiset 5100 kommenttia on korostettu etten siihen naiseen pidä yhteyttä, iloinen kun kuolee, auttaa en aio millään lailla
Niin? Kollektiivisesti ollaan iloisia siitä, että omat lapset haluavat pitää yhteyttä ja on heihin lämpimät välit. Ei ole yhtä etäistä ja kolkkoa kuin omiin tunneköyhiin ja kylmiin vanhempiin. Mikä tässä on outoa? Toki boomeri ehti tähän sanomaan että happamia sanoi kettu ja on tyytyväinen kun ei itse ole sellainen bikinejä käyttävä, rantalentistä pelaava, festareilla käyvä, tatuoitu ja pussikaljaa juova kuten nykyajan viisikymppiset. Ainahan se oma tytär on ollut huono nainen, teininä sitä piti huoritella ja nyt sitä samaa vastaa se että huulet on kuin häpyhuulet ja nolouden huipentuma kun käyttää bikinejä. 🤣 Ja viisikymppinen tytär on aina tilanteen mukaan nolon vanha tai nolon nuori hempukka. Ihan samanlainen kuin teininäkin, ei vieläkään ymmärrä hävetä itseään vaikka on puoli vuosisataa sitä ahkerasti opettanut.
Aamen! Hienosti tiivistit asian ytimen! Varmasti kyseinen boomeri halveksii aikuista tytärtään, joka haluaa tehdä oman tyttärensä kanssa kaikenlaista kivaa. Kun eihän niin pidä tehdä! Lapset kasvatetaan aikuiseksi ja potkaistaan pihalle, koska tärkeämpää on mökkeillä miehensä kanssa. Nih.
Tuo on kyllä surullista ettei tänne vauvaan kirjoittavilla ole miehiään kohtaan kuin hiljaisen maksajan rooli. Ei muutA yhteistä. Kuin entisajan lapsilla, ei saa näkyä eikä kuulua.
Paljon surullisempaa on se, että omat lapset eivät merkitse teille boomereille oikein mitään. He ovat sentään omaa lihaa ja verta, toisin kuin mies joka kaikesta huolimatta on vain joku jonka kanssa eletään. Minä olen eronnut niin kuin moni muukin, eikä yksikään mies pääse lähellekään sitä rakkautta mitä lapsiani kohtaan tunnen. Sulle ja muille boomereille mies on jostain syystä se tärkein ihminen maailmassa, mikä on ihan sairasta ja kieroutunutta!
70-lukulaisten saamat lapset ovat toivottuja ja heitä haluttiin. 40-lukulaisten lapsista suuri osa oli vahinkoja tai niitä lapsia vaan kuului tehdä. 70-luvun huippuvuosina joka kolmas raskaus keskeytettiin koska ollenkaan kaikilla ei ollut toimivaa ja tehokasta ehkäistä. Ei suinkaan kaikkia ei-toivottuja raskauksia keskeytetty, niitä mukuloita vaan piti silloin sietää vaikkei olisi halunnutkaan.
Aha, kyllä minä ja koko kaveripiirini käytettiin 60-luvun puolesta välistä e-pillereitä ja olimme siinä vaiheessa 15-17 v.
En tuntenut ketään vahingossa raskaaksi tullutta.Murhasitte sitten 70-luvulla potentiaalisesti syntyneitä muuten vaan huviksenne abortilla?
Sitähän minäkin olisin halunnut, että en olisi sitä kurjaa lapsuutta joutunut kokemaan. Parempi kun en olisi syntynyt. Mutta hankittiin vaan maailmaan, että jo pienestä voisi alistaa, mitätöidä, laiminlyödä.
Tämä ketju on mennyt niin sarkastiseksi marttyyriulinaksi, ettei viesteissä ole enää mitään järkeä. Sopii kai teemaan kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on mennyt niin sarkastiseksi marttyyriulinaksi, ettei viesteissä ole enää mitään järkeä. Sopii kai teemaan kyllä.
Eiköhän näin pitkässä ketjussa ole jo suut puhtaaksi sanottu senkun lukee vaan uudelleen ja uudelleen samantoistoa, jos se tuo helpotusta elämään. Voi aina aloittaa alusta.
Tuskin nyt kauheasti löytyy enää 40-luvulla syntyneiden äitien lapsia, jotka nyt vasta löytävät tämän kanavan kertoakseen omaa tarinaansa.
Ja hyvä niin jos ei enää löydy.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on uusi, aktiivinen ketju. Sitä vaan ei voi tänne linkata, jottei ketjun pilannut boomeri löydä paikalle. 😆 Tähän asti on ainakin hyvin mennyt.
Saman toistoahan se on sekin . Olis kyllä ollut hassua olla viiskymppisenä jumittunut johonkin 10-vuotiaan elämään. Pysähtyä, järrää kehittymättä omaan elämäänsä.
Mutta joa joku hokee samaa niin sehän on kai ihan sananvapautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän tietenkään 70- luvun aikuiset saa kertoa 70- luvusta , vain lapset miten näkivät sen lapsen silmin.
En tunnista noita ihmiä, epäsiistejä kotirouvia jotka eivät pukeneet tyttäriään. Eläneet jotain 30-lukua. 🤣 joita kaikilla on ollut äiteinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on uusi, aktiivinen ketju. Sitä vaan ei voi tänne linkata, jottei ketjun pilannut boomeri löydä paikalle. 😆 Tähän asti on ainakin hyvin mennyt.
Yks boomeriko vain tän ketjun on löytäny ja pilannu. Eiks ne osaa lukee eikä kirjoittaakaan kun yks vaa. Harmi, menee ihan hukkaan teidän tarinanne, kun eivät edes tiedä miten kamalia äitejä ovat olleet.
Useampi. Mutta vaikuttaa yhdeltä. Niin toistensa klooneja nämä NPC:t.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on uusi, aktiivinen ketju. Sitä vaan ei voi tänne linkata, jottei ketjun pilannut boomeri löydä paikalle. 😆 Tähän asti on ainakin hyvin mennyt.
Yks boomeriko vain tän ketjun on löytäny ja pilannu. Eiks ne osaa lukee eikä kirjoittaakaan kun yks vaa. Harmi, menee ihan hukkaan teidän tarinanne, kun eivät edes tiedä miten kamalia äitejä ovat olleet.
Ei, me emme osaa lukea emmekä kieliä eikä meillä ole puheoikeutta kun narsistityttäret raivoaa.
Yleensä viiskymppiset on jo aikuistuneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on uusi, aktiivinen ketju. Sitä vaan ei voi tänne linkata, jottei ketjun pilannut boomeri löydä paikalle. 😆 Tähän asti on ainakin hyvin mennyt.
Yks boomeriko vain tän ketjun on löytäny ja pilannu. Eiks ne osaa lukee eikä kirjoittaakaan kun yks vaa. Harmi, menee ihan hukkaan teidän tarinanne, kun eivät edes tiedä miten kamalia äitejä ovat olleet.
Useampi. Mutta vaikuttaa yhdeltä. Niin toistensa klooneja nämä NPC:t.
Sithän ovat ihan niinku tekin, toistenne klooneja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En muista että olisin viiskymppisenä 90-luvulla pohtinut lapsuuttani ja vanhempieni huonoutta ja äitiä- muuta kuin joskus kaivaten.
Minulla oli yksi aikuinen silloin ja murrosikäisiä. Elämässäni ei oikein mitään mistä olisin äitiä voinut syyttää. Pääkin kunnossa.
Raivokin kuuluu siihen paranemiseen. Viha pitää saada ulos itsestä, sillä se on usein kohdistettu itseä vastaan ja oltu "kilttejä tyttäriä". Vihavaihe kestää aikansa ja siinä kohtaa moni saattaa saada kuulla kunniansa (viimein, vuosikymmenten viiveellä...). Jossain vaiheessa vihan takaa paljastuu suru. Surra pitääkin sitten aika pitkään, koska suru koska syvä suru koskee perustavaa laatua olevia kiintymyssuhteita ja menneitä vuosia, joiden aikana on mahdollisesti nöyristellyt "kivimuureja". Eipä kaikki pääse toipumisen tielle tietenkään ja onkin totta, että myös nyky-viisikymppisissä on omat narsistinsa, jotka eivät muutu, koska eivät siihen suostu. Viha ei kokonaan poistu, mutta kun ihminen paranee, viha saa oikeat mittasuhteet. Vihaa aletaan käyttää terveiden rajojen vetämiseen ja siinä kohtaa sitten otetaan etäisyyttä niihin menneisyyden väärinkohtelijoihin (jotka jatkavat sitä mahdollisesti edelleen, jos ovat elossa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Raivokin kuuluu siihen paranemiseen. Viha pitää saada ulos itsestä, sillä se on usein kohdistettu itseä vastaan ja oltu "kilttejä tyttäriä". Vihavaihe kestää aikansa ja siinä kohtaa moni saattaa saada kuulla kunniansa (viimein, vuosikymmenten viiveellä...). Jossain vaiheessa vihan takaa paljastuu suru. Surra pitääkin sitten aika pitkään, koska suru koska syvä suru koskee perustavaa laatua olevia kiintymyssuhteita ja menneitä vuosia, joiden aikana on mahdollisesti nöyristellyt "kivimuureja". Eipä kaikki pääse toipumisen tielle tietenkään ja onkin totta, että myös nyky-viisikymppisissä on omat narsistinsa, jotka eivät muutu, koska eivät siihen suostu. Viha ei kokonaan poistu, mutta kun ihminen paranee, viha saa oikeat mittasuhteet. Vihaa aletaan käyttää terveiden rajojen vetämiseen ja siinä kohtaa sitten otetaan etäisyyttä niihin menneisyyden väärinkohtelijoihin (jotka jatkavat sitä mahdollisesti edelleen, jos ovat elossa).
Ymmärrän hyvin, että jotkut kokevat vihaa. Kaikki tunteet on sallittu kaltoinkohdelluilta lapsilta. Mikähän vika minussa on, että siirryin suoraan surun, säälin ja huolen kokemisen vaiheeseen. Ja sitä on kestänyt tähän päivään asti. En ole kummemmin nöyristellyt, kun ymmärsin jo varhain lapsena, ettei 40-luvulla syntyneiden vanhempieni kasvatusmetodit kestä päivänvaloa. Ehkä se pelasti minut, että hahmotin jo lapsena kaikenlaisen kotiväkivallan vääräksi, sulkeuduin kuin simpukka moniksi vuosiksi itseni hengissä pelastaakseni. Otin vain vastaan, seurasin ja odotin että pääsen lapsuudenkodista jotenkin pois terveemmän elämäntavan ympäristöön.
Vierailija kirjoitti:
Suuria ikäluokkia ei voi syyttää mistään. Parhaansa vain ovat tehneet. Marttyyrimainen niiskaisu perään.
Todellakin nimenomaan suurissa ikäluokissa on syytä, hyväosaisina kun alkoivat olla 70-luvulta lähtien, niin se hyväosaisuus meni niin päähän, että siinä jäi tietoisesti lapsetkin kaltoinkohdelluiksi. Jäi myös näiden sukupolvien vanhemmatkin. Tutkipa vain, miten suuren sukupolven vanhemmat järjestivät pärväävät isovanhempamme vanhainkotiin, luvalla että lääkkeitä saa pumpata vähän jalkansa kolonelle, kunhan kuoloo, perinnöt kiinnostaa eniten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jepulis
Moi!
Kiitos kaikille, jotka olette kirjoittaneet. On tosi helpottavaa, että mä, tai perhe, jossa kasvoin ei ollutkaan ainutlaatuinen. Silloin sitä ei osannut kuvitella, vaan ajatteli olevansa viallinen niin suhteessa äitiinsä, kuin ulkomaailmaankin. Siitä ulkopuolisuuden ja arvottomuuden tunteesta on vaikea parantua kokonaan. Olen iloinen siitä, että minulla on omiin, nyt jo aikuisiin lapsiini paremmat, melko luottamuksellisetkin ja lämpimät välit, vaikken ole itsekään mikään täydellinen ihminen ja vanhempi ollut ikinä.
Minusta on vähän outoa, että tässä ketjussa puhutaan lähes pelkästään äiti-tytär-suhteista, vaikka itse aloitus ei kai ollut sukupuolispesifi. Minä olen miespuolinen ja kaikki sisaruksenikin. Itse olen kuopus, 80-luvun alussa syntynyt. Yksi meidän äitimme katkeruuden aiheista vaikutti olevan se, että olimme poikia, ja siksi hankalia lapsia. Tosin voin kuvitella tätä ketjua lukiessani, että tyttönä olisi varmaankin ollut vielä vaikeampaa, koska tyttäressään äiti kai näkee enemmän oman kuvansa, johon sitten sijoittaa itseinhon ja kateuden tunteet kahta kauheammin.
Tuttuja asioita lapsuudesta ovat minullekin jatkuva vähättely, muiden edessä nolaaminen (ja sillä uhkaaminen), tunnekylmyys, irrationaalinen piheys, oman sädekehän kiillottaminen ja hurskastelu ja se, ettei omia virheitä myönnetä, vaan "unohdetaan". Ylipäätään se, että halutaan omista lapsista vain hyötyä ja etua. Emotionaalinen turvattomuus.
Veljistäni osa on katkaissut välit äitiimme kokonaan. Minä olen häneen muodollisissa väleissä, koska ajattelen, että sillä tavoin olen jotenkin vapaampi menneisyyden haamuista. Voi siinä olla jotain syyllisyyttä ja velvollisuudentuntoakin mukana. En kyllä edelleenkään koe turvalliseksi jakaa hänelle kovin paljon tietoja elämästäni. Taustalla on pelko, että hän voisi käyttää niitä jotenkin minua vastaan.
Minusta kyse on persoonallisuushäiriöisistä ihmisistä, ainakin omasta äidistäni ajattelen näin. Eikä sellaisia kovin paljon voinut olla, vaikka tällaisessa ketjussa voikin tulla se kuva. En minä ainakaan tiennyt ketään muuta vastaavaa tapausta. Kavereiden ja sukulaisten perheissä oli ihan eri meininki.
Mutta tsemppiä kaikille! Kunpa olisin tuntenut teidät kun olin lapsi ja nuori. Onneksi sain lukea näitä nyt.
Hienoa kun kaikilla 70-luvulla syntyneillä on varakkaat vanhemmat. Ketkähän ne heidän miljoonansa saavat kun nämä 80- vuotiaat heittävät lusikkansa nurkkaan?
Ja siis 70-luvulla syntyneet hoitavat vanhempansa, eivät "laita" heitä vanhainkoteihin. Kuten nämä laittoivat omat sodankäyneet vanhempansa.
Hienon tervemielistä keskustelua!
Jännä miten vihamielisiä kommentteja tämä keskustelunaihe on saanut.
En ala toistamaan sitä mitä tällä on 100x kirjoitettu. Samoilla lähtökohdilla on menty. Mutta sen verran on traumoja jäänyt että nytkin pitäisi mutsille soitella (muodon vuoksi) kun en ole 2 kk ollut yhteydessä, mutta en vaan saa tuota puhelinta käteeni. Toisaalta eipä hänkään soita minulle. Eli jokin hiertää sielläkin suunnalla. Hänen äänensä kuuleminenkin tekee pahaa nykyisin jo. Hänen ilkeä ja todella itsekeskeinen luonteensa pukkaa taas esille muistisairauden kynnyksellä ja joudun varomaan sanojani etten todellakin avaudu siitä mitä hänestä (minua lapsena pieksäneestä) ajattelen. Pelkään jo etukäteen sitä, että milloin yksikin häijy sana laukaisee sen ryöpyn ja sit tule kaikki ulos hallitsemattomasti. Joka on varmasti sitten viimeinen kerta kun olemme missään tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten vihamielisiä kommentteja tämä keskustelunaihe on saanut.
En ala toistamaan sitä mitä tällä on 100x kirjoitettu. Samoilla lähtökohdilla on menty. Mutta sen verran on traumoja jäänyt että nytkin pitäisi mutsille soitella (muodon vuoksi) kun en ole 2 kk ollut yhteydessä, mutta en vaan saa tuota puhelinta käteeni. Toisaalta eipä hänkään soita minulle. Eli jokin hiertää sielläkin suunnalla. Hänen äänensä kuuleminenkin tekee pahaa nykyisin jo. Hänen ilkeä ja todella itsekeskeinen luonteensa pukkaa taas esille muistisairauden kynnyksellä ja joudun varomaan sanojani etten todellakin avaudu siitä mitä hänestä (minua lapsena pieksäneestä) ajattelen. Pelkään jo etukäteen sitä, että milloin yksikin häijy sana laukaisee sen ryöpyn ja sit tule kaikki ulos hallitsemattomasti. Joka on varmasti sitten viimeinen kerta kun olemme missään tekemisissä.
Meillä oli muuten muistisairauden ekoja merkkejä että äiti ei koskaan soittanut minulle päin. Aikaisemmin joskus soitteli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapettiinko teidänkin mielenkiinto asioihin lapsena siten, että jos kyselitte vanhemmilta eri asioista, miksi jokin on jollain lailla tms., niin vastaukseksi saattoi saada: "siksi että sinä saisit kysyä!" sillä v-mäisellä äänensävyllä, että tajuaisi olla hiljaa.
Todellakin. Toinen vastaava oli "mistä saisin X:n" -muotoisiin kysymyksiin samaan sävyyn annettu vastaus "En minä voi miksikään X:ksi muuttua!"
Jo on taas poistattaneet viestejä...
70-luvun penskana, äidit jankuttivat -"mitä naapuritkin sanovat", tai "-syntiä", tai -ajattelepas "afrikan köyhiä, nälkämaan lapsia", jos valitin jostain tavarasta tai vaatteesta, mitä kavereilla oli, kun itse sain huonomman jne.
"Aha, kyllä minä ja koko kaveripiirini käytettiin 60-luvun puolesta välistä e-pillereitä ja olimme siinä vaiheessa 15-17 v. En tuntenut ketään vahingossa raskaaksi tullutta."
En tiedä, missä asuitte, mutta tuohon aikaan lääkärit eivät helposti kirjoittaneet reseptiä e-pillereihin edes naimisissa oleville naisille, naimattomille ei ainakaan. Pakkoavioliitot oli tuohon aikaan yleisiä.