Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt keskustella lapsuuteni ja nuoruuteni tapahtumista, koin kotonani väkivaltaa, alistamista ja hyväksikäyttöä. Keskustelu torpattiin pilkalla ja vähättelyllä.
Tämä sama kokemus. Mistään ei voi keskustella kuten aikuiset keskustelevat. Olen ollut jo pienestä pitäen hiljainen ja kiltti vastuunkantaja, pikkuäiti omalle äidilleni, joka itse on jäänyt jonnekin lapsuus-teinitasolle henkisesti ja jonka käytös on ollut tempoilevaa ja epäaikuismaista ja ilkeää ja kehittymätöntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten teidän kotona puhuttiin 70-80-luvulla vammaisista, ylipainoisista jne?
Olen aikuisena ollut aika järkyttynyt siitä sen ajan kielenkäytöstä. Esim. kehitysvammaista poikaa kutsuttiin "hullupojaksi".
Minun kotonani puhuttiin korrektisti niin esimerkiksi vammaisista kuin lihavista jo ennen kuin vammainen sisarukseni syntyi 60-luvun puolivälissä. 70-luvulla tytöt huutelivat ilkkuen sisarelleni asiattomuuksia. 1990-luvun lopulla hänen rollaattorinsa päälle oli syljetty, mikä voitaneen tulkita kehittymättömäksi kommunikaatiotavaksi.
Meillä ihan helvettiä lapsuus, vanhemmat syntyneet 40-50-luvun taitteessa. Väkivaltaa, heittteillejättöä, kaltoinkohtelua. Päihde- ja mt-ongelmia, nepsyä (80-luvulla ei sellaisia juuri tutkittu, joten molemmat ilman dg ja ilman terapiaa myös).
Ei ihme että heidän lapsensa aivan rikki, fyysisiä sairauksia, mt-ongelmia, osalla myös päihdeongelmaa.
Olen yrittänyt parhaani mukaan katkoa ylisukupolvisia traumoja omalla kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt keskustella lapsuuteni ja nuoruuteni tapahtumista, koin kotonani väkivaltaa, alistamista ja hyväksikäyttöä. Keskustelu torpattiin pilkalla ja vähättelyllä.
Tämä sama kokemus. Mistään ei voi keskustella kuten aikuiset keskustelevat. Olen ollut jo pienestä pitäen hiljainen ja kiltti vastuunkantaja, pikkuäiti omalle äidilleni, joka itse on jäänyt jonnekin lapsuus-teinitasolle henkisesti ja jonka käytös on ollut tempoilevaa ja epäaikuismaista ja ilkeää ja kehittymätöntä.
Huomaa tälläkin palstalla, millaisia kypsymättömiä pikkupirulaisia nuo ihmiset ovat. Ei nykyään edes pikkulapset ole yhtä hirveitä ja uppiniskaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liikuttava ketju. Todella koskettava lukea muiden naisten kokemuksia äideistään.
Itse 1978 vuosikertaa, äitini 1948.
Aloin miettiä omaa traumaattista suhdettani seksiin ja suurta kipuiluani kehoni hyväksynnän ja lihallisten halujeni kanssa.
Hänen suhtautuminen (herero)seksuaalisuuteen oli erittäin tuomitseva. Kaikki s:nen oli likaista, tuomittavaa, sairasta, saastaista ja syntiä. Häpeällistä. Seksuaalisuuden torjunta ja kaiken siihen liittyvän syvä halveksunta huokui hänestä.
Jäi elävästi mieleeni äitini reaktio hänen havaittuaan pikkuveljeni masturboinnin. Äiti raahasi kurkku suorana parkuvan pojan kylpyammeeseen ja suihkutti jääkylmää vettä hänen nivusilleen. Ovi oli lukittu, en kyennyt veljeäni auttamaan. "Mitä sinä teit, rikot Jumalaa vastaan, anna olla viimeinen kerta, kun tämmöistä tässä kodissa teet" äiti huusi täysin raivostuneena. Ol
Sinä nainen, jolla kauhulapsuus. Aloin itkeä sinun vastattuasi myötätunnolla. Kunpa voisimme tavata ja ystävystyä. Lähetän sinulle lämpimän halauksen täältä vetisten silmieni takaa. n1978
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liik
Seksiin suhtautuminen oli niin kieroa, että sitä on vaikea kuvailla. Oman seksuaalisuutensa molemmat vanhemmat suorastaan hieroivat mun naamaan, mutta samalla kaikki olikin likaista, kiellettyä ja hävettävää. En pysty siitä oikein kirjoittamaankaan.
Meillä myös aivan järjettömän ristiriitaista. Seksi oli likaista ja "ei ennen kuin pappi on sanonut aamen", meikata ei saanut MUTTA
Isä katsoi olohuoneessa kovaa pornoa VHS -videoilta, ei mitään ongelmaa että minä 11-12-vuotias tyttö olin samassa huoneessa, jopa pyysi minut ja veljeni sitä katsomaan. Edes äitini ei pitänyt niin sopimattomana että olisi kieltänyt. Ja vanhempien kondomeja lojui siellä täällä 😖
Nykylaissa tuo (pornon näyttäminen) olisi lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liikuttava ketju. Todella koskettava lukea muiden naisten kokemuksia äideistään.
Itse 1978 vuosikertaa, äitini 1948.
Aloin miettiä omaa traumaattista suhdettani seksiin ja suurta kipuiluani kehoni hyväksynnän ja lihallisten halujeni kanssa.
Hänen suhtautuminen (herero)seksuaalisuuteen oli erittäin tuomitseva. Kaikki s:nen oli likaista, tuomittavaa, sairasta, saastaista ja syntiä. Häpeällistä. Seksuaalisuuden torjunta ja kaiken siihen liittyvän syvä halveksunta huokui hänestä.
Jäi elävästi mieleeni äitini reaktio hänen havaittuaan pikkuveljeni masturboinnin. Äiti raahasi kurkku suorana parkuvan pojan kylpyammeeseen ja suihkutti jääkylmää vettä hänen nivusilleen. Ovi oli lukittu, en kyennyt veljeäni auttamaan. "Mitä sinä teit, rikot Jumalaa vastaan, anna olla viimeinen kerta, kun tämmöistä tässä kodissa teet" äiti huusi täysin raivostuneena. Ol
Sama täällä. Oman seksuaalisuutensa hieroivat lapsen naamaan, eivätkä yhtään suojelleet lasta. Kuitenkin näkivät pienissä lapsissa muka jotain seksuaalista, jota kohtaan sitten raivoissaan sähisivät, niin että lapsi on ihan järkyttynyt, kun ei tiedä mistä ihmeestä tuo hullu taas sekosi raivoonsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liik
Seksiin suhtautuminen oli niin kieroa, että sitä on vaikea kuvailla. Oman seksuaalisuutensa molemmat vanhemmat suorastaan hieroivat mun naamaan, mutta samalla kaikki olikin likaista, kiellettyä ja hävettävää. En pysty siitä oikein kirjoittamaankaan.
Meillä myös aivan järjettömän ristiriitaista. Seksi oli likaista ja "ei ennen kuin pappi on sanonut aamen", meikata ei saanut MUTTA
Isä katsoi olohuoneessa kovaa pornoa VHS -videoilta, ei mitään ongelmaa että minä 11-12-vuotias tyttö olin samassa huoneessa, jopa pyysi minut ja veljeni sitä katsomaan. Edes äitini ei pitänyt niin sopimattomana että olisi kieltänyt. Ja vanhempien kondomeja lojui siellä täällä 😖
Nykylaissa tuo (pornon näyttäminen) olisi lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä.
Joo meilläkin tahallaan jätettiin pornolehdet lasten nähtäville ja tahallaan katsottiin pornoa, vaikka lapset "nukkuivat" vieressä omissa sängyissää.
Se oli heidän tapansa opettaa asiat lapsilleen. Toki sai piiskaa ja raivohuutoa jos vahingossa hipaisi itseään, tai sanoi väärän sanan.
Lapsuuteni päällimmäinen tunne oli häpeä. Tunsin voimakasta häpeää ja surua, vaikka ketään ulkopuolista ei ollut lähimaillakaan, olimme vain minä ja perheeni. Häpesin heidän käytöstään ja puheitaan, vaikka kukaan ei edes kuullut tai nähnyt meitä. Tiesin, ettei muissa perheissä ole noin omituisia, ahdamielisiä, vanhanaikaisia ja ällöttäviä vanhempia. He olivat kuin montakymmentä vuotta jälkeen jäänneitä.
Silloin kun meille tuli vieraita, niin häpesin äärimmäisen paljon. Heille oli jotenkin kunnia asia huutaa, raivota, tiuskia ja äsähdellä minulle kun oli vieraita paikalla. Näin he näyttivät että ovat hyviä ihmisiä, kun kasvattavat lastaan ja pitävät tätä kurissa. Mitään pahaa en edes tehnyt. Heidän piti vaan saada valtaansa näyttää.
Muille ihmisille salliittiin kaikki. Mitä tahansa saivat sikailla, ja lapsta seksuaalisesti ahdistella, kiusata ja alistaa.
Oma lapsi ei saanut mitenkään päin olla. Ei itkeä, ei nauraa, ei istua, ei seistä, ei juosta, ei koskea mitään, eikä syödä herkkuja mitkä oli paremmille ihmisille. Kuitenkin olisi pitänyt osata tehdä kaikkea, mitä ei saanut opetella. Olisi pitänyt olla joku aikuinen piika ja superihminen, joka toisi kunniaa ja ylpeiltävää noille epävakaille raivohulluille.
En tule koskaan kunnoittamaan, enkä arvostamaan vanhempiani. Minun sydämessäni on aina kuolemaani saakka syvä halveksunta heitä kohtaan. Se ei mene pois. Eikä siihen auta tippaakaan palstan sekopääbuumerimummon sekoilut ja äksyilyt. Ne aiheuttavat vaan sääliä ja halveksuntaa häntä itseään kohtaan.
Ei päässäni ole sellaista nappulaa, mitä painamalla voisin päättää, että alanpa kunnioittamaan aikuisia vanhoja ihmisiä, jotka eivät koskaan ole kehittyneet pikkuvauvaa kypsemmäksi olennoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle tuli tunne että 20-luvun teinit on nousseet haudoista, sen verran käsittämättömältä tuntuu heidän kertomuksensa 80-luvulta. Jostain Utrion tms kirjoista napatuista kasvatuksista.
Onko kukaan koskaan miettinyt äitiensä nuoruutta, he eivät ehkä ole kuitenkaan koko elämäänsä käyttäneet ruikuttamalla sota-ajan jälkeisestä.lapsuudestaan ja siitä ettei silloin mitään "teiniyttä" edes ollut. Lapsuus töitä ja sitten aikuisuuteen työelämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla synyneiden lapset ovat jo liki kolmikymppisiäkin osa, parissakymmenissä kuitenkin.
Kyllä he osaavat jo vanhempiansa pilkata. Kuten vanhempansa omia vanhempiaan. Se on sukupolvien ketju.
Mun lapset ovat teinejä ja olen itse 70-luvulla syntynyt. Eivät mun lapset pilkkaa ketään, eivät kohtele ketään huonosti tai kiusaa.
Teini-ikään kuuluvista kuohunnoista on selvitty keskustelemalla ja olen läsnä, kuuntelen, tuen ja autan aina tarvittaessa. Yritän myös osata antaa tilaa ja vapautta.
En minäkään pilkkaa omia vanhempiani. Olen yrittänyt keskustella lapsuuteni ja nuoruuteni tapahtumista, koin kotonani väkivaltaa, alistamista ja hyväksikäyttöä. Keskustelu torpattiin pilkalla ja vähättelyllä.
Pilkka ei kuulu sukupolvien ketjuun, eikä väkivalta, alistaminen tai hyväksikäyttö. On ollut elämäni suurimpia
Lapsesi löytävat omat syynsä valittaa vanhemmistaan ja traumoista, joita ovat saaneet. Hankalan lapsuuden kokeneet luulevat aina, että heidän lapsensa ovat onnesta soikeana oman lapsuutensa vuoksi. No eivät ole. Eivät he ole kokeneet vanhempansa kokemuksia, joten he katselevat maailmaa eri lähtökohdista. Se lapsuus, jota vanhempi pitää upeana, ei ole heille kuin normaali tila ja he näkevät siinä puutteita. Tämä tulee aina vanhemmille yllätyksenä, että heidän lapsensa eivät ole ylen määrin kiitollisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsuuteni päällimmäinen tunne oli häpeä. Tunsin voimakasta häpeää ja surua, vaikka ketään ulkopuolista ei ollut lähimaillakaan, olimme vain minä ja perheeni. Häpesin heidän käytöstään ja puheitaan, vaikka kukaan ei edes kuullut tai nähnyt meitä. Tiesin, ettei muissa perheissä ole noin omituisia, ahdamielisiä, vanhanaikaisia ja ällöttäviä vanhempia. He olivat kuin montakymmentä vuotta jälkeen jäänneitä.
Silloin kun meille tuli vieraita, niin häpesin äärimmäisen paljon. Heille oli jotenkin kunnia asia huutaa, raivota, tiuskia ja äsähdellä minulle kun oli vieraita paikalla. Näin he näyttivät että ovat hyviä ihmisiä, kun kasvattavat lastaan ja pitävät tätä kurissa. Mitään pahaa en edes tehnyt. Heidän piti vaan saada valtaansa näyttää.
Muille ihmisille salliittiin kaikki. Mitä tahansa saivat sikailla, ja lapsta seksuaalisesti ahdistella, kiusata ja alistaa.
Oma lapsi ei saanut mitenkään päin olla. Ei
Samaistun tähän kirjoittajaan. Meillä oli tuota samaa, että muut saivat tehdä minulle mitä mielivät, eivätkä vanhempani suojelleet minua. Naureskelivat vain, että opettelehan pitämään puoliasi. Ja jos edes joskus yritin pitää puoleni sain huutoa ja haukut, että mikä hullu se sinäkin olet, kun nyt tuolla lailla menet tekemään.
Ja sekin, että mikään ei ollut ikinä hyvä tai oikein, ei istuminen, ei seisominen, ei mikään. En edes osannut hengittää oikein. Isäni varsinkin hakemalla haki jotain josta sanoa, haukkua, komentaa, huutaa, rangaista. Silti olisi pitänyt osata ja tietää kaikki, opetella ei saanut meilläkään. Harjoittelemisesta nyt puhumattakaan. Olisi pitänyt olla tottelevainen kone, mutta silti ajatella omilla aivoilla, olisi pitänyt olla nätti ja hyvin puettu, mutta edes pesulla ei aina saanut käydä jne.
Sekaisinhan mun vanhemmat olivat, mutta ei sen ymmärtäminen poista sitä, että lapsuuteni oli yhtä helvettiä.
Olen se kirjoittaja, joka kirjoitti omista lapsistaan ja ylisukupolvisen trauman katkaisemisesta.
En odota lapsiltani kiitollisuutta, olen tyytyväinen, että he saavat kokea ihan tavallisen ja normaalin lapsuuden ja nuoruuden. Ei heidän tarvitse ajatella, että heidän elämässään olisi jotakin superhienoa, koska minä olen hoitanut vanhemmuuteni tavalliseen tapaan.
Varmasti löytävät omat kipukohtansa ja arvostelun aiheensa, se kuuluu elämään ja kasvamiseen. Se miten minä niihin vastaan, jos/kun jotain esille nostavat on sitten se mittari, jolla oma kasvamiseni ja kypsyyteni koetellaan. Pystynkö myöntämään virheeni ja heikot kohtani, pystynkö työntämään omat tarpeeni ja haluni taka-alalle ja pysähtymään kuuntelemaan ja tukemaan. Kunnioitanko lasteni ajatuksia, näkemyksiä ja huomioita ja pystyn niihin vastaamaan kunnioittavasti ja asiallisesti.
Se mitä olen saavuttanut on sekä uskomattoman hienoa ja samalla ihan tavallista. Olen surkeista lähtökohdista pystynyt rakentamaan normaalin elämän ja perheen. Mutta ei lasteni tarvitse nähdä siitä kuin se normaali ja he saavat pitää sitä itsestäänselvyytenä. Tavallisena, veille kuuluvana asiana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli tunne että 20-luvun teinit on nousseet haudoista, sen verran käsittämättömältä tuntuu heidän kertomuksensa 80-luvulta. Jostain Utrion tms kirjoista napatuista kasvatuksista.
Onko kukaan koskaan miettinyt äitiensä nuoruutta, he eivät ehkä ole kuitenkaan koko elämäänsä käyttäneet ruikuttamalla sota-ajan jälkeisestä.lapsuudestaan ja siitä ettei silloin mitään "teiniyttä" edes ollut. Lapsuus töitä ja sitten aikuisuuteen työelämään.
Miten niin ei teiniyttä ollut? Esim. tansseissa käyminen oli hyvin suosittua.
Ei voi olla totta. Minun 1976 syntyneen mutsi sai raivohullukilarit, kun löysi piironkilipastostani - jonka jälleen kerran ilman lupaani oli ratsannut - paketin o.b. tamponeja, jonka olin saanut ruotsalaiselta kirjekaveriltani postissa. Olin 16, käytin siteitä, en vielä tamponeja ollut rohjennut aloittaa. Muistan vain ne hirveät syytökset, joita hän lateli: "En minä hu-raa tyttärestäni tiennyt kasvattavani!!!😡 Nämä ovat hu-rien käytössä, joilla neitsyys on jo mennyt. Eikö sinun v-ttusi ole enää neitsyen, mitä?! Miten se on mahdollista että sinulla aikuisten naisten tamponeja on laatikossa?!" (Ne olivat muuten minikokoa nuo tamponit eli 2 cm kokoisia.) Ei siinä mitään, mutta kun äitini ura oli työterveyshuollon lääkärinä niin.. 😳 En oikein tiedä, itkeä vai nauraa. Huokaus. Ette varmaan edes usko lukemaani. Näitä vastaavia oli joka viikko jotakin samankaltaista seksuaalista häpäisyä.
Todella paljon tsemppiä kaikille 70-luvulla tyrannivanhemmuuden alaisuudessa ilman kosketusta, kehuja ja haleja kasvaneille kanssasiskoilleni ja -veljilleni.
Boomerit (1944-1964) taisivat iso osa olla täysin ilman tervettä empatiaa ja tunneälyä.
Oma äitini elää vielä, mutta on pahoin dementian runtelema. Hän ei enää tunnista minua tai yläkouluik. lapsiani kasvoiltamme.
Nämä tarinat ei voi olla 80- luvun kaupunkiympäristöstä ainakaan. Yhden -kahden lapsen perheistä. Oli päivähoito, esikoulu, kerhoja lapsille, harrastuksia, lapset olivat tärkeitä, tavallisissa työssäkäyvissä perheissä.
Alholisti/mt- perheistä en tiedä, mutta ei niitä voi yleistää. Enkä lestaadiolaisseutujen ongelmista.
Epäilemättä jokaisen lapsuudessa on asioita jotka olisivat voineet olla toisin. Lapsen pettymyksiä, kateutta muita lapsia kohtaan.
Omat lapseni ovat katkeria kun meillä ei ollut varaa matkustella ulkomailla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli tunne että 20-luvun teinit on nousseet haudoista, sen verran käsittämättömältä tuntuu heidän kertomuksensa 80-luvulta. Jostain Utrion tms kirjoista napatuista kasvatuksista.
Onko kukaan koskaan miettinyt äitiensä nuoruutta, he eivät ehkä ole kuitenkaan koko elämäänsä käyttäneet ruikuttamalla sota-ajan jälkeisestä.lapsuudestaan ja siitä ettei silloin mitään "teiniyttä" edes ollut. Lapsuus töitä ja sitten aikuisuuteen työelämään.
Miten niin ei teiniyttä ollut? Esim. tansseissa käyminen oli hyvin suosittua.
Ei ollut lasten tansseja. Työläisnuoret , työnteko alkoi 15 v, kävivät tansseissa, oppikoulu/lukio nuorilla omat bileensä.
Onpa hienoja aitoja avautumisia tänään nähty langassa. 70'lukulaisista huokuu omien raskaiden kokemusten vahvistamina ihan oma erityinen sydämellinen sekä myötätunto kehittynyt oikeudentunto.
Edit.
Tamponeista mutsinsa raivarin saaneen tyttären eli minun lapsuuteni oli Tampereella kahden lapsen perheessä. Urbaani (omistus) kerrostaloalue.
Miten olette veljesi kanssa selvinneet tuosta kaikesta?
Mun lapsuuden kodissa oli samantyylinen meno. Äitini on työntänyt minut väkisin vessaan tai kaappiin kun olen itkenyt tai muuten näyttänyt tunteitani.
Seksiin suhtautuminen oli niin kieroa, että sitä on vaikea kuvailla. Oman seksuaalisuutensa molemmat vanhemmat suorastaan hieroivat mun naamaan, mutta samalla kaikki olikin likaista, kiellettyä ja hävettävää. En pysty siitä oikein kirjoittamaankaan.
Koko elämäni olen hävennyt itseäni ja vartaloani. Syömishäiriöt ovat tulleet tavoiksi. Seksi inhottaa edelleen vielä nelikymppisenä, en oikein pystyisi siihen.