Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Nuo vanhempien täysin tyhjät keskustelut ja omituinen voitonriemuinen asioiden salailu, niin tuttua! Ei sitä puhumisen tapaa voi edes kuvailla sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut. Tosi outo mairea tunnelma, kaikki puhe pelkkiä katkelmia ja vihjailua, jotain hirveän kohtalokasta on tapahtunut joskus ja nyt siihen viitataan mutta ei missään tapauksessa voida sanoa, mistä kenkä puristaa. Tyhjiä keskusteluja käytiin myös silloin, kun vanhemmat luulivat, ettemme me lapset kuule. Salailu ei siis ollut lasten suojelua lapsille sopimattomilta asioilta (lapsille sopimattomat asiat kyllä puitiin irstaasti lasten aikana).
Olin joskus yötä luokkakaverilla, jolla oli normaalit vanhemmat. Iltapalalla minultakin kysyttiin, oliko päivä ollut kiva ja mitä suunnitelmia minulla oli seuraavalle. Me istuimme pöydän ympärillä kasvokkain, ja luokkakaverini vanhemmat katsoivat minua silmiin, puhuivat minulle kokonaisia lauseita, odottivat vastaustani ja oikeasti juteltiin! Me kaikki juteltiin, oikeista asioista! Se oli voimakas kokemus minulle silloin lapsena. En saanut yöllä unta, kun mietin sitä. Minulla oli kauhea olo, koti-ikävä ja syyllisyys siitä, että olin lähtenyt yökylään. Ajattelin, että vanhemmat saavat tietää, että olen jutellut tavallisesti, ja soittavat luokkakaverilleni ja haukkuvat minut, enkä enää ikinä saa kokea samaa. (Myöhemmin olen kokenut täsmälleen saman tunteen, kun elin väkivaltaisessa suhteessa mutta sain viettää pienen loman toisen, tosi ymmärtäväisen miehen kanssa. On hirveintä maailmassa tuntea itsensä niin mitätöidyksi, että palaisi mieluummin mitätöijän luo kuin jäisi uuteen onnen ja tasapainon tilaan.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 21:37"]
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 17:23"]
Tunnistan oman äitini ja itseni aivan liian monesta tekstistä, kiitos kaikille kirjoittajille, tämä ketju on ollut erittäin arvokasta vertaistukea minulle. Oma äitini siirsi oman onnettoman lapsuutensa traumat suoraan minulle ja sisaruksilleni, nyt äiti on katkaissut välit minuun. Olen hänen mukaansa onneton narkkarihuora, jonka kuolemaa hän toivoo -todellisuudessa akateeminen ja kiltti nainen, jonka elämä on itseasiassa erittäin tavallista ja tylsää -hyvä niin!
Meillä myös naiseksi kasvaminen oli suuri häpeä, siteitä ei saanut (vessapaperi käytössä), yhdet rintaliivit ostatti serkku minulle, toisia ei saanut edes itse omilla rahoilla hankkia teini-iässä (kenelle niitä näyttelisit huora?) ja ylipainoni oli jatkuva äidin pilkan aihe, mistä hän jaksoi repiä iloa jokaisen kerran kun sukulaisia tuli kylään. perhetuttuja meillä ei käynytkään, äiti ei suvainnut ketään muita kuin omia sukulaisiaan, vaikka aina kertoikin vihaavansa heitä. Ja se painoni, painoin noin 35 kiloa ja olin 160 senttiä pitkä. Isän sukulaisten muistan kerran olleen erittäin vaikeana ja kommentoineen minun olevan vähintäänkin normaalipainoinen.nÄiti kielsi minulta ruuan, osittain köyhyyden takia ja osittain nähdäkseni pelkkää ilkeyttään. Jos söin muiden kanssa, hän alkoi kertoa miten nopeasti minusta tulee lihava ja miten surullista on se, että vanhimpana lapsena ahnehdin ruuan enkä jaa nuoremmille.
Sukulaisille äiti kertoi minun olevan kehitysvammainen. Niille, jotka tiesivät, että en ole, äiti soitteli eteisen puhelimesta tuntikausien puheluja, joissa hyvin yksityiskohtaisesti kuvaili seksiseikkailujani, juomistani ja mitä kaikkea olin kotona rikkonut. Mitään näistä asioista ei tapahtunut, olin monen aikaisemman kirjoittajan tavoin kiltti kympin tyttö, jonka suurin haave oli saada lukea läksyjä rauhassa ilman, että äiti tulee viereen huutamaan. Menin vastoin äitini käskyä lukioon, ja koko kesän ennen lukion alkua sukulaiset yrittivät puhua äitini pyynöstä minua "järkiini", kun en kuitenkaan tulisi selviytymään lukiosta minun tulisi ajatella, että sillä rahalla, mitä minun kalliisiin kirjoihini menisi, saisi nuoremmille sisaruksilleni ostettua jotain tärkeämpää. Arvaatte oikein, kirjoitin ylioppilaaksi huippuarvosanoin. Silloin äidilleni oli erittäin tärkeää, että minä muistan ostaa hänelle kasvattajan lyyran lahjaksi ja että kaikki sukulaiset tulevat juhlimaan meille. He tulivatkin, osa ei tiennyt olinko minä poika vai tyttö, osa oli hämmennyksissä, sillä ihmetteli miten kehitysvammainen esikoinen on päässyt ylioppilaaksi.
Suurimmat ongelmat äitini kanssa alkoivat kuitenkin vasta sen jälkeen kun muutin pois kotoa ja isäni kuoltua. Äitini kavalsi kaikki kuolinpesän varat ja siirrätti tutulla pankkivirkailijalla kuolinpesän tilin omaksi tilikseen, alkoi hakata nuorempia sisaruksiani, lähti välillä ulkomaille ja jätti ala-ikäiset lapset ilman rahaa, puhelimien latureita ja lankapuhelimen sähköjohtoa kotiin ja ilmoitti tulevansa "ehkä joskus" takaisin. Kun tein hylkäämisestä lastensuojeluilmoituksen ja selvittelin asioita pankin ja alaikäisten edunvalvojan kanssa, kuulin että äitini olin pikkupaikkakunnalla soittanut jokaiselle "viranomaiselle" eli koulutoimenjohtajalle, rehtoreille, pankkiin, sosiaalitoimistoon, kelan pisteeseen ja jopa työvoimatoimistoon, että hänen esikoisensa on "narkkarihuora" suurkaupungissa, joka yrittää pakottaa nuoremmat sisaruksensa ja leskiäitinsä maantielle omasta kodistaan. Tätä menoa jatkui kunnes nuorin sisaruksistani tuli täysi-ikäiseksi. Kolme viikkoa sen jälkeen sain yhteydenoton lastensuojeluviranomaiselta, joka oli juuri sillä hetkellä päässyt ilmoituspinossaan tekemääni ilmoitukseen ja "tän varmaan voi perua, koska kyseinen lapsi on täysi-ikäinen" Tarinaa on paljon, kiitos kun sain avata ensimmäisenä mieleentulevat tässä
Päätin jo nuorena, että en koskaan hanki lapsia, että tätä sotkua en siirrä eteenpäin. Nyt olen kuitenkin raskaana - yli kolmen vuoden terapian jälkeen uskallan vihdoin ajatella mitä minä haluan. Olen päättänyt, että minun oma elämäni ja minä itse olemme liian arvokkaita siihen, että äitini määrittelee sen kokonaan.Nykyään harrastan monipuolisesti, uskallan rakastaa kilttiä miestäni, näytän tunteeni avoimesti ja halaan ja jopa sanon rakastavani herkästi. Kohdussani on tyttö. Kerroin neuvolassa ensimmäisellä kerralla omasta lapsuudestani, myös neuvolan "täti" itki. Terapeuttini vakuutti minulle, että ensimmäinen askel parantumiseen on tiedostaminen. Toivon, että se on totta. Äitini on vielä elossa, vaikka juokin nykyään kuulemma rajusti. Jos kävisi niin, että hän haluaisi olla tekemissä lapsenlapsensa kanssa (hän on aina pitänyt vauvoista, mutta vihannut lapsia), sillä ei olisi mitään merkitystä. Tämän lapsen elämään ei äitini tule kuulumaan ikinä eikä millään tavoin. Ehkä se on itsekästä minulta.
[/quote]
Äitisi on mielisairas, aivan järkyttävää. Toivotan sinulle sylin täydeltä kaikkea hyvää ja äläkä päästä tuota käärmettä lapsesi lähelle (joskus lapsen saaminen saattaa "höllentää tiukkaa linjaa").
[/quote]
Vaikea on kommentoida muiden puolesta mitään, mutta ajattelisin asiaa lapsen kannalta. Eli jos olisit itse hyvän äidin lapsi (= sinun lapsesi), haluaisitko tietää kaiken hullusta isoäidistäsi ja olisiko esimerkiksi sillä merkitystä, onko hän nähnyt sinusta vaikkapa vilauksen, kun olet vaikkapa muutaman vuoden ikäinen. Lapsena ymmärtäisin täysin, ettei äitini haluaisi pitää mitään yhteyttä tuollaisten kokemusten jälkeen, mutta toisaalta menneisyyden jatkumo on minulle tärkeä asia. Minua saattaisi vaivata se, ettei minua ole näytetty toiselle isovanhemmalle lainkaan, mutta tilanteestahan se riippuu ja sinä tunnet omasi parhaiten.
Ihana kuitenkin kuulla, että olet osannut mennä terapiaan ja että se on auttanut.
Salaisuuksilla mässäily ja vallankäyttö jatkuu vieläkin. Esimerkki:
Äiti soittaa, puhuu säästä ja vaivoistaan, sitten: "Ei se Mirkallakaan mennyt ihan putkeen." Kysyn, kuka Mirkka. Äiti: "No tämä sininen salama, änk änk änkyttäjä." Sanon, etten tajua, mistä hän puhuu. Hän suuttuu: "Samanlaisia lumppuja olette, kyllä olis maistunut sinullekin, kyllä olis, ihan sama lumppu."
Anoppi soittaa, kysyy kuulumisiani ja pyytää kylään. Kertoo lopuksi, että kylällä on joku nuori Mirkka-niminen nuori nainen ajanut treffien jälkeisessä ihastuneessa hurmoksessa sinisellä autolla ojaan. Uutinen on hyväntahtoinen, söpö. Vain äitini on vääntänyt siitä huoratarinan ja kertonut sen minulle niin epämääräisesti vihjaillen, että minun on ollut pakko kysyä lisätietoa, mikä taas on antanut hänelle "syyn" raivota minulle.
Mitä muuten tarkoitit sillä, että yo-juhliisi tulleet sukulaiset eivät tienneet, oletko tyttö vai poika?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 23:07"][quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 21:37"]
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 17:23"]
Tunnistan oman äitini ja itseni aivan liian monesta tekstistä, kiitos kaikille kirjoittajille, tämä ketju on ollut erittäin arvokasta vertaistukea minulle. Oma äitini siirsi oman onnettoman lapsuutensa traumat suoraan minulle ja sisaruksilleni, nyt äiti on katkaissut välit minuun. Olen hänen mukaansa onneton narkkarihuora, jonka kuolemaa hän toivoo -todellisuudessa akateeminen ja kiltti nainen, jonka elämä on itseasiassa erittäin tavallista ja tylsää -hyvä niin!
Meillä myös naiseksi kasvaminen oli suuri häpeä, siteitä ei saanut (vessapaperi käytössä), yhdet rintaliivit ostatti serkku minulle, toisia ei saanut edes itse omilla rahoilla hankkia teini-iässä (kenelle niitä näyttelisit huora?) ja ylipainoni oli jatkuva äidin pilkan aihe, mistä hän jaksoi repiä iloa jokaisen kerran kun sukulaisia tuli kylään. perhetuttuja meillä ei käynytkään, äiti ei suvainnut ketään muita kuin omia sukulaisiaan, vaikka aina kertoikin vihaavansa heitä. Ja se painoni, painoin noin 35 kiloa ja olin 160 senttiä pitkä. Isän sukulaisten muistan kerran olleen erittäin vaikeana ja kommentoineen minun olevan vähintäänkin normaalipainoinen.nÄiti kielsi minulta ruuan, osittain köyhyyden takia ja osittain nähdäkseni pelkkää ilkeyttään. Jos söin muiden kanssa, hän alkoi kertoa miten nopeasti minusta tulee lihava ja miten surullista on se, että vanhimpana lapsena ahnehdin ruuan enkä jaa nuoremmille.
Sukulaisille äiti kertoi minun olevan kehitysvammainen. Niille, jotka tiesivät, että en ole, äiti soitteli eteisen puhelimesta tuntikausien puheluja, joissa hyvin yksityiskohtaisesti kuvaili seksiseikkailujani, juomistani ja mitä kaikkea olin kotona rikkonut. Mitään näistä asioista ei tapahtunut, olin monen aikaisemman kirjoittajan tavoin kiltti kympin tyttö, jonka suurin haave oli saada lukea läksyjä rauhassa ilman, että äiti tulee viereen huutamaan. Menin vastoin äitini käskyä lukioon, ja koko kesän ennen lukion alkua sukulaiset yrittivät puhua äitini pyynöstä minua "järkiini", kun en kuitenkaan tulisi selviytymään lukiosta minun tulisi ajatella, että sillä rahalla, mitä minun kalliisiin kirjoihini menisi, saisi nuoremmille sisaruksilleni ostettua jotain tärkeämpää. Arvaatte oikein, kirjoitin ylioppilaaksi huippuarvosanoin. Silloin äidilleni oli erittäin tärkeää, että minä muistan ostaa hänelle kasvattajan lyyran lahjaksi ja että kaikki sukulaiset tulevat juhlimaan meille. He tulivatkin, osa ei tiennyt olinko minä poika vai tyttö, osa oli hämmennyksissä, sillä ihmetteli miten kehitysvammainen esikoinen on päässyt ylioppilaaksi.
Suurimmat ongelmat äitini kanssa alkoivat kuitenkin vasta sen jälkeen kun muutin pois kotoa ja isäni kuoltua. Äitini kavalsi kaikki kuolinpesän varat ja siirrätti tutulla pankkivirkailijalla kuolinpesän tilin omaksi tilikseen, alkoi hakata nuorempia sisaruksiani, lähti välillä ulkomaille ja jätti ala-ikäiset lapset ilman rahaa, puhelimien latureita ja lankapuhelimen sähköjohtoa kotiin ja ilmoitti tulevansa "ehkä joskus" takaisin. Kun tein hylkäämisestä lastensuojeluilmoituksen ja selvittelin asioita pankin ja alaikäisten edunvalvojan kanssa, kuulin että äitini olin pikkupaikkakunnalla soittanut jokaiselle "viranomaiselle" eli koulutoimenjohtajalle, rehtoreille, pankkiin, sosiaalitoimistoon, kelan pisteeseen ja jopa työvoimatoimistoon, että hänen esikoisensa on "narkkarihuora" suurkaupungissa, joka yrittää pakottaa nuoremmat sisaruksensa ja leskiäitinsä maantielle omasta kodistaan. Tätä menoa jatkui kunnes nuorin sisaruksistani tuli täysi-ikäiseksi. Kolme viikkoa sen jälkeen sain yhteydenoton lastensuojeluviranomaiselta, joka oli juuri sillä hetkellä päässyt ilmoituspinossaan tekemääni ilmoitukseen ja "tän varmaan voi perua, koska kyseinen lapsi on täysi-ikäinen" Tarinaa on paljon, kiitos kun sain avata ensimmäisenä mieleentulevat tässä
Päätin jo nuorena, että en koskaan hanki lapsia, että tätä sotkua en siirrä eteenpäin. Nyt olen kuitenkin raskaana - yli kolmen vuoden terapian jälkeen uskallan vihdoin ajatella mitä minä haluan. Olen päättänyt, että minun oma elämäni ja minä itse olemme liian arvokkaita siihen, että äitini määrittelee sen kokonaan.Nykyään harrastan monipuolisesti, uskallan rakastaa kilttiä miestäni, näytän tunteeni avoimesti ja halaan ja jopa sanon rakastavani herkästi. Kohdussani on tyttö. Kerroin neuvolassa ensimmäisellä kerralla omasta lapsuudestani, myös neuvolan "täti" itki. Terapeuttini vakuutti minulle, että ensimmäinen askel parantumiseen on tiedostaminen. Toivon, että se on totta. Äitini on vielä elossa, vaikka juokin nykyään kuulemma rajusti. Jos kävisi niin, että hän haluaisi olla tekemissä lapsenlapsensa kanssa (hän on aina pitänyt vauvoista, mutta vihannut lapsia), sillä ei olisi mitään merkitystä. Tämän lapsen elämään ei äitini tule kuulumaan ikinä eikä millään tavoin. Ehkä se on itsekästä minulta.
[/quote]
Äitisi on mielisairas, aivan järkyttävää. Toivotan sinulle sylin täydeltä kaikkea hyvää ja äläkä päästä tuota käärmettä lapsesi lähelle (joskus lapsen saaminen saattaa "höllentää tiukkaa linjaa").
[/quote]
Vaikea on kommentoida muiden puolesta mitään, mutta ajattelisin asiaa lapsen kannalta. Eli jos olisit itse hyvän äidin lapsi (= sinun lapsesi), haluaisitko tietää kaiken hullusta isoäidistäsi ja olisiko esimerkiksi sillä merkitystä, onko hän nähnyt sinusta vaikkapa vilauksen, kun olet vaikkapa muutaman vuoden ikäinen. Lapsena ymmärtäisin täysin, ettei äitini haluaisi pitää mitään yhteyttä tuollaisten kokemusten jälkeen, mutta toisaalta menneisyyden jatkumo on minulle tärkeä asia. Minua saattaisi vaivata se, ettei minua ole näytetty toiselle isovanhemmalle lainkaan, mutta tilanteestahan se riippuu ja sinä tunnet omasi parhaiten.
Ihana kuitenkin kuulla, että olet osannut mennä terapiaan ja että se on auttanut.
[/quote]
kiitos mielipiteestäsi, kannattaa kuitenkin muistaa, että tätä kirjoittaessani äitini ei ole osoittanut mitään yritystä ottaa minuun kontaktia eikä myöskään vielä syntymätön lapseni kiinnosta häntä ollenkaan. Päätökseni pitää äitini erossa lapsestani on osaltani puhdasta spekulaatiota -äiti toivoo yhä kuolemaani ja sanoo hakevansa lähetymiskiellon jos minä otan yhteyttä. Kiitos kaikille tuesta ja kommenteista! Minulla on hyvä, tasapainoinen elämä, toivon sitä kaikille kohtalotovereilleni myös. Useasti minulle on sanottu, että äiti on kuitenkin äiti. Kaikilla ihmisillä on äiti, minun äitini ei vain halua olla minun kanssani missään tekemisissä.
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 23:19"]
Mitä muuten tarkoitit sillä, että yo-juhliisi tulleet sukulaiset eivät tienneet, oletko tyttö vai poika?
[/quote]
933 kirjoittaja tässä vielä. Kuten sanoin, äitini oma lapsuus oli todella kamala, ja hän oli siitä pahasti traumatisoitunut. Äitini oli koko ikänsä oman äitinsä rajusti laiminlyömä, eikä isoäitini tullut äitini toistuvista pyynnöistä koskaan ennen ylioppilasjuhliani edes käymään meillä. Minuun viitattiin vain sanalla "lapsi" tai "kakara" silloin harvoin kun isoäitini suostui puhumaan äitini kanssa puhelimessa. Ylioppilasjuhliini saapui äidin puolen suurta sukua aika paljon, osa sellaisia sukulaisia, jotka en ollut koskaan tavannut eikä heillä luonnollisesti ollut mitään aavistustakaan kuka oli päivänsankari. Muistan nauraneeni mielessäni kun painoin lakin päähäni, että tämä helpottaa heitä huomattavasti, tietävät kenen juhlissa ovat. Yksi kommentoija mainitsi, että jatkumo on tärkeä hänelle. niin minullekin, mutta minulla on julman isoäidin malli ja julman äidin malli, joten näkemykseni asiasta on hiukan haikea ja surumielinen. Onneksi minulla on kultainen anoppi, joka on innoissaan tulossa isoäidiksi (hänellä on muita lapsenlapsia entuudestaan) ja paljon upeita ystäviä ja sukulaisia ympärillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alapeukutuksesta. Luen näitä iPadillä ja joskus kun yritän yläpeukuttaa lipsahtaakin alapeukuksi. Oikeastaan kaikki jutut on olleet sellaisia, että olen halunnut ilmaista myötätuntoa, sympatiaa, empatiaa, lohtua... Ja sitten vahingossa tulee alapeukku :(
Kiitos kaikille vertaistuesta. Mä näen lapsuuteni nyt eri tavoin. Meillä on vaan se ongelma, että useamman sisaruksen sarjasta tulin ihan eri tavalla kohdelluksi kuin muut. Mä olin juuri samanlaisessa tilanteessa kuin niin moni muukin tässä ketjussa. Olen odottanut äidin anteeksipyyntöä. Edes selitystä en olisi tarvinnut. Mutta hänen mielestään mitään ei ole tapahtunut tai kaikki on vaan huumoria. Niin kauan kun anteeksipyyntöä ei kuulu en ole yhteydessä. Vaikka ei sitten enää koskaan nähtäisi tai juteltaisi. Olen asian kanssa sinut. Ja kuten muutama muukin täällä on kertonut en odota minkäänlaista perintöä. Muut sisarukset ovat saaneet autoja, matkoja, kesämökin. Eiköhän mut ole tehty perinnöttömäksi.
Olin lapsista se kiltein ja alistuvin, tunnollinen. Ainoa joka kävi lukion tai pääsi ripille. Ja ei mulle todellakaan järjestetty juhlia. En ole saanut kotoa minkäänlaista tukea, mutta pärjännyt ihan hyvin. Useampi lapsi itsellänikin ja heidän vuoksensa tren ihan kaiken. Sanon rakastavani, halaan. Ne eivät itseltäni tule luontaisesti. Tykkään harjata lasteni hiuksia. Siinä voi vaivihkaa vähän paijatakin.
Tämä ketju on tärkeä.
Tärkeä siksi, että me emme tule koskaan saamaan äideiltämme mitään ymmärystä (elleivät ole jo poisnukkuneita). He mitätöivät jokaisen keskustelumme, tekemisemme - ihan vain olemisemme.
He ehkä vihjailevat muille sukulaisille juuri tarpeeksi ja luovat mielikuvia, jotka toki älykkäimmät sukulaiset ymmärtävät manipulaatioksi. Tyhmemmät naksahtavat halpaan.
Koko perhe oli vain ÄIDILLE tarkoitettu valtakunta. Poika toi äidille vallantunteen olla ihailtuna pikku prinssin katseessa. Tyttären syntyminen perheeseen heilautti tasapainoa? Tytär on Kilpailija äidin *omistamaan* perheeseen. Siksi mitään hellyyttä ei jaeta, ei kokata yhdessä ~tai siivota yhdessä. Ei tehdä mitään yhdessä.
Tytär on tullut horjuttamaan äidin tasapainoa olla talon ainoa nainen. Siksi nolaaminen ja mitätöinti aloitetaan varhain. Jos tytär piirtää tikku-ukon, sen sijaan että äiti ihastelisi tikku-ukkoa, äiti piirtää viereen aikuisen kädenjäljellä toki hienomman ukon. Jne jne you get the point.
Kun tämmöisille äideille tyttäret ei ole mikään ilon aihe. He ovat kilpailijoita alusta asti. Ehkä heidät istutetaan harrastuksiin äidin toiveesta, mutta vain koska se saa äidin näyttämään hyvältä. Ei ole tarkoitus tuottaa iloa ja itsetuntoa osaamisesta tyttärelle.
Kun isä kehuu tytärtään ja osoittaa rakkautta, nämä äidit ovat haljeta kiukusta. Se on aika järkyttävää hokata se dynamiikka. Se viha siellä sisällä on jotain niin suurta, että juurikin isän kuollessa sitten valjastetaan perheen poika nujertamaan yksin jäänyt tytär.
Kukaan muu, kuin nämä sairaat suhteet läpikäynyt ei voi ymmärtää näiden äitien pahuutta. Kieroutta. Salailun aiheuttamaa juurikin maireaa tunnelmaa. Minä ''tiedän'' jotain, mitä sinä et tiedä.. Ja olen tehnyt yhtä sun toista selkäsi takana. Odota vaan..
Viimeksi kun äitini vihjaili johonkin salaisuutensa, melkein oksensin. Se oli juuri edellisen kaltainen vihjaus.. jostain, minkä olisi pitänyt minua järkyttää. Enää mikään ei kosketa. Testamentit sun muut on järjestelty muiden hyväksi, se on varma. Äitini on ollut niiin julman (lapsellisen) laskelmoiva, että mikään ei enää tule yllättämään. En halua vain olla enää missään tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 23:42"]
Alapeukutuksesta. Luen näitä iPadillä ja joskus kun yritän yläpeukuttaa lipsahtaakin alapeukuksi. Oikeastaan kaikki jutut on olleet sellaisia, että olen halunnut ilmaista myötätuntoa, sympatiaa, empatiaa, lohtua... Ja sitten vahingossa tulee alapeukku :(
Kiitos kaikille vertaistuesta. Mä näen lapsuuteni nyt eri tavoin. Meillä on vaan se ongelma, että useamman sisaruksen sarjasta tulin ihan eri tavalla kohdelluksi kuin muut. Mä olin juuri samanlaisessa tilanteessa kuin niin moni muukin tässä ketjussa. Olen odottanut äidin anteeksipyyntöä. Edes selitystä en olisi tarvinnut. Mutta hänen mielestään mitään ei ole tapahtunut tai kaikki on vaan huumoria. Niin kauan kun anteeksipyyntöä ei kuulu en ole yhteydessä. Vaikka ei sitten enää koskaan nähtäisi tai juteltaisi. Olen asian kanssa sinut. Ja kuten muutama muukin täällä on kertonut en odota minkäänlaista perintöä. Muut sisarukset ovat saaneet autoja, matkoja, kesämökin. Eiköhän mut ole tehty perinnöttömäksi.
Olin lapsista se kiltein ja alistuvin, tunnollinen. Ainoa joka kävi lukion tai pääsi ripille. Ja ei mulle todellakaan järjestetty juhlia. En ole saanut kotoa minkäänlaista tukea, mutta pärjännyt ihan hyvin. Useampi lapsi itsellänikin ja heidän vuoksensa tren ihan kaiken. Sanon rakastavani, halaan. Ne eivät itseltäni tule luontaisesti. Tykkään harjata lasteni hiuksia. Siinä voi vaivihkaa vähän paijatakin.
[/quote]
Tuo on niin kamalaa, sisarusten eriarvoinen kohtelu. Perintöasioissa juurikin voi olla se viimeinen kosto ja halu painaa alas. Liukaskielisin saa eniten perheessä ja empaattisin alistetaan ehkä muiden sisarusten taholta / äidin.
Sama meillä. Äiti antanut vain toiselle lapsista monenlaista. Autoa, kesämökkiä, opiskeluasuntoja ja avustanut kaikessa mahdollisessa lastenhoidossa. Silti hyvin toimeentuleva toinen lapsista kehtaa uhkailla kaiken kuuluvan muutenkin hänelle ja olemalla äärimmäisen röyhkeä. Julkisessa ammatissaan esiintyy sitten hyvinkin hillitysti ja on ''pidetty''. Jos alansa ihmiset tietäisivät, miten sosiopaatti on hän on ollut sisartaan kohtaan, potkut olisi järjestetty jo kauan sitten.
Äidithän näitä aiheuttaa, sisarusten välisiä välirikkoja. Ja muovaa kaksinaamaista käytöstä.
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 03:56"]
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 23:42"]
Alapeukutuksesta. Luen näitä iPadillä ja joskus kun yritän yläpeukuttaa lipsahtaakin alapeukuksi. Oikeastaan kaikki jutut on olleet sellaisia, että olen halunnut ilmaista myötätuntoa, sympatiaa, empatiaa, lohtua... Ja sitten vahingossa tulee alapeukku :(
Kiitos kaikille vertaistuesta. Mä näen lapsuuteni nyt eri tavoin. Meillä on vaan se ongelma, että useamman sisaruksen sarjasta tulin ihan eri tavalla kohdelluksi kuin muut. Mä olin juuri samanlaisessa tilanteessa kuin niin moni muukin tässä ketjussa. Olen odottanut äidin anteeksipyyntöä. Edes selitystä en olisi tarvinnut. Mutta hänen mielestään mitään ei ole tapahtunut tai kaikki on vaan huumoria. Niin kauan kun anteeksipyyntöä ei kuulu en ole yhteydessä. Vaikka ei sitten enää koskaan nähtäisi tai juteltaisi. Olen asian kanssa sinut. Ja kuten muutama muukin täällä on kertonut en odota minkäänlaista perintöä. Muut sisarukset ovat saaneet autoja, matkoja, kesämökin. Eiköhän mut ole tehty perinnöttömäksi.
Olin lapsista se kiltein ja alistuvin, tunnollinen. Ainoa joka kävi lukion tai pääsi ripille. Ja ei mulle todellakaan järjestetty juhlia. En ole saanut kotoa minkäänlaista tukea, mutta pärjännyt ihan hyvin. Useampi lapsi itsellänikin ja heidän vuoksensa tren ihan kaiken. Sanon rakastavani, halaan. Ne eivät itseltäni tule luontaisesti. Tykkään harjata lasteni hiuksia. Siinä voi vaivihkaa vähän paijatakin.
[/quote]
Tuo on niin kamalaa, sisarusten eriarvoinen kohtelu. Perintöasioissa juurikin voi olla se viimeinen kosto ja halu painaa alas. Liukaskielisin saa eniten perheessä ja empaattisin alistetaan ehkä muiden sisarusten taholta / äidin.
Sama meillä. Äiti antanut vain toiselle lapsista monenlaista. Autoa, kesämökkiä, opiskeluasuntoja ja avustanut kaikessa mahdollisessa lastenhoidossa. Silti hyvin toimeentuleva toinen lapsista kehtaa uhkailla kaiken kuuluvan muutenkin hänelle ja olemalla äärimmäisen röyhkeä. Julkisessa ammatissaan esiintyy sitten hyvinkin hillitysti ja on ''pidetty''. Jos alansa ihmiset tietäisivät, miten sosiopaatti on hän on ollut sisartaan kohtaan, potkut olisi järjestetty jo kauan sitten.
Äidithän näitä aiheuttaa, sisarusten välisiä välirikkoja. Ja muovaa kaksinaamaista käytöstä.
[/quote]
Kiitos, kun kommentoit. Uskon näin myös, että sisarukset evät välttämättä ymmärrä mistä on kyse. Vanhempi heidät sitten laittaa vastakkain. Toki ymmärrän, että valinta ei ole ollut sisarusteni vaan äidin. Silti on aika vaikea pärjäillä sisarusten kanssa. Aikani mietin kans, että mikä mussa on vikana kun näin inhotaan. Olenko tosiaan niin huono. Mutta kun näyttäisin muuten pärjäävän...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 03:56"]
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 23:42"]
Alapeukutuksesta. Luen näitä iPadillä ja joskus kun yritän yläpeukuttaa lipsahtaakin alapeukuksi. Oikeastaan kaikki jutut on olleet sellaisia, että olen halunnut ilmaista myötätuntoa, sympatiaa, empatiaa, lohtua... Ja sitten vahingossa tulee alapeukku :(
Kiitos kaikille vertaistuesta. Mä näen lapsuuteni nyt eri tavoin. Meillä on vaan se ongelma, että useamman sisaruksen sarjasta tulin ihan eri tavalla kohdelluksi kuin muut. Mä olin juuri samanlaisessa tilanteessa kuin niin moni muukin tässä ketjussa. Olen odottanut äidin anteeksipyyntöä. Edes selitystä en olisi tarvinnut. Mutta hänen mielestään mitään ei ole tapahtunut tai kaikki on vaan huumoria. Niin kauan kun anteeksipyyntöä ei kuulu en ole yhteydessä. Vaikka ei sitten enää koskaan nähtäisi tai juteltaisi. Olen asian kanssa sinut. Ja kuten muutama muukin täällä on kertonut en odota minkäänlaista perintöä. Muut sisarukset ovat saaneet autoja, matkoja, kesämökin. Eiköhän mut ole tehty perinnöttömäksi.
Olin lapsista se kiltein ja alistuvin, tunnollinen. Ainoa joka kävi lukion tai pääsi ripille. Ja ei mulle todellakaan järjestetty juhlia. En ole saanut kotoa minkäänlaista tukea, mutta pärjännyt ihan hyvin. Useampi lapsi itsellänikin ja heidän vuoksensa tren ihan kaiken. Sanon rakastavani, halaan. Ne eivät itseltäni tule luontaisesti. Tykkään harjata lasteni hiuksia. Siinä voi vaivihkaa vähän paijatakin.
[/quote]
Tuo on niin kamalaa, sisarusten eriarvoinen kohtelu. Perintöasioissa juurikin voi olla se viimeinen kosto ja halu painaa alas. Liukaskielisin saa eniten perheessä ja empaattisin alistetaan ehkä muiden sisarusten taholta / äidin.
Sama meillä. Äiti antanut vain toiselle lapsista monenlaista. Autoa, kesämökkiä, opiskeluasuntoja ja avustanut kaikessa mahdollisessa lastenhoidossa. Silti hyvin toimeentuleva toinen lapsista kehtaa uhkailla kaiken kuuluvan muutenkin hänelle ja olemalla äärimmäisen röyhkeä. Julkisessa ammatissaan esiintyy sitten hyvinkin hillitysti ja on ''pidetty''. Jos alansa ihmiset tietäisivät, miten sosiopaatti on hän on ollut sisartaan kohtaan, potkut olisi järjestetty jo kauan sitten.
Äidithän näitä aiheuttaa, sisarusten välisiä välirikkoja. Ja muovaa kaksinaamaista käytöstä.
[/quote]
Off topic. Voisiko tämän katsoa ennakkoperinnäksi? Tietisikö kukaan? Me päähänpotkitut tytöt ollaan usein ihan liian kilttejä eikä riitauteta. Jos olisi selvä ohjeistus olisi helpompi perätä oikeuksiaan.
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 06:39"]
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 03:56"]
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 23:42"]
Alapeukutuksesta. Luen näitä iPadillä ja joskus kun yritän yläpeukuttaa lipsahtaakin alapeukuksi. Oikeastaan kaikki jutut on olleet sellaisia, että olen halunnut ilmaista myötätuntoa, sympatiaa, empatiaa, lohtua... Ja sitten vahingossa tulee alapeukku :(
Kiitos kaikille vertaistuesta. Mä näen lapsuuteni nyt eri tavoin. Meillä on vaan se ongelma, että useamman sisaruksen sarjasta tulin ihan eri tavalla kohdelluksi kuin muut. Mä olin juuri samanlaisessa tilanteessa kuin niin moni muukin tässä ketjussa. Olen odottanut äidin anteeksipyyntöä. Edes selitystä en olisi tarvinnut. Mutta hänen mielestään mitään ei ole tapahtunut tai kaikki on vaan huumoria. Niin kauan kun anteeksipyyntöä ei kuulu en ole yhteydessä. Vaikka ei sitten enää koskaan nähtäisi tai juteltaisi. Olen asian kanssa sinut. Ja kuten muutama muukin täällä on kertonut en odota minkäänlaista perintöä. Muut sisarukset ovat saaneet autoja, matkoja, kesämökin. Eiköhän mut ole tehty perinnöttömäksi.
Olin lapsista se kiltein ja alistuvin, tunnollinen. Ainoa joka kävi lukion tai pääsi ripille. Ja ei mulle todellakaan järjestetty juhlia. En ole saanut kotoa minkäänlaista tukea, mutta pärjännyt ihan hyvin. Useampi lapsi itsellänikin ja heidän vuoksensa tren ihan kaiken. Sanon rakastavani, halaan. Ne eivät itseltäni tule luontaisesti. Tykkään harjata lasteni hiuksia. Siinä voi vaivihkaa vähän paijatakin.
[/quote]
Tuo on niin kamalaa, sisarusten eriarvoinen kohtelu. Perintöasioissa juurikin voi olla se viimeinen kosto ja halu painaa alas. Liukaskielisin saa eniten perheessä ja empaattisin alistetaan ehkä muiden sisarusten taholta / äidin.
Sama meillä. Äiti antanut vain toiselle lapsista monenlaista. Autoa, kesämökkiä, opiskeluasuntoja ja avustanut kaikessa mahdollisessa lastenhoidossa. Silti hyvin toimeentuleva toinen lapsista kehtaa uhkailla kaiken kuuluvan muutenkin hänelle ja olemalla äärimmäisen röyhkeä. Julkisessa ammatissaan esiintyy sitten hyvinkin hillitysti ja on ''pidetty''. Jos alansa ihmiset tietäisivät, miten sosiopaatti on hän on ollut sisartaan kohtaan, potkut olisi järjestetty jo kauan sitten.
Äidithän näitä aiheuttaa, sisarusten välisiä välirikkoja. Ja muovaa kaksinaamaista käytöstä.
[/quote]
Pitäisi lyödä kova kovaa vasten eli ei muuta kuin taistelemaan, jo periaatteen vuoksi ja varoitukseksi muille. Meilä on jo järjestelyt tehty ja olen ilmoittanut etten tule niitä hyväksymään. Aivan sama saanko mitään vai meneekö saamiset asianajalle, kyse ei ole rahasta vaan siitä, että osoitan etten todellakaan aio alistua.
Off topic. Voisiko tämän katsoa ennakkoperinnäksi? Tietisikö kukaan? Me päähänpotkitut tytöt ollaan usein ihan liian kilttejä eikä riitauteta. Jos olisi selvä ohjeistus olisi helpompi perätä oikeuksiaan.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juttelin kriisityötä tekevän ihmisen kanssa ja on kuulemma nykyään yleinen trendi tämä kieroilu perinnön kanssa., ja usein niin tyttö tai tytöt jätetään vähemälle. Perunkirjoitus voi olla niin järkyttävä tilanne, että täytyy hakeutua kriisityöntekijän pakeille. Että palaillaan vaan keskiaikaan...
Luin reilut 300 ensimmäistä viestiä, loput toiste. Olen 80-luvun puolivälissä syntynyt, äiti 60-luvun alussa. Nuo kaikki kuukautishäpeät paksuine siteineen, nuorisovaatteiden ja -musiikin häpeily ja kielletyksi kokeminen, huorittelu, mitätöinti, veljen suosiminen, henk. koht papereiden lukeminen, piiskaus jne on aivan tuttua täälläkin. Sikäli eroan muista, että äitini on tajunnut nuorempien kohdalla olla erilainen ja pikkusiskoni saa onneksi elää hyväksyvässä ilmapiirissä. Olen antanut anteeksi koska äitini on itse myöntänyt olleensa kauhea ja syyttävänsä itseään joka päivä.
Mutta tätä lukiessa mua alkoi hirvittää, miten oikeasti voin olla traumatisoimatta omaa tytärtä. Miten puhua normaalisti ja positiivisesti seksistä ja kuukautisista, kun vihaa kuukautisia ja seksielämää ei oo ollut vuosiin, kiitos miehen haluttomuuden. Miten olla halveksimatta meikkausta, muotia ja musiikkia, kun omassa elämässä oikeesti koen ne asiat turhiksi ja epäkiinnostaviksi. Oikeesti ahdistaa. Ja sekin ahdistaa, että nyt kun lapsi on vauva niin mä en jaksaisi koko ajan kantaa ja pitää sylissä. Ja sitten se iski tuolta jostain viestistä naamalle, että äidin syli on kielletty. Nyt kun kirjoitan, tyttö nukkuu mun vieressä sivuttain, jalat mun kädessä kiinni. Hiostaa, tekisi mieli siirtyä, mutta en voi. En halua olla äiti, joka eväsi sylin ja kosketuksen, vaikka pelkään että musta tulee sellainen huomaamattani :(
[quote author="Vierailija" time="22.07.2014 klo 00:51"]
Luin reilut 300 ensimmäistä viestiä, loput toiste. Olen 80-luvun puolivälissä syntynyt, äiti 60-luvun alussa. Nuo kaikki kuukautishäpeät paksuine siteineen, nuorisovaatteiden ja -musiikin häpeily ja kielletyksi kokeminen, huorittelu, mitätöinti, veljen suosiminen, henk. koht papereiden lukeminen, piiskaus jne on aivan tuttua täälläkin. Sikäli eroan muista, että äitini on tajunnut nuorempien kohdalla olla erilainen ja pikkusiskoni saa onneksi elää hyväksyvässä ilmapiirissä. Olen antanut anteeksi koska äitini on itse myöntänyt olleensa kauhea ja syyttävänsä itseään joka päivä.
Mutta tätä lukiessa mua alkoi hirvittää, miten oikeasti voin olla traumatisoimatta omaa tytärtä. Miten puhua normaalisti ja positiivisesti seksistä ja kuukautisista, kun vihaa kuukautisia ja seksielämää ei oo ollut vuosiin, kiitos miehen haluttomuuden. Miten olla halveksimatta meikkausta, muotia ja musiikkia, kun omassa elämässä oikeesti koen ne asiat turhiksi ja epäkiinnostaviksi. Oikeesti ahdistaa. Ja sekin ahdistaa, että nyt kun lapsi on vauva niin mä en jaksaisi koko ajan kantaa ja pitää sylissä. Ja sitten se iski tuolta jostain viestistä naamalle, että äidin syli on kielletty. Nyt kun kirjoitan, tyttö nukkuu mun vieressä sivuttain, jalat mun kädessä kiinni. Hiostaa, tekisi mieli siirtyä, mutta en voi. En halua olla äiti, joka eväsi sylin ja kosketuksen, vaikka pelkään että musta tulee sellainen huomaamattani :(
[/quote]
Hyviä pointteja! Minulla ei ole tytärtä, mutta varmaan painisin samojen kysymysten äärellä. Tai no vähän paininkin silloin, kun esimurrosikäinen sukulaistyttö tulee kylään, olen ihan tuskissani, kun en osaa suhtautua häneen myönteisesti, vaikka hänen ainoa "vikansa" on olla tyttömäinen.
Minä huomaan välillä pakenevani sitä, kun lapsi tulee nojailemaan, vaikka silloin kun luen kirjaa, mutta en näe sitä minään oman trauman ilmentymänä. En vaan tykkää fyysisestä kontaktista kaikissa tilanteissa. Lapsi ei näytä siitä pahastuvan, vaan enhän voi tietää.
Joskus tulee päälle sellainen tulva sääliä omaa äitiäni kohtaan. Tai oikeastaan pohjatonta surua. Ikäänkuin valahtaa päälle sellainen mielikuva, miten pahasti äiti oikeastaan voi/tai on voinut vähättelemällä ja olemalla ihan tietoisenkin ilkeä. Ei kai kukaan terveen onnellinen nainen äidiksi tultuaan ala eväämään tyttäriensä mahdollisuuksia sekä manipuloimaan suhteita, jotta itse näyttäisi joltain avuttomalta uhrilta/marttyyrilta.
Luottamus kun menee, niin se vaan menee. En ainakaan itse osaa kuvitella, miten saavuttaisin takaisin kunnioituksen (mikä on sääli, sillä samalla se vie minulta pois jotain arvokasta) ja arvostuksen, jos koen äitini tahallisesti vahingoittaneen elämääni. Mahdollisuuksien sabotointi sekä rivien välissä jatkuva ivailu; kuka arvostaa sellaista äitiä?
Muistokirjoitukset?
Äidit nyt vaan olivat äitiä.. hyvin sanottu btw.
En haluaisi kokea katkeruutta. Miten päästä eroon siitä, epätasapuolisesta kohtelemisesta? Miten irtaututa tunteesta, joka järsii omaa elinvoimaa sisältä? Osaako joku sanoa..
Pitäisiköhän tehdä äidistä muistokirjoitus nyt kun hän vielä elää, ja lähettää sitten kohteelle? Kirjoittaminen voisi olla terapauttista, lähettämisestä en ole niinkään varma.
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 19:47"]
Täällähän oli jo yksi aloitus siitä, että eipä kuulu perintö kun löhöilee. Eihän nämä vanhat edes tiedä nykytyöttömyydestä mitään. Ja laki on laki, ja lain henkeä tulisi myös tuomareiden soveltavan. No raha on pieni juttu, mitä nämä jääkalikat ovat saaneet aikaan.
[/quote]
meilläkin äiti todennut vaan, että no eipä se perintö mihinkään kulu. kätevää, kun itsellään on kaikki vempeleet ja mitään ei voida jakaa eteenpäin. tosin meilläkin pojalle lahjoitettu autoa, mökkiä, asuntoa, lastenhoitoa ja samaa mitä tuolla aikaisemminkin. tyttäret laitetaan johonkin kategoriaan *ano kerjää* oikeutesi perään, etkä sittenkään vapaaehtoisesti mitään saa.
oidipuskompleksi on totta näköjään. äitien viha tyttäriään kohtaan konkertisoituu isän kuollessa perheestä. ainakin, jos isä on ollut selvästi tyttärensä tukija. sama ajatus tullut mieleen, kun joku kirjoitti noista saduista -äitipuolet vainoamassa kuninkaan tytärtä- että tää dilemma on ikivanha. äidit vaan ei voi sietää nuorempaa kilpailevaa versiota itsestään ja pyrkivät joko *tappamaan* - ainakin vertauskuvallisesti- tyttären tai sosiaalisesti eristämään. vrt. lumikin ajaminen ikimetsään isän kuollessa ja lähettämään metsästäjä tappamaan lumikki (veli)..
kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin..
syvällä noi juuret on, miten äidit käyttäytyy just tyttäriään kohtaan. toivottavasti nykyäidit ovat enemmän tietoisia ja tarkkailevat objektiivisemmin omia motiivejaan, miksi toimivat kuten toimivat..
Meillä kommentti oli ensimmäiseen poikaystävään, että sen äiti on hullu ja omituinen. Huvittavaa kylläkin, anopista tuli äidin korvike ja todennäköisesti hänen avullaan eheydyn monesta asiasta. Kaikkea muuta kuin hullu, taisi paha pappi itsestään saarnata, jälleen kerran.