Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Ehkä te vaan analysoitte liikaa, teette kärpäsistä härkäsiä. Jokaisella on ikäviä muistoja lapsuudesta ja hyviä muistoja. Ihan varmaan joku Kalle Päätalon aikalainen hämmästelisi kun nelikymppiset valittaa äidin joskus sanoneen pahasti eikä ollut joku hempeän romaanin äiti palvelijoiden tehdessä työt hellimässä lastaan.
Ihminen voi valita piehtaroiko lapsuudessaan vai elää nykypäiväänsä.
Se on voimakas suoja, että lakaistaan kaikki maton alle ja ollaan kuin kaikki olis vaan hyvin. Mutta muruseni, me ei haluta elää niin. Me halutaan että on oikeasti levollinen olo. Et voi ymmärtää sitä ja sen vuoksi voit tehdä oman ketjun, elä tule tänne tuollaisten kommenttien kanssa.
Oikeastaan olisikin kiinnostavaa jos nämä 40 ja 50-luvun äidit (jos vanhanaikainen ja ylivaatimaton eli ei muutosta haluava niin 60-luvun äitikin käy) tekisivät oman ketjun lapsistaan
Minustakin olisi vain hyvä että olisi monenlaisia ketjuja lapsena ja vanhempana olosta. Vaikka sitten pettyneen äänellä.
Eiköhän hyvin moni tähän ketjuun kirjoittanut kuuntelisi aidon kiinnostuneena vaikka -40 luvulla syntyneiden näkökulmia, arvomaailmaa, mahdollista itsereflektiota. Tai vaikka tyttären sättimistä. Kaikki tämmöinen avartaa kokonaiskuvaa tavalla tai toisella.
Uskoakseni on vain niin että moni hankala vanhemman sukupolven besserwisser-tyyppi ei näe tälläisessä jakamisessa mitään mielenkiintoa. Tytär on vain ja ainoastaan kiittämätöntä ja hemmoteltua terapiasukupolvea, voisin kuvitella oman äitini tänne tuikkaavan.
Mielenkiintoisempaa olisi lukea 90-luvulla syntyneiden tyttärien kokemuksia näistä henkisesti kehittyneistä täydellisistä 70-luvulla syntyneistä äideistään.
Ei 70-luvulla syntyneet ole tässä ketjussa kuvanneet itseään täydellisinä, pikemminkin laiminlyönnin uhreina. Tässä ketjussa nousee esiin kohtaamattomuus, hylkääminen, mitätöinti, puhumattomuus ja suoranainen halveksunta oman vanhemman toimesta.
Ja kyllä. Kiinnostaisi tietää millaisia lapsia nämä ovat saaneet, tosin osalla lapset on varmaan syntyneet 2000-luvulla. Tuntemani 90- ja 00- ihmiset vaikuttavat ihanilta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 1977, ja 90-luvulla olen ollut teini.
Omat lapseni ovat nyt teinejä.
Meillä on lämpimät ja läheiset välit, teinit viihtyvät kotona kavereineen ja yhdessä käydään laskettelemassa ja uimassa, välillä shoppailemassakin ja syömässä.
Mutta ennen kaikkea teinit puhuvat minulle ja isälleen hyvinkin avoimesti, asioista voidaan keskustella ja teinit luottavat, että kumpikin vanhemmista on vanhempi, joka hoitaa hommansa ja johon voi luottaa.
Minun oli kasvettava vanhemmuuteen ketjussa useasti kuvatun lapsi- äidin tyttärenä.
Äitini vaati ja vaatii yhä omien tarpeidensa täyttämistä, hänen näkökulmastaan tämä sitten oli lapsen tehtävä.
Tässä on se ristiriita, joka on kovin räikeä tämän keskustelun loppupäässä, meille 70-luvun tienoilla syntyneille selitetään, että vanhempamme eivät osanneet antaa sellaista mitä eivät itse saaneet ja kuitenkin se on onnistunut nuoremmalta sukupolvelta.
En ole täydellinen, mutta epäonnistumisen sattuessa, tehtyäni virheen, oltuani väärässä, myönnän sen, pyydän anteeksi, korjaan asian mahdollisimman pian ja niin hyvin kuin mahdollista.
Enkä odota täydellisyyttä keneltäkään muultakaan, en omilta vanhemmiltanikaan. Itse asiassa, heiltä en odota tai halua enää yhtään mitään.
Lapsena ja nuorena olisin halunnut ettei minua lytätä, alisteta, pilkata, kiusata, että olisin saanut olla lapsi ja sitten nuori, enkä vain pelkkä kotitalouskone, äitini terapeutti, isäni sylkykuppi ja nyrkkeilysäkki.
Minua suorastaan inhottavat nämä alentuvat kommentit siitä, että ajat olivat erilaiset. Ajat olivat erilaiset jo 80,-ja 90-luvuilla kun olin lapsi ja nuori; 40,-ja 50- luku olivat tuolloin jo takana päin. Selittelyt erilaisista ajoista ja omista huonoista lapsuuksista ovat pelkkää selittelyä.
Tässä maassa on todella karmea ja kummallinen vähättelyn kulttuuri. Mistään ei saisi puhua tai käydä asioita läpi. Sitten kun joku onneton rohkaistuu hakemaan itselleen apua hän voi saada hyvää kohtelua. Mutta ei aina: tälläkin palstalla on kerrottu kokemuksia siitä kuinka terapeutti kiinnittää huomionsa aivan johonkin muuhun asiaan kuin siihen terapoitavaansa. Itselleni on mm. sanottu että entäs se toinen osapuoli - miten hän voi? Tilanteessa jossa olin jonkin aikaa työkyvytön pitkään jatkuneen kiusaamisen vuoksi työpaikalla. Juu minähän vaan teeskentelen eikä minulla ole mitään hätää....annoin kyllä psykotädistä palautetta heti tuon istunnon jälkeen.
Entäs sitten kun kiusaaja on oma äiti tai isä? Jotkut ymmärtävät mutta ikävä kyllä tuntuu välillä että he ovat vähemmistö. Kun äitisihän tarkoittaa vain hyvää eikä hän voi olla paha ihminen ja olet varmaan ymmärtänyt ihan väärin....on todella rohkea teko hakea itselleen apua ja ehkä vielä jonain päivänä opittaisiin aidosti kuuntelemaan juuri sitä henkilöä joka sinne vastaanotolle tulee. Tsemppiä kaikille ja pidetään puolemme vähättelijöitä vastaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä! Ei kai 70-luvulla syntyneellä enää lapsia ole hoidettavana, isoäitihän sinun jo pitäisi olla.
Olen syntynyt 1978, tällä hetkellä 44-vuotias. Lapsetkin olen tehnyt suht ajoissa, vanhin asuu jo omillaan, mutta vielä täällä on 17v ja 14 v lapset kotona.
Mutta noin yleisesti: tämä keskustelu on ollut ihan paras. Täällä tosin kyllä huomaa keillä ei ole mitään hajua siitä mistä puhutaan - kuvitellaan että täällä itkeään kun kerran ei saatu merkkifarkkuja tai kun äidilä oli se yksi asia, kuukautiset, mistä ei oikein tohtinut puhua.
Kun oikeasti kysymys on koko elämänmittaisesta asenteesta ja kaiken läpitunkevasta tavasta toimia suhteessa omaan lapseen.
Mun äiti täyttää oikein hyvin herkkänahkaisen narsistin tunnusmerkit. Niin kauan kuin olin lapsi, hän käytti minuun valtaa niin, että nolasi ja häpäisi, ja kun kasvoin teini-iässä häntä vahvemmaksi, muuttui kaikesta syyllistäväksi marttyyriksi. Se on oikeasti huvittavaa, että hän aina aika ajoin on jakanut mullekin kasvatusneuvoja. Eli kun olen sanonut että lapseni (teini) ei vaikkapa halua lähteä johonkin sukujuhlaan mukaan, niin äitini mielestä oikea tapa reagoida tähän on alkaa syyllistää ja uhkailla ja vetää toinen toistaan kovempia uhkauksia kehiin.
Sitäkään täällä ei tunnuta tajuavan, että on ihan eri asia, jos äiti on kuollut 10 tai 20 vuotta sitten. Veikkaan että itsekin kyllä pystyn sitten joskus muistelemaan äitini hyviä puolia ja niitä satunnaisia hyviä hetkiäkin, joita aina välillä on. Mutta nyt kun sitä edelleen elää tässä samassa myllyssä äidin kanssa, ja hänellä meno senkun kiihtyy omassa sekoilussaan, niin ei se paljoa naurata.
Mulla myös yksi ongelma on se, että äitini on jo pitkään yrittänyt päästä ikään kuin yhdeksi lapsekseni. Sellaiseksi kaikkea vaativaksi ja kaikesta kitiseväksi taaperoksi. Hän kun on nähnyt miten hyvät välit mulla on omien lasteni kanssa, ja miten paljon hyvää tuottaa läheiset ja luotettavat ihmissuhteet, ja hän haluaa nyt osalliseksi. EI vaan mitenkään tajua, että hänellä on myös osansa niiden ihmissuhteiden luomisessa. Tuntuu ihan sietämättömän epäreilulta usein, että mun on pitänyt jostain vaan oppia kaivamaan kaikki se rakkaus ja empatia ja järkevä aikuisuus ja kasvatustaito lapsiani kohtaan, jotain mitä en äidiltä koskaan saanut. Ja sitten se äitikin alkaa vaatia noita samoja asioita minulta, antamatta edelleenkään minkäänlaista omaa panostaan asiaan. Hän siis mm. yrittää koko ajan sälyttää mulle omia vastuitaan ja tekemisiään, ja kun olen sanonut, että mä en hänen puolestaan tee asioita, voin auttaa kyllä, mutta en tee, niin saa itkupotkuraivarit ja huutaa että "minä en aio edes yrittää itse!" Sitten keksii kaikkea ihan älytöntä miksei voi tehdä jotain tietokoneella tehtävää juttua, ei osaa käyttää näppistä, ei ymmärrä miten hiiri toimii, ei yht´äkkiä näekään ruutua ( käynyt edellisellä viikolla silmälääkärissä ja saanut uudet lasit), ei ymmärrä että jos ruudussa on nappi "seuraava", niin siitä mennään seuraavalle sivulle jne. Ja ei, hänellä ei ole muistisairautta tai mitään vastaavaa, hän vaan haluaa määrätä ja pakottaa mut tekemään asioita puolestaan. Toisessa tilanteessa, mikä on itselleen mieluinen, nämä kaikki asiat kyllä osaa oikein hyvin, ja näössäkään ei ole mitään ongelmaa.
Oletko miettinyt jos äidilläsi on alkavaa muistihäiriötä? Sekavana päivänä ei muista miten joku toimii, toisena pää on kirkkaampi.
Jotain aivoverenkierronhäiriötä, diabetes tekee väsynyttä sumua.Suomalainen naiskirjailija kirjoitti miehensä omaishoitajana miten mies unohti minne oli auton jättänyt, ei muistanut, miten auto käynnistetään mutta osasi sitten ajaa. Siis tietenkin vaimo kohta huomasi , kun jutut toistuivat, ettei asiat ole kohdallaan ja saivat narrattua avaimet pois.
Ei ole. Kuten sanoin, nämä temput on täysin tilannekohtaisia, ei päiväkohtaisia tms. Esim. Voidaan vaikka yhdessä just katsoa jotain netistä, mutta kun tulee hetki jolloin pitäisi itse hänen tehdä jotain, alkaa kiukuttelu ja näiden älyttömyyksien keksiminen.
Joku aiemmin kertoi äitinsä kirjoittavan itselleen uutta historiaa - omani tekee sitä myös. Onneksi mulla on sisarus, jolta voi aina tarkastaa miten ne asiat menikään. Kun välillä tulee ihan sekopäinen olo kun äiti keksii ihan mitä sattuu juttuja, ettei vaan joutuisi koskaan katsomaan tekojaan suoraan silmiin.
Ja ei, minä en edes menneitä kaivele, mä olen ne jo käsitellyt. Mutta äitini kanssa jos tulee joku riita, hön saattaa aivan helposti alkaa kaivella jotain mitä mä olen teininä tehnyt. Nyt kun omat lapset on teinejä, tuo toiminta tuntuu entistä sekopäisemmältä, ai että mä alkaisin hautoa jotain teinien höpinöitä ikuisesti? Ja vielä vähän muuntelisin niitä itselleni paremmiksi?
No mutta joo. Eihän näitä tunnu tajuavan muut kuin ne joilla on kokemusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Alkuperäinen kysymys kuului: Onko teillä muilla samanlaista? Se on avoin kysymys, johon voi vastata joko on tai ei. Ne jotka ovat vastanneet että on, ovat myös kuvanneet avoimesti millainen suhde oli. Jos ei ollut samanlaista, miksi ei saisi kertoa että ei ollut ja kuvata millaista oli?
Jos esitetään tällainen kysymys, ajatteletko että siihen vastata vain ne joilla oli samanlaista? Jos kyse olisi tutkimuksesta, metsään menisi tutkimustulokset rankasti.
Vaikkakaan tämä ei tutkimus ole, kysymys esitettiin siinä muodossa, että siihen voi vastata vapaasti olipa samanlaisia kokemuksia tai ei.
Jos tähän saisi vastata vain ne, joilla on ollut vaikea äitisuhde, helposti tehdään yleistys, niinkuin täällä on jo tehty, että kaikki sota-ajan ihmiset ovat vaikeita. Vastaukseni perusteella tekemäsi analysointikin jo osoittaa asenteesi, että kertomani ei voi olla totta.
Tosiasia kuitenkin on, että sota-ajan kokeneet eivät kaikki ole samanlaisia. Ehkä tähän vaikuttaa kulttuurillenkin perimä, eri puolilla Suomea kasvaneet ovat erilaisia luonteeltaan ja käytökseltään, suhtautuvat asioihin eri tavalla jne.
Meillä ei ollut puhumattomuutta, äidiltä opin, että kaikista asioista voi puhua. Vaikka niistä menkuistakaan ei kerrottu ennen kuin ne tulivat, tiesin kyllä että ne ovat joskus tulossa. Äiti piti hyvin avoimesti esillä siteet ja tamponit, jopa vaipat joita joita joutui käyttämään runsaiden vuotojen vuoksi. Lähetti minutkin tamponiostoksille, kun itse ei päässyt järkyttävän kovista kivuista ja vuodoista johtuen. Kun omat menkkani alkoivat 12-vuotiaana, kärsin yhtä lailla kuin äitini oli menkuista kärsinyt eikä sitä tarvinnut pitää salassa. Äitillä oli niksejä kipujen hallintaan ja antoi olla pois koulusta pahimpina vuotopäivinä, kun mitkään siteet eivät pidätelleet läpivuotoja varttia kauempaa. Koulussa ei opettaja päästänyt kesken tunnin käymään vessassa. Näistä puhuttiin avoimesti ja tiesin tarkalleen, mitä vuotoihin liittyviä sairauksia suvussani oli ja mitä saattoi olla odotettavissa tulevina vuosina. Kun minulla todettiin vaikea endo päälle parikymppisenä, sain äidiltä tukea useiden endoleikkausten ja lapsettomuusvuosien läpikäyntiin.Anteeksi, että rikoin näkemyksenne siitä, että koko sota-ajan sukupolvi vaikeaa. Itse en tuohon pysty samaistumaan niiden kokemusten perusteella joita minulla on.
Muotoilkaa kysymykset vastaisuudessa niin, etteivät ne ole avoimia kysymyksiä, joihin kysymyksen perusteella voi vastata joko kyllä tai ei vastauksilla.
Edelleen vähän väärä paikka sulla tulla uhriutumaan tähän keskusteluun kun sulla on ollut niin kovin hyvä lapsuus. Vähän fiksumpi ihminen sen ehkä tajuaisi, mutta kaikilta ei voi vaatia.
Muutenkin tässä keskustelussa näiden hyvän lapsuuden kokeneiden kanssa suurin ongelma on se, että edelleenkään eivät suostu tajuamaan, että jos heillä on ollut asiat hyvin, niin kaikilla ei silti ole. Ja että ne toisten kokemukset eivät johdu herkkänahkaisuudesta tms.
Itsekin kirjoitin äitini olleen aina hirveä, ja kuvailin hänen viimeaikaisia toimiaan myös, niin joku tulee ehdottamaan muistisairautta.
EI. Kun äitini EI OLE MUUTTUNUT. Hän on AINA ollut hirveä ihminen. Sellainen, jonka kanssa en ikimaailmassa olisi tekemisissä, ellei kyseessä olisi äitini.
Onneksi mulla on myös jo 30 vuotta ollut maailman ihanin äitipuoli, jolta olen saanut hirveän määrän korjaavaa kokemusta siitä, millaista on normaali äidillisyys. Jotain mitä en omalta äidiltäni ole ikinä saanut, enkä tule saamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä! Ei kai 70-luvulla syntyneellä enää lapsia ole hoidettavana, isoäitihän sinun jo pitäisi olla.
Olen syntynyt 1978, tällä hetkellä 44-vuotias. Lapsetkin olen tehnyt suht ajoissa, vanhin asuu jo omillaan, mutta vielä täällä on 17v ja 14 v lapset kotona.
Mutta noin yleisesti: tämä keskustelu on ollut ihan paras. Täällä tosin kyllä huomaa keillä ei ole mitään hajua siitä mistä puhutaan - kuvitellaan että täällä itkeään kun kerran ei saatu merkkifarkkuja tai kun äidilä oli se yksi asia, kuukautiset, mistä ei oikein tohtinut puhua.
Kun oikeasti kysymys on koko elämänmittaisesta asenteesta ja kaiken läpitunkevasta tavasta toimia suhteessa omaan lapseen.
Mun äiti täyttää oikein hyvin herkkänahkaisen narsistin tunnusmerkit. Niin kauan kuin olin lapsi, hän käytti minuun valtaa niin, että nolasi ja häpäisi, ja kun kasvoin teini-iässä häntä vahvemmaksi, muuttui kaikesta syyllistäväksi marttyyriksi. Se on oikeasti huvittavaa, että hän aina aika ajoin on jakanut mullekin kasvatusneuvoja. Eli kun olen sanonut että lapseni (teini) ei vaikkapa halua lähteä johonkin sukujuhlaan mukaan, niin äitini mielestä oikea tapa reagoida tähän on alkaa syyllistää ja uhkailla ja vetää toinen toistaan kovempia uhkauksia kehiin.
Sitäkään täällä ei tunnuta tajuavan, että on ihan eri asia, jos äiti on kuollut 10 tai 20 vuotta sitten. Veikkaan että itsekin kyllä pystyn sitten joskus muistelemaan äitini hyviä puolia ja niitä satunnaisia hyviä hetkiäkin, joita aina välillä on. Mutta nyt kun sitä edelleen elää tässä samassa myllyssä äidin kanssa, ja hänellä meno senkun kiihtyy omassa sekoilussaan, niin ei se paljoa naurata.
Mulla myös yksi ongelma on se, että äitini on jo pitkään yrittänyt päästä ikään kuin yhdeksi lapsekseni. Sellaiseksi kaikkea vaativaksi ja kaikesta kitiseväksi taaperoksi. Hän kun on nähnyt miten hyvät välit mulla on omien lasteni kanssa, ja miten paljon hyvää tuottaa läheiset ja luotettavat ihmissuhteet, ja hän haluaa nyt osalliseksi. EI vaan mitenkään tajua, että hänellä on myös osansa niiden ihmissuhteiden luomisessa. Tuntuu ihan sietämättömän epäreilulta usein, että mun on pitänyt jostain vaan oppia kaivamaan kaikki se rakkaus ja empatia ja järkevä aikuisuus ja kasvatustaito lapsiani kohtaan, jotain mitä en äidiltä koskaan saanut. Ja sitten se äitikin alkaa vaatia noita samoja asioita minulta, antamatta edelleenkään minkäänlaista omaa panostaan asiaan. Hän siis mm. yrittää koko ajan sälyttää mulle omia vastuitaan ja tekemisiään, ja kun olen sanonut, että mä en hänen puolestaan tee asioita, voin auttaa kyllä, mutta en tee, niin saa itkupotkuraivarit ja huutaa että "minä en aio edes yrittää itse!" Sitten keksii kaikkea ihan älytöntä miksei voi tehdä jotain tietokoneella tehtävää juttua, ei osaa käyttää näppistä, ei ymmärrä miten hiiri toimii, ei yht´äkkiä näekään ruutua ( käynyt edellisellä viikolla silmälääkärissä ja saanut uudet lasit), ei ymmärrä että jos ruudussa on nappi "seuraava", niin siitä mennään seuraavalle sivulle jne. Ja ei, hänellä ei ole muistisairautta tai mitään vastaavaa, hän vaan haluaa määrätä ja pakottaa mut tekemään asioita puolestaan. Toisessa tilanteessa, mikä on itselleen mieluinen, nämä kaikki asiat kyllä osaa oikein hyvin, ja näössäkään ei ole mitään ongelmaa.
Oletko miettinyt jos äidilläsi on alkavaa muistihäiriötä? Sekavana päivänä ei muista miten joku toimii, toisena pää on kirkkaampi.
Jotain aivoverenkierronhäiriötä, diabetes tekee väsynyttä sumua.Suomalainen naiskirjailija kirjoitti miehensä omaishoitajana miten mies unohti minne oli auton jättänyt, ei muistanut, miten auto käynnistetään mutta osasi sitten ajaa. Siis tietenkin vaimo kohta huomasi , kun jutut toistuivat, ettei asiat ole kohdallaan ja saivat narrattua avaimet pois.
Ei ole. Kuten sanoin, nämä temput on täysin tilannekohtaisia, ei päiväkohtaisia tms. Esim. Voidaan vaikka yhdessä just katsoa jotain netistä, mutta kun tulee hetki jolloin pitäisi itse hänen tehdä jotain, alkaa kiukuttelu ja näiden älyttömyyksien keksiminen.
Joku aiemmin kertoi äitinsä kirjoittavan itselleen uutta historiaa - omani tekee sitä myös. Onneksi mulla on sisarus, jolta voi aina tarkastaa miten ne asiat menikään. Kun välillä tulee ihan sekopäinen olo kun äiti keksii ihan mitä sattuu juttuja, ettei vaan joutuisi koskaan katsomaan tekojaan suoraan silmiin.
Ja ei, minä en edes menneitä kaivele, mä olen ne jo käsitellyt. Mutta äitini kanssa jos tulee joku riita, hön saattaa aivan helposti alkaa kaivella jotain mitä mä olen teininä tehnyt. Nyt kun omat lapset on teinejä, tuo toiminta tuntuu entistä sekopäisemmältä, ai että mä alkaisin hautoa jotain teinien höpinöitä ikuisesti? Ja vielä vähän muuntelisin niitä itselleni paremmiksi?
No mutta joo. Eihän näitä tunnu tajuavan muut kuin ne joilla on kokemusta.
Tuttua on. Kovin tuttua. Oma historia kirjoitetaan uusiksi, ja oman tyttären muistikuvat kuitataan muodikkaina valemuistoina. En ymmärrä tätä äitini merkillistä touhua. Helpommalla hän itsekin pääsisi, kun ei täppisi ja tilkitsisi koko menneisyyttään ehjäksi ihan sekopäisillä valheilla.
Luultavasti oma äitini sekoaisi, jos joutuisi silmätysten omien tekojensa ja sanojensa kanssa. Siksi hänelle on helpompaa tuuditella itsensä miellyttäviin, itse kokoon kyhättyihin muistoihin ja selityksiin. Se vahva nainen on mitä luultavimmin oikeasti pelkkää tutisevaa lihahyytelöä, tai ehkä pikemminkin pullamössöä.
EI. Kun äitini EI OLE MUUTTUNUT. Hän on AINA ollut hirveä ihminen. Sellainen, jonka kanssa en ikimaailmassa olisi tekemisissä, ellei kyseessä olisi äitini.
Tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
EI. Kun äitini EI OLE MUUTTUNUT. Hän on AINA ollut hirveä ihminen. Sellainen, jonka kanssa en ikimaailmassa olisi tekemisissä, ellei kyseessä olisi äitini.
Tämä.
Ja tyttäret tulevat äiteihinsä, muistakaa se.
Jokainen perii ominaisuutensa vanhemmiltaan.
Vanhemmiten se voi tulla esiin vielä enemmän.
Ei todellakaan ole yleistä tuollainen käytös. En tunnistanut itseäni mistään kohdasta. Olen syntynyt -45 ja lapseni -72 ja -75. Rahaa ei ollut törsättäväksi, mutta molemmilla oli hyvät vaatteet ja harrastuksiin vietiin, partio, musiikki ym. Välit molempiin lapsiini ovat hyvät. Tytär soittaa lähes joka päivä ja poika käy silloin tällöin auttelemassa. Tuo kuvaílemasi oli aivan kuin omasta lapsuudenkodistani. Itse en noudattanut sitä mallia.
moi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
EI. Kun äitini EI OLE MUUTTUNUT. Hän on AINA ollut hirveä ihminen. Sellainen, jonka kanssa en ikimaailmassa olisi tekemisissä, ellei kyseessä olisi äitini.
Tämä.
Ja tyttäret tulevat äiteihinsä, muistakaa se.
Jokainen perii ominaisuutensa vanhemmiltaan.
Vanhemmiten se voi tulla esiin vielä enemmän.
Ja höpöhöpö, ei pidä paikkaansa. Olen täysin erilainen kuin oma äitini. Ihan joka suhteessa. ei pidä yleistää ja puhua muiden puolesta.
moi
Ketjun otsikosta: Se on kirjaimellisesti ymmärrettynä avoin kysymys, mutta kyllähän siihen sisältyy ilmiselvä oletus, että äidit kohtelevat lapsiaan yleensä hyvin. Se ei siis ole uutinen. Eikä se, millä eri tavoin hyvä elämä toteutuu, senkin me varmaan tiedämme. Aloittajaa kiinnostaa kuitenkin tietää, onko hänen päinvastainen kokemuksensa ainutlaatuinen. Kuten ketjun osoittaa, ei valitettavasti ole.
Näitä viestejä lukiessa tulee tietenkin tunne, että sekopää-äitejä on joka nurkan takana, mutta mikähän on totuus, Kuinka laajasta ilmiöstä mahtaa olla kyse.
Jos mietin koulukavereideni perheitä 70- ja 80-luvulla, niin joka ikinen niistä vaikutti omaani verrattuna hyvältä ja ns. normaalilta. Jos ongelmia oli, niin niistä varmaan oltiin hiljaa niin kuin itsekin olin. Onkohan tämä ollut myös tämän ketjun kirjoittajien kokemus. Ajattelitteko silloin, että kaikilla muilla oli hyvät kotiolot, kaikkien kavereiden äidit olivat kivoja tyyppejä, joilla oli lämmin ja avoin suhde lapsiinsa ja vain te olitte poikkeus?
Muistan lapsuudesta tasan yhden tapauksen, jossa sain tietää ei niin mukavista perheoloista. Luokkakaverini kertoi välitunnilla isolle porukalle suoraan, että äitinsä on sekopää ja "jos ette usko, tulkaa oven taakse kuuntelemaan, kun se huutaa." Olin aivan kauhuissani, kuinka joku voi paljastaa niin häpeällisen asian aivan avoimesti, kun itse pidin tärkeänä pitää yllä kulisseja. Olisi ollut katastrofi, jos joku olisi saanut tietää. Tästä lienee kysymys ns. lapsen lojaalisuudessa; on pakko olla lojaali, jos haluaa pysyä elämän syrjässä kiinni, mutta tälle tytölle asian julkituominen oli tärkeämpää. Ihailen hänen rohkeuttaan vieläkin näin vuosikymmenien päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
EI. Kun äitini EI OLE MUUTTUNUT. Hän on AINA ollut hirveä ihminen. Sellainen, jonka kanssa en ikimaailmassa olisi tekemisissä, ellei kyseessä olisi äitini.
Tämä.
Ja tyttäret tulevat äiteihinsä, muistakaa se.
Jokainen perii ominaisuutensa vanhemmiltaan.
Vanhemmiten se voi tulla esiin vielä enemmän.
vai että pitäisi vielä "muistaa se".
Muista sinäkin, että geenit eivät määrää sitä, mitä kenestäkin tulee. Ne ovat yksi osa lopputulosta.
Mullakin on 49' syntynyt lapsiäiti. Esimerkki muutaman vuoden takaa: olimme perheeni kanssa (minä, mies ja lapset) sukumme mökillä, jonne äidillä on matkaa 15 km. Me ajoimme 100 km päästä. Äiti oli veivannut jo monta päivää, tuleeko mökille samaan aikaan kuin me vai ei. Aloimme laittaa ruokaa samantien kun pääsimme perille. Kysyin vielä viimeisen kerran viestillä, onko tulossa vai ei, koska alan laittaa ruokaa ja haluaako hänkin syödä, etten viitsisi paistaa turhaan pihvejä. Matkalla yritin soittaakin asiasta, mutta äiti ei vastannut, eikä vastannut viestiinkään ja ajattelin, että antaa olla.
Juuri kun aloimme syödä, äitini ajoi mökin pihaan, avasi oven ja kailotti suureen ääneen että kai hänelle on ruokaa, hänellä on kova nälkä! Ei kuulemma ollut syönyt kokoa aamuna mitään. Kerroin, ettei ole, kun nimenomaan yritin tavoitella ja kysyä onko tulossa, ja ajattelin ettei ole, kun ei mihinkään vastaa tai reagoi.
Äitini alkoi polkea lattiaa, siis ihan oikeasti polkea lattiaa kuin kiukkuinen taapero, jolta vietiin lautanen edestä. Hän mesoi, että mitä minä nyt syön, miksi ette ole jättäneet minulle ruokaa, minä tarvitsen ruokaa jne. Tämä kaikki lasten edessä. Suutuin ja totesin, että aikuinen ihminen osaa varmaan laittaa itselleen voileivän, no ei hän halua voileipää, hän haluaa lämmintä ruokaa. Lopulta annoin oman annokseni hänelle ja lähdin vetämään henkeä saunalle. Luoja miten meni hermot, mutta hyvä esimerkki hänen lapsellisuudestaan. Sukujuhlissa hän sanoo mulle uhmakkaaksti, ettei halua istua "ton vieressä" ym. ihan kuin pikkulapsi. Eikä ole muistisairautta tälläkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mullakin on 49' syntynyt lapsiäiti. Esimerkki muutaman vuoden takaa: olimme perheeni kanssa (minä, mies ja lapset) sukumme mökillä, jonne äidillä on matkaa 15 km. Me ajoimme 100 km päästä. Äiti oli veivannut jo monta päivää, tuleeko mökille samaan aikaan kuin me vai ei. Aloimme laittaa ruokaa samantien kun pääsimme perille. Kysyin vielä viimeisen kerran viestillä, onko tulossa vai ei, koska alan laittaa ruokaa ja haluaako hänkin syödä, etten viitsisi paistaa turhaan pihvejä. Matkalla yritin soittaakin asiasta, mutta äiti ei vastannut, eikä vastannut viestiinkään ja ajattelin, että antaa olla.
Juuri kun aloimme syödä, äitini ajoi mökin pihaan, avasi oven ja kailotti suureen ääneen että kai hänelle on ruokaa, hänellä on kova nälkä! Ei kuulemma ollut syönyt kokoa aamuna mitään. Kerroin, ettei ole, kun nimenomaan yritin tavoitella ja kysyä onko tulossa, ja ajattelin ettei ole, kun ei mihinkään vastaa tai reagoi.
Äitini alkoi polkea lattiaa, siis ihan oikeasti polkea lattiaa kuin kiukkuinen taapero, jolta vietiin lautanen edestä. Hän mesoi, että mitä minä nyt syön, miksi ette ole jättäneet minulle ruokaa, minä tarvitsen ruokaa jne. Tämä kaikki lasten edessä. Suutuin ja totesin, että aikuinen ihminen osaa varmaan laittaa itselleen voileivän, no ei hän halua voileipää, hän haluaa lämmintä ruokaa. Lopulta annoin oman annokseni hänelle ja lähdin vetämään henkeä saunalle. Luoja miten meni hermot, mutta hyvä esimerkki hänen lapsellisuudestaan. Sukujuhlissa hän sanoo mulle uhmakkaaksti, ettei halua istua "ton vieressä" ym. ihan kuin pikkulapsi. Eikä ole muistisairautta tälläkään.
Uskomatonta touhua :D Helppo sanoa näin ulkopuolisena, että ei pidä taipua aikuisen kiukuttelijan vaatimuksiin, mutta kaipa tuo möykkä olisi jatkunut iltaan asti, jos ei tahto olisi mennyt läpi.
Miten selität lapsille mummon käytöstä? Ymmärtävätkö he, että toisella ei ole kaikki merkit kuoressa?
Joo, vaikea äitisuhde täälläkin. Koko ajan pitäisi soittaa, mutta sitten kun soittaa, niin jos en puhu häntä kiinnostavista asioista vaan haluaisin puhua omista asioista, niin oikein kuulee kuinka toinen "häipyy" jonnekin muualle. Hirveä mustasukkaisuus ajan käytöstäni: ulkomaanmatkoistakin, kun kerron matkasta, niin sponttaani kommentti on: että ette sitten tule meille, tai jos on puolison äidin luona. Kun erosin, niin heti tuli, että sittenhän muutat kotiin eli heille. Siis häh? Irroitan lapset tutuista piireistä, lopetan työni ja opintoni ja muutan eri paikkakunnalle jonnekin, jossa en koskaan viihtynyt. Ja kun he vihdoin muuttivat sinne, minne olivat halunneet, niin minulle ei kerrottu siitä kuukausiin. Sanoin sitten puhelimessa, että on aina niin erilainen äänimaailma kuin aiemmin, että missä olet, ja sitten vasta kerrottiin. Ensimmäisen lapsen synnyttyä, hän oli koko ajan huolissaan, ja toisenkin. Mitään hätää ei ollut. Olin nuorena lukenut salaa kirjeitä, ja tiesin, että äiti oli ehkä ollut aika yksinäinen ja hämillään minun synnyttyä. Mutta siis se ajatusmaailma ja spontaani reagointi kokonaisuutena on vain niin outo, miten hän suhtautuu minuun. Olen yrittänyt muuttaa omaa käytöstäni ja puhua myös asioista, vaikka niitä ei haluta kuulla. Sairaudet, joita valitettavasti on, niin niistä seuraa sympatiaa vain jos hänellä on sama, ei ole empatiakykyä asettua toisen asemaan, jos ei ole itse kokenut, tämä kyllä pätee ihan muihinkin. Silloin on vain turhaa valitusta, tosin sairauksistakaan ei saisi valittaa. Ja jos somessa olen puhunut jostain sairaudestani, niin vaikka äitini ei ole somessa, niin heti tulee soitto, että mitä kerrot siellä (sukulaiskanavat). Olen vain vastannut, että enköhän yli nelikymppisenä ja kaksi lasta aikuiseksi kasvatteena, osaa itse päättää, mitä kerron somessa, että en tarvitse äidiltä lupaa. Minä muutenkin käyn asioita läpi puhumalla, vaikenemisen tie ei kohdallani ole johtanut hyvään. Olen tästä sanonutkin ja myös, että olemme tässä erilaisia näemmä. Sinänsä äitini on herttainen ja ihmiset pitävät hänestä, mutta hänen suhteensa minuun hänen lapsenaan on outo. Hän on todella tarvitseva, mutta ei minua kuunteleva tai niin koen. On oikeasti raskasta olla ja viettää vanhempieni kanssa aikaa, varsinkin ne hetket kun olemme kolmistaan, tietenkin he kinastelevat koko ajan, ihme sättimistä. Minustakin on alkanut tulla, varsinkin puolikuntoisena, huonontuulinen, kun ei vaan jaksa. Haluavat tulla auttamaan, kun lähinnä haluaisin olla rauhassa ja tehdä asiat omassa tahdissani. Sitten kun olemme isommalla porukalla, niin on ihan kivaakin. Ja yritän aidosti tehdä töitä tämän suhteen eteen ja kyllä hekin. Olen miettinyt, että onko molemmilla vanhemmilla jäänyt joku perusturvallisuuden tunne heikoille, isäsuhdekin hyvin monimutkainen, ei kuitenkaan ajatelle, että kummallakaan olisi mielenterveyden häiriötä. Monasti nuorempana sain toimia heille "vanhempina", sittemmin olen kieltäytynyt. Kyllä minulla on olo, että he rakastavat minua, mutta eivät ehkä älyä, mitä tekevät. Joskus saadaan asioita ihan puhuttuakin. Kauhulla kuitenkin odotan, kun vanhempani asuvat monen tunnin päässä ja olen ainut lapsi ja he vanhenevat. Kiitos tästä ketjusta.
Tämä on taas rumaa kirjoittaa tähän. Viiskymppisten äitien aikaan ei psykiatrista hoitoa saaneet kuin "tosi hullut". Yhden ikäiseni miehen tiesin joka saneerattiin nelikymppisenä ja ohjattiin eläköitymään, ( ei ihan täysillä) hän kävi viikottain mielenterveyshoitajalla. Sitten rakastui siihen ja valitti kun terveyskeskus vaihtoi hoitajan mieheen.
Joo mutta siis näiden terapeuttia tarvitsevien tytärten äidit ovat siis olleet monella tavalla viallisia, onko siis geeneissä tämäkin? Äiti kiukutteleva lapsi, tytär viiskymppisenä jatkaa kiukuttelua.
Mun äiti on syntynyt 40-luvulla. Kokemukseni on päinvastainen. Oltiin köyhiä, mutta aina perustarpeista huolehdittiin, kuukautisten alkamisesta puhuttiin, myös tunteista puhuminen oli avointa. Oli harrastus (musiikkiopistossa viulunsoitto). Kesäisin käytiin musiikkileireillä, mutta aikaa oli myös levolle. Olen läheisissä väleissä äidin kanssa vieläkin. Hän ei ikinä puutu asioihini saati arvostele mitään. Olen onnellinen, että minulla on niin hyvä äiti.
Mietin sitä, millähän ehdoilla minusta olisi tullut samanlainen kuin äitini (tai äitihahmoni, biologista äitiäni en ole edes tavannut). Mikä on mennyt toisin, koska olen valmiimpi katsomaan omia virheitäni ja etsimään apua tunne-elämän ongelmiini kuin äitini.
Keksin kolme asiaa.
Olemme luonteeltamme äidin kanssa hyvin erilaisia, itse olen ollut lapsesta asti kiinnostunut lukemisesta ja tiedon etsimisestä. Ennen nettiaikaa vietin lauantaipäivät kirjastossa ja lopulta youtube on ollut suurin terapeuttini. Eli melkein voisi sanoa, että pohjaton tiedonhalu on tuuppinut paikkoihin, joiden olemassaolosta äiti ei tiedä mitään.
Toinen syy voisi olla se, että vanhempani yhdessä ovat olleet luomassa sellaista kasvualustaa, josta en ole päässyt ponnistamaan oikein mihinkään. En ole siis saavuttanut sellaista ulkoistakaan elämisen tapaa, jonka taakse olisin voinut piiloutua ja esittää tai tuntea, että asiat ovat edes siedettävästi. Tästä johtuen koen, että minulla on suurempi tarve etsiä ratkaisu ongelmiini, se on ollut valtava käyttövoima.
Kolmas syy voisi olla se, että vanhempieni ollessa nuoria aikuisia oli oikeastaan kaksi vaihtoehtoa, joko pitää pakka kasassa tai sairastua/uupua/ ja päätyä paikkaan, johon kukaan ei halua joutua. Nykyään yhteiskunnan turvaverkot ottavat kopin (eivät tietenkään aina, mutta silti), mielen sairaudetkin tiedetään sairauksiksi ja ihmisellä on oikeasti enemmän aikaa pysähtyä ja tutkia itseään. Sanonta "oli vaan pakko jaksaa, ei ollut muuta vaihtoehtoa" voi tarkoittaa eri aikakausina täysin eri asioita. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus antaa itselleni aikuisena sitä hoivaa ja rakkautta, jota koen tarvitsevani ja olen käyttänyt tähän paljon aikaa. Myös yhteiskunnan resursseja.
Tämä ketju saa pohtimaan asioita yhä uusista vinkkeleistä, tätäkään en ole aiemmin osannut miettiä. Ihmisellä on vastuu omasta elämästään, mutta muut ihmiset eli luomamme yhteiskunta vaikuttaa silti suuresti siihen, miten sen vastuun voi ottaa.
.[/quote]
Näköjään luulet että kaikki ihmettelijät ovat sama henkilö. Niin ei ole, moni ihmettelee ehtoopuolen naisten katkeruutta äidilleen ihan arkisista jutuista, jotka lapsena tai teini-iässä on suututtanut
Noita me sisarusten kanssa joskus naureskellaan äiti- vainaasta, häveliäisyyttä, jotain hassua periaatetta, närkästystä meikkaamistavasta tms. Mutta hyväntahtoisina muisteluina.[/quote]
Arkiset jutut kuulostavat pieniltä ja turhilta, jos ne irrottaa kontekstistaan. Ei kukaan täällä jokaista kaltoinkohteluaan kuvaile, vaan antaa vain esimerkkejä siitä, miten ankaruus ja kylmyys ilmenivät. Me, jotka olemme olleet samassa veneessä, tunnistamme kyllä taustan, josta esimerkit nousevat.
Minulle luvattiin maksaa autokoulu, mutta tämä lupaus kai ihan oikeasti unohtui ja maksoin sen sitten itse. Ei haittaa mitään. Sen sijaan haittaa se, että sain aina synttärilahjaksi asioita, joista ei koskaan kysytty, mitä haluaisin. Siihen liittyvä suru ei ole surua puuttuvista tavaroista, vaan siitä ettei lasten mielipidettä muutenkaan kyselty koskaan. Eli ongelma oli kommunikaation ja välittämisen puute, ei se, etten saanut lahjoja, joita olisin halunnut. Tähän tietysti voisi sanoa, että olisit iloinen että ylipäätään sait mitään. Niin olenkin, on lapsia, joiden syntymäpäivää ei ole muistettu mitenkään. Se on vielä surullisempaa juuri siksi, että se kertoo välittämisen puutteesta muissakin asioissa.
Nyt on ryhmä, käy kirjoittamassa:
https://www.vauva.fi/keskustelu/5044162/40-ja-50-luvulla-syntyneet